Me olemme oikeassa

– Tietenkin siinä ero, turvallisuusministeri sanoo kuin selittäisi itsestäänselvyyksiä vähä-älyiselle. – Ero on siinä, että me olemme oikeassa.
     Vilkaisen majuria. Hän ei katso minua, ei kohauta olkiaan, ei väräytä kasvolihastakaan, mutta onnistuu silti välittämään kasvoillaan viestin: ”Minun asiani ei ole tehdä päätöksiä. Minun asiani on toteuttaa tehdyt päätökset niin, että omille koituu siitä mahdollisimman vähän tappioita.”
     Luulen, että koko hänen koulutuksensa on tähdännyt tämän ilmeen sanattomaan hallintaan, tämän viestin välittämiseen. Puolustusvoimissa on tärkeintä olla tekemättä mitään väärin. Päättäjien tehtävä on olla oikeassa, sotilaiden tehtävä on olla tekemättä väärin. Tarkoitus ei ole myöskään pohtia sanojen syvempää merkitystä tai filosofoida joutavia siitä, ovatko sanat mahdollisesti jonkinlaisessa riippuvuussuhteessa toisiinsa.
     Sotilailla ei ole aikaa epäoleellisuuksiin.
     Koska olen äänivaltaisena kansalaisena delegoinut moraalisten ratkaisujen tekemisen turvallisuusministerille, en minäkään jatka keskustelua epäoleellisuuksista vaan keskityn, muiden tavoin, seuraamaan lennokin kameroiden välittämää kuvaa. Näkyvän valon alueella ei erotu muuta kuin autiota maisemaa. Lennokin herkkä laitteisto kuitenkin täydentää kuvaa jatkuvasti muiden aallonpituuksien tuottamalla informaatiolla. Tuolla silmä näkee raunioituneen talon, mutta infrapunakamera varmistaa, ettei lieteen ole sytytetty tulta sen jälkeen kun talossa majailleen ääriliikesolun toiminta lakkautettiin lennokki-iskulla kaksi päivää sitten. Mutta puoliksi sortuneen seinän takana... ei, lämpöjälki onkin peräisin pelkästä villieläimestä, ehkä ketusta joka on tullut etsimään raunioista helppoa ruokaa. Ihmisiä ei näy millään aallonpituuksilla. Tämä on karua seutua. Vaikeaa kuvitella, että vielä kaksikymmentä vuotta sitten maisema oli täynnä vauraita maatiloja. Nyt kameroissa näkyy pelkkää vesakkoa, siellä täällä raunioita ja aitojen jäänteitä. Pellot ovat metsittyneet kulkukelvottomaksi ryteiköksi.
     Täkäläiset maanviljelijät olivat ylpeitä, itsellisiä ja itsenäisiä. Täällä ei kumarreltu virkamiehiä eikä poliitikkoja, ei piitattu pääkaupungin käskyistä ja komennoista. Täällä ei anottu lupia ja täytetty lomakkeita, jos susi kävi pihassa. Täällä otettiin luodikko kaapista ja huolehdittiin siitä, ettei susi enää käy omassa eikä naapurin pihassa. Niinpä täältä olikin helppo värvätä väkeä tarttumaan aseisiin maan hallitusta vastaan, aloittamaan vastarintaliike, joka näversi hallituksen kannatusta ja pakotti sen hajottamaan voimiaan tänne, missä sissit kykenivät paikallistuntemuksensa ja meidän tarjoamamme koulutuksen ansiosta toimimaan tehokkaasti järjestäytynyttä sotilasvoimaa vastaan. Meidän oli lopulta helppoa kaataa heikentynyt, korruptoitunut hallinto tehokkailla ilmaiskuilla lähes täysin ilman omia tappioita. Silloinen turvallisuusministerimme ei kuitenkaan huomannut, kuinka ääriliikkeen agentit alkoivat värvätä ja pakottaa väkeä puolelleen. Hän teki virheen, josta tämän maan kansa maksaa edelleen. Meidän on korjattava hänen erehdyksensä ja saatettava tämä maa takaisin demokratian tielle. Se on tullut kalliiksi meillekin, sillä ääriliikkeen sisseillä on meitä parempi paikallistuntemus ja – tätä ei tietenkään sanota ääneen – meidän heille aikoinaan antamamme sissikoulutus ja aseistus. Onneksi ei lennokkeja, ei sentään lennokkeja. Niiden avulla me kykenemme kukistamaan ääriliikkeen pesäkkeen toisensa jälkeen käytännöllisesti katsoen ilman omia tappioita.
     Lennokin kameroissa näkyy suuri kartanorakennus. Ehkä 1700-luvulta? Päärakennuksen mansardikatosta on vielä muutama palanut riekale jäljellä, 1900-luvun lopun lisäsiiven tasakatto on romahtanut sisään tiiliseinien keskelle. Lennokki alkaa seurailla kartanolta lähtevää tuoretta latua. Sitä pitkin on selvästi liikkunut useita hiihtäjiä aivan äskettäin. Ladunpohjassa on vielä lämpöä, jonka infrapuna-anturit kykenevät havaitsemaan. Alamme lähestyä päivän kohdetta. Lennokki painuu alemmaksi, pysyttelee vain metrin–parin korkeudella ryteikköisestä metsänlatvasta, jonka takaa latu yhä pilkottaa.
     Katselen välillä näyttöjä, välillä lennokin pilottia parin metrin päässä edessämme, paksun lasiseinän takana. Hän ei näe meitä, mutta tuskin hän kiinnittäisi meihin huomiota vaikka näkisikin. Hän on kovan luokan ammattilainen eikä hänen työsuorituksensa häiriinny ministerien ja majurien kaltaisten häiriötekijöiden vuoksi.
     Mitähän hän ajattelee, vai ajatteleeko mitään? Ehkä hän kykenee keskittymään yksinomaan lennokin välittämän laajan taajuusalueen datan seuraamiseen, kameroiden kuvien seuraamiseen, lennokin ohjaamiseen latua pitkin, kohti edessä siintävää matalaa, modernia rakennusta, joka näyttää tästäkin kulmasta kovin tutulta. Ehkä hänelle tulee hetkeksi mieleen kaikki se aika, joka kului paikkatietokannan manipulointiin, maastotietojen sovittamiseen ja datavuon suodatukseen niin, ettei ammattilainenkaan huomaisi, että lennokki ei todellisuudessa seuraile latua talvimaisemissa tuhansien kilometrien päässä vaan yksikaistaista, vartioasemien rytmittämää asfalttitietä kumpuilevalla, kuivalla ylängöllä. Ehkä hän miettii ihmisiä matalan, modernin, tutunnäköisen rakennuksen sisällä. Ehkä hän miettii ihmisiä niissä rakennuksissa, joiden kuvat on sijoitettu lennokin reitille, lapsia jotka eivät enää leiki, vanhempia jotka eivät enää huuda lapsiaan tulemaan sisään koska koskaan ei tiedä milloin joku lennokki rupeaa ammuskelemaan kun pilotti on kuvitellut löytäneensä ääriliikkeen pesäkolon, ehkä hän miettii niitä veljiä, enoja, setiä ja poikia, jotka suru ja pelko kiteytyvät koston ajatuksiksi, jotka saavat jättämään kotien rauniot ja ryhtymään sisseiksi, ehkä hän miettii niitä ihmisiä joiden suru ystävien, kollegoiden ja nettituttavien menetyksistä, heidän ja heidän läheistensä kuolemisista ja silpoutumisista kameroiden edessä, saa heidät hylkäämään Isänmaansa pyhän asian ja siirtymään oikeudenmukaisuuden asian puolelle. Mutta hän ajattelee sellaisia asioita vain hetkittäin, sillä hän on kovan luokan ammattilainen ja käyttää kaiken keskittymiskykynsä lennokin ja sen hyötykuorman ohjaamiseen kohti matalaa, modernia rakennusta, jossa olevat ihmiset ovat hänen laillaan vakuuttuneita siitä, että ovat hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden asialla, ja jotka eroavat hänestä itsestään vain siinä, että hän on oikeassa.

 

Novelli julkaistu alunperin Finncon 2013 -tapahtuman ohjelmalehtisessä.
Copyright © 2013 J. Pekka Mäkelä.