”Olen aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija.”
Toimittajaäidilleni runojen kirjoittaminen oli teinikapinaa kirjallisuuteen epäluuloisesti suhtautuvia vanhempia kohtaan. Toimittaja-isälleni ammattimainen kirjoittaminen oli sosiaalista nousua työväenluokkaisesta kodista. Kotonamme luettiin aina – ruokapöydässäkin – ja myös omaan kirjalliseen ilmaisuun kannustettiin. Kirjoitin ensimmäisiä romaanimittaisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Jos en kirjoittanut, luin – en välttämättä mitään erityisen laadukasta maailmankirjallisuutta, mutta luin kuitenkin. Ja tiesin, että minusta tulisi kirjailija – ei toimittaja, sillä olin saanut seurata vanhempieni työtä eikä toimittajuudessa tuntunut olevan mitään houkuttelevaa. Kun myöhemmin kolmekymppisenä ajauduin vuodeksi–pariksi toimittajantöihin, huomasin että varhainen poissulkeva ammatinvalintani oli ollut järkevää ajattelua: en viihtynyt toimittajana, sillä olen aivan liian introvertti ja ujo pystyäkseni työskentelemään päivittäin tuntemattomien ihmisten kanssa keskellä päivän–parin päässä vaanivia deadlineja. En myöskään ollut erityisen hyvä lehtityössä. Onneksi ajauduin – melkein yhtä sattumanvaraisesti – kirjallisuuden suomentajaksi, jossa työssä olen viihtynyt erinomaisesti jo parikymmentä vuotta.
Kaiken aikaa tiesin, että vielä jonakin päivänä minä kirjoittaisin kirjoja.
Oli romaani-ideoitakin, mutta pitkään aikaan ainoa valmiiksi asti saamani fiktioteksti oli ”Jättiläinen”-niminen novelli, jonka lähetin Portin novellikilpailuun, missä se ei menestynyt. Kirjoittelin silloin tällöin alkulukuja kirjoitushetkellä hyviltä tuntuneisiin romaanikehitelmiin, jotka kuitenkin järjestään hyytyivät viimeistään toisen luvun alkupuolella. Minä en selvästikään kuulu niihin kirjoittajiin, jotka pystyvät tuottamaan kokonaisen teoksen suunnitellen sen kulkua kirjoittamisen edetessä. Vasta vuoden 2002 tietämissä aloin kehitellä tarvittavalla järjestelmällisyydellä eteenpäin miltei kymmenvuotiasta tarinaideaa, josta syntyi lopulta esikoisromaanini 391. Tavallaan voi sanoa, että minusta tuli kirjailija vasta kun lakkasin pitämästä itsestäänselvyytenä sitä että minusta tulisi kirjailija.
Kirjailijan uralla (päätoimisestikin) pysymistä ovat sittemmin tukeneet taloudellisesti ja/tai henkisesti muiden muassa Taiteen edistämiskeskus, Suomen Kulttuurirahasto, Alfred Kordelinin säätiö, Otavan Kirjasäätiö, Suomen Kirjailijaliitto ja Helsingin kirjailijat ry.
Kaunokirjalliset teokset
391. Like 2004.
Alshain. Like 2006.
Nedut. Like 2007.
”Kolmekymmentä vuotta”. Tähtivaeltaja 1/2009
Karsta. Like 2009.
Muurahaispuu. Like 2012.
”Neljäs maali”. Raymond 4/2012.
”Me olemme oikeassa”. Finncon-käsiohjelma 2013.
Alas. Like 2013.
”Merkillisiä hedelmiä”. Rocknomicon-antologia, Osuuskumma 2015
Hunan. Like 2018 – Ehdokkaana kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoon 2018
”Varas”. Valitut – Suomen presidenttien salainen historia -antologia, Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti 2018
Pahasilmä. Like 2021.
Tietokirjat
Mikroista. Gaudeamus Data 1988
Norjalaisvitsit. WSOY 1992.
(yhdessä Juhani Mäkelän kanssa)
Hauska Helsinki. Tammi 1994.
(yhdessä Juhani Mäkelän kanssa)
Kansat nauravat. WSOY 1994.
Kotistudio. Like 2002.
Oma studio ja äänittämisen taito. Like 2009.
Kaunokirjalliset suomennokset
Tietokirjasuomennokset
Luottamustoimia vuosien varrella