J. Pekka Mäkelä lauluntekijänä

 

Bluespohjainen musiikki ja soittimista (basson ohella) slide- eli pullonkaulakitara ovat sykäyttäneet korviani alle parikymppisestä lähtien. 1990-luvun alussa suomensin harrastemielessä Peter Guralnickin Robert Johnson -elämäkerran, joka julkaistiin toistakymmentä vuotta myöhemmin. On siis vähintäänkin korkea aika hieman leikitellä bluesmyytteihin kuuluvasta tarinasta tienrististä ja siellä keskiyöllä tavattavasta isosta mustasta miehestä. Alunperin kahdesta erillisestä biisi-ideasta yhdistelty kokonaisuus sisältää myös alunperin tieteisromaania varten kehittelemäni ajatuksen siitä, että kiertävät, kodittomat muusikot olisivat erinomaisia tarkkailijoita ihmiskunnasta kiinnostuneen maanulkoisen älyn tarkoitusperiä varten.

 

New Orleans on yksi suosikkikaupungeistani tällä planeetalla, sateenkaarenkirjava musiikin ja monikulttuurisen meiningin keidas keskellä synkintä syvää etelää. Pintatasosta huolimatta kaupungilla on pimeätkin puolensa, jotka näkyisivät selkeämmin jos kaupungissa asuisi – tai olisi siellä asunnottomana. Halusin kirjoittaa N’Awlins-aiheisen laulun, mutta jotenkin se päätyi puimaan ennen kaikkea kaupungin synkempiä puolia. Laulun alussa mainittu ”noitanainen” oli tietenkin moniin muihinkin lauluihin (ja kirjoihin) päätynyt Marie Laveau.

Vuonna 2013 julkaisin kokonaisen albumillisen vanhoja ja uusia laulujani Studio Yrttimaa -taiteilijanimellä. Albumi on edelleen ostettavissa erinäisistä digitaalimusiikkikaupoista ja kuunneltavissa Spotifyn kaltaisissa suoratoistopalveluissa. Kuriositeettina mainittakoon, että levyn kappaleista ”Niille jotka dallaa sateessa” on toinen koskaan säveltämäni laulu, jonka toin silloiselle yhtyeelleni Kumpula-projektille soitettavaksi vuonna 1985. (Kappaleen rakennetta on sittemmin hieman hioskeltu.)