J. Pekka Mäkelä: 391

Ilmestynyt tammikuussa 2004391-kansi
ISBN: 952-471-294-6
nid., 207 s.
Like Scifi
Kirjan esittely Liken sivuilla

”Mäkelä moniäänistää suomalaisen tieteiskirjallisuuden kenttää ja vie sitä osaltaan Waltari-henkisen historiallisen romaanin suuntaan.”

– Suonna Kononen, Karjalainen

”Erittäin hyvin kirjoitettu, hallittu kokonaisuus, jota on ilo lukea. Philip K. Dickin tavoin Mäkelällä on silmää arjen pienille ongelmille, kuten päähenkilön onnahteleville yrityksille edetä naissuhteissaan ja löytää mielekkyyttä ajan pirstomalle elämälleen.”

– Juha K. Tapio, Kaleva 

Jos voisit matkustaa ajassa, minne lähtisit ja mitä tekisit? Haluaisitko esimerkiksi pelastaa jälkipolville jotakin, jonka ymmärtämättömät kiihkoilijat tuhosivat kauan sitten? Esimerkiksi... antiikin Aleksandrian myyttisen kirjaston käsikirjoituksia?

Entä jos työtoverisi kertoisi, hiljaisen yövuoron mittaan, joutuneensa vahingossa tuollaiselle aikamatkalle varastamaan Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin kiihkokristityt ennättivät ne tuhota? Uskoisitko? Lähtisitkö hänen mukaansa kohti paikkaa, johon hän väittää olleensa piilottamassa saalista?

 

”391:n aikamatka Aleksandriaan on kiehtova lukukokemus, ja ennen kaikkea aikamatka ihmisyyteen, siihen miten vähän olemme muuttuneet aikojen saatossa ja miten vähän tulemme ehkä muuttumaan.”

– Anne Leinonen, Kosmoskynä

”Teos tekee kunniaa lajin [scifin]tunnistettavimmille piirteille: tarjolla on ufo-seikkailua ja aikamatkailua. Mäkelä on kokenut tietokirjoittaja ja kääntäjä, mikä näkyy hänen kyvyssään kirjoittaa asiapitoisesti ja hillitysti hämmästyttävistä tapahtumista... Mäkelän tapa kuvata aikamatkailun periaatetta maistuu jopa omaperäiseltä.”

– Markku Soikkeli, Kiiltomato

”Mäkelä hallitsee lajityypin kielen, ja teoksessa onkin paikoin mukavan vanhanaikainen tunnelma. Liialliseen tieteellisen terminologian viljelyyn hän ei sorru, vaan teoksen lukee kyllä lajityyppiä vähemmän tuntevakin... Mukaansatempaava lukupaketti.”

– Kirsi Soini, Urjalan Sanomat

”Mielenkiintoinen avaus. Seuraajaa kannattaa odottaa.”

– Seppo Lehtinen, Turun Sanomat

 

391:n synty

Valitettavasti en enää muista, mistä tarinan perusidea on peräisin. Ehkäpä aikamatkustamisen käyttäminen kadonneiden muinaisaarteiden pelastamiseen tuntui minusta niin ilmeiseltä, että en kokenut mitään ahaa-elämystä? Vietin nimittäin parhaan teini-ikäni nenä kiinni kirjoissa, ja kouluaikana haaveilin tulevani joskus vielä arkeologiksi. Luin suunnilleen kaikki arkeologiaa ja muinaiskulttuureja käsittelevät populääritieteelliset kirjat, mitä kirjastoista löysin. Lukioikäisenä kiinnostus oli tosin siirtynyt tähtitieteen suuntaan, ja näin tulin aloittaneeksi yliopistoon päästessäni fysiikan opinnot. Kiinnostus tieteiskirjallisuuteen on sekin näiden aikojen peruja.

Muistan kuitenkin, että 391:n perusidea oli mielessäni jo 1990-luvun puolivälissä. Minulle valitettavan tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ruvennut työstämään tarinaa millään siistillä tai järjestelmällisellä tavalla. Ensimmäiset merkit tarinan itämisestä ovat pari vuoden 1995 lopussa kirjoitettua, erillistä tiedostoa, luonnoksia kirjan ensimmäiseksi luvuksi. Tähän homma tyssäsi taas joksikin aikaa, mutta tarinaidea ei kuitenkaan kuollut. Tajusin, että tämäntapaisesta kertomuksesta ei tulisi yhtään mitään ilman taustatutkimusta. Kirjastoon, siis, ja penkomaan tuota jo tuolloin monivuotiseksi tutuksi käynyttä tiedon ja luulon kaatopaikkaa, internetiä.

Jo alustavakin lähdekirjallisuuden penkominen paljasti tarinani kannalta lupaavia seikkoja. Tiedot Aleksandrian kirjaston historiasta – ja etenkin sen myöhemmistä vaiheista – olivat huomattavan epävarmoja ja ristiriitaisia. Kaunokirjailijallehan tämä on vain hyvä asia: minun oli mahdollista valikoida keskenään ristiriitaisten teorioiden osasten joukosta kaikkein parhaiten tarinaani sopiva yhdistelmä.

Ajatus 1980-luvun lopulle sijoittuvasta kehyskertomuksesta syntyi joskus samoihin aikoihin. Tarinan aloittaminen sairaskodin osaston yövuorolta, kahden hoitajan välisestä keskustelusta, tuntui miltei itsestäänselvältä sen jälkeen, kun ajatus oli putkahtanut päähäni. Rahoitin nimittäin opintojani, ainejärjestötoimintaani, soittoharrastustani ja muuta elämääni suurimman osan 1980-luvun loppupuolta tekemällä loma-, viikonloppu- ja yötöitä epäpätevänä perushoitajana ja kylvettäjänä Suursuon, Koskelan ja Myllypuron sairaskodeissa. Siihen aikaan niihin hommiin oli suhteellisen helppo päästä, ja kun alkuun pääsi, keikkoja riitti – pidin työstä ja sairaslomasijaisille oli miltei jatkuva tarve. Työ oli raskasta mutta miellyttävää ja ilmeisen hyödyllistä. Olin kirjoittanut 1980-luvun lopussa (kehnohkon) novellin kahden yöhoitajan keskusteluista yövuoron aikana. Siitä oli tätä kirjaa kirjoittaessa yllättävästi hyötyä: sairaskotiajoistani on niin kauan, että yövuoron rutiinit olivat ehtineet osin unohtua.

Palaset tarinaan alkoivat siis vähitellen löytyä. Silti jotakin puuttui vielä: oikea tapa kertoa tämä tarina, oikeanlainen kertojanääni. Se löytyi yllättäen vuonna 1999, kun tein taittoa kuubalaisen Abilio Estévezin romaanille Sinun on valtakunta (Tuyo es el Reino). Pehmeä, tarinoivasti etenevä teksti viitoitti tien pois siitä kankeasta koivuklapiproosasta, jota aikaisemmat aloituslukuyritelmäni olivat olleet. Oma, lopullinen tekstini tuskin tuo mieleen Estévezin vuolasta kuubalaiskerrontaa, mutta kirjan syntyprosessissa tuolla kirjalla on ollut merkittävä osa.

Mutta vieläkään kirja ei oikein ottanut syntyäkseen. Joskus loppuvuodesta 2002 kirjoitin uuden version kirjan ensimmäisestä luvusta, sellaisen joka tuntui hyvältä vielä myöhemminkin. Se oli jo melkoinen saavutus. Samalla haalin kokoon lisää lähdekirjallisuutta. Maria Dzielskan tutkielma Hypatia of Alexandria houkutti lisäämään tarinaan yhden historiallisenkin henkilön. Lähes myyttisen maineen saanut Hypatia (n. 350 - 415 jKr.) oli aleksandrialainen matemaatikko, filosofi ja neoplatonisti, eräänlainen antiikin kreikkalaisen tietämyksen viimeinen lipunkantaja, joka menetti henkensä kristittyjen kiihkoilijoiden murhaamana. Kiusaus saada tämä merkkinainen ainakin vilahtamaan tarinassa olikin siis melkoinen. Siellä hän nyt on.

Lopulta loppukeväästä 2003 kävin vielä kerran läpi lähdeaineistoni ja tein jotakin poikkeuksellista: laadin kirjalle suunnitelman, luvuittain etenevän kaavion. (Koska tarkoitus oli kuljettaa kahta lomittaista tarinaa, tajusin lopultakin ettei homma onnistuisi ikinä ilman varsin tarkkaa etukäteissuunnitelmaa.) Tämä osoittautui siksi potkuksi jonka kirjoittaminen oli tarvinnut: Kirjan tarinan kaari oli olemassa, enää tarvitsi vain kertoa se itse itselleni antamieni ohjeiden mukaisesti. Tekstin ensimmäinen versio syntyikin parissa lyhyessä kuukaudessa kesän 2003 aikana.