Jättiläinen

 

Muisti se on kuulkaa kummallinen juttu: sitä saattaa löytää mielestään semmoisia asioita joita ei moneen aikaan alkuunkaan tiedä siellä piilevän. Teille nuorille se on tietenkin paljon helpompaa, kun teitä kerran alusta pitäen kasvatetaan koulimaan tietoisuuttanne ja jäsentämään havaintojanne. Meillä ikivanhoilla, jotka synnyimme kaukana tietoisuuden alkuhämärissä jokunen tuhat vuotta sitten, niin, meille se on varsin paljon vaikeampaa. Iso osa elämää kului pelkästään tietoisuuden syntymiseen, kukin eleli omassa pesässään juuri muista tietämättä. Pikkuhiljaa, niin hitaasti ettei sitä edes huomannut että mitään erityistä olisi tapahtunut, kävi vain niin että sitä huomasi pystyvänsä havainnoimaan mitä ympärillä tapahtui, ja huomasi että pystyy itse siihen vaikuttamaan kokolailla.

Tarkoitan, että kyllähän sitä on aina nähnyt ja tuntenut, ja sitärataa, mutta ei osannut jäsentää että mitä se oli mitä näki ja tunsi. Ei ollut nimiä asioille. Kaikki mitä sitä teki oli vaistonvaraista, ettei sitä osannut sillai ajatella, no, vaikkapa että ”tuo on maanjäristys”; Se tuli ja meni, osa pesää saattoi tuhoutua, ja ajan mittaan kasvoi uudestaan vähän erimuotoiseksi kun työköt ryhtyivät hommiin. Yksilöitä tietysti kuoli paljon ja kipeää se teki, tekipä hyvinkin, muttei sitä sillätavalla osannut ajatella, mikä oli työkkö tai yksilö tai sitärataa.

No, se mitä minä tässä yritän selittää on se, että jos sitä nyt aisti tai koki jotakin, ei siitä jäänyt mielikuvaa siihen tapaan että esimerkiksi ”Se oli jättiläinen ja se potkaisi yläpesää ja meni sitten menojaan lounaaseen.” Ei, sitä TUNSI, että jotakin muuttui, joku iso asia tuntui, pinnalla olevat työköt havaitsivat että jotakin isoa ja korkeaa lähestyi, osa sitä hahmoa liikkui eritavalla ja sitten yläpesään sattui niin helkatisti, sitten se hahmo oli siirtynyt eri puolelle ja etääntyi, eikä tullut enää lähemmäksi.

Minä nimittäin näin sen jättiläisen ja se potkaisi minua. Enkä minä siis tiennyt että se mitä minä silloin pienenä pinnalla ollessa koin oli kohtaaminen jättiläisen kanssa; vasta nyt kun näistä asioista on puhuttu ja muutkin vanhat ovat muistelleet nuoruuttaan, sen jälkeen kun tutkijapesät ovat onnistuneet pääsemään takaisin maanpinnalle etsimään ja tonkimaan kaikenlaista siitä karrelle palaneesta mössöstä.

Siitä on tosi kauan, siihen aikaan kaikki nimittäin asuivat maanpinnalla. No, suurin osa pesää oli kyllä silloinkin maan alla, mutta pinnalla oli keko irtomaata ja muuta pikkurojua. Työköt viettivät kokolailla aikaa ruuankeruun ohella sen kasaamiseen ja ylläpitoon. Minun kekoni oli isoimpia niillä main, ja olin siitä aika ylpeä, sillä ilma oli jo aika kuuma ja minäkin kaivauduin hiljakseen alemmaksi kovaan maaperään. Kuumuutta ja ja sen aiheuttamia ongelmia lukuunottamatta keon pito oli jotakuinkin helppoa, sillä minä en muista koskaan kohdanneeni sellaisia työkönsyöjähirviöitä mistä jotkut minua vanhemmat ovat kertoneet. Muutenkin elukoita oli pinnalla hyvin vähän, vaikka tietenkin pidin, munat, toukat ja kuningattaret syvällä maan povessa. Se yksi jättiläinen taisi olla ainoa iso elukka minkä eläessäni kohtasin. Sen takia se kai on jäänytkin mieleen.

Taisi olla aikainen aamu, sillä olin keräämässä työköilläni ruokaa keon pakeilta; puoliltapäivin oli niin kuuma, ettei pinnalla voinut olla, joten ruoat oli kerättävä aamulla. Illalla kaikki pinnalle kasvanut oli palanut. No, pääruokahan tuli tietysti kirvoista, toukista ja sienirihmoista syvältä pesän povesta niinkuin nykyäänkin, mutta pinnan pikku herkut täydensivät apetta mukavasti.

Ensimmäisenä jättiläisen huomasi koillisen työkolonna, joka etsi apetta pienen kallioluolan luota. Jättiläinen makasi luolassa pitkin pituuttaan, ja koitin ottaa työköilläni siitä pikku näytepalaa, kun luulin sitä raadoksi, mutta se nousi ja alkoi raa’asti runnoa päälleen kiivenneitä työkköjä yläraajoillaan. Se oli kai viettänyt pimeän luolassa ja lähti nyt kai etsimään itselleen uutta suojaa ennen päivänpaahtoa. Se taisi yrittää syödäkin työkköjäni, mutta minuun sattui jo ihan tarpeeksi ja kokosin itseni vähän syrjemmälle tarkkailemaan sitä.

Se oli aikamoisen iso, semmoinen vaaleanrusehtavanpunainen, se seisoi kahdella tolppamaisella jalalla, joiden alaosat ulkonivat kulkusuuntaan päin. Jonkinlainen aluslevy siis: sen etureunassa oli viisi kummallista nyppylää kummassakin. Sen vartalo näytti yksiosaiselta ja tuntosarvet lähtivätkin vartalosta eivätkä päästä: niiden päässä oli jonkinlainen levennys ja lisää ulokkeita. Pää oli pieni, ilmeisesti alaosassa oli jonnimmoinen ruokintareikä, vaikkei mitään kunnon leukoja näkynyt. Se tarttuikin esineisiin niillä tuntosarviensa ulokkeilla. Sen kävely oli todella sanoinkuvaamattoman näköistä, se tosiaan pystyi liikkumaan niillä kahdella tolppajalallaan. Muistan, että se näytti minusta hirveän iljettävältä ja sairaalta, ehkä siksi että sen näytti vähän työköltä jolta on revitty neljä jaloista ja takaruumis. Paitsi tietysti siksi että se oli niin valtavan iso.

Ja sitten se käveli suoraan pesäkekoni ylitse ja potkaisi, ihan ilman mitään syytä. Iso osa kekoani hajosi, minuun sattui aivan hirvittävästi ja tuon käsittämättömän sairaan teon järkyttämänä en pystynyt seuraamaan minne se sitten meni.

Kaipa se sitten pikapuoliin kuoli, kuten muutkin muinaisaikain hirmunisäkkäät. Minä puolestani viisastuin vahingosta ja luovuin keon pidosta; se harmitti aika tavalla, komean keon kasvattajia pidettiin jotenkin hienompina. Sanotaanhan vieläkin jostain hyvinkäyttäytyvistä ja kohteliaista pesistä, että ”siinäpä oikea muurahaiskeko!”

 

– J. Pekka Mäkelä 1994