Ohi on con

Tämänvuotinen Finncon helteisessä ja välillä miltei aavemaisen hiljaisessa Turussa on päättynyt, ja tämäkin conivieras on kotiutunut ja setvinyt kameransa ja kännykkänsä muistikorttien sisällön.

Itse conipaikalla Turun yliopiston Natura- ja Quantum-rakennuksissa ei ollut hiljaista. Väkeä riitti ymmärtääkseni runsaasti suunnilleen kaikkiin ohjelmanumeroihin. Ei voi kuin ihailla, miten hyvin tapahtumaa hallinnoiva conitea ja muut vapaaehtoiset saivat homman tälläkin kertaa toimimaan. Iso käsi, hatunnosto ja kolminkertainen kowtow. Siinä porukassa on todellisia sankareita.

Ihailematta ei voi olla myöskään monien conivieraiden näkemää vaivaa pukujensa suhteen. Perinteiset naamiaiset jäivät minulta tällä kertaa väliin, mutta käytävillä ehti kyllä nähdä vähintäänkin vilaukselta aikamoisen joukon vaikuttavia ilmestyksiä.

Itse olin tällä kertaa ohjelmassa mukana kahdessa paneelikeskustelussa. Lauantaina keskusteltiin otsikolla ”Elääkö kirjoittamisella?” Saara Henrikssonin johdolla. Sain paneelin jälkeen kiitosta siitä että leväytin dataheittimen valkokankaalle omat lainauskorvauslaskelmani viime vuodelta: toivon mukaan se(kin) antoi hieman realistista kuvaa minkälaisista summista on kyse – vaikkakin minä olen lainauskorrvausten suhteen eräänlaista kultapossukerhoa: summia laskettaessa nimittäin kääntäjä lasketaan tasaveroiseksi tekijäksi kirjailijan kanssa, joten isoimmat lainauskorvauspotit osuvat käytännössä sellaisille kääntäjille, joiden nimissä on paljon runsaasti lainattuja nimikkeitä.

Kirjailijan toimeentulosta puhuttaessa mietimme Saaran sekä muiden panelistien Helena Wariksen, Maria Turtschaninoffin ja Jani Saxellin kanssa, annoimmeko kirjailijan pärjäämisestä liian synkän tai liian valoisan kuvan. Totta on, että oikeastaan me kaikki viisi olemme onnistuneet pärjäämään aika hyvin yhdistämällä (vain muutaman tonnin vuodessa tuottavaan) kirjailijuuteen esimerkiksi toimittajan, opettajan tai kääntäjän töitä. Totta on myös, että suurin osa ammattimaisiksikin lasketuista kirjailijoista saa päätoimeentulonsa muualta eikä välttämättä kuulu meidän laillamme apuraha-kultapossukerhoon.

Kun Saara paneelin aluksi halusi meiltä yhden sanan vastaukset keskustelun otsikkokysymykseen, oma vastaukseni olikin ”Toisinaan”.

Mietin etukäteen, olisiko minulla oikeastaan mitään sanottavaa sunnuntain ”Kuuluisuuden kirot” -paneelikeskustelussa, jossa minun lisäkseni Mirka Ulannon tentattavina olivat paljon suurempaa valtavirtahuomiota saaneet Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja Tuuli Hypén. Mutta paneelista muodostui luultavasti toiseksi hauskin keskustelu missä muistan coneissa koskaan olleeni. (Vuoden 2006 Paasitorni-conin ”Vikings in Space” -keskustelu on edelleen aikalailla ylittämätön.) Asiaakin puhuttiin muun muassa siitä miten kukakin katsoo aiheelliseksi sijoittaa rajoja julkisuudelle – otetaanko perhe mukaan, päästetäänkö kuvaajat kotiin?– ja siitä onko kaikki julkisuus sittenkään hyvästä.

Tästä oli hyvä jatkaa kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, Anu Holopaista, Marko Hautalaa ja J. S. Meresmaata, jotka keskustelivat yhtä lailla hyvässä ja rennossa hengessä kirjailijuuden iloista ja suruista, yllätyksistä ja opetuksista.

Eero Suoranta piti erittäin kiinnostavan esitelmän kiinalaisen scifin historiasta ja nykypäivästä aina keisarivallan loppuajoista nykypäivän nettikirjailijoihin. Tämä merkitsee sitä että ”näihin kirjailijoihin pitäisi perehtyä” -pino kasvoi saman tien Han Songilla, Wang Jinkangilla ja He Xillä, kunhan olen saanut ensin luettua loppuun ”neljän suuren nimen” länsimailla tunnetuimman tekijän Liu Cixinin Hugo-palkitun trilogian – jonka ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema muuten ilmestyy syksyllä suomeksi Aula & Co:n kustantamana ja Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Suomennoksen lukeneena voin vakuuttaa että kirja on erinomainen ostos, eikä vain sen takia että englanninkielinen kirjallisuus dominoi aivan liikaa Suomen käännösmarkkinoita.

Minulla oli tällä kerralla tilaisuus olla conissa mukana juhlistamassa myös vastajulkaistua kirjaa, jonka kekoon kannoin omankin korteni. Pasi Karppasen toimittama Valitut – Suomen presidenttien salainen historia (Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti) on eräänlainen jatkuvajuoninen novellikokoelma, jonka kahdestatoista kirjoittajasta kukin perehtyi yhden presidentin tekemisten lisäksi toistensa novelleihin niin, että kirjan halki kulkee vissin spefistinen jatkumo. Itse tulin aikoinaan valinneeksi kohteekseni Mannerheimin, osittain kiinnostuksesta hänen vuosisadan alussa tekemäänsä parivuotiseen Aasian-ratsastukseen, jonka sitten ujutin oleelliseksi osaksi pikku tarinaani vanhenevan presidentin viimeisestä työpäivästä.

Illanvietto – tai illanvietot, jos tarkkoja ollaan – on oleellinen osa conia, paikka todeta olevansa keskellä omaa heimoaan, jossa voi spekuloida kaikenlaisella kummallisella ja kiinnostavalla ilman että saa syrjäsilmällä kummallisia katseita, oppia uusia asioita alasta jos toisestakin, sekä ennen kaikkea tutustua uusiin ihmisiin ja tavata pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Panimoravintola Koulun pihaterassi oli tukahduttavan päivän jälkeen leppeän lämmin ja suloisen varjoinen, joten siellä kelpasi istua, kierrellä ja keskustella hyvän matkaa sunnuntain puolelle saakka.

Kun Finncon 2018 päättyi, oli häkellyttävää kävellä hälisevän conikansan keskeltä kaupunkiin, jossa ei tuntunut liikkuvan ainoatakaan ihmistä, autoista puhumattakaan. Edes jalkapallon loppuottelu ei ollut vielä alkanut. Vain joenrannan puistoissa oli muutama ihminen nauttimassa kelistä.

Jotenkin tuntuu, että minun coniraporttini ovat vuodesta toiseen onnellisia vuodatuksia tyyliin ”siellä oli hienoa, harmi jos et ollut paikalla, mutta tule ensi vuonna”. Juttu vain on niin, että minulla on ollut coneissa jotakuinkin aina tosi mukavaa ja tällainen ujo introverttikin voi siellä tuntea olevansa osa heimoa – ja kirjailija/suomentajana vieläpä kohtuullisen arvostettu osa heimoa. Ei sille mitään voi, kyllä se itsetuntoa hivelee.

Siitä syystä lienen mielihyvin paikalla ensikin vuonna. Jyväskylä-conin kunniavieraslista on ainakin vaikuttava: Kersti Juva, Raine Koskimaa, Cheryl Morgan & Charles Stross.

Kirjan kalterit

Yksi Jani Saxellin Hesarin Hunan-arviossa verrokkina mainitsemia kirjailijoita oli Margaret Atwood. Tällaiset maininnat ovat aina kiinnostavia, etenkin minun kaltaiselleni kirjailijalle jolla on isoja, rumia ja ammottavia aukkoja kirjallisessa sivistyksessään: vinkkaukset ovat tilaisuuksia löytää arvostetuista kirjailijoista sielunsisaria ja -veljiä – tai ainakin lukemisen arvoisia kirjoja.

Näinä aikoina Atwoodin lukeminen on helppo aloittaa Orjattaresi-kirjasta (Handmaid’s Tale, suom. Matti Kannosto 1986), joka ei tokikaan ollut niitä kirjoja mihin Jani viittasi, vaan pinnalla kirjan pohjalta tehdyn televisiosarjan vuoksi. Kirja on joka tapauksessa kuulunut hypoteettiseen ”tuo pitäisi lukea” -kasaan jo siitä lähtien kun siitä ensi kertoja kuulin muutama vuosikymmen sitten.

Perusasetelma lienee useimmille jo tuttu: Fundamentalistikristityt ovat tehneet verisen vallankaappauksen ja muuttaneet Yhdysvallat Gilead-nimiseksi teokratiaksi, joka käy jatkuvaa sisällissotaa kapinallisia vastaan. Tiede, etenkin lääketiede, on nyt syntiä ja Saatanasta. Koska ihmisten hedelmällisyys on romahtanut jo ennen vallankaappausta ympäristömyrkkyjen sun muiden syiden vuoksi, hedelmällisiksi arvioiduista naisista on tehty eliittipariskuntien orjattaria vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: heidän on tarkoitus tuottaa pariskunnalle lapsi. Lisääntymiselle tarpeellisesta siitostapahtumasta on tehty rituaali, jossa paikalla on myös lapsensaannissa epäonnistunut vaimo ja jossa kenenkään ei ole tarkoitus nauttia mistään (yhtään sen enempää kuin ejakulaation aikaansaamiseksi on välttämätöntä). Synnytyksen jälkeen orjatar siirtyy johonkin toiseen taloon samoihin hommiin – tai, jos hänen ei enää katsota olevan hyödyksi synnyttäjänä, hänet siirretään ”siirtokuntiin” töihin jossa hän ei luultavasti elä enää kovinkaan kauan.

Kaikelle tälle löytyy tietenkin perustelu Raamatusta, sopivia kohtia sopivasti kopioimalla, leikkaamalla ja liimaamalla.

Kirjan kertojana toimii yksi tällainen orjatar, jolla ei ole (enää) omaa nimeä. Hän on isäntänsä nimen mukaan ”Frediläinen”. Vallankaappauksesta on sen verran vähän aikaa, että hän muistaa vielä edeltäviä aikoja – ja myös oman silloisen avioliittonsa, ja oman lapsensa josta ei ole kuullut mitään vuosiin. Hän on uusi tulokas isäntänsä talossa, mutta talo ei ole hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa. Hän tietää mitä häneltä odotetaan. Hän osaa käyttäytyä. Nöyryys ja tilanteeseen sopeutuminen ovat parhaita vaihtoehtoja tilanteessa, jossa pienimmätkin merkit toisinajattelusta merkitsevät viranomaisväkivaltaa ja, hyvin todennäköisesti, brutaalia kuolemaa. Näin toimii myös talouden muu palvelusväki, joka tuntuu sisäistäneen heitä sortavan arvomaailman paljon vahvemmin kuin sortava isäntäväki. Toisaalta talon kolme palvelijaa jäävät suurimmassa osassa kirjaa ohimennen mainituiksi sivuhenkilöiksi, kun kertojan huomio keskittyy isäntään ja emäntään, jotka kummatkin kapinoivat heitä hyödyttävää (tai ainakin ”hyödyttävää”) järjestelmää vastaan kumpikin omilla, salaisilla tavoillaan.

On selvää, että vuonna 1985 julkaistuun alkuteokseen on vaikuttanut voimakkaasti Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla. Se on selvää jo ennen kuin lukija pääsee kaukaisessa tulevaisuudessa pidettyyn tieteelliseen konferenssiin sijoitettuun mainioon epilogiin, jossa Iran ja Gilead mainitaan samanveroisina esimerkkeinä ”1900-luvun lopun monoteistisista teokratioista”. Atwood on halunnut selvästikin korostaa, että kristinusko taipuu hyvin helposti samanlaisiin ääritulkintoihin kuin islam. Samasta uskonnostahan niissä on pohjimmiltaan kyse, ainakin minun nähdäkseni: molemmissa on sama jumala, melkein kaikki profeetat ovat samoja, Jeesus on tärkeässä roolissa (toisessa jumaluutena, toisessa profeettana) ja molemmissa tärkeällä sijalla on Kirja, jota voidaan tulkita kirjaimellisesti kulloiseenkin tarpeeseen sopivat kohdat valikoiden. (Ja molemmat ovat ainakin kausittain suhtautuneet erittäin vihamielisesti ja tuomitsevasti kaikkiin muihin uskontoihin.)

Ei kirjassa ole kuitenkaan kyse pelkästään pintapuolisesta poliittis-uskonnollisesta varoitussanomasta. Atwoodin kertoja – ja hänen lähipiirinsä hahmot – tietävät oikein hyvin olevansa pönkittämässä epämiellyttäväksi kokemaansa järjestelmää, ja ymmärtävät syitäkin. Pelon sijaan pääpontimena on oikeastaan turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne. Kertoja muistaa yhä entistä opiskelija- ja perhe-elämäänsä ennen vallankaappausta silloisessa liberaalissa Mainessa, ja hyvistä ja rakkaista asioista huolimatta muistoissa on vahvasti esillä epävarmuus ja pelko huomisesta. Hän oli taustansa ja työnsä suhteen sen verran koulutettu ja hyvätuloinen että hän pääsi nauttimaan ”vapaan” yhdysvaltalaisen yhteiskunnan todellisistakin vapauksista eikä vain vastuista, mutta taloudellisen tilanteen tuoma turvallisuudentunteen hiven ei poistanut jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta – eikä sattumanvaraisen katuväkivallan uhkaa. Nyt, Gileadissa, ei ole mitään epävarmaa: hän tietää mitä hänen pitää tehdä, hän tietää miten hänen käy jos hän tekee ja tietää miten käy jos hän ei tee.

Teos on pääosin tunnelmiltaan hyvinkin rauhallistempoinen ja pohdiskeleva. Gileadilaisten arkipäivässään kohtaama (fyysinen ja henkinen) yhteiskunnallinen väkivalta sivuutetaan yleensä nopeasti, enimmäkseen tuntuu että kertoja istuu yksin huoneessaan pohtimassa asioita – kunnes hänen maailmansa, maailmankuvansa ja elämänsä alkaa vähitellen muuttua yllättäviltä tahoilta ilmaantuvien asioiden vuoksi. Ratkaisu toimii erinomaisesti, etenkin kun teksti – ja Kannoston suomennos – on hyvin soljuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Kirjan ja samannimisen televisiosarjan mahdollisista yhteyksistä toisiinsa en osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, sillä olen toistaiseksi nähnyt sarjasta vain ensimmäisen osan (jossa kyllä nähtiin mm. kohtaus joka kirjassa on vasta loppupuolella). Kirjaa kuitenkin voi vallan varauksetta suositella.

Pian on con

Suomen suurimpaan ei-kaupalliseen kirjallisuuustapahtumaan on enää vähän yli viikko! Juuri kun viime kesän Worldconista Helsingissä on juuri ja juuri ehditty toipua, vuoden 2018 Finncon pidetään Turun yliopiston tiloissa 14.–15. heinäkuuta.

Kenellekään ei liene yllätys, että minä aion olla paikalla. Olen tälläkin kertaa mukana myös ohjelmassa, tarkemmin sanottuna kahdessa paneelikeskustelussa:

Elääkö kirjoittamisella?
(lauantai 14.7. 13–13:45, sali XIV, Natura)

Millaisista puroista kirjailijan elanto koostuu? Työstään ovat kertomassa Maria Turtschaninoff, Jani Saxell, Helena Waris ja J. Pekka Mäkelä. Kassakoneen käyttäjänä toimii Saara Henriksson.

Kuuluisuuden kirot
(sunnuntai 15.7. 13–13:45, sali XX, Agora)

Monet meistä tavoittelevat mainetta ja kunniaa, mutta kuuluisuudella on kääntöpuolensakin. Vinkkejä aloitteleville julkimoille, miten mediahuomioon kannattaa suhtautua. Mirka Ulanto (pj.), Johanna Sinisalo, Tuuli Hypén, Magdalena Hai ja J. Pekka Mäkelä.

Notkun toki paikalla muutenkin molempina päivinä ja yritän ainakin päästä kuuntelemaan Eero Suorannan esitelmää kiinalaisesta scifistä (lauantaina 11–11:45, sali XVII), enkä vähiten siksi että olen vastikään lukenut Liu Cixinin syksyllä ilmestyvän Kolmen kappaleen probleeman (Aula & Co.) suomennosta. Valitettavasti missaan oman esiintymisen vuoksi Minttu Ollikaisen conin akateemiseen ohjelmaan sisältyvän esitelmän Real and Dream – Encounters in the Novels of the Reaalifantasia Group.

Yksi yhdessä

Essi Tammimaan romaani Isän kädestä (Otava 2018) jäi kiinnostamaan sen vaikuttavan julkistustilaisuuden jäljiltä. Silloisessa bloggauksessani kävin läpi jo muutamia teemoja joita kirja nosti esiin Essin ja Miina Supisen keskustelun perusteella. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole sinänsä mitään syytä perua silloisia puheita, mutta toisaalta lukukokemus oli jossain määrin toisenlainen kuin oletin.

Kyllä, kirjassa harrastetaan seksiä sivulta toiseen, eri muodoissaan, ”normaalisti” ja vähän ”kinkymmin”, ja jos ei harrasteta seksiä, seksistä puhutaan tai ainakin sitä ajatellaan. Ja kyllä, kirjan pariskunta Ruut ja Luukas päätyvät lopulta ”isä ja tytär” -roolileikkiin. (Näistä jutuista on puhuttu ja kirjoitettu kirjan yhteydessä sen verran paljon, että en oikein osaa pitää tätä spoilerina.) Mutta onko se onnellinen loppu? Vaikeaa sanoa. Kirja pysyttelee jotakuinkin koko ajan Ruutin näkökulmassa. Luukas saa puheen- ja ajatuksenvuoron oikeastaan vasta muutamassa loppupään luvussa, eikä hän silloin vaikuta kovinkaan tyytyväiseltä tilanteeseen, oikeastaan enemmänkin ahdistuneelta, epävarmalta, jopa pelokkaalta.

Vaikka kirja korostaa puhumisen tärkeydestä niin seksin kuin yleisemminkin parisuhteen yhteydessä, Ruutin ja Luukaksen suhde tuntuu menevän yksinomaan Ruutin ehdoilla, hänen aloitteistaan, hänen toiveistaan, hänen lapsuudentraumoistaan lähtien. Ruutilla on (ollut) isä, Ruutilla on sukulaisia, Ruutilla on työpaikka opettajana, ja oppilaita joista hän huolehtii (ja hyvin kauniisti huolehtiikin). Luukaksen perhettä tai sukua ei taideta pahemmin edes mainita. Hän käy töissä, mutta kirja ei kerro missä, sillä vain kerran piipahdetaan hänen työpaikkansa kahvihuoneessa. Toki Luukas on pariskunnan BDSM-roolileikeissä se dominoiva osapuoli, itsevaltainen ja raju käskijä, mutta vain koska Ruut niin haluaa. Roolileikit alkavat, kun Ruut niin haluaa. Roolileikki loppuu, kun Ruut niin haluaa.

Hyvä on, tämä on Ruutin kirja, ei Luukkaan evankeliumi. Eihän siinä ole sinänsä mitään pahaa tai väärää. Kirjan on keskityttävä johonkin. Ei romaanin tarvitse olla tasapuolinen, eivätkä ne yleensä olekaan. Ehkä on tarkoituskin, että lukija jää miettimään sitä mitä kirjailija ei suostu kertomaan.

Olen ollut Hunanin suhteen vähän nolo siitä, että kirjan useimmat luvut ovat niin lyhkäisiä, katkelmallisiakin. Isän kädestä sisältää myös hyvin lyhkäisiä lukuja – niitä on vähän yli kolmesataasivuisessa kirjassa peräti seitsemänkymmentäyksi – ja se tekee tekstistä hyvinkin helposti luettavaa. Voi olla, että näin paljo seksistä puhuminen ja ajatteleminen olisi pidempinä pätkinä käynyt ahdistavaksi. Lukemista kepeyttää myös kirjan leikittelevä, uusia ja/tai harvinaisia sanoja kontekstissaan ymmärrettävänä käyttävä kieli.

Iho hohkaa edelleen kuumuuttaan, kun Ruut menee pöytään, vetää tuolia ja se kraappaa lattiaan, istuu ja tuntee avatut paikat vasten istuinta. Leivän jokainen rehkale maistuu, jokainen sen pieni säie, jyvänen. Pöydällä seisova teekuppi on oudon tarkkarajainen. Kylmää. Kuumottaa. Naurattaa, mutta kyynelet tunkevat nenään kutsumatta. Ei hän voi tuo pojan edessä alkaa kyyneleitä vuodattaa. Ei pojille näytetä heikkouksia, ihmisyyttä. Siinä käy huonosti, joutuu alisteiseen asemaan, siitä on helppo pojan kipata auko halkeamat ja käyttää hyväkseen myöhemmin, kun puhkeaa riita.
Mutta kyynelet eivät kysele lupaa.

Kitarasoolopitoinen iltapäivä

Järvenpää on lapsuudesta tuttu paikka. Äitini lapsuuden ja nuoruuden kotikaupungissa tuli käytyä useinkin mummin luona ja sittemmin mummin Terhola-nimisen talon (josta kaupunginosa sai nimensä) ostaneen äidin pikkuveljen luona kyläilemässä. Nykyään sukulaisia ei enää kaupungissa asu, ja visiitit ovat harventuneet. Bluespohjaisen musiikin ystävänä käyn kovin harvoin myöskin Puistobluesissa, mikä on perin valitettavaa, sillä tapahtumahan on kerrassaan mainio: sopivan kokoinen, sopivan lähellä (että pääsee julkuneuvoilla sopivasti yöksi kotiin) ja hyvin organisoitu: melkoisen keski-ikäinen tapaus festivaaliksensa, mutta enpähän minäkään ole enää ihan teini (mistä maailmankaikkeudelle iso kiiitos).

Tällä kertaa pääsimme paikalle vasta kun juontaja kuulutti lavalle päivän kolmannen esiintyjän, joten missasimme sekä Dr. Helander & Third Wardin että King Kingin.

 

Erja Lyytinen on artisti, josta haluaisin pitää enemmän kuin olen tähän asti onnistunut pitämään. Hän on kansainvälisestikin korkealle rankattu kitaristina eikä laula todellakaan huonosti, taitava esiintyjä ja bändinjohtaja. Näkemäni keikat ja hankkimani levyt ovat kuitenkin lopulta solahtaneet No jaa… ihan kiva -lokeroon. Tämänkertainen iltapäiväkeikka auttoi vähän jäsentämään syitä reaktion laimeuteen, etenkin siinä suhteessa että keikan huipentuma ja parhaiten mieleen jäävät biisit olivat kaikki coverversioita – oikein hyviä, kulkevia ja sävykkäitä tulkintoja mm. Jimi Hendrixin ”Crosstown Trafficista” ja Curtis Mayfieldin (Jeff Beckin version kautta kierrätetystä) ”People Get Readysta”, mutta covereita yhtä kaikki. Lyytisen omat kappaleet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, eivätkä pelkästään siksi että ne olivat kuulijalle oudompia. Ne oli myös sovitettu (tai jätetty sovittamatat) sen verran tasapauksusti että sävellysten ja sanoitusten mahdolliset ansiot jäivät kuulematta. S. luonnehti Lyytistä ”bluesin Saara Aalloksi”, ja on ajatuksessa vinha perä. Ammattitaito, osaaminen, palo ja into eivät riitä yksin.

Vaikka Walter Troutia mainostettiin kitarismin lisäksi myös ”lauluntekijänä”, hänen ansionsa alalla ovat ainakin eilisen setin perusteella vieläkin köykäisempää blueskaavan mielikuvituksetonta kierrättelyä kuin Lyytisellä. Silti keikassa oli vähän enemmän särmää, osittain siksi että Troutin laulujen tekstit a) erottuivat äänimassasta ja b) tuntuivat omakohtaisemmilta: hänen taannoinen Battle Scars -levynsä nojaa omaan muutaman vuoden takaiseen sairastumiseen maksakirroosiin ja kuoleman porteilla piipahtamiseen ennen kuin löytyi sopiva luovutusmaksa. Troutin bändin soitossa oli myös enemmän dynamiikkaa ja sävyjä, siitä huolimatta että Trout itse tuuttasi kitarasoolojaan perinteisen kulahtaneen säröisellä Strato–Tube Screamer–Twin-vahvistin-soundisella yhdistelmällä eivätkä ne soolokuviotkaan niin järinperin omintakeisia olleet.

Bluesissa jotenkin oletetaan (oikein, väärin tai falskisti) että laulut liittyvät laulajansa elämään, konkreettisesti tai kuvainnollisesti. Trout tajusi  tämän kulman ja kertoili välispiikeissä kohtaamistaan ihmisistä, eikä vain mainostanut että tästä meidän uudesta biisistä on video YouTubessa.

Syy lähteä tällä kertaa Järvenpäähän oli (tietenkin!) yksi suuria lauluntekijäsuosikkejani: John Hiatt. Tutustuin Hiattin musiikkin varsinaisesti vasta 1980-luvun loppupuolella, mutta jälkeenpäin olen tajunnut, että varhaisina teinivuosinani paljon kuuntelemani Seppo Närhen ”Takki pois” on alkuaan Hiattin ”Overcoats”.

Hiattissa laulunntekijänä viehättää hänen tapansa käyttää hyvinkin juurevia (ja joskus jopa kuluneita) blues- ja kantriaineksia parhaimmillaan hyvinkin omintakeisten laulujen pohjana. Hänen portfoliossaan on lukuisia lauluja, joista voisi melkein sanoa ”olisin mäkin voinut tollasen tehdä” ja tarkoittaa sillä ”voi kun mä olisin osannut tehdä tollasen”. (Minulle yksi sellainen on ”Feels Like Rain”.)

Hiattissa laulujensa esittäjänä viehättää tavattomasti hänen epälaulajamaisuutensa: hänellä ei ole erityisen loistelias ääni eikä kovinkaan laaja ääniala, mutta hän on onnistunut kehittämään niistä hyvin toimivan, persoonallisen ja välittömästi tunnistettavan laulutyylin. Tämä on ollut rohkaisevaa wannabe-lauluntekijälle, joka ei ole itse koskaan oikein arvostanut omaa lauluääntään. Ja tästä syystä kuuntelen yleensä mieluummin Hiattin omia tulkintoja kuin periaatteessa ”parempien” vokalistien coverversioita, joita olisi runsaasti tarjolla.

Lisäsyynä tämän kerran Puistobluesreissuun oli toki myös Hiattin bändi, ja ennen kaikkea sen kitaristi Sonny Landreth. Hiatt on parhaillaan Slow Turning -levynsä kolmekymmentävuotisjuhlakiertueella. Levy tehtiin aikoinaan kovalla kiireellä, ja siinä missä edeltäjälle Bring the Familylle oli kasattu aikamoinen juurimusiikin superbändi (Ry Cooder, Nick Lowe ja Jim Keltner), tällä kertaa jouduttiin turvautumaan Hiattin keikkabändiin The Gonersiin, jossa aikaisemmin lähinnä Clifton Chenierin zydeco-bändistä tunnetun Landrethin ohella soittivat basisti David Ranson ja rumpali Kenny Blewins. Tämä levy, omalta osaltaan, teki Landrethista sittemmin slide-kitaransoiton supertähden ja uudistajan. Juhlakiertueella mukana oli alkuperäinen Goners-kokoonpano.

Landreth oli omalla bändillään Puistobluesissa muuutama vuosi sitten, mutta silloin keikka jäi minulta valitettavasti väliin, koska samana viikonloppuna oli Åcon. Niinpä tämänkertainen tilaisuus oli syytä käyttää, etenkin kun kyseessä oli juuri se yhtye, levy ja konteksti jossa alkuaan Landrethin huikeaan soittoon alkuaan tutustuin.

Ei tästä ihan pissat housussa -tason keikkaa tullut. Hiattilla itsellään oli alussa ilmeisiä ongelmia monitoroinnin kanssa ja hän tuntui muutenkin laulavan jossain määrin heikommin kuin aikaisemmin näkemilläni keikoilla. (Kovin hyvin ei laulanut tällä kertaa Landrethkaan omassa soolonumerossaan ”Congo Squaressa”.) Lisäksi miksaus tuntui olevan koko ajan jotenkin pielessä ja Ransonin ja Blewinsin rytmisektio tuntui jäävän pahan kerran jalkoihin. Setin loppua kohti bändi tuntui kuitenkin löytävän hyvämeininkisen vaihteen ja homma toimi ja kulki mainiosti ääniteknisistä puitteista huolimatta – ja Landrethin lyyrinen kitarointi oli koko ajan jotakin aivan muuta kuin kahden aikaisemman artistin säröinen runttaus. Kiertueen teeman mukaisesti Slow Turning soitettiin kokonaan ja sitä täydennettiin Hiattin vanhempaan tuotantoon kuuluneella ”Riding with the Kingillä” (josta Eric Clapton ja B. B. King tekivät sittemmin ison hitiin) ja ”Thing Called Lovella”, joka kiitoksin omistettiin siitä hitin vuoden 1990 tienoilla tehneelle ”pienelle punatukkaiselle tytölle” eli Bonnie Raittille. Joka muuten oli se artisti, jota katsomaan menin kun viimeksi olin Puistobluesissa; huikea slide-kitaristi hänkin.

 

Toisen kerran elämässä

Vaikka nykyään pidänkin Talking Headsia yhtenä 1980-luvun alun ns. uuden aallon merkittävimmistä (ja itselleni kiinnostavimmista) amerikkalaisista bändeistä, rakkaus ei roihahtanut kovinkaan sukkelasti. Lainasin lukiokaverilta muiden sen ajan levyuutuuksien joukossa Fear of Musicin (1979), mutta muutamaa biisiä (kuten ”Heaven”) lukuun ottamatta juttu ei vain kolahtanut. Levy kuulosti kalsealta ja vieraantuneelta.

(Se tietysti oli, osaltaan, kyseisen levyn ideakin, näin myöhemmin ajatellen.)

Kun Remain in Light ilmestyi seuraavana vuonna, vastikään aloittaneen Rockradion kaikki toimittajat tuntuivat olevan siitä aivan tohkeissaan ja he soittivat sitä ns. päntiönään – näin ainakin minusta tuntui.

Minusta tuntui että levyä soitettiin niin paljon, että se alkoi minua tympiä jo pelkästään siksi. Loputtomasti jatkuvien, sointukierrottomien (tai niiltä kuulostavien) rytmien ja David Byrnen hermostuneen lauluäänen yhdistelmä ei vain vedonnut.

No, kului muutama vuosi ja ilmestyi bändin seuraava levy Speaking in Tongues (1983) eikä minun näkemykseni bändistä juuri muuttunut. Seuraavana vuonna ilmestyneen konserttielokuvan Stop Making Sensen satuin kuitenkin näkemään tuoreeltaan useammankin kerran, ja silloin homma alkoi minun korvissani toimia. Olen edelleenkin sitä mieltä, että kyseessä on jotakuinkin paras koskaan näkemäni konserttielokuva. Vuoden 1985 Little Creatures oli sitten jo tavallaan minulle myyty valmiiksi: sieltä välittyi juuri sellainen lämpö ja inhimillisyys joka oli tuntunut puuttuvan bändin varhaisemmilta albumeilta. Kun musiikkimakuni alkoi vähitellen laajentua erilaisiin afrikkalaisiin tyyleihin, alkoi myös Remain in Lightin sävelkieli löytää kaikupohjaa: vaikka en ole edelleenkään mikään suunnattoman suuri Fela Kutin tai muunkaan afrobeatin ystävä – fanitan enemmän vähän pohjoisempaa, etenkin Malista tulevia laulaja/lauluntekijöitä – kuuntelen sellaista musiikkia ihan mielikseni (etenkin livenä), ja Talking Headsin Nigerian suunnalta saamat valtavan voimakkaat vaikutteet on helppo huomata.

Ja sitten viime perjantaina muuan fb-kaveri linkitti seinälleen musiikkivideon, jollaista en voi sanoa varsinaisesti odottaneeni kuulevani.

Olen toki kuullut ja kuunnellut Angelique Kidjoa kohtuullisen paljon – muistaakseni nähnyt kerran tai pari livenäkin – vaikka hänen musiikkinsa onkin minun makuuni vähän turhan ”tuotettua” ja ”popmaista”, rosotonta, konerytmisen kuuloista ja täydellisyyteen hiottua. Ei silti voi väittää, etteikö hän olisi huikean hieno laulaja ja loistava artisti. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Remain in Lightin levyttäminen ja sovittaminen uusiksi – ikään kuin oikeaksi afrikkalaiseksi musiikiksi – on sitä paitsi aikamoisen nerokas idea. Nyt kun olen levyn kappaleita kuunnellut muutaman päivän, tuntuu että tällä albumilla Kidjon ilmaisu ja sovitukset ovat hänen aikaisempia omia julkaisujaan maanläheisempiä ja hieman jopa ”luomumman” oloisia. Rytmiikka hengittää, elää ja kehittyy, äänikuvaa ei ole tupattu täyteen soittimilla ja efekteillä. Mutta voihan olla että perkat sun muut ovat oikeasti ns. koneilla tehtyjä: musiikki on illuusioiden taidetta, äänitetty musiikki vieläkin enemmän.

Voi hyvin olla, että tätä albumia tulee jatkossa kuunneltua paljon enemmän kuin alkuperäistä Remain in Lightiä, joka alkoi aueta minulle vastaniin monen vuoden jälkeen.

Cili (Tzeli) 1991

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.