Elämäkertaa etsimässä

Kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista parikymppisenä 1980-luvun alussa: minusta musiikkityylissä oli paljon samaa henkeä kuin punkissa ja uuden aallon musiikissa: ”Älä kaunistele vaan sano niin kuin asiat on.” Oli väistämätöntä törmätä tämän kiinnostuksen myötä pian Robert Johnsonin nimeen. King of the Delta Blues Singers -LP kuului jotakuinkin välttämättömiin hankintoihin. Lehdistä, levykansista ja kirjoista luetut hajanaiset tiedot miehestä kutkuttivat mielikuvitusta. Soittotaidoton poika, joka katosi ja palasi muutaman kuukauden kuluttua mestarimuusikkona. Tummasävyisissä lauluissa seikkaili outoja olentoja. Niissä kerrottiin tienrististä, ja huhuttiin että hän oli käynyt tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa: soittotaito mulle, sielu sulle. Esiintyvä muusikko, joka oli niin ujo – tai salaileva soittotekniikkansa suhteen – että suostui teksasilaiseen hotellihuoneeseen pystytetyssä tilapäisstudiossa soittamaan vain selin huoneessa odotteleviin muihin muusikoihin. Mustasukkaisuusmurhan uhri vain kaksikymmenvuotiaana – tai kolmekymmenvuotiaana, lähteestä riippuen. Bluesmies, josta ei ole olemassa ainoatakaan valokuvaa.

Onnistuin myös osuttautumaan Tavastia-klubille 20. toukokuuta 1982, jolloin siellä esiintyi kaksi Johnsonin lähipiiriläisten maineessa ollutta muusikkoa, Johnny Shines ja Robert Lockwood Jr., joista jälkimmäisen vieläpä huhuttiin olevan Robert Johnsonin poika tai poikapuoli. (Huhua ruokki sekin, että usein hänen nimensä kirjoitettiin muodossa ”Robert Jr. Lockwood”.)

1990-luvun alussa tietoja alkoi tulla lisää. Julkaistiin laajalla tausta-artikkelilla varustettu The Complete Recordings -boksi, syy jonka vuoksi ostin ensimmäisen cd-soittimeni. Ilmestyi Peter Guralnickin pienoiselämäkerta Searching for Robert Johnson, jonka suomensin puhdetöinäni. (Suomennos julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin nimellä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä.)* Myös kaksi valokuvaa Johnsonista julkaistiin. Niin boksin kuin Guralnickin kirjankin yhteydessä mainittiin moneen kertaan musiikkihistorioitsija Robert ”Mack” McCormick ja tämän 1970-luvulta asti tekeillä ollut laaja Robert Johnson -elämäkerta nimeltä Biography of a Phantom. Molemmilla kirjoittajilla oli ollut pääsy ainakin osaan McCormickin aineistosta, ja niin näissä teksteissä kuin muissakin Johnson-yhteyksissä mainittiin julkaisemattomuudelle sama syy: McCormick oli luvannut jollekin informantilleen, ettei teosta julkaista tämän elinaikana. Jokin vanhan Guitar Playerin juttu vahvisti oman arvaukseni: McCormick oli tavoittanut Johnsonin murhaajan, ja koska Yhdysvalloissakaan murha ei vanhene koskaan, tämä joutuisi edesvastuuseen jos nimi ja tunnustus julkaistaisiin.

Joten ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaa.

Ja odottaa.

Alkoi näyttää siltä, että tämä informanttihenkilö oli aikamoisen sitkeähenkinen tyyppi, tai ollut todella nuori myrkyttäessään 27-vuotiaan bluesmiehen vuonna 1938.

Vuonna 2015 tuli tieto Mack McCormickin kuolemasta. Se siitä sitten, taisin ajatella.

Joulun alla tulin syystä tai toisesta tehneeksi jonkun Johnsoniin liittyvän nettihaun, ja kävi ilmi että saman vuoden keväällä oli ilmestynyt Biography of a Phantom – A Robert Johnson Blues Odyssey (Smithsonian Books, 2023) -niminen kirja, jonka kirjoittaja on Robert ”Mack” McCormick. Vaikka muutamakin arvio teki selväksi ettei tämä ole ihan se odotettu elämäkerta, olihan se pakko tilata ja lukea.

Kirjan toimittajan John W. Troutmanin laajoista alku- ja jälkisanoista selviää paljon tämän projektin vaiheista. McCormick kärsi pahenevista mielenterveydellisistä ongelmista, joihin alkoi liittyä myös paranoiaa, ja hän kirjoitti Johnson-elämäkertaansa aina vain uudelleen 1970-luvulta kuolemaansa asti. ”Lupasin odottaa että X kuolee” oli pelkkä hätävalhe julkaisemattomuudelle. Pakkomielteinen uudelleenkirjoittaminen kävi perheen hermoille: McCormickin tytär kertoo oppineensa vihaamaan kirjoituskoneen ääntä työhuoneesta. Isän kuoltua hän hävitti tämän kirjoituskoneet, mutta onneksi päätti kuitenkin lahjoittaa ”Hirviöksi” nimeämänsä arkiston Smithsonian-instituutille. McCormick ajautui myös juridisiin riitoihin sekä tapaamiensa Johnsonin siskojen että muiden blueshistorian tutkijoiden kanssa. Tästä syystä julkaistusta kirjasta on jätetty pois siskojen haastatteluista peräisin ollut materiaali, vaikka muuten teos on ilmeisesti hieman siistitty ja toimitettu versio McCormickin ensimmäisistä ja selväpäisimmistä kirjaversioista 1970-luvun puolivälistä.

(Kirjasta selvisi myös, että Johnsonin sisarpuoli Annye C. Anderson on ehtinyt julkaista jo nelisen vuotta sitten omat muistelmansa nimellä Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson.)

Tälle kirjalle sopisi paremmin Guralnickin kirjan nimi Searching for Robert Johnson kuin Biography, sillä kirja kertoo nimenomaan kauan sitten kuolleen, omana aikanaan perin vähän tunnetun muusikon jälkien etsinnästä Mississippi-joen alajuoksun maalaistaajamissa ja pikkukaupungeissa. Siinä mielessä teosta kannattaa ehkä lukea yhdessä Guralnickin kanssa, joka on puolestaan selkeästi elämäkerta. Vaikka McCormick tuntui olevan varsin taitava epämääräisten vihjeiden jäljittäjä – ja kyvykäs voittamaan vanhempien etelävaltiolaisten tummaihoisten ymmärrettävän pelokkaan epäluulon kyselemään ilmestynyttä nuorta valkoista herrasmiestä kohtaan – turhautuminen välittyy tekstistä erinomaisen selvästi. McCormick onnistuu kohtaamaan erään lyhyehkön suhteen jäljiltä syntyneen Johnsonin pojan, mutta sitten lisäselvittelyt eivät johda taas mihinkään, kunnes… ”Ai, tarkoitat varmaan Robert Spenceriä?”

Tämän jälkeen päästään elämäkerrallisempaan tekstiin, joka käsittelee lähinnä Johnson/Spencerin nuoruutta, sitä kuinka hän ensin hurahti vähäksi aikaa uskoon ja innostui sen jälkeen ensin huuliharpunsoitosta ja sitten kitarasta, jonka soittamista hän treenasi pitkän aikaa kokeneempien muusikkosukulaisten ja -tuttavien opastuksella. Lopussa on vielä, eräänlaisena epilogina, pieni fiktiivisehkö kuvaelma Johnsonin viimeisestä keikasta ja kohtalokkaasta pontikkapullosta, jonka joku toimitti soittajan kurkunkostukkeeksi.

Vaikka Biography of a Phantom on elämäkertana varsin torso, kirjana se on hyvinkin luistava ja valaiseva. McCormick on taitava kuvailemaan miljöitä, ihmisiä ja sitä kuinka (mustien) elämä on muuttunut Johnsonin elämän jälkeen niillä seuduilla joilla hän aikoinaan liikkui. Hänellä on myös sanansa sanottavana ”bluesmafiasta”, siitä valkoisten bluesintoilijoiden ja amatöörihistorioitsijoiden porukasta, johon hän myönsi itsekin kuuluvansa täysin jäsenoikeuksin.

Mutta Johnson-kirjallisuus tuskin päättyy tähän. Smithsonian-instituutin arkistoissa on ilmeisesti vielä yhtä ja toista, jota nyt ei voitu julkaista juridisista syistä. Toivottavasti kattava Robert Johnson -elämäkerta saadaan joskus aikaisesti. Mies ja hänen musiikkinsa ansaitsevat sen.

_______
* Jostakin käsittämättömästä syystä painettuun kirjaan päätyi äärimmäisen nolo virhe: väärä syntymäkuukausi. Alkuteoksessa se on oikein, käännöksessä väärin. Hävettää.

Oliko vai eikö ollut? Kas siitä riita.

Syksyllä 2017 Havaijilla sijaitsevan Pan-STARRS1-observatorion järjestelmät tallensivat kuvia poikkeuksellisesta kappaleesta, jonka todettiin liikkuvan niin kovaa vauhtia ja sellaisella radalla, että sen on täytynyt saapua aurinkokuntamme ulkopuolelta, ja että se oli jo hyvää vauhtia matkalla pois aurinkokunnastamme. Eikä tässä vielä kaikki. Osoittautui että sen vauhti kiihtyi tavalla, jota Auringon painovoimakentässä kiepahtaminen ei voinut aiheuttaa, minkä lisäksi siitä ei havaittu esimerkiksi purkautuvan kaasuja tai muutakaan, mikä olisi voinut aiheuttaa nopeusmuutosta. Sitä paitsi kappaleen heijastama auringonvalo sykki säännöllisesti, joten se ilmeisesti kieppui akselinsa ympäri, ja oli mahdollisesti pitkä ja kapea tai levymäinen. Koska ensi havainnot tehtiin Havaijilla, kappale sai havaijinkielisen nimen ’Oumuamua, joka tarkoittaa suunnilleen ”sanansaattajaa.”

Sattui niin, että Harvardin astronomian professori Avi Loeb oli juuri vähää aikaisemmin ollut mukana suunnittelemassa miljonääri Juri Milnerin Breakthrough Starshot -hanketta, jossa kehiteltiin laserin kiihdyttämien, pienten valopurjeluotainten lähettämistä kohti Alfa Centaurin kolmoistähteä reilun neljän valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Loeb olikin ensimmäisiä, joka tuli julkisesti ehdottaneeksi, että ’Oumuamua voisi hyvinkin olla jonkun toisen sivilisaation vastaavanlaisen hankkeen luotain, joka ehkä oli rikkoutunut pitkällä matkallaan… jostakin toisesta aurinkokunnasta, ehkä Vegan suunnalta, josta se meille saapui.

Ilmeisesti Loeb on kokenut saaneensa hypoteesistaan asiatonta pilkkaa, sillä hänen suomeksi(kin) julkaistusta populaaritieteellisestä kirjastaan Elämää avaruudessa – miksi on todennäköistä ettemme ole yksin maailmankaikkeudessa (suom. Nina Mäki-Kihniä 2021) huokuu loukkaantuneisuus.

Kepeästi kulkevassa kirjassa on runsaasti kiinnostavaa asiaa, mutta kovin usein Loeb suhtautuu hypoteesiinsa kuten se olisi jo kiistattomien havaintojen vahvistama teoria, eikä pelkkä (kiinnostava ja ihan varteenotettava) hypoteesi. Lukeminen menee myötähäpeän puolelle aina kun Loeb heittää tiskiin klassisen ”kyllähän Galileolle ja Einsteinillekin naurettiin heidän elinaikanaan” -latteuden tai vaatii tiedeyhteisöltä nöyryyttä, jota hän ei selvästikään itse kykene tuntemaan. Miksi pitäisi, hän tuntuu ajattelevan, kun kerran itse Stephen Hawking on käynyt hänen kotonaan päivällisellä? (Juu, estoton namedroppailu kuuluu sekin Loebin retoriseen keinovalikoimaan.) Kuitenkin Avi Loeb on aiheesta erittäin arvostettu, palkittu ja kunnioitettu astrofyysikko, joten hänellä ei kuvittelisi olevan mitään tarvetta tuollaiseen marianordinmaiseen itkupotkuraivariretoriikkaan.

Itselläni ei tietenkään ole tiedelehtien harrastelijalukijana samanlaisia rahkeita arvioida ja analysoida ’Oumuamua-havaintoja kuin Loebilla. Lukemani perusteella pidän kyllä melkoisen varmana että muuallakin kuin Maassa (ja aurinkokunnassamme) on elämää, joskin on aivan toinen asia onko siellä kehittynyt samankaltaisia ”sivilisaatioita” kuin täällä meillä, ja jos on, ovatko ne ehtineet elinaikanaan lähetellä tähtienvälisiä luotaimia ennen kuin ovat onnistuneet hukuttautumaan omiin jätöksiinsä kuten me täällä näytämme parhaillaan olevan tekemässä. Nähdäkseni on ihan mahdollista että ’Oumuamua tosiaan oli jostakin muualta tullut keinotekoinen luotain, ja olisi todella kiehtovaa jos näin todella olisi: mitään kunnollisia todisteita asiasta on kuitenkin (enää) mahdotonta hankkia: se havaittiin vasta kun se oli jo poistumassa aurinkokuntamme sisäosista sellaista vauhtia, jota mikään meidän kehittämämme laite ei pysty (ainakaan vielä nykyään) saavuttamaan.

Sääli. Täytyy vain toivoa, että jos ’Oumuamuan lähetti jokin muukalaisporukka, he ovat lähettäneet vastaavia laitteita lisääkin, ja jos ovat, täytyy toivoa etteivät ne muut ole ehtineet livahtaa ohitsemme meidän havaitsemattamme. Tämä on niin kiinnostava aihe, etten totisesti toivo että sen suhteen jäädään pelkästään kiukuttelukirjallisuuden varaan.

Olisi myös mukava, ettei tähtitiedettä (ja avaruustekniikkaa) käsittelevän kirjallisuuden kuvitusta ja kaavioita sullottaisi karkealle paperille mikroskooppiseen kokoon, vaan että niille annettaisiin sen verran tilaa että niitä pystyisivät tarkastelemaan muutkin kuin me likinäköiset nenä jokseenkin kirjaimellisesti kirjassa kiinni.


Euraasian selkäranka

Minun kouluaikanani 1970-luvulla historiantunneilla opetettiin oikeastaan yksinomaan Euroopan ja vähän Pohjois-Amerikan historiaa, ja vielä pitkälle 1980-luvulle asti Vironniemen sanomatkin sijoitti lähes kaikki oleelliset noiden alueiden ulkopuolisten alueiden tapahtumat muutamaan palstasenttimetriin ”Maailman ihmisiä” -palstalle. Pikku hiljaa tilanne on parantunut, ja nyttemmin uutisissa – ja toivon mukaan myös kouluopetuksessa – otetaan paremmin huomioon myös mitä esimerkiksi Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tapahtuu tai on tapahtunut.

Mutta on yhä katvealueita, jotka jäävät katveeseen, tai joita tarkastellaan lähinnä sen kannalta mitä eurooppalaiset tai pohjoisamerikkalaiset siellä tekevät tai jättävät tekemättä. Erästä varsin merkittävää aluetta valaisee brittiläisen Bysantin tutkijan Peter Frankopanin alkuaan vuonna 2015 ilmestynyt Silkkitiet – uusi maailmanhistoria (Silk Roads – A New History of the World; suomentanut Jaana Iso-Markku 2021).

Mahtipontisesta ja harhaanjohtavasta nimestä huolimatta Frankopan ei edes yritä sulloa vajaaseen tuhanteen sivuunsa mitään koko planeetan historian kokonaishistoriaa, vaan keskittyy alueeseen joka monesti tulee sivuutettua aina silloin kun kyse ei ole siitä että länkkärit (tai venäläiset tai kiinalaiset) tekevät alueella jotakin tai ovat tekemättä alueella jotakin: keskiseen Aasiaan, käytännössä pitkälti alueeseen joilla nykyään sijaitsevat Afganistanin, Iranin ja Irakin valtiot. Ajoittain Frankopanin huomiota saavat hänen keskeisen alueensa reunamat, kuten Kaukasus, Ukraina, Syyria ja Pakistan sekä koilisen suunnan ”-stanit” ja nykyään Kiinaan kuuluva Xinjiang. Muu maailma mainitaan lähinnä silloin kun sillä on jotakin tekemistä Keski-Aasian kanssa: Afrikasta ainoa maininta taitaa olla 1300-luvun Malin imperiumista ja sen legendaarisesta hallitsijasta Mansa Musasta, jonka rikkaus perustui (keskiaasialaisten valtakuntien tavoin) karavaanireitteihin.

Frankopanin tarkastelu alkaa suunnilleen samoista ajoista jolloin Euraasian länsilaidoilla vaikutti Rooma-niminen valtakunta ja Keski-Aasiaan syntyi ensi kertaa myöhemmin ”silkkitieksi” nimettyjä lukuisia itä-länsisuuntaisia kauppareittejä, ja kauppareittien varrelle tavatoman rikkaita ja myös henkisesti kukoistavia valtakuntia. Kauppatavaran lisäksi karavaani- ja vesiteillä liikkuivat myös aatteet, tieteelliset löydöt sekä ihmiset: en esimerkiksi tiennyt, että Intian läntisen rannikon satamakaupungeissa vaikutti parisen tuhatta vuotta sitten roomalaisten maahanmuuttajien yhteisöjä. Frankopanin tarkasteleman alueen länsilaitamilla syntyi myös uskonto, jonka kolme riitelevää lahkoa – juutalaisuus, kristinusko ja islam – levisivät sittemmin muuallekin maailmaan. Ja toistatuhatta vuotta Keski-Aasia oli maailman tieteellisen tutkimuksen keskeistä aluetta, joilla kehitettiin iso liuta esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen perustutkimusta.

Asetelma alkoi muuttua oikeastaan vasta 1500-luvulla jaa. löytöretkien myötä, jolloin maailman taloudellisen toimeliaisuuden ja silmittömän ahneuden painopiste siirtyi ensin Iberian niemimaalle ja vähän myöhemmin pohjoisempaan Länsi-Eurooppaan. Frankopanilla ei ole kovinkaan paljon hyvää sanottavaa kotimaastaan Britanniasta, jonka taloudellinen, poliittinen ja teknologinen nousu saatiin alkuun merirosvouksella ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä siirtomaiden ryöstelyllä. Luonnonvaroiltaan(kin) rikas Keski-Aasia oli yksi brittihallinnon rautasaappaiden jalkoihin jääneistä alueista. Vaikka brittien siirtomaavalta alkoi pikku hiljaa rapautua 1800-luvun mittaan, brittien kiinnostus ”Aasian selkärankaan” ei vähentynyt. Vielä ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina he kuvittelivat seuraavan suuren konfliktin tapahtuvan heidän itsensä sekä Afganistania ja Persiaa kohti pohjoisesta hivuttautuneen Venäjän välillä. Myös Ranska pyrki parhaansa mukaan heilumaan alueella, välillä asevoimin, välillä neuvotellen, lahjoen ja uhkaillen. Alueen rajoja piirrettiin (Afrikan tavoin) eurooppalaisilla piirustuspöydillä, ja esimerkiksi Irakin (myöhemmin itsenäistynyt) valtio syntyi yhdistämällä kolme täysin erilaista kansakuntaa yksien hallinnollisten rajojen sisään.

Mielenkiintoinen detalji, jota en tiennyt: Persian šaahi muutti 1930-luvulla valtakuntansa nimen Iraniksi, koska uusi nimi viittasi siihen aikaan Euroopassa suosittuihin arjalaisiin, historian ensimmäiseen indoeurooppalaisia (tai nykytermein indoiranilaisia) kieliä puhuneeseen valloittajakansaan (nykyisen Intian luoteisosissa).

Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä vahvemmin Frankopan kritisoi eurooppalaisten ja Britannian pitkälti syrjäyttäneen Yhdysvaltojen lyhytnäköistä ja silmittömän ahnetta sekoilua keskisessä Aasiassa. 1980-luvulla USA tuki ja aseisti Afganistanissa neuvostomiehitystä vastaan taistelleita mujahideen-sissiryhmiä, joista seuraavalla vuosikymmenellä kehittyi Taliban-liike. (Myös Kiina kannusti Xinjiangin uiguureja mukaan Afganistanin taisteluun, samoja uiguureja joiden muslimius on nykyään Kiinalle tuhottava kauhistus.) Kun islamilainen vallankumous oli murskannut Yhdysvaltain ja Englannin valtaistuimelle nostaman šaahin hirmuhallinnon (ja muodostanut tilalle oman hirmuhallintonsa), USA vuoroin yritti suistaa ajatollia vallasta ja vuoroin toimitti näille (salaa tai avoimesti) aseita ja varaosia, koska Iran oli sodassa Irakia vastaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Israelin valtion perustaminen ja alueella asuneen väestön ajaminen kodeistaan maahanmuuttajien tieltä on tietysti oma (pitkälti) angloamerikkalaisen sekoilun ja typeryyden lukunsa.

(Ei, en kiistä nykyisen Israelin oikeutta olemassaoloon valtiona. Sen perustaminen olisi kyllä luultavasti voitu hoitaa huomattavasti paremmin, inhimillisemmin ja järkevämmin, ja valtio itse olisi voinut historiansa mittaan toimia monessa tilanteessa vähän kaukonäköisemmin. Ei sillä että Israelin naapurivaltioidenkaan – tai palestiinalaisjärjestöjen – toiminnassa olisi pahemmin kehumisen aihetta. Nykytilanne on tragedia kaikkien osapuolten kannalta.)

Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Frankopan ei tietenkään ole kyennyt ennustamaan Afganistanin viime vuosien tapahtumia tai Venäjän hyökkäystä Ukrainaan (joskin Krimin kriisiä hän kyllä käsittelee), mutta merkkejä näistä kehityskuluista voi kyllä jälkiviisaasti nähdä tässäkin tekstissä. En silti ihmettele, että Frankopanista on sittemmin tullut hyvin kysytty asiantuntija näiden uusien kriisien tunkiessa uutisotsikoihin.

Erityisesti kirjan jälkisanat antavat hyvin valaisevaa aineistoa lähitulevaisuutta koskeviin spekulaatioihin. ”Uutta silkkitietä” on pitkälti käsitelty lähinnä Kiinan hankkeena, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne valtiot joiden kautta tämä ”Uusi silkkitie” kulkee. Ne eivät ole olleet pitkään aikaan – jos koskaan – mitään epämääräisiä paimentolaiskyliä, vaan luonnonvaroiltaan ja taloudeltaan erittäin rikkaita ja modernisoituneita maita. Toki ne ovat Kiinan lailla vallan ja omistuksen suhteen hyvin keskittyneitä ja epäilemättä myös korruptoituneita maita, joissa demokratiasta ei voi juuri puhua, mutta voi hyvin olla ettei Kiina tule lähivuosikymmeninä suinkaan olemaan silkkiteiden tärkein valtio (jos se on sitä tälläkään hetkellä). Voi olla, että Kazakstanista, Uzbekistanista, Turkmenistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta tulee lähitulevaisuudessa niin kauppasuhteiden kuin isompien uutisotsikoiden kohteita, toivottavasti rauhanomaisessa mielessä. Ja toivottavasti myös Pakistanista, Iranista, Irakista, Syyriasta, Saudi-Arabiasta ja niiden naapurimaista kuullaan mahdollisimman pian uutisia muustakin kuin väkivallasta ja despotismista.

Vanhan vitsin mukaan ”Saisitpa elää mielenkiintoisia aikoja!” on kiinalainen kirous. Kirottua tai ei, mielenkiintoisten aikojen keskellä ollaan.

Paluu Keski-maahan

Joskus 1970-luvun puolivälissä perheemme lomaili Yleisradion työntekijöiden kestäsiirtolassa Suvisaaressa (eli Högkloppan-nimisellä Espoon Suvisaariston saarella). Syystä tai toisesta hieman toisella kymmenellä ollut minä ehti lukea mukaansa ottamat kirjat jo parina ensimmäisenä lomapäivänä, minkä vuoksi äitini luovutti minulle omaksi lomalukemisekseen ottamansa tiiliskiven nimeltä Sormuksen ritarit. Siinä suhteessa oli oiva asia, että ei ollut muuta lukemista, sillä kirjan alun miltei kulttuurantropologinen johdanto-osa olisi saattanut lannistaa nuorta mieltä ja saanut tarttumaan johonkin luistavampaan ennen kuin tarinassa olisi päästy ns. asiaan. Siinä suhteessa oli myös oivaa, ettei äiti ollut hankkinut tätä kohtuullisen suosittua kirjasuomennosta aivan tuoreeltaan: jos olisin joutunut odottelemaan tarinan kahta jälkimmäistä osaa kumpaakin vuoden, olisi saattanut tulla parku ja epätoivo. Tiiliskivi nimittäin humahti melkoisella vauhdilla. J. R. R. Tolkienin maailma osui, upposi ja vetosi.

Pikkusiskolleni kävi samoin muutama vuosi myöhemmin, ja lopulta kotimme ovessa luki hänen tekstaamanaan haltiakielinen toivotus pedo mellon a minno. Kolmiosainen Taru Sormusten herrasta taisi jäädä hänelle. Itse hommasin vasta 1980–90-lukujen taitteessa yhteisniteen pokkariversion (joka tunnetaan kansikuvansa mukaan Kaapuhemmopainoksena), mikä ei ollut hyvä idea: teksti oli niin lukemisen kannalta ikävän pientä ja ahtaasti ladottua pränttiä. Mutta luettua sitäkin tuli, ja uppouduttua maailmaan. (Siinä mitassa että muistan silloisen avovaimoni ainakin kerran hermostuneen pahan kerran, kun yritin keskittyä lukemiseen hänen sijaansa – vaikka hänkin tykkäsi Tolkienista perin paljon.)

Kaapuhemmokirja ei muuttanut helmikuussa kanssamme uuteen kotiin, sillä jo toista vuotta on ollut tiedossa, että Kersti Juva on käymässä läpi – jälleen kerran – omaa (sekä osin Eila Pennasen ja Panu Pekkasen) Sormusten herra -käännöstä suomennoksen (ja Tolkienin kuoleman) 50-vuotisjuhlapainosta varten. Esimakuakin työstä oli ehditty saada sekä Kerstin eri tilaisuuksissa pitämien esitelmien sekä Matka suomeen– ja Tolkienin tulkkina -kirjojen käännös- ja käännöskorjailuesimerkkien ansiosta.

Tuhatsivuinen juhlapainos on massiivinen ja näyttävä järkäle. Alkuperäiset kolme kirjaa on nytkin ahdettu samoihin kansiin, mutta taitto ja ladonta ovat huomattavasti parempia kuin kaapuhemmopokkarissa: kirjasinkoko ei ole suuri, mutta luettavaa kokoa silti. Liitteet ovat aikaisempia versioita laajempia, sillä nyt on sukupuiden ja taustahistorioiden ohella mukana Tolkienin täysimittainen alkuperäinen selostus siitä miten hän on ”kääntänyt” keksimiensä westronin-, sindarin- ja quenyankielisten ihmisten ja paikkojen nimet englanniksi – lomitettuna Kerstin huomautuksilla siitä miten nimistö on sitten jatkojalostunut suomeksi. Lisäksi Kersti on kirjoittanut laajan tiivistelmän Tolkienin tulkkina -kirjan alkuaan esittelemistä muutoksista, korjauksista ja parannuksista käännökseen. Kirjan lopussa on vielä jotakin jota romaaneissa ei kovin usein näe: hakemisto.

Niin, ja lisäksi mukana on Tolkienin alkuperäisiä kuvituksia teokseen. Suurinta osaa kuvista hän ei suinkaan tarkoittanut julkaistaviksi, lähinnä ne olivat hänelle itselleen tukena paikkojen kuvauksissa. Väripainatussivut tekstin lomassa tekevät kirjaan joka tapauksessa mukavan vanhahtavaa tunnelmaa.

Nyt, melkein viisikymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen, itse tarinaan suhtautuu toki osin toisella tavoin kuin ennen teini-iän alkua. Tarinan järkähtämätön usko hyvien (ja huonojen!) luonteenominaisuuksien geneettiseen periytyvyyteen hyppää sieltä täältä silmille ja saa kiinnittämään huomiota myös siihen, miten vähättelevästi Tolkien suhtautuu maailmansa tummempi-ihoisiin tai ”kierosilmäisiin”, kellertäväihoisiin ihmisiin. Yksilöllisyyttä, jaloutta ja muita positiivisia ominaisuuksia löytyy lähinnä vaaleaihoisista lännen ja/tai pohjoisen asukeista, tarkemmin sanottuna miespuolisista asukeista. Koko kirjasarjajärkäleessä taitaa olla sitä paitsi yksi ainoa nainen – Éowyn – jolla on minkäänlaisia henkilökohtaisia luonteenpiirteitä, ja hänkin löytää elämälleen oikean suunnan ja onnen vasta kohdattuaan elämäänsä miehen ja tilaisuuden tulla kotiäidiksi. Muut naispuoliset ihmiset (tai haltiat) eivät pääse edes oikein kulisseiksi. Enkä tässä käy puuttumaan itse tarinan epäloogisiin kummallisuuksiin tai Keski-maan maantieteellisiin ja/tai geologisiin outouksiin.

Silti: lumous kantaa yhä edelleen. Myöhempien (oikean!) kulttuuriantropologian opintojen myötä johdanto ei enää tunnu niin raskaalta jankkaukselta, ja kun tarina pääsee alkuun, se kulkee aina Konnun leppoisista maisemista Tuomiovuoren jyrkänteille. Olisi vaikea kuvitella lukevansa tätä kirjaa pikku hiljaa – ei, tämä on (kuten, hih, nykynuoriso ehkä sanoisi) bingetettäväksi tarkoitettu kirja, hiljaisen viikonlopun täyttävä täräys, hiilijalanjäljeltään hyvin vähäinen matka eksoottiseen maahan ja aikaan.

En ole koskaan opetellut aikaisempia suomennosversioita niin perusteellisesti, että olisin tuosta vaan tunnistanut kohtia joissa muutoksen punakynän on ollut käytävä. Voin vain sanoa, että teksti luistaa, on sävykästä ja toimivaa kieltä. Luultavasti uusia versioita ei enää tule (vaikka kirjan painoonmenon jälkeen on kuulemma muutama pikkuvirhe vieläkin löytynyt, ja yhden merkityksettömän sellaisen bongasin itsekin). Tällä kyllä voi hyvin mennä, ja tähän kirjaan on sen painosta huolimatta kepeämpi tarttua kuin kaapuhemmoversioon.

Hän, Se ja paljon muuta

En ole erityisemmin täällä blogissakaan salaillut, miten merkittävä yhtye Se on minulle ollut (joskin vähän jälkijättöisen tutustumisen jälkeen), ja Sen laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutisen muitakin tekemisiä on tullut seurailtua. Kun tieto tuoreen taiteilijaeläkeläisen (ihan aiheesta) tulevista muistelmista kantautui korviini, oli aivan selvää että kirja tulisi hankittua tuoreeltaan. Lopulta en sitten joutunut ostamaan sitä: koska Yari siteeraa kirjan loppupuolella pitkän pätkän muutaman vuoden takaista blogikirjoitustani Sen Tuntemattoman Numeron Nosturi-keikasta, kirja päätyi käsiini tekijän kiitos-omistuskirjoituksen koristamana.

Kuusisataasivuinen Taikurin apulainen (muistelee) (Like 2023) nousee kyllä suomalaisen musiikkihistoriankirjoituksen ykkösluokkaan jo ilmeisellä huolellisuudellaan. Yari ei ole luottanut yksinomaan muistiinsa, asioita on tarkastettu muilta läsnäolleilta, lehtijutut sun muut on huolellisesti lähdeviitteistetty. Sujuva teksti etenee lyhyinä lukuina, ei aivan kronologisessa järjestyksessä, muttei sentään myöskään minään ”tuostapatulikinmieleeni”-kaaoksena. (Vielä yksi viimeinen oikolukukierros olisi auttanut karsimaan jokusen pikkuvirheen ja tekstillisen kömpelyyden sieltä täältä, mutta tämä on jo niuhotusta: kyllä tämä toimii ja kulkee.)

Normaaleista muusikko(oma)elämäkerroista poiketen Taikurin apulainen käsittelee bändien, keikkojen, levytysten ja kiertueiden myös musiikin tekemistä, sitä miten ja mistä aineksista laulut (ja elokuvamusiikki) ovat syntyneet. Tähän Yarilla on keskimääräistä paremmat eväät musiikkiopisto- ja orkesterimuusikkotaustansa sekä ilmeisen analyyttisyytensä ansiosta. Tärkeää on (ja lauluja tehdessä on ollut) myös kadehdittavan laaja-alainen kiinnostus erilaisiin ja eri aikojen musiikkityyleihin. Tämän ansiosta Sen ja muiden musiikillisten teosten sekaan – niin melodioihin, soinnutuksiin kuin kappaleiden rakenteisiinkin – on ollut mahdollista ujuttaa aineksia yllättävistäkin suunnista. Sen ”Mä haluan elää”-singlen sähköpianointro, esimerkiksi, on itse asiassa sitaatti Anton Weberniltä.

Vaikka Yari on kokenut olleensa koko uransa ajan jossain määrin sivullinen suomalaisessa musiikkikentässä – ensin jyväskyläläisenä ennen kuin jyväskyläläisiä bändejä alettiin noteerata kaupungin ulkopuolellakin, sittemmin pienen pohjoiskarjalaiskylän asukkina – hän on kuitenkin onnistunut olemaan tekemisissä melkoisen kulttuurihahmogallerian ja kulttuuritapahtumien kanssa, alkaen Love Records -yhtiöstä ja sen hahmoista, sekä aikamoisen huonosti dokumentoiduista 1980-luvun suomalaismuusikoiden kiertueista silloisessa Itä-Euroopassa aina 2000-luvun nuoriin tekijöihin (ja Eläkeläisiin!). Niinpä Taikurin apulainen on myös ansiokasta kulttuurihistoriaa.

Jäähyväiset Yrttimaantielle

Muuttohenkilöt ovat hoitaneet hommansa. Tavarat on kannettu uuteen asuntoon, vuokralaatikot palautettu, muutosta ehjänä selvinneet pahvilaatikot kierrätetty seuraavalle muuttajapariskunnalle. Tarpeettomiksi luokitellut tavarat on myyty tai kuljetettu Tammiston Konttiin. Avaimet on luovutettu.

Työhuone, jossa on syntynyt seitsemän romaania ja montakymmentä suomennosta – ynnä aika monta laulua – on tyhjä. Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Billnäsin kirjoituspöytä on siirtynyt uudelle omistajalle.

Asuimme Osmola-nimisessä taloyhtiössä Helsingin Töyrynummella yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Se on ollut hienoa aikaa. Miltei heräteostoksena päädyimme taloyhtiöön, jossa on koko ajan ollut loistava henki ja yhteisen tekemisen tuntu. On järjestetty juhlia isolle porukalle, pidetty kerran pihakonserttikin, on puuhattu yhdessä ja juhlittu yhdessä. Ison pihan keskellä sijaitseva vanha pienkerrostalo on innoittanut kaikenlaiseen touhuun: kun siirryimme toistakymmentä vuotta sitten kaukolämpöön, maanalainen vanha pannuhuone muuttui nikkaritilaksi, jossa olen väkertänyt monta kitaraa ja bassoa. Taloyhtiölle olen tehnyt muun muassa pari ovea ja portteja. Minusta, joka en erityisemmin tykännyt koulun veistotunneista, kuoriutui iloinen puuntyöstäjä.

Mutta aikansa kutakin. Yli kuusikymmenvuotias, moneen kertaan purkkaviritelty talo on ns. käyttöikänsä päässä. Toki sen olisi voinut remontoida uuteen uskoon, mutta remontista olisi tullut niin kallis, ettei kellään meistä olisi ollut siihen varaa. Niinpä taloyhtiö myytiin. Vanha rakennus – ja pihan lasihuone, jäänne talon varhaisajoilta kauppapuutarhan päärakennuksena – puretaan ilmeisesti huhtikuussa. Tilalle nousee neljä uutta erillistaloa.

Me olemme muuttaneet Koillis-Helsingistä Kaakkois-Helsinkiin, aivan uuteen taloon. Vaikka montaa asiaa Osmolassa tulee taatusti iso ikävä – etenkin kesän koittaessa – tuntuu toisaalta ylelliseltä ettei tarvitse koko ajan pelätä, mikä talossa hajoaa seuraavaksi, ja tapahtuuko hajoaminen yöllä vai juhlapyhänä. Jos jotakin on vialla, voi vain soittaa ammattihenkilöille. Eikä tarvitse tehdä lumitöitä.

Itselleni on eksoottista myös asua korkealla, sillä en ole asunut ensimmäistä kerrosta korkeammalla sitten 1980-luvun. Enkä koskaan hissillisessä talossa.* Ja työhuoneen ikkunasta näkee muutakin kuin puunrunkoja ja naapuritalon tiiliseinän. Valoakin tulvii sisään sen verran, ettei keinovaloa tarvitse aurinkoisina päivinä kuten entisessä työhuoneessa. Ja ajatellessa voi oikeasti katsoa kaukaisuuteen.

Aika näyttää, millaisia tarinoita – romaaneja, novelleja, suomennoksia, lauluja – tämän kirjoituspöydän ääressä syntyy. Monta asiaa on idullaan.
____

* No, jos tarkkoja ollaan, asuin syksyn 1982 Katajanokalla talossa jossa oli hissi, mutta ensimmäisessä kerroksessa majaillessani en sitä koskaan käyttänyt.