Tänä viikonloppuna Finncon on taas elossa, tällä kertaa Tampereen yliopiston keskustakampuksella. Minua näkee siellä perjantaista sunnuntaihin, ns. lauteilla lauantaina kello 15 Luentosalissa D10B, jossa puhun kirjoittamisen ja kääntämisen suhteesta Sara Norjan sekä Johannoiden Sinisalo ja Vainikainen kanssa. Niin loistavien tyyppien kanssa tulee luultavasti vallan kiinnostavaa keskustelua.
Hän, Se ja paljon muuta
En ole erityisemmin täällä blogissakaan salaillut, miten merkittävä yhtye Se on minulle ollut (joskin vähän jälkijättöisen tutustumisen jälkeen), ja Sen laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutisen muitakin tekemisiä on tullut seurailtua. Kun tieto tuoreen taiteilijaeläkeläisen (ihan aiheesta) tulevista muistelmista kantautui korviini, oli aivan selvää että kirja tulisi hankittua tuoreeltaan. Lopulta en sitten joutunut ostamaan sitä: koska Yari siteeraa kirjan loppupuolella pitkän pätkän muutaman vuoden takaista blogikirjoitustani Sen Tuntemattoman Numeron Nosturi-keikasta, kirja päätyi käsiini tekijän kiitos-omistuskirjoituksen koristamana.
Kuusisataasivuinen Taikurin apulainen (muistelee) (Like 2023) nousee kyllä suomalaisen musiikkihistoriankirjoituksen ykkösluokkaan jo ilmeisellä huolellisuudellaan. Yari ei ole luottanut yksinomaan muistiinsa, asioita on tarkastettu muilta läsnäolleilta, lehtijutut sun muut on huolellisesti lähdeviitteistetty. Sujuva teksti etenee lyhyinä lukuina, ei aivan kronologisessa järjestyksessä, muttei sentään myöskään minään ”tuostapatulikinmieleeni”-kaaoksena. (Vielä yksi viimeinen oikolukukierros olisi auttanut karsimaan jokusen pikkuvirheen ja tekstillisen kömpelyyden sieltä täältä, mutta tämä on jo niuhotusta: kyllä tämä toimii ja kulkee.)
Normaaleista muusikko(oma)elämäkerroista poiketen Taikurin apulainen käsittelee bändien, keikkojen, levytysten ja kiertueiden myös musiikin tekemistä, sitä miten ja mistä aineksista laulut (ja elokuvamusiikki) ovat syntyneet. Tähän Yarilla on keskimääräistä paremmat eväät musiikkiopisto- ja orkesterimuusikkotaustansa sekä ilmeisen analyyttisyytensä ansiosta. Tärkeää on (ja lauluja tehdessä on ollut) myös kadehdittavan laaja-alainen kiinnostus erilaisiin ja eri aikojen musiikkityyleihin. Tämän ansiosta Sen ja muiden musiikillisten teosten sekaan – niin melodioihin, soinnutuksiin kuin kappaleiden rakenteisiinkin – on ollut mahdollista ujuttaa aineksia yllättävistäkin suunnista. Sen ”Mä haluan elää”-singlen sähköpianointro, esimerkiksi, on itse asiassa sitaatti Anton Weberniltä.
Vaikka Yari on kokenut olleensa koko uransa ajan jossain määrin sivullinen suomalaisessa musiikkikentässä – ensin jyväskyläläisenä ennen kuin jyväskyläläisiä bändejä alettiin noteerata kaupungin ulkopuolellakin, sittemmin pienen pohjoiskarjalaiskylän asukkina – hän on kuitenkin onnistunut olemaan tekemisissä melkoisen kulttuurihahmogallerian ja kulttuuritapahtumien kanssa, alkaen Love Records -yhtiöstä ja sen hahmoista, sekä aikamoisen huonosti dokumentoiduista 1980-luvun suomalaismuusikoiden kiertueista silloisessa Itä-Euroopassa aina 2000-luvun nuoriin tekijöihin (ja Eläkeläisiin!). Niinpä Taikurin apulainen on myös ansiokasta kulttuurihistoriaa.
Jäähyväiset Yrttimaantielle
Muuttohenkilöt ovat hoitaneet hommansa. Tavarat on kannettu uuteen asuntoon, vuokralaatikot palautettu, muutosta ehjänä selvinneet pahvilaatikot kierrätetty seuraavalle muuttajapariskunnalle. Tarpeettomiksi luokitellut tavarat on myyty tai kuljetettu Tammiston Konttiin. Avaimet on luovutettu.
Työhuone, jossa on syntynyt seitsemän romaania ja montakymmentä suomennosta – ynnä aika monta laulua – on tyhjä. Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Billnäsin kirjoituspöytä on siirtynyt uudelle omistajalle.
Asuimme Osmola-nimisessä taloyhtiössä Helsingin Töyrynummella yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Se on ollut hienoa aikaa. Miltei heräteostoksena päädyimme taloyhtiöön, jossa on koko ajan ollut loistava henki ja yhteisen tekemisen tuntu. On järjestetty juhlia isolle porukalle, pidetty kerran pihakonserttikin, on puuhattu yhdessä ja juhlittu yhdessä. Ison pihan keskellä sijaitseva vanha pienkerrostalo on innoittanut kaikenlaiseen touhuun: kun siirryimme toistakymmentä vuotta sitten kaukolämpöön, maanalainen vanha pannuhuone muuttui nikkaritilaksi, jossa olen väkertänyt monta kitaraa ja bassoa. Taloyhtiölle olen tehnyt muun muassa pari ovea ja portteja. Minusta, joka en erityisemmin tykännyt koulun veistotunneista, kuoriutui iloinen puuntyöstäjä.
Mutta aikansa kutakin. Yli kuusikymmenvuotias, moneen kertaan purkkaviritelty talo on ns. käyttöikänsä päässä. Toki sen olisi voinut remontoida uuteen uskoon, mutta remontista olisi tullut niin kallis, ettei kellään meistä olisi ollut siihen varaa. Niinpä taloyhtiö myytiin. Vanha rakennus – ja pihan lasihuone, jäänne talon varhaisajoilta kauppapuutarhan päärakennuksena – puretaan ilmeisesti huhtikuussa. Tilalle nousee neljä uutta erillistaloa.
Me olemme muuttaneet Koillis-Helsingistä Kaakkois-Helsinkiin, aivan uuteen taloon. Vaikka montaa asiaa Osmolassa tulee taatusti iso ikävä – etenkin kesän koittaessa – tuntuu toisaalta ylelliseltä ettei tarvitse koko ajan pelätä, mikä talossa hajoaa seuraavaksi, ja tapahtuuko hajoaminen yöllä vai juhlapyhänä. Jos jotakin on vialla, voi vain soittaa ammattihenkilöille. Eikä tarvitse tehdä lumitöitä.
Itselleni on eksoottista myös asua korkealla, sillä en ole asunut ensimmäistä kerrosta korkeammalla sitten 1980-luvun. Enkä koskaan hissillisessä talossa.* Ja työhuoneen ikkunasta näkee muutakin kuin puunrunkoja ja naapuritalon tiiliseinän. Valoakin tulvii sisään sen verran, ettei keinovaloa tarvitse aurinkoisina päivinä kuten entisessä työhuoneessa. Ja ajatellessa voi oikeasti katsoa kaukaisuuteen.
Aika näyttää, millaisia tarinoita – romaaneja, novelleja, suomennoksia, lauluja – tämän kirjoituspöydän ääressä syntyy. Monta asiaa on idullaan.
____
* No, jos tarkkoja ollaan, asuin syksyn 1982 Katajanokalla talossa jossa oli hissi, mutta ensimmäisessä kerroksessa majaillessani en sitä koskaan käyttänyt.
Valoisampaa vuotta 2023
Toivottavasti alkava vuosi on vähemmän sotkuinen ja rauhaisampi kuin päättyvä. Toivokaamme, että meistä itse kukin löytää ystäviä odottamattomista paikoista.
Mettiäisen mielenliikkeet
Olen yleensä kuvitellut, että muurahaisten kaltaisten yhteisöeläinten yksilöt ovat kaikesta kemiallisesta sun muusta viestinnällisestä nerokkuudestaan huolimatta enemmän tai vähemmän älyttömiä koneita, ikään kuin isomman ja mahdollisesti ajattelukykyisen olion soluja. Voi hyvin olla, että olen ollut tässä suhteessa aivan hakoteillä.
Saksalaissyntyisen hyönteistutkijan Lars Chittkan tuore yleistajuinen kirja The Mind of a Bee (Princeton University Press, 2022) analysoi sosiaalisten pistiäisten – ensisijaisesti mehiläisten ja kimalaisten – aivoja, aistimaailmaa ja aivotoimintaa hyvinkin perusteellisesti, äärimmillään jopa yhden ainoan, mutta mehiläisten toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeän aivosolun tarkkuudella.
Mehiläisellä on pikkuriikkiset aivot, joissa on vain noin miljoona hermosolua (verrattuna ihmisaivojen noin 86 miljardiin hermosoluun), mutta solujen määrää tärkeämpää on niiden verkostoneisuus, ja siinä suhteessa pistiäisaivot ovat hyvinkin kehittyneet. Niillä on myös erinomainen aistimisto, tarkka hajuaisti (tuntosarvissa) ja valtavat verkkosilmät, joiden ”pikseliresoluution” karkeutta korvaavat muun muassa kyky nähdä ultraviolettivaloa ja (silmän yläosalla) valon polarisaatiota, joka on erittäin hyödyllinen suunnistusapu pilvisinä päivinä. Niillä saattaa olla suunnistamiseen jonkinlainen magneettikenttäaisti. Sillä suunnistamisen mehiläiset totisesti osaavat: ne saattavat lentää päivänsä aikana kymmeniä kilometrejä etsimään mesipitoisia kukkia – tai palaamaan aikaisemmin löytämälleen tai pesätoverien löytämälle apajalle – sekä palaamaan sieltä kotipesään jotakuinkin erehtymättä.
Mehiläiset osaavat myös ottaa vaarin toverien toiminnasta. Useimmat lienevät kuulleetkin mehiläisten ”tanssista”, liikesarjoista joilla hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen kertoo pesätovereilleen, missä suunnassa apaja on ja miten kaukana – pilkkopimeässä pesässä. Sen lisäksi Chittka kertoo kokeista, joilla on osoitettu, että yksittäinen kimalainen ottaa opikseen toisen lajitoverin – tai jopa erilajisen pistiäisen – toiminnasta ja valinnoista laboratorien eriväristen keinokukkien ääressä, kun saa katsella sitä lasin toiselta puolen.
Chittka rapauttaa entisestään ”ne ovat vain isomman kokonaisuuden osasia” -ajatteluani kuvaillessaan kokeita, joissa kyettiin osoittamaan saman pesän yksilöiden välisiä eroja sekä luonteessa että ongelmanratkaisukyvyssä, siitä huolimatta että saman pesän yksilöt ovat geneettisesti identtisiä saman kuningattaren tyttäriä. Huvittavin esimerkki oli koe, jossa testattiin mehiläisten suunnistuskykyä sieppaamalla ne pesän suulta pieneen mustaan rasiaan ja kuljettamalla ne sitten johonkin kauemmaksi, mistä niiden piti löytää sitten itselleen oudommassa paikassa sekä mettä syötäväksi että tie kotiin. Useimmat pyydystettävistä paheksuivat ja protestoivat vangitsemista, mutta muuan (merkitty) tapaus lensi suoraan rasiaan jos vain näki sen jossain lähellä: hänelle se oli ilmainen taksimatka jonnekin missä saattoi hyvinkin olla mainio mesiapaja. Pienten RFID-tagien avulla on myös pystytty tutkimaan yksittäisten mehiläisten ja kimalaisten päivittäisiä lentoreittejä: jotkut kulkevat päivästä päivään samaa reittiä siinä missä niiden pesätoverit saattavat jatkuvasti muuttaa lentoratojaan ja etsikellä uusia reittejä mahdollisesti uusille apajille. Ja jotkut ovat laiskempia kuin toiset.
Kirjan loppua kohden Chittka alkaa pohdiskella, onko mehiläisillä tietoisuus. Hänen vastauksensa on, että hyvin mahdollisesti. Kokeilla on todettu, että niillä on ainakin jonkin verran metakognitiivisia kykyjä: esimerkiksi joissakin niille tarjotuissa valintatilanteissa ne ”tietävät, etteivät tiedä”, eivätkä välttämättä viitsi haaskata aikaa ja energiaa selvittää ongelmia, joiden ratkaisusta ei tunnu olevan juurikaan hyötyä ravinnon saannin tai muun niille keskeisen asian suhteen. Ainakin jotkut kimalaislajit tunnistavat pesätovereistaan eri yksilöiden kasvot – mehiläisillä tämä on harvinaisempaa, sillä tuhansien mehiläisten pesissä yksilöiden erottaminen vaatisi valtavasti muistikapasiteettia.
The Mind of a Bee on kiehtova kirja. Paikka paikoin sen analyysit esimerkiksi mehiläisen aivojen hienorakenteesta ovat maalikkolukijalle ehkä turhankin yksityiskohtaisia. Toisaalta Chittka tuo esiin myös pistiäistutkimuksen nykytilanteen lisäksi alan historiaa aina 1800-luvun alusta alkaen, ja antaa valaisevia esimerkkejä siitä miten entisajan ja nykyajan tutkijat ovat tuloksiinsa päätyneet – ja, monessa tapauksessa, miten äärimmäisen huolellinen ja uraa uurtava tutkimus on saatettu sivuuttaa vuosikymmeniksi esimerkiksi sen takia että tutkija on sattunut olemaan tummaihoinen yhdysvaltalainen 1800-luvulla tai saksanjuutalainen 1930- ja 1940-luvuilla. Tässä suhteessa kirja on myös kiinnostavaa tieteenhistoriaa pieneltä, mutta hyvinkin uteloittavalta alalta.
Poikkeuksellisen paha päivä
Dinosaurus-sana saattaa tarkoittaa arkikielessä jotakin vanhaa, pölyttynyttä, kehnoa ja uudempien asioiden jalkoihin jäävää, mutta monelle meistä kyseessä on kaikista kiehtovin eläin- tai jopa eliöryhmä, joka planeetallamme on koskaan elänyt. Juuri dinosaurusten henkiin herättämisestä on tuotettu valtaisan menestyksen saanut elokuvasarja, ja ensimmäisen osan kävin minäkin katsomassa peräti pariin kertaan, ja olin teatterin penkissä lyödä polvet leukaani, kun Velociraptor hyökkäsi välikaton läpi. No, okei, niuho minussa toki muisti (jälkikäteen) urputtaa, että suurin osa elokuvan dinoista oli itse asiassa liitu- eikä jurakaudelta, mutta silti… Cretaceous Park ei ehkä olisi ollut aivan yhtä myyvä nimi.
Liitukauden loppu lisää tietenkin kiehtovuutta, eikä kiinnostusta vähennä lainkaan että kauden ja koko dinosauruskunnan – lintuja lukuun ottamatta – loppu tuli nykytietämyksen mukaan äkillisemmin kuin yksikään aikaisemmista Maapallon massasukupuutoista, kun kymmenkilometrinen asteroidi (tai komeetta) jysähti paikkaan, joka nykyään tunnetaan Jukatanin niemimaana, ja synnytti Chicxulubin kraaterina tunnetun muodostelman – tunnetun sen jälkeen, kun se lopulta löydettiin 1980-luvulla. Nykyarvioiden mukaan tämä massasukupuutto tuhosi kahdeksisenkymmentä prosenttia planeetan eliölajeista. Se on vähemmän kuin permikauden parisataa miljoonaa vuotta aikaisemmin päättäneessä ”suuressa kuolemassa” (n. 95 % lajeista), mutta huomattavan paljon äkillisempi tapahtuma. Kyse ei ollut hitaasti etenevästä jääkaudesta, ei laavakenttien ilmakehään puhaltamista kasvihuonekaasuista, vaan yhden ainoan päivän aikana tapahtuneesta asiasta.
Nykytiedon mukaan, siis.
Nykytiedon mukaan amerikkalainen tietokirjailija Riley Black on kirjoittanut mainion kirjan tästä Maan eliökunnan historian karmeimmasta päivästä ja sen jälkiseurauksista: The Last Days of the Dinosaurs: An Asterod, Extinction and the Beginning of Our World (The History Press 2022) ilmestyi keväällä ja oli jokseenkin pakko saada lukuun mahdollisimman pian.
Black kuvailee tapahtumia ennen kaikkia Montanan Hell Creekissä, hyvin laajalti tutkitussa pohjoisamerikkalaisessa myöhäisliitukautisten fossiilien löytöpaikassa. Teksti etenee miltei kaunokirjallisena narratiivina kuvaillessaan (ja kuvitellessaan) elämää seudulla törmäystä edeltävänä päivänä, törmäyspäivänä, seuraavina päivinä, kuukausina, vuotena ja sitten sata, tuhat, satatuhatta ja miljoona vuotta myöhemmin. Jokaisen luvun lopussa on myös ”toisaalla”-osio valaisemassa, millaisia vaikutuksia katastrofilla oli jossakin muussa maapallon kolkassa. Joka episodiin Black poimii yhden tai muutaman alueelta tunnetun eläinlajin yksilön, kuvailee niiden päivää (tai yötä). Tämä on hyvä ja helppolukuinen tapa hahmottaa elämän kiertokulkua, ravintoketjujen romahtamista ja uusien lajien pikkuhiljaista kehittymistä niistä muutamista lajeista, jotka selvisivät katastrofaalisen törmäyksen ensin aiheuttamista maailmanlaajuisista maastopaloista ja sitten vuosikausien mittaisesta talvesta, kun ilmakehään päätyneet heitteleet ja molekyylit heijastivat suuren osan auringonvalosta takaisin avaruuteen ja romauttivat yhteyttävien kasvien, levien ja planktonin elinmahdollisuudet, mikä puolestaan romautti kaikkien kasveja, leviä tai planktonia syövien eläinten elinmahdollisuudet.
Black on järkevästi sijoittanut kirjan liitteeseen kunkin luvun kuvausten pohjana toimineet teoriat ja kertoo siellä myös ne oletukset, joiden perusteella hän on kunkin kuvaelmansa rakentanut. Tämä edistää edelleen kirjan helppolukuisuutta. Koska Blackin kuvailtavakseen valitsevat eläimet eivät läheskään aina ole niitä tunnetuimpia liitukauden dinoja, kirjaan kaipaisi muutakin kuvitusta kuin lukujen alkujen luonnosmaiset piirrokset. Nyt tekee koko ajan mieli loikata kirjan äärestä koneelle katsomaan, miltä vaikkapa Ankylosaurus, Eoconondon tai Purgatorius ovat ehkä näyttäneet.
Muutama kielellinen ärsy
Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.
Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.
”profiloitunein”
Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.
On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.
”32-vuotta”
Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?
Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.
Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.
”rakastan [tehdä jtk]”
Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.
Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.
”vihaan [tehdä jtk]”
Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.
Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.
Sosiaalinen sivullinen
En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.
Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.
Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.
Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.
Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.
Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.
Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).
