Mettiäisen mielenliikkeet

Olen yleensä kuvitellut, että muurahaisten kaltaisten yhteisöeläinten yksilöt ovat kaikesta kemiallisesta sun muusta viestinnällisestä nerokkuudestaan huolimatta enemmän tai vähemmän älyttömiä koneita, ikään kuin isomman ja mahdollisesti ajattelukykyisen olion soluja. Voi hyvin olla, että olen ollut tässä suhteessa aivan hakoteillä.

Saksalaissyntyisen hyönteistutkijan Lars Chittkan tuore yleistajuinen kirja The Mind of a Bee (Princeton University Press, 2022) analysoi sosiaalisten pistiäisten – ensisijaisesti mehiläisten ja kimalaisten – aivoja, aistimaailmaa ja aivotoimintaa hyvinkin perusteellisesti, äärimmillään jopa yhden ainoan, mutta mehiläisten toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeän aivosolun tarkkuudella.

Mehiläisellä on pikkuriikkiset aivot, joissa on vain noin miljoona hermosolua (verrattuna ihmisaivojen noin 86 miljardiin hermosoluun), mutta solujen määrää tärkeämpää on niiden verkostoneisuus, ja siinä suhteessa pistiäisaivot ovat hyvinkin kehittyneet. Niillä on myös erinomainen aistimisto, tarkka hajuaisti (tuntosarvissa) ja valtavat verkkosilmät, joiden ”pikseliresoluution” karkeutta korvaavat muun muassa kyky nähdä ultraviolettivaloa ja (silmän yläosalla) valon polarisaatiota, joka on erittäin hyödyllinen suunnistusapu pilvisinä päivinä. Niillä saattaa olla suunnistamiseen jonkinlainen magneettikenttäaisti. Sillä suunnistamisen mehiläiset totisesti osaavat: ne saattavat lentää päivänsä aikana kymmeniä kilometrejä etsimään mesipitoisia kukkia – tai palaamaan aikaisemmin löytämälleen tai pesätoverien löytämälle apajalle – sekä palaamaan sieltä kotipesään jotakuinkin erehtymättä.

Mehiläiset osaavat myös ottaa vaarin toverien toiminnasta. Useimmat lienevät kuulleetkin mehiläisten ”tanssista”, liikesarjoista joilla hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen kertoo pesätovereilleen, missä suunnassa apaja on ja miten kaukana – pilkkopimeässä pesässä. Sen lisäksi Chittka kertoo kokeista, joilla on osoitettu, että yksittäinen kimalainen ottaa opikseen toisen lajitoverin – tai jopa erilajisen pistiäisen – toiminnasta ja valinnoista laboratorien eriväristen keinokukkien ääressä, kun saa katsella sitä lasin toiselta puolen.

Chittka rapauttaa entisestään ”ne ovat vain isomman kokonaisuuden osasia” -ajatteluani kuvaillessaan kokeita, joissa kyettiin osoittamaan saman pesän yksilöiden välisiä eroja sekä luonteessa että ongelmanratkaisukyvyssä, siitä huolimatta että saman pesän yksilöt ovat geneettisesti identtisiä saman kuningattaren tyttäriä. Huvittavin esimerkki oli koe, jossa testattiin mehiläisten suunnistuskykyä sieppaamalla ne pesän suulta pieneen mustaan rasiaan ja kuljettamalla ne sitten johonkin kauemmaksi, mistä niiden piti löytää sitten itselleen oudommassa paikassa sekä mettä syötäväksi että tie kotiin. Useimmat pyydystettävistä paheksuivat ja protestoivat vangitsemista, mutta muuan (merkitty) tapaus lensi suoraan rasiaan jos vain näki sen jossain lähellä: hänelle se oli ilmainen taksimatka jonnekin missä saattoi hyvinkin olla mainio mesiapaja. Pienten RFID-tagien avulla on myös pystytty tutkimaan yksittäisten mehiläisten ja kimalaisten päivittäisiä lentoreittejä: jotkut kulkevat päivästä päivään samaa reittiä siinä missä niiden pesätoverit saattavat jatkuvasti muuttaa lentoratojaan ja etsikellä uusia reittejä mahdollisesti uusille apajille. Ja jotkut ovat laiskempia kuin toiset.

Kirjan loppua kohden Chittka alkaa pohdiskella, onko mehiläisillä tietoisuus. Hänen vastauksensa on, että hyvin mahdollisesti. Kokeilla on todettu, että niillä on ainakin jonkin verran metakognitiivisia kykyjä: esimerkiksi joissakin niille tarjotuissa valintatilanteissa ne ”tietävät, etteivät tiedä”, eivätkä välttämättä viitsi haaskata aikaa ja energiaa selvittää ongelmia, joiden ratkaisusta ei tunnu olevan juurikaan hyötyä ravinnon saannin tai muun niille keskeisen asian suhteen. Ainakin jotkut kimalaislajit tunnistavat pesätovereistaan eri yksilöiden kasvot – mehiläisillä tämä on harvinaisempaa, sillä tuhansien mehiläisten pesissä yksilöiden erottaminen vaatisi valtavasti muistikapasiteettia.

The Mind of a Bee on kiehtova kirja. Paikka paikoin sen analyysit esimerkiksi mehiläisen aivojen hienorakenteesta ovat maalikkolukijalle ehkä turhankin yksityiskohtaisia. Toisaalta Chittka tuo esiin myös pistiäistutkimuksen nykytilanteen lisäksi alan historiaa aina 1800-luvun alusta alkaen, ja antaa valaisevia esimerkkejä siitä miten entisajan ja nykyajan tutkijat ovat tuloksiinsa päätyneet – ja, monessa tapauksessa, miten äärimmäisen huolellinen ja uraa uurtava tutkimus on saatettu sivuuttaa vuosikymmeniksi esimerkiksi sen takia että tutkija on sattunut olemaan tummaihoinen yhdysvaltalainen 1800-luvulla tai saksanjuutalainen 1930- ja 1940-luvuilla. Tässä suhteessa kirja on myös kiinnostavaa tieteenhistoriaa pieneltä, mutta hyvinkin uteloittavalta alalta.

Poikkeuksellisen paha päivä

Dinosaurus-sana saattaa tarkoittaa arkikielessä jotakin vanhaa, pölyttynyttä, kehnoa ja uudempien asioiden jalkoihin jäävää, mutta monelle meistä kyseessä on kaikista kiehtovin eläin- tai jopa eliöryhmä, joka planeetallamme on koskaan elänyt. Juuri dinosaurusten henkiin herättämisestä on tuotettu valtaisan menestyksen saanut elokuvasarja, ja ensimmäisen osan kävin minäkin katsomassa peräti pariin kertaan, ja olin teatterin penkissä lyödä polvet leukaani, kun Velociraptor hyökkäsi välikaton läpi. No, okei, niuho minussa toki muisti (jälkikäteen) urputtaa, että suurin osa elokuvan dinoista oli itse asiassa liitu- eikä jurakaudelta, mutta silti… Cretaceous Park ei ehkä olisi ollut aivan yhtä myyvä nimi.

Liitukauden loppu lisää tietenkin kiehtovuutta, eikä kiinnostusta vähennä lainkaan että kauden ja koko dinosauruskunnan – lintuja lukuun ottamatta – loppu tuli nykytietämyksen mukaan äkillisemmin kuin yksikään aikaisemmista Maapallon massasukupuutoista, kun kymmenkilometrinen asteroidi (tai komeetta) jysähti paikkaan, joka nykyään tunnetaan Jukatanin niemimaana, ja synnytti Chicxulubin kraaterina tunnetun muodostelman – tunnetun sen jälkeen, kun se lopulta löydettiin 1980-luvulla. Nykyarvioiden mukaan tämä massasukupuutto tuhosi kahdeksisenkymmentä prosenttia planeetan eliölajeista. Se on vähemmän kuin permikauden parisataa miljoonaa vuotta aikaisemmin päättäneessä ”suuressa kuolemassa” (n. 95 % lajeista), mutta huomattavan paljon äkillisempi tapahtuma. Kyse ei ollut hitaasti etenevästä jääkaudesta, ei laavakenttien ilmakehään puhaltamista kasvihuonekaasuista, vaan yhden ainoan päivän aikana tapahtuneesta asiasta.

Nykytiedon mukaan, siis.

Nykytiedon mukaan amerikkalainen tietokirjailija Riley Black on kirjoittanut mainion kirjan tästä Maan eliökunnan historian karmeimmasta päivästä ja sen jälkiseurauksista: The Last Days of the Dinosaurs: An Asterod, Extinction and the Beginning of Our World (The History Press 2022) ilmestyi keväällä ja oli jokseenkin pakko saada lukuun mahdollisimman pian.

Black kuvailee tapahtumia ennen kaikkia Montanan Hell Creekissä, hyvin laajalti tutkitussa pohjoisamerikkalaisessa myöhäisliitukautisten fossiilien löytöpaikassa. Teksti etenee miltei kaunokirjallisena narratiivina kuvaillessaan (ja kuvitellessaan) elämää seudulla törmäystä edeltävänä päivänä, törmäyspäivänä, seuraavina päivinä, kuukausina, vuotena ja sitten sata, tuhat, satatuhatta ja miljoona vuotta myöhemmin. Jokaisen luvun lopussa on myös ”toisaalla”-osio valaisemassa, millaisia vaikutuksia katastrofilla oli jossakin muussa maapallon kolkassa. Joka episodiin Black poimii yhden tai muutaman alueelta tunnetun eläinlajin yksilön, kuvailee niiden päivää (tai yötä). Tämä on hyvä ja helppolukuinen tapa hahmottaa elämän kiertokulkua, ravintoketjujen romahtamista ja uusien lajien pikkuhiljaista kehittymistä niistä muutamista lajeista, jotka selvisivät katastrofaalisen törmäyksen ensin aiheuttamista maailmanlaajuisista maastopaloista ja sitten vuosikausien mittaisesta talvesta, kun ilmakehään päätyneet heitteleet ja molekyylit heijastivat suuren osan auringonvalosta takaisin avaruuteen ja romauttivat yhteyttävien kasvien, levien ja planktonin elinmahdollisuudet, mikä puolestaan romautti kaikkien kasveja, leviä tai planktonia syövien eläinten elinmahdollisuudet.

Black on järkevästi sijoittanut kirjan liitteeseen kunkin luvun kuvausten pohjana toimineet teoriat ja kertoo siellä myös ne oletukset, joiden perusteella hän on kunkin kuvaelmansa rakentanut. Tämä edistää edelleen kirjan helppolukuisuutta. Koska Blackin kuvailtavakseen valitsevat eläimet eivät läheskään aina ole niitä tunnetuimpia liitukauden dinoja, kirjaan kaipaisi muutakin kuvitusta kuin lukujen alkujen luonnosmaiset piirrokset. Nyt tekee koko ajan mieli loikata kirjan äärestä koneelle katsomaan, miltä vaikkapa Ankylosaurus, Eoconondon tai Purgatorius ovat ehkä näyttäneet.

Muutama kielellinen ärsy

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.

Sosiaalinen sivullinen

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Valtakunta ja puoli Kuningatarta

Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.

Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.

Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.

Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.

Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.

En ennen eilisiltaa.

Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.

Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.

Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.

Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.

(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)

Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.

Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.

Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.

Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.

Toinen Rooma (ennen kolmatta)

Historiasta aina kiinnostuneenakin joudun tuon tuostakin myöntämään, että on alueita joiden vaiheista tiedän häpeällisen vähän, eivätkä kyseessä ole läheskään aika mitkään täältä Pohjolasta katsoen kaukaiset tai eksoottiset tienoot. Isoja aukkoja tietämyksessäni on esimerkiksi yhdestä Euroopan merkittävimmästä myöhäisantiikin ja keskiajan valtiomahdista, jolla on ollut valtava vaikutus Suomen naapurimaan – ja Karjalan – historiaan ja henkiseen ilmapiiriin. Tarkoitan sitä valtiota, joka koulun historiankirjoituksessa ainakin minun aikanani kuitattiin lähinnä sivulauseissa nimellä ”Itä-Rooma”.

Paavo Hohtin tuore kuusisataasivuinen Bysantti – tuhat draaman vuotta (WSOY 2021) paikkaa ainakin jokusen aukon, mutta samalla jättää mielenpohjalle vähintään yhtä paljon kysymyksiä. Hohti myöntää esipuheessaan, että historiankirjoituksen pohjaksi käytettävissä on ollut arkeologisten löytöjen ohella lähinnä aikalaiskronikoita, jotka ovat keskittyneet enimmäkseen hallitsijoiden tekemisiin ja sotimisiin. Siinä mielessä Bysantin hiukan kuivakkaan ja välillä vähän luettelomaisen tekstin lukeminen oli liki nostalginen kokemus: tällä tavalla historiaa opetettiin ennen vanhaan. Tärkeintä olivat heidän hallitsijansa, heidän sukujuurensa, sukupuolielämänsä, sotansa ja muut touhunsa, ”rahvas” mainittiin vain poikkeustapauksissa ja silloinkin sivulauseissa.

Toisaalta tavallisen kansan jääminen sivummalle on mahdollistanut toistatuhatta vuotta pitkän historian tiivistämisen vajaaseen kuuteensataan sivuun, sillä paljon on kerrottavaa näinkin. Hohti aloittaa tarinan Rooman keisari Konstantinus I:stä 300-luvulla jaa., jolloin tämä perusti uudeksi hallintokaupungikseen Konstantinopolin (nyk. Istanbul), ja päättää tarinan 1400-luvun puoliväliin, kun osmanisulttaani Mehmed II:n joukot valloittavat tämän ”Toisen Rooman”, jolloin bysanttilainen keisarikunta lakkaa lopullisesti olemasta…

… tai ainakin siirtyy pohjoisemmaksi ”Kolmanteen Roomaan” eli Moskovaan, jonka suuriruhtinaille muutama viimeisen bysanttilaisen keisarisuvun tyttäristä naitettiin.

Toinen Rooma peri ensimmäisestä monen muun asian ohella huonot vallanperimyskäytännöt, mikä tarkoitti sitä että myös Konstantinopolissa vallanvaihdokset tapahtuivat sotkuisesti, johtivat usein kilpailevien vallantavoittelijoiden murhiin tai vähintäänkin silpomisiin – etenkin silloin jos kilpailijat sattuivat olemaan veljiä tai serkkuja ja siten yhtä ”oikeutettuja” keisariuteen – sekä mutkikkaisiin kanssahallitsijajärjestelmiin. Ehkä hieman yllättävästi ns. kansalla – käytännössä Konstantinopolin kaupungin asukkailla – oli ainakin toisinaan jonkin verran päätösvaltaakin hallitsijanvalinnassa, enimmäkseen kyllä huutoäänestyspohjalta kansankokouspaikkana käytetyllä suurella Hippodromilla. Toisinaan myös naisilla, keisarinnoilla, saattoi olla hyvinkin paljon valtaa, etenkin jos ”varsinainen” keisari sattui olemaan alaikäinen.

Yksinvaltaisessa järjestelmässä ongelmana on aina, että yksinvaltiaan tulisi kyetä loistamaan kaikilla hallinnon aloilla yhtä aikaa. Hohti ja ilmeisesti myös aikalaiset mittasivat hallitsijan kuntoisuutta ensisijaisesti sotilastaidoilla, ja kun bysanttilaisten hallitsijoiden sotataidot vaativat mukanaoloa sotaretkillä ja taistelukentillä, ja keisarikunta oli yleensä kaiken aikaa sodassa keskimäärin kahdella eri rintamalla eri puolilla valtakuntaa, on selvää että yleensä melkoinen osa muuta hallintoa jäi keisarin agendalla toissijaiseksi. Bysanttilaiskeisareilla oli vielä lisäriesana sekin, että heidän oli enimmäkseen oltava Konstantinopolin patriarkan rinnalla teologian asiantuntijoita aikana, jolloin kristikunta rakoili monen eri fraktion, opin ja harhaopin suuntaan. Keisarit eivät välttämättä aina olleet samaa mieltä patriarkkojensa kanssa, joten näiden päät olivat usein yhtä huterasti hartioilla kuin keisareiden itsensä. Jos keisari (tai useampi kanssakeisari) keskittyi sotaretkiin ja/tai uskonnollisiin kysymyksiin, saattoi valtakunnan taloudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen jäädä varsin vähälle huomiolle. Tokihan yksinvaltiaat delegoivat asioiden hoitamista alaisilleen, mutta historia on osoittanut (muuallakin) että yksinvaltiaiden kyky löytää nuoleskelevien suosikkiensa (ja/tai sukulaistensa) joukosta oikeita miehiä oikeisiin virkoihin on yleensä kerrassaan surkeaa. Bysantissa tämä johti usein kapinoihin, jotka joskus jopa onnistuivat keikauttamaan keisarin valtaistuimeltaan.

Silti tämä kakkosversio Rooman valtakunnasta kesti jotakuinkin koossa toistatuhatta vuotta, itse asiassa pidempään kuin ”alkuperäinen” Rooma, joskin Konstantinopolin hallitsijat katsoivat johtavansa samaa valtakuntaa Konstantinopolista jota oli aikoinaan johdettu Rooman kaupungista (ja sittemmin Ravennasta). Historiankartastoja katsellessa tulee helposti vaikutelma, että nuo toistatuhatta vuotta olivat pelkkää alamäkeä, sillä valtakunnan pinta-ala pieneni jatkuvasti. Todellisuudessa Bysantti pysyi kuitenkin sekä taloudellisena että kulttuurillisena suurvaltana hyvin pitkään, oikeastaan aina vuoteen 1204, jolloin neljännen ristiretken ainoaksi sotilaalliseksi saavutukseksi jäi Konstantinopolin miehitys ja silmitön ryöstäminen sekä ”kreikkalaisen” keisarin korvaaminen ”latinalaisella” yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Tämä episodi oli oikeastaan se viimeinen pisara, joka lopullisesti katkaisi ”idän” ja ”lännen” kristikuntien välit ja kasvatti jo aikaisemminkin hyvällä alulla olleen ”itäisen” epäluulon ”länttä” kohtaan – epäluulon, joka jatkuu yhä montaa Bysantin perintöä (ortodoksisen uskonnon ohella) vaalivalla Venäjällä, joka aikanaan omi tunnuksekseen jopa Bysantin viimeisen Palaiologos-keisarisuvun vaakunalinnun, jakomielisen kaksipäisen kotkan.

Etenkin Venäjän tämänhetkisen järjettömän Ukrainan sotaretken aikana Bysantin historiaa on vähän turhankin helppo peilata nyky-Venäjään, poimia yhtäläisyyksiä yksityiskohdista: niin tuntuu tekevän Venäjän ortodoksikirkkokin, tai ainakin ne jotka uskovat että ”Kolmas Rooma” on se lopullinen, joka kestää aina tuomiopäivään asti.

Toisaalta Bysantin ja myös sen ympäristön kansakuntien historia on erinomainen todiste siitä, miten liikkuvaisia ihmiset ovat, ja miten sattumanvaraisia väestöryhmien päätymiset sinne missä ne nykyään majailevat: esimerkiksi unkarilaiset ajautuivat nykyisen Unkarin alueelle (joka bysanttilaisena aikana tunnettiin ”Pannoniana”) ja turkkilaiset (osmanit) nykyisen Turkin tietämiin (”Anatoliaan”) jostakin paljon itäisemmiltä seuduilta vain, koska toiset kansanryhmät heitä sinne työnsivät. Valtioiden ja kansakuntien ”historialliset”, ”oikeat” ja ”ikuiset” rajat ovat enimmäkseen hyvin lyhytaikaisia ja keinotekoisia.

Vain viikko Coniin!

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot

Hassisen kone on ollut merkittävä bändi meille molemmille. Omaan korvaani ensimmäiset radiosta kuulemani kappaleet tuoreelta rockbändien SM-voittajalta keväällä 1980 kuulostivat varsin omituisilta verrattuna muuhun senaikaiseen uuden aallon musiikkitarjontaan, mutta kun näin bändin ensi kertaa livenä Bottalla toukokuussa – muutamaa viikkoa 18-vuotispäiväni jälkeen – moni asia loksahti paikalleen. Sittemmin Ismo Alangon tekstit ovat toimineet minulle eräänlaisena peruskurssina siitä miten suomen kieltä käytetään rock-sanoitusten kontekstissa.

Ja mitä Sariin tulee, hän oli paikalla jo bändin ensimmäisellä keikalla.

Niinpä olimme toki paikalla Joensuun Kerubissa, kun Hassisen koneen 40-vuotisjuhlakesä lopulta alkoi kahden vuoden lykkäysten jälkeen.

Jo vuonna 1980 Hassisen kone soitti tiukasti yhteen, paljon tiukemmin kuin ehkä yksikään toinen sen ajan suomalaisbändeistä, eivätkä vuosikymmenet tunnu tiukkuutta vähentäneen. Kun bändi torstain keikalla soitti suunnilleen aikajärjestyksessä putkeen ensimmäiset singlet sekä kaksi ensimmäistä albumiaan, tuli myös tajuttua, miten paljon rytmiikan vaihdoksia ja muuta melkein progehtavaa mutkikkuutta bändin musiikkiin silloin sisältyi: tyypit olivat (ja ovat!) vain niin osaavia ja tyylitajuisia, etteivät sortuneet mihinkään ”kuunnelkaa kuinka hyviä me ollaan” -egotrippailuihin, vaan menivät koko ajan biisi, sen kokonaisuus ja sen sisältö edellä.

Kronologisehko järjestys toi esiin myös sen, miten paljon bändin musiikki ja tekstit muuttuivat niiden vain kahden ja puolen vuoden kuluessa, mitä Hassisen koneen levytysura kesti. Esikoisalbumi Täältä tullaan Venäjä oli reipasta hauskanpitoa ja huulenheittoa, Rumat sävelet synkempää maailmantuskan julistusta, viimeinen LP Harsoinen teräs sitten moniulotteisempaa, monivaikutteisempaa ja myös mystisempää ilmaisua. ”Muoviruusuja omenapuissa” oli oikeastaan ainoa kappale joka kantoi läpi kaikkien vaiheiden, ja niinpä siitä levytettiinkin kolme versiota: ensin alkuaikojen Hilse-singleillä, sitten Tuuliajolla-livealbumilla, ja lopulta seitsenmiehisen kokoonpanon viimeisen singlen B-puolella. Se soi, itseoikeutetusti Pohjois-Karjalassa, myös torstain setin aloitusbiisinä ja perjantain setin lopussa.

Alunperin kvartettikokoonpanolla levytetyt kappaleet soitettiin pitkälti alkuperäisillä sovituksilla, ainoastaan Reijo Heiskanen oli siellä täällä laittanut kitarasoolojaan hieman uusiksi ja sai niille myös jonkin verran lisätilaa. Isompaa remonttia olivat vaatineet encoreina kuullut ”Harsoinen teräs” ja ”Levottomat jalat”, jotka alkuaan tehtiin koskettimien, lyömäsoittimien ja saksofonin (sekä eri kitaristin, Jukka Orman) voimin.

Torstai ja perjantai olivat kolmas ja neljäs keikka Koneen viiden illan Kerubi-setistä, ja siihen nähden kvartetti tuntui olevan edelleen huomattavan innoissaan soittamisesta ja laulamisesta. Asiaa toki auttoi täyteen sulloutuneen Kerubin kotiyleisön huikea ja äänekäs tuki. Yhtä kaikki täytyy kunnioittaa kuusikymppisiä, jotka pystyvät lataamaan niin runsaasti energiaa valtavan lavavalomäärän hohkatessa kuumuutta puolihapettomassa salissa: torstain keikka kesti encoreineen parisen tuntia, perjantaina silloinkin puolisentoista tuntia. Settilistaa oli sitäkin muokattu, perjantaina ei menty ihan niin kronologisesti.

Joten kyllä: kannatti totisesti matkustaa juhannukseksi Joensuuhun kahden hikisen klubikeikan tähden.

(Ja kyllä, reissu olisi toki kannattanut tehdä myös Marttakahvion piirakoiden takia.)