”3521”, 1. osa

Vähän vaihtelua viime aikoina lähinnä lukemiini kirjoihin liittyneistä postauksista. Nikkarointi on ymmärtääkseni nykyään suosittua, ja minähän olen tykännyt siitä jo hyvän tovin muutenkin. Pitkästä aikaa minulla on nikkaroinnin tuloksista myös jotakin esittelykelpoista.

Olen jo hyvän tovin kehitellyt soitinrakennusprojektia, josta on tarkoituksena syntyä bassokitara – viisikielinen, virityslavaton eli sellainen ”päätön” malli jossa virityskoneisto on kielten tallanpäässä. Muiden komponenttien ohella myös puutavaraa on hommattu hyvän aikaa sitten: ajatuksena oli jyrsiä pähkinäpuinen lankkuaihio suhteellisen ontoksi, liimata päälle kiharasyisestä bubingasta (afrikkalainen ruusupuun sukulainen) tehty kuusimillinen kansilevy, tehdä kaula uunikuivatusta vaahterasta ja otelauta (vähemmän kiharaisesta) bubingasta.

Nykyään en häpeä lainkaan, miten paljon aikaa minulla on tapana käyttää suunnitteluun, pohdiskeluun ja silkkaan haaveiluun. Yleensä silloin tulee mietittyä ratkaisuja kunnolla ja ehkä tajuttua, että idea tai toinen ei oikein sittenkään ole hyvä ajatus. Niinpä lankun yleispiirteiden muotoilu suoraan puulevylle piirtämällä kesti kauan ja vaasti paljon pyyhekumia.

Mutta lopulta projekti siirtyi kuin siirtyikin nikkaritilaan. Ensimmäisenä työvaiheena jyrsin vaahteraiseen kaula-aihioon urat kaularaudalle ja hiilikuituvahvikkeille.

Hiilikuituvahvikkeet olivat myös ensimmäinen paikoilleen liimattava asia. Ns. kaksitoiminen kaularauta oli uraansa päästyään aiheellista peittää ennen liimausoperaatiota ohuella maalarinteipillä, jotta sen ruuvit ja kierteet toimisivat sittenkin kun kaula on valmis ja säädön tarpeessa.

Saman session päätteeksi kaula-aihio sai päälleen myös otelauta-aihion (jonka, kuten näkyy, olin aikoinaan ostanut niin että siihen oli valmiiksi sahattu nauhaurat 35 tuuman mensuuria varten). Kuten kuvasta näkyy, kumpaakaan aihiota ei ollut vielä sahattu edes suurin piirtein lopulliseen muotoonsa. Aivan edessä näkyy kaularaudan säätöruuvi, ns. ratasmallia, joten sitä on helppo vääntää sittenkin kun kaula on kiinni lankussa ja säätöruuvi lankun puuta vasten.

Kun liimat olivat saaneet kuivua aikansa, oli aika sahata kaula suurin piirtein oikeisiin mittoihin ja alkaa työstää sen takapuolta käteen sopivaksi. Kavahöylä oli koulun veistotunneilla eniten inhoamani työkalu, mutta alan vähitellen oppia käyttämään sitä – ja teroittamaan sen terän kunnolla. Molemmat erinomaisia keinoja epämieltymyksen karkoittamiseen.

Kun muoto alkoi olla suunnilleen sopiva, kaula sai kääntyä toisinpäin ja hiomavuoroon tuli otelauta. Olen joskusmuinoin hommannut monien suomalaistenkin soitinharrastajien suosimasta Stewart–MacDonald-nettikaupasta sarjan eri kaarevuuksille työstettyjä hiomaklunsseja, joilla oikea, säännöllinen kaarevuus on suhteellisen helppo saada aikaiseksi.
Kun otelauta on ns. täydellinen, vuorossa oli sitten otelautamerkkien reikien poraaminen, merkkien liimaaminen koloihin ja nauhojen vasaroiminen paikalleen puu- ja kumivasaralla. Tässä vaiheessa sitten huomasin että otelautamerkeistä nuo oktaavien tuplatäplät olivat sitten ns. viturallaan – mutta myöhäistä parkua tai yrittää korjata. Ei voinut kuin toivoa, että tämä jäisi ainoaksi kämmiksi.

Kun kaula alkoi olla suunnilleen kuosissaan oli lopulta aika siirtyä lankkuun. Ensimmäinen työvaihe oli tehdä kaulan tyven mallin mukaan ohjauslevy jyrsimen laakeriterää varten, pultata ohjauslevy sitten lankkuun ja jyrsiä kaulalle kolo.

Seuraavalsi olivat vuorossa lankkuun tulevat ontelot – tai iso ontelo. Vanhastaan hyväksi työmetodiksi on osoittautunut porata suurin osa alueesta ensin isoilla oksaporilla ennen yläjyrsimen käyttöönottoa.

Poraamisesta syntyvät lastut ovat muuten menneet taloyhtiön kompostin kuivikekäyttöön.

Kun ontelo alkoi olla suhteellisen kuosissaan oli lopultakin aika ottaa lankkuaihiosta pois kaikki se mikä ei näytä bassokitaran lankulta. Pääosin hommaa hoiti laadukas pistosaha, mutta aloitin kuitenkin muotoilemalla jyrkimmät korvat oksaporalla. Koska lankkuaihio on liian leveä ja lavea pylväsporaan, reikiä oli pakko tehdä akkuporakoneella.

Yhdellä sahauskerralla ei tokikaan selvitty. Kulmienrypistelyjen ja mallailujen jälkeen korjailin muotoilua vähitellen enemmän omaa silmääni miellyttäväksi.

Kun kansilevykin oli sahattu suurin piirtein muotoonsa, tulevan lankun kaksi osaa saivat tahmean kihlauksensa.

Jätetään liima kuivumaan rauhassa ja jatketaan tätä kuvakertomusta muutaman päivän päästä.

Rakkaudesta anarkiaan

Teatterintekijä ja viestintäkonsultti (muun muassa) Suvi Auvisella on esseekirjansa taustalla sellaista elämää, josta olisin joskus nuorempana, naiivimpana ja innokkaampana ollut suunnattoman kateellinen. Ehken siitä marginaalisen ääriseurakunnan teinivuosien uskisvaiheesta, mutta sen jälkeisistä maailmaa kierrelleistä, maailmaa parannelleista taloja vallanneista, nukketeatteria tehneistä, suhteellisen rentoa seksiä sisältäneistä, elämää suojelemaan pyrkineistä aktivistivuosista. Tuskin minusta olisi ollut sellaiseen elämään, oikeasti, olen aivan liian mukavuudenhaluinen, omissa oloissani pohdiskelemaan ja haaveilemaan taipuvainen introvertti, että pääni (tai kroppanikaan) olisi sellaista menoa luultavasti koskaan kestänyt. Olen ihan tyytyväinen että voin lukea Auvisen hyvistä, huonoista, upeista ja karmeista kokemuksista kaikessa rauhassa mukavassa kodissani. Ja tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on erinomaista, sujuvaa luettavaa.

Esseistien tyypilliseen tapaan Auvinen lähtee omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, joista laajennetaan yleisempiä näkemyksiä ja ajatuksia. Hän onneksi pystyy olemaan turvautumatta monien esseistien tekstejä rasittavaan lisäauktoriteetin tavoitteluun ylettömällä määrällä kirjallisuusviittauksia – kyllä Kaltaisessa valmisteessakin viitteitä on, mutta vain silloin kun ne ovat tarpeen. Hänellä on jämeriä mielipiteitä monista asioista – muun muassa eläinten hyväksikäytöstä – mutta hän haluaa silti pahoitella aikaisempien elämänvaiheidensa ehdottomuutta:

Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.

Ei Auvinen silti vältä kaikkialla omahyväistä ikuisen oikeassaolemisen asennettaan. Toisia lukijoita sellainen epäilemättä ärsyttää, mutta ei esseekirjan lukemisessa ole mitään järkeä, jos sen kanssa huomaa olevansa kaikessa samaa mieltä. Esseet ovat provokatiivisia alustuksia päänsisäiselle väittelylle. Siinä suhteessa Auvinen onnistuu enimmäkseen varsin hyvin. Ja tekstistä huokuu hänen ilmeisen vilpitön rakkautensa anarkiaan, ja ajatuksensa anarkiasta rakkautena: välittämisenä, kunnioittamisena, yhdenvertaisuuden tunnistamisena ja tunnustamisena.

Löytävä etsimässä

Olen epäilemättä erinäisiä kertoja maininnut fanittavani englantilaista laulaja/lauluntekijää Richard Thompsonia. Tutustumiseni hänen tuotantoonsa alkoi vuoden 1988 Amnesia-levystä ja on sittemminkin painottunut herran tuoreempaan soolotuotantoon – joskin vanhempiin julkaisuihin tutustumisen ansiosta on löytynyt muun muassa pian ex-vaimoksi muuttuneen Linda-vaimon kanssa tehty synkänupea ”avioeroalbumi” Shoot Out the Lights (1982), jota jotkut arvioitsijat ovat pitäneet yhtenä 1980-luvun parhaista äänitejulkaisuista. Thompsonin nuoruusvuodet brittiläisen folkrockin pioneeriyhtyeessä Fairport Conventionissa ovat jääneet minun tapauksessani vähemmälle kuuntelulle: on niitä levyjä tullut kuunneltua, mutta kovin suurta vaikutusta ne eivät ole tehneet.

Thompsonin tuore, osittain edesmenneen amerikkalaisjournalistin Scott Timbergin kanssa kirjoitettu muistelmateos Beeswing: Fairport, folk rock and finding my voice 1967–75 (Faber & Faber 2021) painottuu pitkälti juuri näihin varhaisiin vaiheisiin. Fairport Convention syntyy vuoden 1967 tienoilla enemmän tai vähemmän koululaisbändinä, saa hämmentävän nopeasti levytyssopimuksen ja alkaa muutaman albumin mittaan vähitellen löytää omaa tyyliään brittiläisen kansanlauluperinteen ja rockin yhdistäjänä. Muutaman vuoden mittaan bändin kokoonpano muuttuilee moneen kertaan. Ensin esikoislevyn laulusolisti Judy Dyble vaihtuu tulevaan brittifolkrockin legendaan Sandy Dennyyn, sitten rumpali Martin Lamble menehtyy bändin keikkapakun suistuttua tieltä, kun kuski nukahtaa rattiin. Onnettomuuden toinen kuolonuhri on Thompsonin tyttöystävä, jonka kanssa hän ehti seurustella vain viikon. Vain paria vuotta myöhemmin Sandy Denny poistuu rivistöstä, ja Thompson eroaa itsekin vuoden 1970 Full House -levyn jälkeen. Kaikkien välit pysyvät kuitenkin varsin hyvinä, ja entiset ja uudemmat Fairport-muusikot soittelevat yhä edelleenkin yhdessä vuotuisilla reunion-festivaaleilla. Thompson elättää itseään jonkin aikaa sessiomuusikkona, liittyy sitten Fotheringay-yhtyeestä eronneen Dennyn kiertuebändiin ja alkaa vähitellen viritellä soolouraa, josta tulee pian duettoura Linda Petersin, sittemmin Linda Thompsonin kanssa.

Beeswing paneutuu keskiverto-muusikkoelämäkertaa hieman enemmän musiikin tekemiseen, musiikillisiin vaikutteisiin sekä laulujen ja levyjen syntyprosesseihin – hieman enemmän. Toinen keskeinen teema alaotsikon ”oman äänen” etsimisessä on Thompsonin hengellinen vaellus, joka vie hänet (ja Lindan) 1970-luvun puolivälissä Lontoon suufilaisyhteisöön ja sittemmin jopa pyhiinvaellukselle Mekkaan. Tämän etsinnän tuloksena syntyi myös pelkistetty, suufilaisuudesta ja itämaisesta(kin) musiikista vaikutteita saanut albumi Pour Down Like Silver (1976), jolta löytyy myös Thompsonin ehkä eniten coveroitu sävellys, balladi ”Dimming of the Day”. Thompsonien duo pärjäili musiikkibisneksessä jotenkuten, mutta vasta Shoot Out the Lights oli edes jonkinlainen kaupallinenkin menestys – ja silloin duo oli yhtä kiertuetta vaille lakannut jo olemasta.

Jossakin haastattelussa Thompson on selittänyt, etteivät hänen myöhemmät vaiheensa ole lainkaan niin kiinnostavia, vain (jotenkuten menestyneitä) levyjä, kiertueita, keikkoja ja elämistä kahdessa maassa. Itseäni kyllä kiinnostaisi lukea enemmänkin vaikkapa 1980-luvun avantgardemmista kuvioista (kuten French Frith Kaiser Thompson -kvartetista), 1990-luvun huikean hienojen sooloalbumien synnystä tai vaikkapa mainiosta 1000 Years of Popular Music -projektista. Joitakin viittauksia myöhempään kyllä on: kirjan nimikappale ”Beeswing” on syntynyt vasta vuoden 1994 upealle Mirror Blue -levylle. Se on fiktiivinen tarina laulun kertojan hanttihommissa tapaamasta hippitytöstä, jonka kanssa syntynyt suhde kariutuu sitten kun tyttö haluaa viettää vapaampaa elämää kuin kertoja. Tarinan yksi monista esikuvista on ilmeisesti ollut Sandy Denny, mutta paljon suoremmin Thompson on viitannut viimeisinä vuosinaan pahassa päihdekoukussa olleen Dennyn hengen vieneeseen tapaturmaan Shoot Out the Lightsin (Linda Thompsonin laulamassa) raidassa ”Did She Jump or Was She Pushed?”.

Beeswing on suhteellisen suoraviivaista ja helppoa luettavaa, ei erityisen syvällinen, vaan suhteellisen tiivis muistelma. Erikoisuutena kirjan liitteeseen on painettu liuta Thompsonin eri aikoina näkemiä unia, joista joissakin esiintyy hänelle merkityksellisiä artisteja. Britanniassa Thompson on sen verran iso nimi ja brittiläisen rockin vanhempi valtiomies, että kirja on saanut (ison kustantajan ohella) hyvinkin paljon mediahuomiota. En kuitenkaan odota mitenkään henkeäni pidätellen, että yksikään suomalaiskustantaja tulisi tyrkyttämään kirjaa minulle suomennettavaksi.

Aukkojenpaikkaus-opaskirjallisuutta

Olen monestikin todennut että kirjallisuuden (ja myös muiden taiteenalojen!) klassikkosivistyksessäni on ammottavia aukkoja. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama tuore teos suurteoksia (Tammi, nimi on ainakin kannessa kirjoitettu järjestelmällisesti pienellä) osoittaa muutamia aivan uusia, ennen huomaamattomiani aukkoja, mutta toisaalta vinkkailee myös todella kiinnostavia kirjoja joihin käydä käsiksi.

Antologian kaksikymmentä kokenutta kirjoittajaa ovat ilmeisesti saaneet melkoisen vapaat kädet kirjoittaa itselleen ja kirjalliselle ilmaisulleen merkittävistä teoksista ja tekijöistä. Se näkyy tekstityyleissä, jotka vaihtelevat kohtuullisen perinteisistä kirjallisuusesseetyylisistä teksteistä Meiju Niskalan fragmentaariseen kuvaukseen siitä, millaisia reunamerkintöjä hän on tehnyt Tove Janssonin Kesäkirjaan elämänsä eri vaiheissa. Tyylien vaihtelevuus tekee suurteoksista eläväistä luettavaa silloinkin jos sen vetäisee kerralla.

Kirjan kahdestakymmenestä kirjasta olen itse tullut lukeneeksi vain kolme. Anna Kortelaisen kirjoitus A. S. Byattin Riivauksesta saa nyökyttelemään, sillä omat muistikuvani teoksesta mukailevat hänen näkemyksiään. Ranya Paasosen näkemys Leena Krohnin Tainaronista saa ajattelemaan, että tuo lyyrismaaginen sivustakatsojatarina pitäisi lukea ehdottomasti uudelleen, uusin silmin. Milja Sarkola puolestaan on lukenut Lionel Shriverin Poikani Kevinin perin eri kulmasta kuin minä aikoinaan, kulmasta jonka toki ymmärrän, mutta joka ei silti saa innostumaan tarinaan tarttumisesta uudelleen. Minusta romaani oli jokseenkin epäuskottava kuvaus koulusurmaajasta, joka kertojaäidin mielestä oli ollut paha jo syntyessään – mikä oli minusta raivostuttavan kliseemäistä – mutta jonka Sarkola puolestaan oli lukenut äidin pohdiskeluna siitä mitä hän on tehnyt väärin.

Jäljelle jää seitsemäntoista lukematonta klassikkoa, joihin olisi syytä tarttua ensi tilassa. Kunkin lukemisen jälkeen on tilaisuus sitten tarttua uudelleen suurteoksiin ja vertailla omia tuntojaan antologian kirjoittajien näkemyksiin. Teoksen nimen partitiivi ei tietenkään ole sattumaa: kirja ei väitäkään olevansa mikään idioottimainen ”nämä kaksikymmentä kirjaa sinun pitää lukea ennen kuolemaasi” -latteus, vaan ystävällinen, hienotunteinen vihjaus joukosta erinomaisia, lukemisen arvoisia ja ajatuksia – sekä monenlaisia tulkintamahdollisuuksia! – herättäviä teoksia.

Lukemisen arvoinen teos on myös suurteoksissa Zadie Smithin Nimikirjoitusmiehestä kirjoittavan Koko Hubaran esikoisromaani – miltei pienoisromaani – Bechi. Kirjan kertoja, Bechi-niminen nuori helsinkiläisnainen, sopii äitinsä kanssa tapaamisen kantakaupunkilaiseen kahvilaan kertoakseen tälle odottavansa lasta. Äidin ja tyttären suhde on vähintäänkin traumaattinen, muun muassa siksi että äiti on aikoinaan ponnahtanut suomalaisen kirjallisuuden valokeilaan omaelämäkerrallisella esikoisromaanillaan, jossa hän on kertonut jemeninjuutalaisista juuristaan, nuoruudestaan Israelissa ja muutostaan miehen perässä Suomeen – ja Bechin syntymästä sekä avioerostaan Bechin isästä. Bechi, kirjallisuuden opiskelija, on lukenut äidin kaikki muut teokset paitsi tätä esikoista, kaveriensa ihmettelyistä ja painostuksesta huolimatta. Bechi koostuu kertojansa yhden päivän tapahtumista ja pitkistä, kursivoiduista otteista äidin esikoisromaanista. Kuten jotkut muutkin ovat todenneet, kursivoinnit tekevät osasta kirjaa varsin raskasta luettavaa, mutta yhtä kaikki tarina on vaivansa väärti.

Sarja kuvia

Seurustelin ja asuin aikanaan viitisen vuotta hattulalaisen nuoren naisen kanssa, mutta hänen kotinurkillaan käydessään emme tainneet koskaan piipahtaa parin kilometrin päässä Pyhän ristin keskiaikaisessa kirkossa. Hänen perheensä ei ollut mitenkään erityisen innokasta nähtävyyksien perään, minkä lisäksi eksäni oli varsin vakaumuksellinen ateisti. Enhän minäkään ole mihinkään uskontokuntaan kuulunut vuosikymmeniin, en jumalia kunnioittaviin enkä jumalia kieltäviin, mutta viimeistään Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021) lukeminen on saanut kiinnostumaan kirkon myöhäiskeskiaikaisista maalauksista jo ihan taiteen vuoksi.

Romaanissa eletään 1500-luvun alkuvuosia, vain vähän ennen Kustaa Vaasan aloittamaa uskonpuhdistusta. Ruotsi ja sen Itämaa-niminen osa (jota vasta paljon ryhdyttiin kutsumaan ”Suomeksi”) ovat vielä kohtuullisen tukevasti katolisia maita. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen muutaman kymmenen vuoden ikäiselle Hattulan Pyhän ristin kirkolle on saatu aikaan rahoitus – ja sekä Turun piispan Arvid Kurjen että Hämeen linnanherran Åke Tottin siunaus – kirkon seinien ja katon maalaamiseksi niin, että kuvien avulla lukutaidoton rahvaskin saisi oppia Raamatun tapahtumista. Kylään saapuu kaksi ruotsalaista maalarimestaria ja heidän itämaalainen apupoikansa. Tarina alkaa heidän saapuessaan keväällä, ja päättyy kun maalausurakan pitäisi olla valmiina syksyllä.

(Olen, sivumennen sanoen, itsekin huomannut suosivani melkolailla samankaltaista ajanjaksoa omissa tarinoissani. Nedut alkaa joskus maaliskuussa ja päättyy elokuuhun. Muurahaispuu alkaa toukokuussa ja päättyy syyskuuhun. Pahasilmän vuoden 1996 tarinakaari alkaa maalis–huhtikuussa ja päättyy syyskuun lopussa, vuoden 2018 kaari kantaa toukokuusta heinäkuuhun. Näin asiattomana sivuhuomautuksena.)

Maalareiden ja heidän apupoikansa ohella romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat vauras asioiden järjestelijä, kirkonisäntä ja talollinen Klemetti Mikonpoika, paikkakunnalta kotoisin oleva kirkkoherra Petrus Herckepaeus josta tuntuu että kaikki pitävät häntä edelleenkin pelkkänä Pekka Härkäpää -nimisenä pojankoltiaisena jolle ei papille kuuluvaa kunnioitusta heru – sekä kyläläisten hyljeksimä, syntyperältään epämääräinen kuolleen tiilentekijän holhokki Pelliina. Työtapaturman vuoksi piirustustaitoiseksi ja värisilmäkkääksi osoittautuva Pelliina tempaistaan mukaan maalariporukkaan sen ainoaksi naispuoliseksi jäseneksi.

Todellisista Pyhän ristin kirkon maalareista ei tiedetä mitään, ei nimen nimeä, joten Kannolla on ollut tilaisuus kuvitella henkilöt itse – ja, kuten hän jälkisanoissa myöntää, kuvitella työryhmä pienemmäksi kuin mitä se luultavasti on ollut. Kuvien tekijöistä on jäljellä vain heidän tekemiään kuvia. Tältä pohjalta on ollut hyvä rakennella tarina jossa on paljon tuttua siitä mitä kuulin erään toisen hattulalaiskylän ihmisistä 1980-luvulla, asiaankuuluvaa juonittelua, sääty-yhteiskunnan rivienvälistä kritiikkiä ja historialliseen romaaniin sopivan tenhoava ja eläviä kuvia lukijan mieleen loihtiva juoni. Välillä lukija alkaa pelätä, että tarina on matkalla kohti turhan kepeän romanttista loppua tai lopputragediaa, mutta onneksi eteen tuleekin toisenlainen mutka – toisenlainen tragedia – ja vähän toisenlainen loppu. Sellainen, jonne päästyään lukija voi tyytyväisenä todeta lukeneensa hyvän romaanin, ja jää aprikoimaan, miten kiinnostaviksi piirrettyjen keskeisten henkilöiden elämä jatkuu siitä eteenpäin. Niiden, jotka ovat yhä elossa, siis.

Kymmenen kirjaa

Kuten edellisessä bloggauksessa kerroin, olen maaliskuun ajan lukenut aikamoisen kasan kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutama pikainen huomio kymmenestä kasaan päätyneestä kevään 2021 romaanista.

Irja Sinivaaran esikoisromaani Sinun onnes tähden (Tammi 2004) teki aikoinaan vaikutuksen ja vaikutti: Alshainin moninäkökulmaisuus sai alkuinspiraationsa juuri siitä. Vaikka minne maailmassa (Reuna) on eräänlainen tositapahtumiin pohjautuva mikrohistoriallinen tarina Valtosen norjalais-suomalaisesta perheestä, yksinhuoltajaksi jääneestä leskiäidistä, joka kamppailee toimeentulon ja pelastusarmeijalaisen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa, sekä kolmesta lahjakkaasta laulajatyttärestä, jotka Suomen musiikin historia tuntee Harmony Sistersinä. Tarina seurailee sisarusten hyvin kartoitettua historiaa, mutta romaanina se voi tuoda esiin ja olettaa näkökulmia ja tuntemuksia jotka eivät tietokirjaan sopisi.

Ison liudan antiikin Välimeren kulttuurien piiriin sijoittuvia historiallisia romaaneja kirjoittanut Jukka M. Heikkilä kuvittaa hänkin Sisilian prinsessassa (Karisto) historiallista tositarinaa. Sisilialaissyntyinen Lanassa kertoo kirjassa palvelijattarelleen elämäntarinaansa, joka vei 200-luvulla eaa. hänet kotoa Syrakusasta Makedoniaan ja Kreikkaan, kahden kuninkaan kuningattareksi.

Anu Holopaisen Filigraanityttö (Karisto) on lempeän lohdullinen nuortenromaani pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä. Peruskoulun kahdeksannelle luokalle menossa oleva Enni pelkää että jotakin todella pahaa tapahtuu, ellei hän suorita pakonomaisia pikku rituaalejaan aina samalla, toistuvalla tavalla – ja arvattavasti lopulta tulee tilanne, jossa hän ei enää pysty rituaaleja noudattamaan. En voi sanoa olevani erityisen perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, mutta minulle tästä kepeähkösti kerrotusta kirjasta – mukavan avoimine loppuratkaisuineen – jäi vallan hyvä mieli.

Johanna Elomaan Sinä päivänä kun synnyin (Otava) on saanut nimensä Ultra Bran laulusta, ja kyseisellä bändillä on vahva osansa 1990-luvulla alkavassa kahden nuoren naisen ystävyyden kuvauksessa. Entiset koulutoverit päätyvät puolivahingossa opiskelemaan samaan korkeakouluun, mutta opinnot eivät innosta, eikä bilettäminenkään sitten niin kovin paljon, ja kaksikko lähtee grand tourille Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Matkan varrella ystävysten tiet alkavat viedä eri suuntiin. Lopulta päädytään Afrikan ja Yhdysvaltain kaurtta naimisiin – itse asiassa kahdesti – ja takaisin Helsinkiin, jossa sitten paljastuu muuan merkittävä seikka jonka minua tarkempi lukija olisi saattanut tajuta paljon aikaisemmin kuin minä. Elomaan teksti hipoo jossain määrin ns. chick litiä – missä sinänsä ei ole todellakaan mitään pahaa – mutta piti ainakin tämän keski-ikäisen heteromiehen lukemassa monipolvista ja koukuttavaa tarinaa loppuun pikkutunneille saaakka.

Marianna Kurton proosarunollinen ja lyhyin katkelmin etenevä Seitsemäs piste (WSOY) on spekulatiivista fiktiota, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Kaupungin taivas täyttyy leppäkerttujen sateesta ja saa melkein kaikki ihmiset katoamaan. Teksti ei paneudu katastrofiin, ei sen syihin eikä seurauksiin, vaan muutamaan jäljelle jäävään ihmiseen, heidän vuorovaikutuksiinsa. Kirja, jota oli hyvin miellyttävä lukea, mutta joka sai samalla pohtimaan: ”Ymmärsinkö minä tästä lopulta oikeastaan mitään? Onko sillä väliä? Pitäisikö lukea saman tien uudelleen?”

Joonatan Tolan ilmeisesti hyvinkin autofiktiivinen Punainen planeetta (Otava) voisi olla hyvin synkkä ja ahdistava tarina, ellei Tola kirjoittaisi sitä niin kevyen karnevalistisella otteella. Tolan perin dysfunktionaalisessa perheessä kasvanut Mikko-isä sairastui psyykkisesti jo nuorena, alkoi lopulta elää päihteidentäyteistä elämää itse itsensä taiteilijaneroksi julistaneena, ja hän nopeasti mukaan myös vaimonsa ja heille syntyneet neljä lasta. Kerran toisensa jälkeen lukija toivoo, että viranomaiset olisivat tajunneet puhaltaa usein nälänhädän rajamailla sinnittelevän perheen pelin poikki, mutta niin kävi ilmeisesti vasta tämän kirjan päätyttyä, kun Mikko Tola oli tehnyt itsemurhan. Välillä mieleen tulivat John Steinbeckin romaanit Kalifornian elämäntapajuopoista ja ajatus, mahtaako joku lukea tämän kirjan jonkinlaisena syrjäytyneiden oman elämänsä taiteilijanerojen elämän ihannointina.

Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltia (Osuuskumma) kertoo mukavan maagisrealistisen tarinan pienestä, merkillisestä pohjalaiskylästä, joka on elänyt vuosisatoja omien lakiensa ja sääntöjensä mukaan muista piittaamatta, mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisiin joutuen. Matriarkaattisen yhteisön jonkinlaiseksi johtohahmoksi päätyy jo nuorella iällä väkivahva jättiläisneito Peija, joka joutuu oman väkensä edustajana kamppailemaan yhä lähemmäksi kylää tunkeutuvaa ulkomaailmaa – ja sotaa. Lopulta ongelmiin löytyy ratkaisu, joka selittää sen miksi Palonkylää ei täällä muussa Suomessa vieläkään tunneta.

Annamari Marttisen Häiriömerkintä (Tammi) on äärimmäisen ahdistava kirja. Se on sitä varmasti jokaiselle, joka on minun laillani joskus joutunut ylivelkaantuneena tekemisiin ulosottoviranomaisten kanssa, joka on saanut maksuhäiriömerkinnän. Kirjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, jää kodinvaihdon yhteydessä kahden asunnon loukkuun ja menettää kaiken lisäksi työpaikkansa. Hän jää odottamaan nopeaa pelastusta, jota ei näytä tulevan, mutta tekee ratkaisuja kuin voisi olla varma siitä että ihan pian sitä rahaa kaikkien velkojen ja laskujen ja vippien kuittaamiseen varmasti tulee. Niin tuttua: voin vain olla onnellinen siitä, ettei nykyisenkaltaisia vaivattomia pikavippejä ollut vielä keksitty silloin 1990-luvulla, kun minä ryvin ylivelkaantuneisuuden suossa. Siinä tapauksessa olisin siinä suossa varmasti edelleenkin. Marttinen päättää tarinan tilanteessa, jossa alkaa lopultakin olla toivoa – vain toivoa eikä varmuutta, mutta parempaa ja perustellumpaa toivoa kuin aikaisemmin.

Terhi Törmälehdon Taavi (Otava) kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta (1922–2007), joka karkasi alaikäisenä talvisotaan eikä palannut kotiinsa ennen kuin jatkosotakin oli sodittu. Silloin hän oli sotasankari, Mannerheim-ristin ritari numero 41. Ilmeisesti juuri kukaan Marskin ritarien historiaa ihannoinut ei tiennyt tämän romaanin paljastamaa 1960-luvun Göteborgissa tapahtunutta, joka johti satamassa levyseppänä työskennelleen Törmälehdon viideksi vuodeksi vankilaan. Pohjimmiltaan tämä on romaani miehestä joka ei nuorena halua mitään muuta kuin käydä sotaa, eikä vanhanakaan oikein osaa mitään muuta: kirja ei psykologisoi kovin syvälle, paljon jää lukijan mietittäväksi.

Valokuvataiteilijana näyttävää uraa tehneen Ida Pimenoffin Kutsu minut (WSOY) on sekin, ymmärtääkseni, nykyään muodikasta autofiktiota. On isä, joka on viettämässä 80-vuotisjuhliaan sukulaistensa ja lastensa ympäröimänä. On tytär, jota ei juhliin kutsuttu: kahden avioliiton – ja perheen – välissä syntynyt vahinkolapsi, joka on edes tavannut isänsä ensi kerran vasta teini-ikäisenä, ja senkin jälkeen tapaamisia, tai edes viestittelyä, on ollut hyvin vähän. Tarina saa miettimään, miten tärkeäksi vanhempi nimenomaan silloin, jos tämä on poissa: näin tämän omassa äidissäni (jonka biologinen äiti kuoli vajaat kaksi kuukautta esikoistyttärensä syntymän jälkeen) ja se näkyy tämän romaanin (melkein) isättömässä Verassa. Minä olen voinut pitää sekä isääni että äitiäni jotakuinkin itsestäänselvyyksinä – ja olla, aikoinaan, jotakuinkin suoraan kertomassa äidille, että toi teidän avioliittonne ei enää toimi, heitä toi äijä pellolle. Eikä se ole ollut lainkaan ainoa aika, jolloin olisin kaivannut jompaankumpaan vanhempaani enemmän etäisyyttä kuin silloin oli. Siksi on arvokasta lukea kokemusta toisenlaisesta tilanteesta, toisenlaisista toiveista, toisenlaisesta kaipuusta.

Neljä kaupunkia

Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.

Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.

Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.

Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.

Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.

Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.

Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.

Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)

Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.

Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.

Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.

Laatikollinen konkretiaa, vaihteeksi

Pari päivää sitten postihenkilö oli kantanut kotimme luokse – puhelimessa sovittuun jättöpaikkaan – laatikollisen kirjoja. Kyseessä ei totisesti ole ensimmäinen Kirjavälityksen minulle tässä kuussa lähettämä paketti, ei todellakaan: erään apurahalautakunnan jäsenenä saan vastaanottaa melkoisen määrän kevätkaudella julkaistua kotimaista kaunokirjallisuutta, oli kyseisen kirjan tekijä sitten hakenut ao. apurahaa tai ei.

Tämä paketti kuitenkin poikkesi aikaisemmista. Tämä oli täynnä yhtä ja samaa kirjaa, joiden synnyttämisessä itselläni oli iso osa ja arpa.

Josh Malermanin Malorie (Karisto) on jatkoa muutama vuosi sitten suomentamaani Lintuhäkkiin, joka sai aika paljon huomiota kirjasuomennoksenn kanssa samoihin aikoihin julkaistun Netflixin Bird Box -elokuvan ansiosta. Ehdin tehdä suomennoksen valmiiksi ennen elokuvan näkemistä, ja vaikka elokuva visualisoi muutamia asioita kirjaa paremmin, pidin sitä aikamoisena pettymyksenä mielestäni aika mainioon kirjaan verrattuna. Tokihan on yleensäkin niin, että kirjat kannattaa lukea (tai kuunnella) kirjoina ja jättää elokuva- ja telkkarisarjasovitukset mieluummin kokonaan katsomatta. Oma pää kutoo kirjan tapahtumista yleensä paljon vaikuttavampia visioita.

Yleensä jatko-osiinkin kannattaa suhtautua vähintäänkin lievällä epäluulolla, mutta omasta, kiistämättömän puolueellisesta mielestäni Malorie jatkaa Lintuhäkin tarinaa varsin onnistuneesti ja vie sen eräänlaiseen ratkaisuun, tai ainakin mahdollisen ratkaisun löytämisen partaalle. Ei, en tiedä onko Malerman jatkamassa tarinaa enää pidemmälle: ainakin Malorien jälkisanojen mukaan kyseessä on jo ensimmäisessä käsikirjoitusversiossa mukana ollut tarinan jälkipuolisko. Niinpä kannattaa ehdottomasti lukea ensin Lintuhäkki ja Malorie vasta sen jälkeen. Vuosi sitten Malermanilta suomentamani Punainen piano puolestaan oli aivan itsenäinen romaani, oma tarinansa – eikä ehkä aivan yhtä onnistunut kuin Lintuhäkki/Malorie-kokonaisuus.

Käännöstyönä Malorie oli miellyttävää suomennettavaa, luistava ja – positiivisessa mielessä – viihdyttävä tarina. Töitä paiskiessani hymähdin parisen kertaa ajatukselle siitä, että keskellä pandemian (Suomessa hyvin lievää) eristäytymistä minä suomensin kirjaa, jonka päähenkilöt ovat viettäneet kymmenkunta vuotta käytännössä täysin eristyksissä muusta ihmiskunnasta – tai siitä, mitä ihmiskunnasta on jäljellä. Ehkäpä tämä kirja voi toimia jonkinlaisena keittiöpsykologisena ”ajattele miten paljon huonommin asiat voisivat olla” -lohtuna. Siis jos tuollaiset ”lohdutukset” ylipäänsä lohduttaisivat ketään koskaan, mitä voi kyllä suuresti epäillä.