Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.
Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.
Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.
Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.
Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.
Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.
Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.
Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.
Onnittelut apurahasta.
Kellareista nousun aikakausi on kiinnostava. Itse en oikein olisi päässyt sitä näkemään, suurimman osan ajasta ikä oli yksinumeroinen, taisin kyllä käydä katsomassa Yötä joskus 84/85 pari kertaa. Antaisivatkohan nykyajan vanhemmat 10-vuotiaan lähteä yksin rokkikeikkaa katsomaan?
TTK,
kiitos onnitteluista!
Jos olisin itse vanhempi, katsoisin varmaan että kymmenvuotiaalla on ainakin (luotettavan oloinen) kaveri mukanaan. Harvemminhan keikoilla mitään sattuu: matkat keikkapaikalle ovat paljon vaarallisempia, etenkin jalankulkijoille, pyöräilijöille ja henkilöautoissa istujille.
Hops!
Onnittelut apurahasta! Ihan ansaittu.
Mutta eikös se ollut ”noustiin” kellareistamme? Vai yhdistänkö väärään suuntaan? Vai onko kyse sittenkin vinkeästä versioinnista, jossa on sekoitettu tarkoituksellisesti kohtia ”Me tultiin koloistamme” ja ”Me noustiin kellareistamme”? Jehnaa!
Kiitoksia, Toni!
Juu, ”noustiin” se on. Horjun noiden kahden välillä, katsotaan mihin päädytään. Tapani Kinnunenhan teki taannoin kirjan Noustiin kellareista, joten ehkä tuo ”tultiin” on alitajuinen yritys tehdä välimatkaa…