Kategoria: tapahtumat

Ja mulla on paperiakin siitä

·

Käväisin eilen hakemassa Rosebudin uudesta Kluuvin myymälästä samaisen firman kustantamon julkaiseman suomennokseni Adrian Tchaikovskyn vinkeästä fantasiaromaanista Lukinvalo (alkuteokseltaan Spiderlight). Tämä kirja on, tavallaan, eräänlainen virstanpylväs suomentajanurallani. Se on ensimmäinen käännökseni, jonka kanteen suomentajan nimi on painettu.

Jotkut kustantajat ovat ulkomailla ja viime vuosina Suomessakin ottaneet tämän normaalikäytännökseen. On joitakin kääntäjiä – nimiä kyllä tulee mieleen luultavasti sinullekin – joiden nimi kirjan kannessa on laadun tae, myyntivaltti. En luultavasti kuulu tähän pieneen mutta arvostamaani kategoriaan – vaikka toki pyrin tekemään niin ladukasta jälkeä kuin suinkin pystyn – mutta silti. On se hytkäyttävää.

Tämä on ollut muutenkin hyvän mielen hanke. Luin ensimmäisen Tchaikovskyni vajaat puolitoista vuotta sitten arvostamani tiedelehti New Scientistin sf-palstan innoittamana. Shroud oli sen verran vaikuttava teos, että viestittelin tutulle kustantajalle suosittelun ja ilmaisin kiinnostukseni. En saanut edes sähköpostikuittausta. Kun viime kesänä sitten julkistettiin tämän kesän Finnconin kunniavieraat, lähetin uuden viestin, että Tchaikovsky olisi nyt niin kuin aika ajankohtainen. En saanut edes sähköpostikuittausta. Joulun alla tapasin Rosebudin pomon Hannu Paloviidan* eräissä bileissä, ja hän sitten totesi, että olikin pitänyt ottaa yhteyttä käännösprojektin tiimoilta…

Koska aikaa alkoi olla vähän, käännettävän kirjan valinnassa jouduttiin ottamaan huomioon kaksi oleellista kriteeriä: Sen piti olla lyhyt, ja mielellään ei myöskään osa mitään sarjaa. Tchaikovsky on aivan käsittämättömän tuottelias kirjailija, ja tekee paljon kirjasarjoja (kuten Children of Time ja The Tyrant Philosophers), joiden osat tuppaavat olemaan yli kuusisataasivuisia. Onneksi bibliografiasta löytyi myös tämä alle kolmesataa sivua laaja yksittäisteos. Ensimmäinen Tchaikovsky-teos on siis herran fantasiatuotantoa eikä tieteiskirjallisuutta, kuten ensimmäiset innostuksenkohteeni. Mutta mikäpä siinä, kun kyseessä on erinomainen ja monitasoinen teos. Alun vähän tolkienmaisesta ”hyvisten retkikunta pahaa lordia vastaan” -asetelmasta päädytään varsin nopeasti paljon kiinnostavampiin kuvioihin.

Hyvää mieltä on tuonut myös paluu suomennoshommiin. En viisivuotisen kirjailija-apuraha-aikani kuluessa mitenkään kieltäytynyt tekemästä käännöksiä, mutta niitä ei vain tarjottu. Toki tämä tarkoitti sitä että minulla oli enemmän aikaa kirjoittaa ja muokata Denuja, mutta olen kyllä huomannut että käännösten tekeminen oman tekstin välissä tekee hyvää sekä mielentilalle että tekstintuottokyvylle. Nyt oman romaanin tuhertaminen tuntui väliin perin kivireenvetohenkiseltä touhulta, mutta kyllähän se sitten tuli kirjoitettua valmiiksi. (Denut saadaan toivon mukaan julkaistua ensi vuoden Finnconissa, jos kaikki käy hyvin ja kustantaja on sitä mieltä, että kirja on julkaisun ja kustannustoimittamisen väärti.)

Tämän käännöstyön parissa oli pitkästä aikaa tunne, että minulla on, itse asiassa, ihan julmetun kiva duuni. Sen verran mukava, että se melkein korvaa pienituloisuuden ja taloudellisen epävarmuuden. No, melkein.

Ja kivoja duuneja tarjottiin sitten, yllättäen ja eri kustantajalta, heti perään lisää. Kuunvaihteessa on minun ensimmäisen Holly Black -suomennokseni Rohkeuden (Valiant) deadline. Ja sen jälkeen kolmas mainio romaanisuomennoshanke, sekin taas vähän erilaista spekulatiivista fiktiota.

Niinmuuten: Adrian Tchaikovsky on tavattavissa Rosebudin Postitalon myymälässä (Postikatu 2, Helsinki) 9. heinäkuuta kello 17, päivää ennen Finnconin alkua. Paikalla toki minäkin.

___

* Tunnemme Hannun kanssa jo 1980-luvun alun ainejärjestökuvioista, ja sittemmin myös monista työjutuista. Käännösurani alkoi 1990-luvun loppupuolella silloin vielä itsenäisessä Like-kustantamossa (jota Hannu toimitusjohti) ja olin muutaman vuoden firmassa päivätöissäkin graafikkona ja kustannustoimittajana.

Valtakunta ja puoli Kuningatarta

·

Joskus vuoden 1977 tienoilla työnsin kasettisoittimeen nauhan johon olin äänitellyt radiosta kappaleita jonkin aikaa aikaisemmin, ehkä edellisenä vuonna: musiikillinen sivistykseni oli siihen aikaan perin heikonpuoleinen, joten äänittelin usein sellaisia sävelmiä, joille oli kuulutettu minulle edes puolituttu esiintyjänimi. Erään kappaleen kohdalla pysähdyin kuuntelemaan, kelasin nauhaa kappaleen alkuun, kuuntelin uudelleen. Ja uudelleen.

Kyseessä oli ”Somebody To Love” Queenin edellisenä vuonna ilmestyneeltä A Day at the Races -albumilta.

Seuraavien muutaman vuoden aikana hankin käsiini (esikoista lukuun ottamatta) kaikki siihen asti ilmestyneet Queen-älppärit ja kuuntelin niitä todella paljon. Vuoden 1980 The Game -albumin ostin tuoreeltaan, mutta siinä vaiheessa musiikilliset mieltymykseni olivat jo matkalla muihin suuntiin – ns. uuteen aaltoon ja juurevaan bluesiin – ja Queenin ilmaisu alkoi tuntua aika… mahtipontiselta, vaikka bändi yrittikin modernisoida, diskoistaa ja uusiaaltoistaa ilmaisuaan.

Kokoelmaani kuului myös Live Killers -livealbumi, mutta äänikuvaa ja levyn sisäkannen keikkakuvia lukuun ottamatta minulla ei ollut minkäänlaista selvää kuvaa bändin lavameiningistä ennen vuoden 1985 Live Aid -televisiolähetystä. Ja, kuten tunnettua, kvartetti oli varttitunnin setissään todella kova, myös niiden mielestä jotka eivät bändin musiikista niin perustaneet. Fanitukseni ei kuitenkaan alkanut uudelleen, minusta Queenin 80-luvun tuotanto oli enimmäkseen tylsää iskelmäpoppia, paitsi silloin kuin se oli tylsää hardrockia, jota kasarilla joutui radiosta kuulemaan muutenkin ihan liikaa. Ainoa uudempi levy jonka hommasin oli vasta vuoden 1991 Innuendo, jolla bändi tuntui löytäneen uudelleen vanhan tyylillisen runsautensa ja myös itseironiansa. Sen ilmestymisen jälkeen ei sitten kulunut kauaakaan, ennen kuin Queen oli yhtäkkiä taas uutisissa ja lehdistössä, tosin mahdollisimman surullisesta syystä: laulaja/pianisti/lauluntekijä Freddie Mercury menehtyi AIDSiin. Myös hänen muistokonserttinsa lähetettiin Suomen(kin) televisiossa suorana, ja sittemmin bändin konserttitaltiointeja on tullut katseltua useampiakin.

Tämä pitkä johdatus on siis ollakseen selittelyä siitä, että olen ollut ainakin jonninmoinen ja kausittainen Queen-diggari varsin nuoresta asti, mutta en ole koskaan nähnyt bändiä livenä, en edes viimeiset kymmenen vuotta kierrellyttä versiota, josta Mercuryn lisäksi puuttuu myös loistava basisti/lauluntekijä John Deacon.

En ennen eilisiltaa.

Tampereen ”Ratametsän halliin” tuntui vaeltavan puoli kaupunkia – ja melkoinen määrä tuttuja muualtakin – ja kun edellisillan konsertista oli kuulunut miltei hurmioituneita kommentteja, odotukset olivat varsin korkealla.

Ja kyllä – odotuksiin vastattiin. Lavalla oli melkoinen määrä lavarekvisiittaa, muun muassa (jos oikein laskin) kuusi erillistä ja liikuteltavaa videoscreeniä, mutta huomio oli kuitenkin kaiken keskellä soittavassa kuusihenkisessä bändissä, jossa olivat mukana alkuperäis-Queenin kitaristi/laulaja/lauluntekijä Brian Mayn ja rumpali/laulaja/lauluntekijä Roger Taylorin lisäksi jo Mercury-aikoina mukana ollut kosketinsoittaja/taustalaulaja Spike Edney, basisti/taustalaulaja Neil Fairclough, lyömäsoittaja/taustalaulaja Tyler Warren, sekä tietysti pääasiallisena laulusolistina toiminut Adam Lambert.

Vaikka Lambert suoriutuikin varsin hyvin Mercuryn alkuaan laulamasta ohjelmistosta, myös Taylor ja May olivat solisteina mukavasti esillä. Olen aina tykännyt Mayn pehmeämmästä, lyyrisemmästä laulusoundista, joten etenkin akustisesti vedetty pieni tieteistarina ”’39” ilahdutti suuresti.

Yli kaksituntisen konsertin ohjelmisto oli varsin arvattava hittikavalkadi vailla suurempia yllätyksiä, joskin minua hytkäyttivät mukavasti edes hieman harvemmin kuullut ”In the Lap of the Gods” sekä sikerämänä heitetty yhdistelmä ”Fat Bottomed Girlsiä” ja ”Bicycle Racea”. Hitti, jota oikeastaan en odottanut kuulevani oli aikoinaan David Bowien kanssa levytetty ”Under Pressure”, mutta Taylor ja Lambert suoriutuivat duetosta varsin mainiosti.

(Omalla suosikkilistallani ko. biisin coverversioita ovat kuitenkin edelleen jaetulla ykköstilalla Bowien ja basisti Gail Ann Dorseyn versio Bowien Reality-kiertueella sekä Bowien ja Annie Lennoxin veto Mercuryn muistokonsertissa.)

Itse olisin kaivannut settiin myös esimerkkejä Queenin 70-luvulla riemastuttaneista music hall -henkisistä numeroista, vaikkapa ”Seaside Rendezvousin”, mutta eihän kaikki kiva mahdu yhteen konserttiin.

Freddie Mercury oli konsertissa vahvasti esillä: hän ”osallistui” videoscreeneiltä pariinkin kappaleeseen. Varsinaisen setin viimeisessä biisissä ”Bohemian Rhapsodyssa” oopperaosuudet esitettiin jo 1970-luvulla vakiintuneen perinteen mukaan ”nauhalta” (ts. videolta) ja niissäkin Freddie ja Deacy olivat toki mukana.

Adam Lambert ei ole Freddie Mercury eikä hänen pidäkään olla, mutta laulajana hän on kyllä osoittautunut erinomaiseksi valinnaksi näille Queen-nostalgiakiertueille (joissa mitään uutta ei ole ilmeisesti koskaan esitetty eikä tulla esittämäänkään, jos niitä vielä järjestetään). Hänellä on oma, hyvin ilmaisuvoimainen ja voimallinen ääni, joka taipuu erinomaisesti haastavaan materiaaliin ja kuulostaa kaikesta huolimatta nimenomaan Adam Lambertilta. Vaikka hänessä on tehtävään sopivasti flamboyanssia ja hän pystyy nykymaailmassa ja -tilanteessa olemaan avoimemmin gay kuin Mercury, olin yllättynyt lavaliikehdinnän jähmeydestä ja patsastelevuudesta. Nuorelta mieheltä olisi ehkä odottanut enemmän liikunnallisuutta ja ison lavan ja pitkän catwalkin hyödyntämistä. Taylor oli tietysti enimmäkseen rumpusetin takana ja May liikunnallisesti hillitympi, mutta heiltä ei reippaasti yli seitsemänkymppisinä toki odotakaan mitään villiä paikasta toiseen ryntäilyä. Soitossa ja laulussa ei ollut kummankaan kohdalla mitään vikaa, ja samaa voi sanoa kolmesta tukimuusikostakin, joskin monen kappaleen taustalaulut taisivat tulla ainakin osittain ns. nauhalta muuallakin kuin ”Rhapsodyssa”. Tampereen uuden areenan akustiikalla on vähän parempi maine kuin (kiertueen alkuperäisellä keikkapaikalla) Helsingin Hjallilla, mutta ainakin meidän sinänsä hyvillä paikoillamme muut paitsi laulu ja rummut kuuluivat kyllä vähän puuroisina.

Ja juu, ”Somebody to Love” on edelleen Queen-lempparini ja siitä kuultiin jo keikan alkupuolella erinomainen versio. Joten mitään valittamista minulla ei ole. Kannatti käydä, etenkin kun tämä oli tämän kiertueen viimeinen keikka ja jos May ja Taylor eivät jaksa enää lähteä kiertämään vielä kerran melkein kahdeksankymppisinä, on hyvin mahdollista että tämä oli viimeinen Queen-nimellä tehty konsertti.

Vain viikko Coniin!

·

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Kyllä kirja on (taas) messun arvoinen

·

Pikaisesti mainostan vain, että Helsingissä järjestetään vuoden tauon jälkeen taas kirjamessut, ja minäkin olen siellä julkisesti näytillä torstaina aamupäivällä:



Pahasilmä

Lähihistoriaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevän Pahasilmän ytimessä on ajaton kysymys siitä, miten säilyttää oma moraalinsa suhteessa ihmisiin, joiden arvomaailmaa ei hyväksy.

(Ja ”Hakaniemi” on Messukeskukseen Pasilaan rakennettu esiintymislava, ei Hakaniemen kaupunginosa, kuten muuan nimeltä mainitsematon sukulaiseni ehti jo kuvittelemaan.)

On kadonnut

·

On Lanny, kummallinen koulupoika joka vaeltelee vapaasti kotikylässään ja sen ympäristössä, joka pärjää koulussa ja jolla on kavereita – mutta joka on, etenkin aikuisten mielestä, kummallinen. Kummallisia juttuja, kummallisia lauluja, kummallista kaikkea. Kummallista on sekin, että hänen vanhempansa antavat pojan käydä piirustustunneilla Hullu-Peten luona, kummallisella taiteilijalla joka on kuulemma kuuluisa ja menestynyt, mutta ainoastaan kotikylänsä ulkopuolella. On Lannyn isä – Lontoossa töissä käyvä bisneshai – ja on Lannyn äiti, työttömäksi kotiäidiksi jäänyt näyttelijä, joka purkaa turhautumiaan kirjoittamalla esikoisromaaniaan, veristä ja naturalistista rikosromaania. Lannyn vanhemmat ovat tulokkaita, joten kylässä he ovat kummajaisia jo pelkästään siitä syystä.

Ja, ennen kaikkea, on Isä Suomukka -vainaa, joka on ollut kylässä jo ennen kuin kylää oli, ennen roomalaisia, ennen mitään. On Isä Suomukka, joka on kylä.

Kiinnostuin Max Porterin Lanny-romaanista (WSOY 2021) Laukaan elokuisilla kääntäjäpäivillä, missä Irmeli Ruuska esitteli kirjan käännöstyötään. Lanny vaikutti kirjalta joka olisi hyvä lukea ennen kuin alan tosissani paneutua Alueeseen, kolmanteen osaan Alshain-pentalogiastani. Porter on rakentanut pienen, mutta rikkaan tarinansa näkökulmatekniikalla, jossa kirjan päähenkilöitä ovat oikeastaan kaikki muut kyläläiset paitsi Lanny, jota kuvataan aina kolmannessa persoonassa. Kyläläiset, ja Isä Suomukka -vainaa.

Suomukka on taruolento, eräänlainen maahinen, eräänlainen kylätonttu (siinä mielessä missä ”tonttu”-sanaa käytettiin kansanperinteessä kauan ennen joulutonttuja), eräänlainen henkiolento, maanhenki, historiankiteymä, joka liikkuu kylässä ja sen ympäristössä miten tahtoo, tekee mitä tahtoo, johon jotkut uskovat, jonka ajatukselle useimmat tuhahtelevat, mutta joka vaikuttaa kylän tapahtumiin ja, niin tahtoessaan, sekoittaa kylän rauhan. Nyt hän tekee sen viemällä Lannyn kylästä.

Ehkä.

Suomukan ajatukset ja hänen kuulemansa kyläläisten toisiinsa lomittuvat keskustelujenkatkelmat ja ajatukset ovat oleellinen osa Porterin kerrontaa.

Kirjan takakanteen ja liepeeseen on painettu ylistäviä kommentteja kirjan kauneudesta, virtuositeetista ja kertomuksen lämmöstä. Hieno pieni romaani tässä onkin kyseessä, mutta ihan niin otettu en ainakaan ensilukemalla ollut. Minua häiritsivät ennen kaikkea monet kliseiset henkilöhahmot – ennen kaikkea Lannyn Robert-isä, empatiakyvytön bisnesmulkku jolle pojan katoamista tutkimaan tullut naispoliisikin on vain ruokaa runkkausfantasioille. Lannyn turhautunut näyttelijä-wannabe-hasbeen-äitikään ei juuri omaperäiseltä hahmolta vaikuta, eivätkä myöskään eniten (sisäiseen) ääneen päässeet kyläläiset. Ehkä uskottavimpana ja moniulotteisimpana hahmona näyttäytyy Taiteilija-Pete, joskin homohtavan erakkotaiteilijan päätyminen pedofiliasta epäillyksi ei erityisen omaperäinen juonenkäänne ole.

Mutta Porterin tapa kertoa tarinansa ei todellakaan ole mikään kliseinen rikosromaani, ja eläväinen, omintakeinen kerronta sekä Ruuskan erinomainen suomennos saavat pienen – tietoisen pienen – maagisrealistisen tarinan kantamaan mittansa komeasti. Porterilla on kärsivällisyyttä käyttää puolet vain vähän yli parisataasivuisesta romaanista kiireettömään, viipyilevään kuvailuun kesäisestä kylästä ja sen ihmisistä, ja vasta sitten siirtyä iltaan, jolloin Lanny ei palaakaan kotiin. Äkkiä rytmi, tempo ja tyyli muuttuvat toiseksi.

Näin tämä kirja toimii. Huonompi tekijä olisi tehnyt tästä ankean, ylipitkän Scandinavian noir -romaanin, kirjoittanut siihen aivan toisenlaisen lopun ja luultavasti valinnut näkökulmahenkilökseen jokun kylään tapausta tutkimaan tulleen poliisin avio- ja päihdeongelmineen. Kylästä olisi voinut tulla pimeä, sulkeutunut painajainen.

Onneksi niin ei käynyt.

Löytöretki Keski-Maahan

·

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

·

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.