Kategoria: ”Alshain”

365 päivää myöhemmin

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Viiden vuoden kakku

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Lokaconin kunniavieraspuhe

(Vietimme hienon viikonlopun Jyväskylässä Science fiction -seura 42:n kutsumina Lokacon-tapahtumaan. Tämä pitkä bloggaus on lauantain tapahtumassa Pääkirjaston Wolmarinsalissa pitämäni puhe – tai, pikemminkin, kyseisen puheen plari. Ymmärrettävästi muutama asia muutti lennossa järjestystä, eivätkä puhutun puheen painotukset välity.)

Kuva: Sari Eronen–Mäkelä

Hyvät kuulijat! Ensin haluan kiittää Jyväskylän science fiction -seura neljäkakkosta siitä että he ovat kutsuneet minut tänään kunniavieraaksi. Kiitos toki myös kirjaston väelle ja teille kaikille, jotka olette tänne paikalle tulleet.

Ajattelin puhua sellaisesta hieman kyseenalaisesta ja epämääräisestä käsitteestä kuin ”lahjakkuus”. Koska en usko siihen että hallussani olisi mitään yleismaailmallisia totuuksia tai rikkumattomia luonnonlakeja, puhun siitä millaisena ”lahjakkuuden” käsite on vaikuttanut minulle itselleni, oman kirjoittajahistoriani kohdalla.

Minua on nimittäin jotakuinkin aina pidetty kirjallisesti ”lahjakkaana”. Jotkut ovat jopa kuvitelleet, että olen perinyt tämän ”lahjakkuuden” vanhemmiltani. Äitini oli ennen naimisiinmenoaan lupaava runoilija, ja hänestä tuli sittemmin aikakauslehtitoimittaja ja Anna-lehden toimituspäällikkö. Isäni oli hänkin toimittaja, joka varsinaisen lehti- ja televisiotyönsä ohella kirjoitti pakinoita sekä stadin slangilla että yleiskielellä. Sittemmin hän kehitti kaksikin eräänlaista televisiopakinahahmoa, ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntija” ja ”Satunnainen matkailija”. Yleisradiosta eläkkeelle jäätyään hän julkaisi lukuisia kirjoja, romaaneja ja tarinakokoelmia.

Perinnöllisen ”lahjakkuuden” ongelmana tässä tapauksessa on, että molemmilla vanhemmillani olisi täytynyt tapahtua samankaltainen lahjakkuusmutaatio. Heidän omat vanhempansa eivät nimittäin osoittaneet minkäänlaisia merkkejä kirjallisista kyvyistä. Äitini kotona suhtauduttiin kirjallisuuteen avoimen kielteisesti, ja runoilijuus oli hänelle eräänlainen teinikapinoinnin muoto. Isä puolestaan tulee rautatieläisten suvusta. Perheen isä, minun isänisäni, kuoli yllättäen nelikymppisenä ja leskeksi jäänyt mummuni rahoitti lasten koulunkäynnin tehdastöillä ja vyönkiristyksellä. Isästä ja hänen pikkusiskostaan tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat.

Voi olla, että vanhemmat ottivat myöhemmin takaisin lapsuutensa kirjojen puutetta. Kirjoja meillä nimittäin oli kotona runsaasti. Työhuoneen seiniä kiersivät kirjoja pursuavat hyllyt, ja valikoimasta löytyi klassikoita, dekkareita, uutuuksia ja monien eri alojen tietokirjallisuutta. 1960- ja 70-luvuilla kustantamot lähettelivät uutuuksiaan toimittajille varsin höveliin tahtiin. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei yleensä kirjoittanut kirja-arvosteluja, hyllystämme löytyi melkoinen määrä teoksia, joiden tittelisivulle oli leimattu sana ”Arvostelukappale”. Koska molemmat vanhemmat tekivät ainakin ajoittain töitä myös kotosalla, kirjojen keskeltä kantautui tupakansavun lisäksi usein myös kirjoituskoneen jämäkkä pauke. Vanhempien aikuisesta tuttavapiiristä iso osa oli tietenkin toisia toimittajia.

Siinä mielessä minut on pienestä pitäen indoktrinoitu sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ollut lapsuudesta lähtien luonnollinen asia, jotakin jota jotakuinkin kaikki ihmiset tekevät. Opinkin lukemaan jo viisivuotiaana, ja aloitin kansakoulun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana. Parin kaverin kanssa kirjoittelimme kuvitettuja merirosvoseikkailuja. Eräästä kertomuksesta on mieleen jäänyt kielikuva ”hän putosi mereen kuin märkä säkki”, mutta en tiedä oliko kielikuva minun vai kaverini Mikon keksimä. Taannoin törmäsin toiseen näistä kavereista Facebookissa, ja Karri liitti faceen valokuvia eräästä yhteisestä kertomuksestamme. Itse en näistä mieleen palautetuista puolisarjakuvista kykene erottamaan erityistä kuvallista tai kirjallista lahjakkuutta.

Varhaisteinivuosina kirjoittelin Välskärin kertomusten ja Kolmen muskettisoturin innoittamia 1600-luvun tietämiin sijoittuvia seikkailukertomuksia. Niitä eivät ole minun lisäkseni koskaan lukeneet muut kuin vanhempani, joiden mielestä ne olivat erinomaisia. Toisaalta opin kyllä jo siinä iässä, että vanhemmat kyllä kannustivat minua innokkaasti kaikenlaisissa kirjallisissa touhuissa, mutta rakentavaa kritiikkiä oli vaikeampi saada.

Yhtä kaikki, olin jo nuoresta pitäen oppinut, että olen lahjakas kirjoittaja. Tavallaan voi jopa sanoa, että minut oli aivopesty uskomaan, että olen lahjakas kirjoittaja. Aloin pitää oikeastaan itsestäänselvyytenä, että minä vielä kirjoitan romaaneja, sitten kun olen aikuinen.

Minä tiesin kirjoittavani historiallisten romaanien lisäksi myös tieteisromaaneja. Apollo yhdentoista lennon jälkeen seitsemänkymmentäluvun alussa julkaistiin kasapäin erilaisia ”avaruuden valloitusta” käsitteleviä tietokirjoja, ja sekä WSOY että Kirjayhtymä aloittivat samaan aikaan laadukkaat tieteisromaaniklassikoiden käännössarjat. Sekä kodin kirjahyllyn että kirjaston valikoimien ansiosta oli mahdollista päästä tutustumaan hyvin suomennettuihin klassikoihin esimerkiksi Arthur C. Clarkelta, Isaac Asimovilta, Stanislaw Lemiltä, Strugatskin veljeksiltä ja Ursula Le Guinilta. Le Guinilta tuli luettua samalla vauhdilla myös Maameren tarinat, mutta ne eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ennen kaikkea Osattomien planeetta, joka on edelleenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiromaanejani. Tämä johtuu ehkä siitä, että luin Pimeyden vasemman käden ehkä vähän liian nuorena, että sen sukupuoliroolipohdiskelu olisi päässyt uppoamaan kovinkaan hedelmälliseen maaperään.

Kävin teinivuosina myös konekirjoituskurssilla, jonka tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan sokkona kymmensormijärjestelmällä. Tätä varten kurssilaiset saivat lainaan kirjoituskoneet, joiden näppäinten päällä oli värilliset huput aina sen mukaan, millä sormella kutakin näppäintä oli tarkoitus painaa – tai pikemminkin lyödä, sillä mekaaniset kirjoituskoneet kaipasivat melkoisen voimallisia painalluksia, jotta paperille tarttuisi edes hailakka kirjasin.

En ollut erityisen innokas tekemään kurssin kotiläksyjä. Yritin selvitä mahdollisimman vähällä, ja joskus kotitehtäviä palauttaessa taisin väittää, että osa harjoitusliuskoista oli unohtunut kotiin. En oppinutkaan koskaan kunnollista kymmensormijärjestelmää, vaan kirjoitan nykyään lähinnä molempien käsien keskisormilla, paitsi että välilyöntinäppäintä lyön peukalonsyrjällä.

Ehkä tässä olikin jotakin minulle ja minun kuvitellulle lahjakkuudelleni tyypillistä. Halusin toki oppia hyväksi konekirjoittajaksi, ja taidosta olisi ollut minulle ehdottomasti hyötyä, mutta en viitsinyt nähdä vaivaa. Yhtä lailla kuvittelin että minusta tulisi hyvä kirjoittaja, hyvä kirjailija, mutta viitsinkö nähdä sen eteen vaivaa? Enpä juuri. Oli paljon mukavampaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta kuin kirjoittaa edes novelleja. Sitäpaitsi lukio ja sitten fysiikan ja myöhemmin filosofian yliopisto-opinnot veivät paljon aikaa, ja loppuaika kului ainejärjestöhommissa, musiikin kuuntelemisessa, bändin perustamisessa ja parisuhdeasioissa, joten kirjoittaminen sai jäädä sitten epämääräiseen tulevaisuuteen.

En kuitenkaan mitenkään salaillut tietoa siitä, että minä vielä kirjoittaisin romaaneja. Salailin asiaa niin vähän, että ensimmäinen tyttöystäväni valitti joskus asiasta hyvin, ja aiheesta, turhautuneena: ”Sä vaan puhut aina noista sun suunnitelmista mutta sä et tee koskaan mitään!”

Hän oli aivan oikeassa. Tämän jälkeen opin pitämään kirjoittamishaaveistani pienempää suuta.

En minä edelleenkään kirjoittanut yhtään enempää, en harjoituksia enkä valmista tekstiä.

Olen joskus sanonut, puolivakavissani, että lahjakkuus on jotakin päähänpinttymän ja pakkomielteen välimailta. Mikäli uskotaan tähän teoriaan, minulla oli tähän aikaan ehkä jonkinlainen päähänpinttymä siitä että olisin lahjakas kirjoittaja ja päähänpinttymä siitä että kykenisin kirjoittamaan kirjoja – joskus – mutta ei niin pahaa pakkomiellettä, että olisin ryhtynyt millään tavalla maanisesti tekemään asian eteen yhtään mitään.

Toisin sanoen en ollut tähän aikaan kirjallisesti kovinkaan lahjakas. Tai sitten olin avannut lapsena saamani kirjallisen lahjakkuuden käärepaperista, leikkinyt sillä vähän aikaa ja jättänyt sen sitten sängyn alle pölyyntymään, kun tuli kaikenlaisia muita, uusia ja kiinnostavia asioita.

Olin minä alkanut kyllä kehitellä ihan oikeita tieteisromaanin ideoita, peräti kolmea erillistä:

Yhdessä toisen maailmansodan aikainen lentokone joutuu merkilliseen aikapyörteeseen ja sen miehistö päätyy myöhäisantiikin aikaan osaksi jostakin tulevaisuudesta tullutta porukkaa, joka yrittää varastaa Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin ne joutuvat uskonnollisten kiihkoilijoiden tuhotöiden kohteeksi.

Toinen leikitteli ajatuksella, että ainoat alkuperäiset eurooppalaiset eli neandertalilaiset palaisivat jostakin avaruudesta Maahan ja pakottaisivat kaikki myöhemmin tulleet maahantunkeutujat lähtemään pois.

Kolmas oli enemmänkin tapahtumapaikka kuin tarina: viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa tähteä kiertävä kuvitteellinen planeetta, jossa olisi paljon merta, tulevaisuudessa Maasta sinne muuttaneiden ihmisten siirtokunta ja ultramoderneja purjelaivoja kuljettamassa rahtia ja matkustajia saarelta toiselle.

Numero ykköstä ja numero kolmosta minä aloin kirjoittaakin. Molemmista taisi syntyä erinäisiä ensimmäisiä lukuja, tai ensimmäisen luvun puolikkaita, tai ensimmäisiä liuskoja, tai ensimmäisten liuskojen puolikkaita. Seuraavana aamuna ne näyttivät virkeisiin silmiin kömpelöiltä, töksähteleviltä ja päämäärättömiltä. Ne olivat alkuja, joihin en ollut suunnitellut kunnollista jatkoa, lopusta puhumattakaan.

En ollut tähän aikaan ilmeisesti mitenkään erityisen lahjakas kirjoittaja.

Olin päätynyt 80-luvun loppupuolella puolivahingossa pienosakkaaksi aloittelevaan kustantamoon, jonka muutama kaveri oli perustanut vähän aikaisemmin. Sen nimi oli alunperin Lieke, mutta kun tamperelaisen Liekkeen suvun asianajaja otti yhteyttä ja kertoi että kyseessä oli suojattu sukunimi, kustantamosta tuli yhtä kirjainta lyhyempi Like. Notkuin kustantamon liepeillä ihan kaveripohjalta, ehdottelin muiden lailla kaikenlaisia itseäni kiinnostavia kirjahankkeita, tarjouduin jopa kääntämäänkin vaikka en ollut koskaan kääntänyt mitään pientä lehtiartikkelia pidempää. Olin muutaman vuoden ajan kyseisen puulaakin hallituksessakin.

Tämä aika, 90-luvun alkupuoli, ei ollut kovinkaan iloista aikaa minun elämässäni. Oli ihmissuhdesotkuja, minkä lisäksi – tai osittain myöskin niiden seurauksena – sain potkut mikrotukihenkilön työpaikastani keskellä lamaa, ylivelkaantuneena ja, jälkeenpäin kotidiagnostisoiden, lievää pahemmista masennusoireista kärsivänä. Olin huono ja jo valmiiksi lannistunut työnhakija tilanteessa, jossa työpaikkoja ei juurikaan ollut, etenkään minulle jolla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kunnollista koulutusta mihinkään ammattiin.

Olin aina kuvitellut että minusta tulisi joko kirjailija tai jonkin alan tutkija – arkeologi, tähtitieteilijä, fyysikko tai filosofi – mutta pitkällisistä yliopisto-opinnoista huolimatta ei vaikuttanut siltä, että minun arvosanoillani ja paneutumiskyvylläni olisi mitään toiveita tutkia työkseen yhtään mitään. Ongelmana oli, ettei minulla ollut varasuunnitelmiakaan sen jälkeen, kun muutaman vuoden ajan ihan puhtaasti elannon tienaamiseksi tekemäni mikrotukihenkilön työ loppui ja vähitellen koko ”mikrotukihenkilö”-ammatti alkoi hiipua historiaan jonnekin reikäkorttilävistäjän ja sisälähetin seuraksi.

Minun ammatinvalintani oli aina ollut poissulkevaa: mitä en ainakaan halunnut tehdä. Kahden toimittajan lapsena olin aina tiennyt, että ainakaan toimittajaksi en koskaan halunnut. Yksi 90-luvun masentavimpia hetkiä olikin tajuta, että minusta oli tullut, paremman työpaikan puutteessa ja puoliksi sattumalta, toimittaja erääseen kissa- ja koiralehteen. Poissulkeva ammatinvalintani oli osunut sikäli oikeaan, etten todellakaan viihtynyt työssä. Olen ihan liian introvertti haastattelijaksi, ellei kyse ole minua todella kiinnostavasta aiheesta. Kyseisen kissa- ja koiralehden toimitus oli sitäpaitsi työyhteisönä erittäin epämiellyttävä monessakin suhteessa, ei vain siksi että kyseessä oli sukulaisten omistama yhtiö.

Jälkeenpäin ajatellen asiassa oli myös hyvä puoli: minä kirjoitin joka päivä. Pääsin kehittämään jo hyvän aikaa hiipunutta lahjakkuuttani, vaikka se tapahtuikin aika vastentahtoisesti.

Mitä kiinnostaviin aiheisiin tulee, päädyin näihin aikoihin myös avustamaan Rumba-lehteä eli kirjoittamaan musiikista, toisesta asiasta jota halusin tehdä ja jonka suhteen en välttämättä ollut kovin lahjakas. Rumban palkkiot eivät koskaan olleet kovin kaksisia, mutta pienituloiselle ja ylivelkaiselle avustajasuhteessa oli yksi plussa: tilaisuus päästä katsomaan keikkoja, joihin ei olisi ollut varaa, ja tilaisuus saada levyjä, joihin ei olisi ollut varaa. Koska aihepiiri oli niin kiinnostava, oli haastattelujen ja muiden juttujen tekeminenkin paljon mukavampaa kuin kissa- ja koiralehdessä, joka sitä paitsi kuukahti vain muutaman vuoden olemassaolon jälkeen.

Ja, jälleen: musiikkijuttujenkin tekeminen pakotti minut kirjoittamaan, paljon ja säännöllisesti.

Musiikkijuttujen tekeminen, pienessä puulaakikustantamossa pyöriminen ja kyseisessä puulaakissa kääntämisestä ääneen haaveileminen taas johtivat erääseen epätodennäköiseen päivään, jolloin kyseisen putiikin toimitusjohtaja Hannu Paloviita soitti ja kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Kurt Cobainin elämäkerta.

Olen ainoa tuntemani kirjallisuuden suomentaja, jonka ura on alkanut siitä, että hänelle tarjotaan kokonaisen kirjan käännöstyötä pyytämättä ja yllätyksenä.

Tilanne oli siis se, että pidin itseäni lahjakkaana kirjoittajana, vaikka näyttöjä asiasta ei juurikaan ollut. Arvelin osaavani englantia aika hyvin, ja arvelin tuntevani rock-musiikkisanastoa sitäkin paremmin. Kuvittelin, että tämä on riittävän vankka pohja suomentaa tietokirja. Sitä paitsi se helkutin kissa- ja koiralehti oli kuukahtanut, eikä ollut muutakaan työtä, ja tästä oli luvassa palkkio. Niinpä sanoin kyllä.

Hyvä yleisö, noudattakaa kokeneen neuvoa: jos teille tarjotaan palkallista kirjallisuuden suomennostyötä, harjoitelkaa ensin hyvän aikaa sellaisella materiaalilla, jota ei ole aikomustakaan julkaista. Jos joudutte kokemattomina suomentamaan oikeasti julkaistavaa kirjaa, huolehtikaa siitä että saatte kustannustoimittajan, jolla riittää osaamista, opetuskykyä ja kärsivällisyyttä neuvoa kädestä pitäen, miten kieltä EI missään nimessä pidä kääntää ja miten sitä kannattaa kääntää. Suomi ja englanti ovat rakenteeltaan ja kieliopiltaan hyvin erilaisia kieliä, ja englannista suomeen kääntäminen on paljon mutkikkaampaa kuin miltä näyttää. Tällaisia kustannustoimittajia taitaa Suomessa olla noin kaksi kappaletta. Heistä toinen on eläkkeellä ja toinen virkavapaalla, mutta hänkin jää luultavasti aika pian eläkkeelle.

Minulla ei ollut tällaista kustannustoimittajaa.

Ei se Kurt Cobain -elämäkerran alkuteoskaan niin kaksinen ollut, mutta ei ole suomennoksessa myöskään totisesti kehumista. Se sai aikamoiset haukut lehtiarvosteluissa, eikä todellakaan syyttä. En ole tosin vieläkään nähnyt Soundin julkaisemaa, kuulemma todella murskaavaa kritiikkiä, jonka kirjoitti Juice Leskinen. Sen lukeneet tuttavat olivat kyllä sitä mieltä että kyseinen arvostelu meni jo kohtuuttomuuksiin, ja joku arveli syyksi että olin kirjoittanut Rumbaan vähän aikaisemmin aika nihkeän arvostelun Juicen uudesta levystä. Toisaalta Juice oli aikanaan opiskellut englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjäksi, joten hänellä oli kyllä ammatillistakin kompetenssia, joka minulta puuttui jotakuinkin kokonaan.

Yhtä kaikki: Kurt Cobain -kirja myi hyvin, ja myy ilmeisesti edelleenkin, koska se on yhä kustantamon listoilla yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kustantamo uskaltautui antamaan minulle lisää käännöshankkeita, ja koska minulla ei ollut muutakaan työtä, otin niitä vastaan. Kaikeksi onneksi ammattitaito alkoi vähitellen parantua työn, paljon kääntämisen ja kirjoittamisen myötä. Myös itsekritiikki kasvoi, samoin kyky arvioida ja editoida omaa tekstiä.

Tämän ansiosta lahjakkuuteni monissa myös kirjailijalle keskeisissä asioissa alkoi vähitellen kehittyä. Romaaneja suomentaessa oppi myös, tiedostamattaan, hahmottamaan miten romaanin mittainen tarina on hyvä rakentaa.

Sain kirjasuomennosten perusteella sitä paitsi niin sanottuja oikeita töitä lokalisointihommissa, eli yhtiössä joka suomensi ja mukautti tietokoneohjelmistojen käsikirjoja, valikkoja ja viestejä suomeksi ja Suomen oloihin. Pari vuotta myöhemmin siirryin sitten jonkinlaiseksi taittaja-graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmäksi siihen samaan puulaakikustantamoon, josta oli vähitellen kasvanut Suomen oloissa likimain keskisuuri ja varsin arvostettu kustannustalo.

Elämäntilanne alkoi muutenkin parantua. Menin naimisiin, sain palkkojen, käännöspalkkioiden ja vähitellen myös kääntäjille tarkoitettujen apurahojen ansiosta lopultakin lyhennettyä vanhoja velkojani. Enää ei ahdistanut ihan niin paljon. Lopulta koitti sellainenkin aika, että oli varaa pitää jokunen kuukausi vapaata suomentajan töistä ja kehitellä omaa kirjahanketta.

Ideoitahan minulla oli ollut, samoin kesken jääneitä ensimmäisiä lukuja. Valitsin sen kaikkein helpoimmalta tuntuvan tarinakehitelmän, sen jossa oli toisen maailmansodan aikainen lentokone, aikamatka ja Aleksandrian kirjasto. Aikaisempiin romaaninaloitusyritelmiin nähden olin nyt paremmassa asemassa. Ensinnäkin olin sekä suomentajana että taittajana tullut oppineeksi, että tarinaa voi kertoa varsin monenlaisella tavalla. Erityisen tärkeä kirja minulle oli kuubalaisen Abilio Estévezin romaani Sinun on valtakunta, jonka taitoin. Lumoava kirja, ei mitään sellaista mitä itse kirjoittaisin tai mitä edes yrittäisin kirjoittaa, mutta se aiheutti vahvan ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa. Mikä voisi minulle sopiva persoonallinen tapa kirjoittaa?

Tajusin myös, että minä en saa ikinä aikaiseksi romaania, jos vain rupean kirjoittamaan ensimmäistä lukua ja kuvittelen, että kyllä se lopputarina pitää huolen itsestään, sitten joskus. Laadin muistikirjaan suunnitelman, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuisi. Vasta sitten, kun minulla oli ikään kuin hanskassa sekä kerronnan tyyli että kirjan rakenne, ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön.

Minulla oli sitä paitsi yksi etu, jota kovin monella toiveikkaalla esikoisromaanin kirjoittajalla ei ole: tunsin yhden kustantamon väen ja he tunsivat minut. Minulla oli myös vahva näkömielikuva siitä miltä kyseisen putiikin kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikön huoneessa näyttää, niistä puoliväliin kattoa yltävistä pinoista kustantamoon lähetettyjä käsikirjoituksia, joita kustannuspäällikkö lueskeli silloin kun hänellä sattui olemaan aikaa.

Niinpä heittäydyin ikään kuin ovelaksi. Siinä vaiheessa kun vasta olin aloittelemassa kirjan kirjoittamiseen ryhtymistä ja satuin olemaan kustantamossa – olin siinä vaiheessa jo jättäytynyt päivätöistä täyspäiväiseksi kirjallisuuden suomentajaksi – mainitsin ikään kuin ohimennen kustannuspäällikölle, että olin kirjoittamassa tieteisromaania ja voisinko tuoda jossakin vaiheessa alkua näytille. Hän oli kiinnostunut, arveli ettei suomalaista scifiä julkaistu kovinkaan paljon, tuo vain.

Niin minä tein, heti kun sain kuusi ensimmäistä lukua kasaan.

Koska jatkoin kirjoittamista, en ehtinyt pureskella kynsiäni mitenkään poikkeuksellisen lyhkäisiksi ennen kuin hän soitti ja kysyi että oliko minulla mielessäni kirjalle joku aikataulu.

JES! Jonon ohi!

Tähän aikaan, 2000-luvun alkuvuosina, julkaisuaikatauluja tehtiin ainakin tässä kustantamossa sen verran löysästi ja viime tingassa, että esikoisromaanini 391 julkaistiin jo seuraavana keväänä. Tein siihen itse taiton ja kansikuvankin.

Esikoisen julkaisun ansiosta päädyin myös ensi kertaa minkäänlaisen kirjailijuuskoulutuksen piiriin, kun minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä joka vuosi järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Kovin takki auki en seminaarissa kyllä osannut olla, sillä samaan esikoisten joukkoon oli tullut muiden muassa Paula Havaste, jolta oli juuri seminaarin alla ilmestynyt jo toinen romaani, sekin yli viisisataasivuinen runsasta taustatyötä vaatinut historiallinen järkäle, vajaata vuotta esikoisen jälkeen – päivätöiden ja perheen ohessa kirjoitettuna. Siihen nähden minun parisataasivuinen rykäykseni oli varsin vaatimaton tekele.

Mutta pää oli saatu auki. Pitkästä aikaa minulla alkoi olla edes jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Minulla alkoi olla edes hivenen itseluottamusta kirjallisiin kykyihini, siitä huolimatta että esikoinen sai varsin kädenlämpimiä arvosteluja eikä myynyt kovinkaan kaksisesti. Sitä ei myöskään huolittu ehdokkaaksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon. Kuulin vasta monta vuotta myöhemmin, että kustantajan pitää ilmeisesti maksaa lehdelle jokaisesta ehdokkaaksi halutusta kirjasta.

Pää oli yhtä kaikki auki, ja seuraava romaani Alshain tuli reilua vuotta myöhemmin. Sitä seurasi kohtuullisen pian kolmas romaani Nedut, viimeinen kolmesta alkuperäisestä romaani-ideastani. Sen jälkeen on pitänyt keksiä uusia ideoita sitä mukaa kun olen saanut edellisten kirjojen käsikirjoituksen valmiiksi.

Eräs näistä ideoista muuten syntyi, kun kirjoittelin kustantamon nettisivuja varten omaa kirjailijaesittelyäni ja sain aikaan seuraavan virkkeen: ”Hän käyttää mielellään teemojensa puitteina tieteiskirjallisuuden perinteisiä aineksia, mutta sankareita enemmän häntä kiinnostavat ihmiset, jotka jäävät sankarien jalkoihin tai joutuvat siivoamaan näiden aiheuttamia sotkuja.”

Hmmm.

Aloin kehitellä jonkinlaista anti-avaruusoopperaa, jossa ei käydä avaruussotaa, vaan jossa sodan hävinnyt osapuoli, ihmiskunta, joutuu siivoamaan jälkiä sen jälkeen kun ihmiskunta on hävinnyt avaruussodassa. Erinäisistä ilmassa olleista kehonkuvaan ja sukupuoleen liittyvistä pohdiskeluista kirjan kertojaksi päätyi sitä paitsi henkilö, jonka mielestä hänen oma sukupuolensa on yksityisasia joka ei kuulu kenellekään muulle kuin korkeintaan lääkärille.

Tämä oli muuten yksi syy pitäytyä jälleen kerran minun tyylikseni vakiintuneesta tavasta kertoa tarina ensimmäisessä persoonassa, minä-muodossa. Olin nimittäin aikoinaan esikoiseen kirjoittanut silloin mielestäni nokkelasti, että romaanin henkilöt pohtivat, onko eräs sivuhenkilö mies vai nainen, mihin toinen romaanihenkilö sitten sanoo että mitä väliä, haluaisiksä muka panna sitä?

Vähän myöhemmin satui kuulemaan kääntäjäliiton tilaisuudessa suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Gabriele Schrey-Vasaran esitelmän, josta opin että suomalaisten dekkaristien vakioklisee on jättää kertomatta jonkun rikosjuonen kannalta oleellisen henkilön sukupuoli. Suomen kielessähän asia ei ole ongelma, mutta saksassa on: persoonapronominien ohella myös jotakuinkin kaikki ammattinimikkeet on sukupuolitettu.

Minun romaanejani ei ole käännetty saksaksi eikä muillekaan kielille, mutta onhan se parempi olla aiheuttamatta mahdollisille tuleville kääntäjille ongelmia aivan tieten tahtoen.

Yhtä kaikki, nyt ollaan siinä tilanteessa, että minulta on julkaistu viidentoista vuoden kuluessa seitsemän romaania. Niistä viisi on enemmän tai vähemmän tieteisromaaneja, yksi on eräänlaista sub-urbaania fantasiaa – tai reaalifantasiaa – ja viimeisin julkaistu, Hunan, on historiallinen romaani, jossa on hieman maagisrealistisia aineksia. Kahdeksannesta romaanista on olemassa ensimmäinen käsikirjoitusversio, ja alustavan aikataulun mukaan sen pitäisi ilmestyä joskus helmikuussa 2021, reilun vuoden päästä. Julkaistuja kirjasuomennoksia on reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta noin kuusikymmentä.  Alan vähitellen ehkä itsekin uskoa, että kai minulla sitten on lahjoja tälle alalle.

Sen uskominen ei ole aina helppoa. Esikoiskirjailijaseminaaria lukuun ottamatta en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen. Kirjallisuuden suomentajakoulutuskin on jäänyt joihinkin luentoihin ja viikonmittaiseen englanninkielisen kirjallisuuden suomentajien kurssiin siinä vaiheessa, kun olin ollut alalla jo kymmenen vuotta. Kyseinen kurssi oli kyllä hieno kokemus, ja sen jälkeen voi edes puolivitsinä röyhistää rintaansa ja kehaista, että minä muuten olen ollut muun muassa sekä Kersti Juvan että Kristiina Drewsin oppilaana.

Olen toki ollut monissa muissakin ammateissa, joihin yleensä vaaditaan varsin perusteellinen koulutus. Olen ollut esimerkiksi tietoverkon valvojana, apuhoitajana, mikrotukihenkilönä, toimittajana, toimitussihteerinä, lokalisoijana, graafikkona ja kustannustoimittajana, kaikissa hommissa likipitäen kadulta reväistynä.

Lapsuudessa tuli tutuksi ammattinimike ”sekatyömies”, jota näki televisiossa mustavalkoisissa ajankohtaisohjelmissa, joissa kerrottiin jonkun pohjoisemman Suomen maalaispaikkakunnan työttömistä ja huonosti toimeentulevista vanhemmista miehistä. Näissä jutuissa sekatyömiehet olivat ammattitaidotonta porukkaa, joiden työttömyyskaudet katkeilivat korkeintaan ojankaivuuhommissa tai traktorikuskin apumiehenä – niistä jälkimmäistä muuten itsekin tein kyllä lukion kesäduunina. Tavallaan olen kokenut olevani eräänlainen sekatyömies itsekin.

Tuoreessa Parnassossa Niina Mero kirjoittaa, että kirjallisuus alkaa olla taidealoistakin viimeinen, jolle enää päädytään pelkästään ”elämällä kirjailijan elämää”, kuten klisee kuuluu, ja kirjallisuudessakin se alkaa olla koko ajan harvinaisempaa. Yhä useammilla kollegoilla on takanaan hyvinkin perusteellisia kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoja. Minulla ei niitä ole, ja sivistykseni kirjallisuuden klassikoidenkin suhteen on aikamoisen aukkoista.

(Olen esimerkiksi lukenut tähän mennessä yhden ainoan Dostojevskin – kyseessä on pienoisromaani Pelurit, joka on kyllä kertakaikkisen hieno tarina.)

En kyllä tiedä, olenko loppujen lopuksi elänyt varsinaisesti sellaista elämääkin, jota kirjailijan pitäisi elää. Näköjään olen kyllä elänyt sellaista elämää, että niitä kirjoja on tullut kirjoitettua valmiiksi, kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen joskus sanoi.

Joka tapauksessa jossakin mielenpohjalla on aina silloin tällöin kolkutellut ajatus, olenko minä oikea kirjailija ja suomentaja, vaikka olen moisia ammattinimikkeitä käyttänyt jo toistakymmentä vuotta. Suomentajana minulta menikin monta vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton jäseneksi, siis oikeiden kääntäjien seuraan. Hakemus meni kerralla läpi, olihan minulla sentään jo monen kirjasuomennoksen edestä näyttöjä. Kun sitten lopulta uskaltauduin kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokouksiin, kävi ilmi että aika monella kirjallisuuden kääntäjällä on tausta ihan toisaalla kuin kielen tai kirjallisuuden opinnoissa, vaikka monet ovat niitäkin toki opiskelleet, jotkut valmistuneetkin.

Tulin laittaneeksi Kirjailijaliiton jäsenhakemuksen sisään heti toisen romaanin ilmestyttyä, kun tiesin että kaksi kirjaa tai vastaavanlaajuinen tuotanto on vähimmäisvaatimus – mutta vain vähimmäisvaatimus, sillä moni enemmänkin julkaissut on jätetty odottamaan ”tuotannon täydentymistä”, kuten termi kuuluu. Harvoin hakemus hylätään kokonaan.

Joka tapauksessa minun hakemukseni meni kerralla läpi. Silti mielenpohjalla kolkutteli edelleenkin, että en minä nyt sentään ole ihan oikea ammattimainen kirjailija. ”Ammattimaisuudella” tässä tarkoitan sitä, että ihminen tulee toimeen kirjoja kirjoittamalla, edes jotakuinkin täysipäiväisenä kirjailijana.

Tungin siis itseäni niin sanottujen ”oikeiden kirjailijoiden” joukkoon, vaikka en oikein osannut tuntea itseäni ”oikeaksi” kirjailijaksi. Pyörin Kirjailijaliiton ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa ja juttelin kokeneempien ja nimekkäämpien kirjailijoiden kanssa kuin tasavertainen. He muuten ovat osoittautuneet erinomaisen mukavaksi sakiksi, joka ei katsonutkaan minua nenänvarttaan pitkin, ei vaikka kirjoitin tieteiskirjallisuutta, jota jossain piireissä pidettiin pitkään jostakin syystä vähän vähäarvoisempana kirjallisuutena. Opin sen, että kirjailijakollegat eivät kuulu niihin piireihin, ainakaan ne kirjailijakollegat, jotka käyvät järjestöjen tilaisuuksissa ja ryhtyvät ihan mielellään juttusille vähemmän tunnetun ja vähemmän julkaisseen kollegan kanssa.

Kului muutama vuosi. Sitten eräänä päivänä tuijotin apurahapäätöstä, jonka mukaan minulle oli myönnetty yksivuotinen apuraha ”luovaan kirjalliseen työhön”. Toisin sanoen minulle maksettiin kuukausittaista palkkaa siitä, että kirjoitan romaania. Pientä palkkaa, mutta palkkaa yhtä kaikki.

Minusta oli tullut ammattimainen, täysipäiväinen kirjailija. Edes siksi yhdeksi vuodeksi. Eikä se jäänyt ainoaksi vuosiapurahaksi.

Pakko se on vähitellen uskoa. Välillä uskominen on vaikeaa:

Tunnen itseni huonoksi amatöörisuomentajaksi joka ikinen kerta kun käännökseni tulee kustannustoimittajalta takaisin täynnä punakynämerkintöjä.

Olen tuntenut itseäni surkeaksi amatöörikirjoittelijaksi joka kerta kun hyvin suunnitellunkin romaani-idean toteuttaminen etenee yhden virkkeen päivävauhtia tai vieläkin hitaammin, kun tuntuu että tarina ei toimi, ja erityisesti kun Hunanin nelivuotisen syntyprosessin aikana tuntui erinäisiä kertoja siltä että nyt on tullut haukattua ihan liian iso pala, en minä saa tästä sekavasta materiaali- ja tekstikasasta aikaiseksi mitään järjellistä, kasassa pysyvää tarinaa.

Kirjailijatuttavat ovat havainneet, että meikäläisiä vaivaa yliluonnollinen olento, jonka nimi on Paskatekstikeiju. Jos illalla saa kirjoitettua jotakin mikä tuntuu hyvältä, fiksulta ja toimivalta, viimeistään yön aikana Paskatekstikeiju pelmahtaa paikalle ja ripottelee käsikirjoitukselle taikapölyä, joka muuttaa sen kököksi, kömpelöksi ja amatöörimäiseksi räpellykseksi.

Paskatekstikeiju on vakiovieras. Tietenkin se liittyy siihen, mitä on viime vuosina ruvettu kutsumaan ”huijarisyndroomaksi”. Jokaisen kirjan suunnittelu- ja kirjoitusprosessi on ollut niin erilainen, että on helppoa ruveta uskomaan siihen, että ne edelliset ovat olleet pelkkiä onnenkantamoisia, en minä oikeasti osaa tätä minun ammattiani, en minä ole mikään oikea kirjailija tai oikea suomentaja.

Minun kokemukseni mukaan lahjakkuus ei siis ole mikään ihmisen synnynnäinen, tai edes lapsuudessa lahjaksi saatu ominaisuus, ei luonteenpiirre, vaan jotakin joka välillä kukoistaa, välillä hiipuu, saattaa alkaa kukoistamaan uudelleen ja hiipuu ehkä uudelleen. Minun silmissäni ajatus synnynnäisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – tai peräti perinnöllisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – on ankea ja vahingollinen jäänne sääty-yhteiskunnasta, jolloin vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema määräsivät sen, mitä heidän lapsensa oli mahdollista tehdä elämänsä aikana. Mitään mahdollisuuksia ammatinvalintaan omien kykyjen tai kiinnostusten mukaan ei ollut. Nykyään tällainen surullinen kohtalo on meillä niin sanotuissa länsimaissa oikeastaan vain kuninkaallisten lapsilla.

En minä väitä, että suomalainen nyky-yhteiskuntakaan olisi vielä tarpeeksi tasa-arvoinen mahdollisuuksien suhteen, mutta paljon paremmalla tolalla ollaan kuin koskaan ennen. Nykyään alkaa olla myös mahdollista vaihtaa elämänuraa myöhemmällä iällä, joten on aivan mahdollista, että vaikkapa yli kolmekymppisestä lahjattomasta, työttömäksi jääneestä ja syrjäytymisvaarassa olleesta entisestä IT-tukihenkilöstä sukeutuu kohtuullisesti toimeentuleva neljä–viisikymppinen kirjallisuuden suomentaja ja kirjailija. Siihen ei tarvita mitään myyttistä lahjakkuutta, siihen tarvitaan hyvää onnea, jonkinlaista jääräpäisyyttä, jonkinlaista pakkomielteisyyttä tilaisuutta paneutua kirjoittamiseen – ja syvällä masennusoireiden alla kaiken aikaa kukkinutta katteetonta, mutta yhtä kaikki pinttynyttä optimismia.

Itämaisen viisauden, tai itämaisen kliseen mukaan kaikkeen pitäisi pystyä suhtautumaan kuin aloittelija. Ehkä niin, mutta ei totisesi nosta mielialaa, kun yrittää väsätä suomennosta tai romaania ja tuntee itsensä osaamattomaksi aloittelijaksi. Kun suomentaja ja kirjailija ovat ainoita ammatteja joita on kuvitellut osaavansa, ainoita ammatteja joissa on oikeastaan viihtynyt, ja ammatteja joissa haluaisi jatkaa eläkeikään saakka – tai pidemmällekin, koska tällä työhistorialla eläkkeestä tulee väistämättä niin pieni, että jotain on varmaankin pakko tehdä silloinkin. Optimismille on näissä hommissa totisesti käyttöä.

Mutta onneksi on sellaisiakin päiviä, että välillä hupenevat optimismivarannot saavat täydennystä, kun voi täydestä sydämestään tuntea olevansa ammattimainen kirjailija ja ammattimainen kirjallisuuden suomentaja.

Kun saa käsikirjoituksen loppuun, sen valtavan, epämääräisen materiaalikasankin.

Kun käsikirjoituksesta syntyy kustannustoimittajan – tai, Hunanin tapauksessa, kahden kustannustoimittajan – avulla painettu kirja.

Kun avaa Kirjavälityksen postittaman paketin, jossa on painokoneelta tuoksuvia lämpimäiskappaleita.

Kun egosurffaa netissä, ja löytää lehtiarvostelun tai kirjabloggauksen, joka ei olekaan nuiva tai hapan.

Tai kun tulee aamun uintireissulta kotiin, huomaa että kustantamosta on soitettu, soittaa takaisin ja kuulee, että oma romaani, minun romaanini!,  on valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kun lukee tuttavien ja tuntemattomien kommentteja ehdokkuudesta, sitä valtavaa innostusta jonka ehdokkuus heissä herätti.

Kun joku tulee hakemaan signeerausta kirjaan. Kun saa kutsun kunniavieraaksi  Turcoseen, Finnconiin tai tänne Lokaconiin.

Silloin tuntee olevansa kirjailija. Silloin on vähän parempi kestää niitäkin päiviä, jolloin Paskatekstikeiju on ripotellut taikapölyä käsikirjoitukselle ja huijarisyndrooma on täydessä kukassa. Sillä vaikka suurin osa kirjailijoista on omissa oloissaan viihtyviä ujoja introvertteja, ei olisi mitään järkeä kirjoittaa niitä kirjoja pelkästään itselleen, omaan pöytälaatikkoon itselle ihailtaviksi. Ihminen on yhteisöllinen eläin, aitososiaalinen eläin aivan kuten muurahaiset ja kaljurotat, ja introverttikirjailijakin on ja haluaa olla osa yhteisöä, kirjoittajien ja lukijoiden yhteisöä. Se tekee tästä työstä tekemisen arvoista.

Kiitos.

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

Niska edellä eteenpäin

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Ja tänne asti menty

Julkaisin ensimmäisen blogikirjoitukseni syyskuun 25. päivänä 2006 kello 17:33. Tasan kymmenen vuotta sitten. Alshain oli vastikään ilmestynyt, ja kirjan syntyvaiheiden kartoittaminen ”staattiselle” nettisivulle alkoi tuntua työläältä. Sitä paitsi kaipailin paikkaa, jossa voi pohdiskella asioita ääneen, suunnitella tulevia projekteja (mahdollisesti niin ettei lukija välttämättä tajua lukevansa jotakin tulevan kirjan kannalta oleellista), intoilla asioista, puhua politiikasta, oikeudenmukaisuudesta, musiikista, kirjoittamisesta, kirjoista.

Pari ensimmäistä vuottaan blogi sijaitsi Vuodatuksen hoteissa – ja sen ajan merkinnät ovat siellä vieläkin – ennen kuin, erinäisistä syistä, siirsin höskän tänne omaan web-hotellihuoneeseeni ja WordPress-alustalle.

”Blogistania” on kymmenessä vuodessa muuttunut melkoisesti: alkuun yllätyin, miten sosiaalinen bloggaajien maailma oli, toisten kirjoitusten kommentointi muodosti verkostoja, tuttavuuksia. Tämä tuntuu vähentyneen, tai sitten minä itse olen vain vajonnut jonkinlaiseen omaan kuplaani. Luen ja kommentoin perin vähän muiden blogeja, joten en voi paheksua sitä – tai yllättyä siitä – että tänne tulee nykyään varsin vähän kommentteja. Sosiaalisuus on siirtynyt muille alustoille, jo rakenteeltaan ja toimintatavoiltaan paljon sosiaalisempiin medioihin.

Toisaalta olen ehkä kirjoitellut viime aikoina – viime vuosina – aika vähän sellaista mikä herättäisi kovin voimakkaita reaktioita. Aiheita toki löytyisi ajankohtaisista tapahtumista, rasismista, politiikasta, Suomen ilmapiirin ahdistavuudesta ja monesta muusta tärkeästä asiasta. Tuntuu vain, että siinä vaiheessa kun olen saanut pohdiskeltua jotakin sen verran pitkälle että siitä olisi jotakin sanottavaa, monet muut ovat jo ehtineet sanoa asiasta paljon punnitumpaa, näkemyksekkäämpää ja oivaltavampaa. Tuntuu, että minä en ole hirveästi viime aikoina kirjoitellut muusta kuin pintapuolisia raportteja käymistäni konserteista, näyttelyistä, tapahtumista ja paikoista. Usein julkaisutahti on ollut paljonkin suositeltua ”vähintään kerran viikossa” -rytmiä hitaampaa. Joskus toki nopeampaakin.

Mutta silti. En minä tätä aio ainakaan toistaiseksi lopettaa. Ainakaan vielä.

Kahdella mantereella

Islanti on jo kauan ollut ”tuonne pitäisi päästä” -matkailulistan kärkikymmenikössä, eikä ensivisiitti saarelle todellakaan tuottanut pettymystä: saari siirtyi saman tien ”tuonne pitäisi päästä uudelleen” -listan kärkikymmenikköön. Viikon reissulla ehtii korkeintaan vähän nähdä mihin olisi kiinnostavaa paneutua perusteellisemmin.

Paikan kiinnostavuus alkaa geologiasta. Islanti on meren pinnan yläpuolelle ulottuva osa Atlantin keskiselännettä, Pohjoiselta Jäämereltä Eteläiselle Jäämerelle ulottuvaa mannerlaattojen rajavyöhykettä, ja geologian kannalta katsottuna saaren länsiosa kuuluu Pohjois-Amerikkaan ja itäosa Euraasiaan.

Mannerten välinen railo kulkee saaren halki ja levenee parisen senttiä vuodessa – kuulemma jotakuinkin samaa vauhtia kuin ihmisen kynnet kasvavat. Mannerten välisen raon ansiosta Islanti on tavattoman tuliperäistä seutua.

Juuri Islannissa sijaitsee se Geysir josta kaikki maailman muut geysirit ovat saaneet nimensä. (Se jää yllä olevan kuvan vasemmalle puolelle parinkymmenen metrin päähän – kuvassa purkautuva  geysir on nimeltään Strokkur.)

Maa hyötyy tuliperäisyydestään melkosen paljon: luontoäidin sisälmyksistä pulppuava kiehuvankuuma vesi tarkoittaa sitä että subarktisen maan sähkön- ja lämmöntuotanto hoituu miltei kokonaan geotermisellä energialla. Kuumaa vettä on niin paljon että sitä riittää rutkasti suuriin avoimen taivaan alla oleviin kylpylöihin, joissa kelpaa lilluskella kesät talvet pelkissä uikkareissa.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

Tunnetuin kylpylä, Blue Lagoon, on kaikesta turistico-henkisyydestään huolimatta kokemisen arvoinen paikka: bussi ajaa lähemmäs tunnin verran halki erämaan, jossa ei ole muuta kuin mustaa laavakivilouhikkoa ja harmaankeltaista sammalta, ja perillä on hyvin organisoitu ja toimiva matkailukohde. 38-asteinen sinisensamea vesi on vahvasti suolaista, mutta ei haise sentään yhtä pahasti mädille kananmunille kuin muut kohdalle sattuneet luonnonlämpimät vedet. Siellä lilluu oikein sujuvasti muutamankin tunnin ajan, etenkin kun baaritiskille päästäkseen ei tarvitse nousta vedestä.

Jokaiselle sf-henkiselle turistille pakollinen turistikohde on tietysti Reykjavikin pohjoispuolella sijaitseva Snæffelsnesin niemi ja sen kärjessä sijaitseva uinuva tulivuori, jonka nimenä kartoissa on Snæffelsjökull, mutta jonka minä ja kaikki muut Jules Vernen Matka maan keskipisteeseen -romaania nuorena lukeneet tuntevat yksinkertaisesti Sneffelsinä. Täältä, juuri täältä professori Lidenbrock ja hänen sisarenpoikansa Axel aloittivat myyttisen matkansa syvälle Maan geologisiin kerrostumiin.

Annoin kameran laulaa, sillä monet Islannin maisemat saattoi kuvitella voivansa siirtää tuosta vain ainakin kirjailijan mielikuviksi joistakin toisesta maailmasta – vaikkapa Alshainin kolmannesta planeetasta.

Vuokrasimme neljäksi viimeiseksi matkapäiväksi auton, joka osoittautui erinomaiseksi ratkaisuksi: opimme pian, että erämaan (tai hevosten ja lampaiden perin karujen laidunmaiden) halki kulkevan tien varressa saattoi olla yhtäkkiä viattoman näköinen pysähtymispaikka ja viereisellä kumpareella ihmisiä katselemassa… jotakin. Se jotakin kumpareen takana saattoi olla vaikkapa Keriðin tulivuorikraateri.

Gullfossin kaksoisputous.

Myös Reykjavik antoi itsestään perin viehättävän kuvan. On joskus sanottu, että kaupunki haluaisi olla yhtä aikaa New York (hipsterit ja kahvilat), Berliini (monikulttuurisuus ja taide) sekä Hanko (merenläheisyys, huono sää, pienuus), mutta itse lisäisin listaan vielä ainakin Jyväskylän (uudempien kerrostalojen arkkitehtuuri ja, valitettavasti, Alvar Aallon ja hänen hengenheimolaistensa tekeleet), ehkä myöskin New Orleansin. Myös Reykjavik on perin pientalovaltainen, matala ja laajalle maa-alalle levinnyt kaupunki. Joka kadunkulmassa ei ole bändiä, mutta Islannin musiikkielämä on käsittämättömän vilkasta ja laadukasta: tuntuu että kaikki ne islantilaiset jotka eivät ole matkustaneet Ranskaan jalkapallokisoihin soittavat jossakin kansainvälisesti arvostetussa kokoonpanossa. Yritimme päästä katsomaan mainion laulaja/lauluntekijän Mugisonin vakiokeikkaa pienessä kahvilassa, mutta se oli loppuunmyyty: harmi, sillä hänen monenkirjavat ja monia aineksia yhdistelevät levynsä olisivat luvanneet kiinnostavaa iltaa.

Pitää siis palata saarelle takaisin.

Mutta nyt on aika juhlistaa juhannusta kotikulmilla ja valmistautua puolentoista viikon päästä starttaavaan vuoden 2016 Finnconiin. Minun on määrä tuoda siellä korvillenne jotakin kiinnostavaa kuultavaa.