Kategoria: ”Alshain III”

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

· 2 kommenttia ·

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

(Epä)tasa-arvoisuuden (esi)historiaa

·

Olen erinäisissä yhteyksissä esitellyt teoriaani Raamatun 1. Mooseksen kirjassa (ja Koraanissa, ja monissa muissa ”Kirjan kansojen” teksteissä ja tarinoissa) kerrotusta tarinasta, kuinka ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Minun teoriani mukaan kyse oli siitä traumasta joka syntyi kun ihmisyhteisöt joutuivat – monista syistä – siirtymään metsästäjä- ja keräilytaloudesta karjanhoitoon ja maanviljelykseenja joutuivat tekemään työtä. On nimittäin niin, että keräily ja metsästys ovat itse asiassa varsin leppoisia elinkeinoja: eläinten tai peltojen hoitaminen vaatii paljon enemmän työtä, minkä lisäksi tartuntataudit lisääntyvät, koska lehmät, siat, lampaat ja vuohet ovat varsin tehokkaita zoonoosien levittäjiä lajista toiseen. Ravitsemuksen yksipuolistuminenkin heikensi ihmisten hyvinvointia ja lyhensi elinikiä. Niinpä siirtymälle on täytynyt olla pakottavia syitä: Lähi-Idässä, erityisesti (nykyisen) Persianlahden ympäristössä sellainen olisi voinut olla esimerkiksi jääkauden päättymisen aiheuttama merenpinnan merkittävä nousu, jolloin aikaisemmin niin kuivillaan ollut Persianlahti alkoi täyttyä mereksi ja ihmisten oli paettava Eufratin ja Tigrisin yläjuoksulle, jossa olosuhteet olivat huomattavasti vaikeammat.

Hauska teoria, jossa saattaa olla jotain perääkin – ainakin periaatteessa, ainakin arkeologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen amatöörin teoriaksi. Näiden alojen oikeiden tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ammatinvaihto ollut aikoinaan lainkaan niin yksinkertainen, yksiselitteinen tai edes yksisuuntainen tapahtuma.

Viime vuonna kuollut, anarkistin maineessa ollut Occupy Wall Street-liikkeen aktivistinakin toiminut antropologi David Graeber oli kymmenkunta vuotta sitten alkanut pohtia vähän konservatiivisemman arkeologin David Wengrow’n kanssa yhteiskunnallisen epätasa-arvon syntyjä syviä molempien tutkimusalojen, etnografisten aineistojen ja arkeologisten löytöjen perusteella. Tuloksena on vasta Graeberin kuoleman jälkeen ilmestynyt, seitsemänsataasivuinen teos The Dawn of Everything: A New History of Humanity (Farrar, Strauss and Giroux, 2021). Kirja on tuoreeltaan saanut paljon huomiota ja ristiriitaisiakin arvioita, sillä se laittaa uusiksi monia ainakin populaarikirjallisuudessa yleisiä käsityksiä ihmiskunnan, ihmisyhteisöjen ja erityisesti kaupungistumisen varhaishistoriasta – ja suhtautuu samalla hyvinkin kriittisesti vähän samoilla vesillä liikkuneisiin, Yuval Noah Hararin ja Jared Diamondin kaltaisiin muotikirjailijoihin.

(Hararia en ole itse lukenut, mutta Diamondia kyllä. Hän on nostanut esiin erinomaisia pointteja, mutta olen kyllä itsekin huomannut hänen suhtautuneen aivan turhan kritiikittömästi moniin käyttämiinsä kyseenalaisiin lähteisiin, esimerkiksi siinä mitä tulee tuliaseiden merkitykseen atsteekkivaltakunnan kukistumisessa, tai Pääsiäissaarella ennen espanjalaisten tuloa muka vallinneeseen nälänhätään, joka on aivan ilmeisesti ollut pelkkää espanjalaisten valheellista propagandaa.)

Erityisesti Graeberin ja Wengrow’n hampaissa on ”kulttuurievolutionistinen” teoria siitä, kuinka ihmisyhteisöt ovat siirtyneet kehitysvaiheesta toiseen: metsästäjä/keräilijät ovat ruvenneet viljelemään maata ja asettumaan kyliin, missä on tarvittu koordinaatiota, joka on johtanyt päälliköihin, ja kylien kasvaessa niistä on tullut kaupunkeja ja päälliköistä ruhtinaita ja kuninkaita, joka on johtanut hierarkiaan, aatelistoon, armeijaan ja valtioihin ja niin edelleen.

”Evoluutio”-sanaa on tosiaan käytetty tässä yhteydessä jo toistasataa vuotta, mutta se perustuu täysin virheelliseen käsitykseen biologisesta evoluutiosta. Biologisella evoluutiolla ei ole suuntaa eikä määränpäätä, eivät ihminen (tai ylipäänsä mikään ”älyllinen” olento) tai koronavirus ole mitään väistämättömiä tuloksia vaan pelkkää muutaman miljardin vuoden sattumaryteikköjen tuotosta. Sitä Graeber ja Wengrow korostavat myös yhteisöjen kehityksessä – mutta siinä on mukana, sattuman ohella, toinenkin merkittävä tekijä: tietoinen valinta. He korostavat, että jo paleoliittisen kauden metsästäjä/keräilijät saattoivat olla hyvinkin tietoisia ja analyyttisiä sen suhteen, miten elävät, mitä syövät ja millaisia rituaaleja noudattavat.

Graeber ja Wengrow ovat tykästyneet termiin schismogenesis (”skismogeneesi”), joka heidän ihmisyhteisöjensä tapauksessa viittaa siihen, että yhteisöä koossapitävänä voimana voi olla erottuminen toisista: ”Me ei ainakaan olla niin kuin noi.” Näin esimerkiksi metsästäjä/keräilijäyhteisö saattaa olla hyvinkin tietoinen maanviljelyksen ideasta, mutta ei vain ole kiinnostunut muuttamaan elämäänsä sen suhteen – tai viljelee ainoastaan esimerkiksi joitakin rituaaleissa tarvittavia kasveja (kuten Pohjois-Amerikassa tupakkaa) mutta ei varsinaisia ruokakasveja. Samalla tavoin hierarkkinen yhteisö tai tasa-arvoisuus voi olla täysin tietoinen valinta, tai jopa vuodenkiertoon liittyvä rituaali: esimerkiksi jotkut amerikkalaisyhteisöt kokoontuivat tiettyyn aikaan vuodesta suuriin juhliin, joiden aikana vallitsi tiukka kuri ja järjestys ja joissa valvoo tiukka poliisijoukko (jolla oli oikeus langettaa jopa kuolemantuomioita), mutta juhlakauden jälkeen porukka hajaantuu tahoilleen, anarkistisen tasa-arvoisiin porukoihin, ja seuraavana vuonna poliisihommat olivat eri porukan velvollisuus. Puhetta on myös Stonehengen ja Pohjanlahden rannikon ”jätinkirkkojen” kaltaisista megaliittimonumenteista, jotka ovat saattaneet olla juuri sellaisia vuodenaikaisrituaaleja, joihin porukka on kokoontunut eri puolilta ympäristöä elääkseen kuukauden tai pari hierarkkista ja johdettua elämää monumentteja rakentamalla, kunnes ovat sitten palanneet vapaaseen arkeensa.

On myös mahdollista että esimerkiksi ns. Mississippi-kulttuuri ja sen pääkaupunki Cahokia sortuivat siihen, että porukat saivat tarpeekseen hierarkiasta, hallitsijoista, kurista ja valtiollisesta väkivallasta (joka tarkoitti myös ihmisuhreja) ja yksinkertaisesti lähtivät lätkimään. Sittemmin monille pohjoisamerikkalaisille kansoille vapaudesta tuli erittäin merkittävä arvo, jota he korostivat vertaillessaan mailleen tunkeutuneiden eurooppalaisten yhteiskuntaolojen huonommuutta omiinsa verrattuna. On hyvin mahdollista, että Jean-Jacques Rousseau oli lukenut edeltävällä vuosisadalla Ranskassa julkaistuja raportteja ja pohjasi niihin ajatusleikkinsä siitä kuinka ihmiskunta on alkuaan elänyt paratiisimaisessa tasa-arvossa, ehkä matriarkaatissakin, kunnes ”sivistys” on tuhonnut kaiken. Tämä ajatusleikki on kuitenkin yhtä ilmeisen huuhaata kuin Thomas Hobbesin 1600-lukuinen kuvitelma ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, josta sivistys ja valtiovalta ovat ihmiset pelastaneet.

Graeber ja Wengrow korostavat myös, että ainakin jotkut ensimmäiset yhtään suuremmat kaupungit – kuten nykyisessä Turkissa sijaitseva Göbekli Tepe – ovat olleet nimenomaan metsästäjä/keräilijäyhteisöjen koteja – seudulla, jossa on päivämatkan säteellä ”jo” ollut pienempiä maanviljelijäyhteisöjä – ja että niiden alkuperäisessä rakennuskannassa ei ole merkkejä siitä, että jotkut olisivat eläneet rikkaampaa ja/tai leveämpää elämää tai heillä olisi ollut enemmän valtaa kanssaihmisiinsä. Kirjoittajien mukaan on mahdollista sekin, että esimerkiksi nykyisessä Meksikossa sijaitseva Teotihuacan oli espanjalaisten tullessa jonkinlaisen neuvoston johtama ”demokratia” (eikä kuningaskunta, kuten Diamond väittää) ja että heikäläisten päätös liittoutua espanjalaisten kanssa atsteekkeja vastaan olisi ollut nimenomaan tällaisen neuvoston päätös.

Tässä kirjassa luin ensi kertaa Ukrainan, Romanian ja Moldovan alueella kukoistaneesta Tripoljen kulttuurista ja sen synnyttämistä, ajankohtaan nähden valtavista kaupunkimaisista asutuksista, jotka ovat ehkä olleet stonehengemäisiä rituaalipaikkoja – tai sitten ainakin osanvuotisia asuinpaikkoja. Niissäkin rakennusten tasakokoisuus viittaa Graeberin ja Wengrow’n mielestä siihen, ettei kukaan ollut (juuri) toista korkeammassa tai rikkaammassa asemassa. Myös nykyisessä Irakissa sijaitsevan Urukin varhaisin rakennuskanta puhuu heidän mukaansa tasa-arvoisehkosta yhteiskunnasta.

Aikamoisia johtopäätöksiä, ja monessa tapauksessa johtopäätöksiä on vedelty varsin vauhdikkaasti. Siitä huolimatta The Dawn of Everything tekee perusteellisesti selväksi sen, etteivät varhaisten kulttuurien kehitysvaiheet mahdu mitenkään yksille suoraviivaisille tikkaille pienistä metsästäjä/keräilijä-sukuyhteisöistä* maanviljelykylien kautta kuninkaiden kaupunkeihin. Ja että Rousseaun ja Hobbesin fantasiat ihmiskunnan yhtenäiskulttuurisesta aamunkoitosta on syytä sysätä huuhaateorioiden roskakoriin. Niille ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

____
* Tässä tekijät siteeraavat useammankin erilaisiin 1800–1900-luvuilla eläneiden metsästäjä-keräilijäkulttuurien informanttien toteamusta, johon useimmat meistä ”korkeakulttuurienkin” edustajista voivat yhtyä: Kuka helkutissa haluaisi elää koko elämänsä vain omien sukulaistensa seurassa?

365 päivää myöhemmin

· Yksi kommentti ·

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Viiden vuoden kakku

· 2 kommenttia ·

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Vuosi lisää

· 4 kommenttia ·

Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.

Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.

Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.

Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.

Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.

Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.

Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.

Ohjelmallista

·

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

·

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

· 7 kommenttia ·

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).