Kategoria: kirjallisuus

Lokaconin kunniavieraspuhe

(Vietimme hienon viikonlopun Jyväskylässä Science fiction -seura 42:n kutsumina Lokacon-tapahtumaan. Tämä pitkä bloggaus on lauantain tapahtumassa Pääkirjaston Wolmarinsalissa pitämäni puhe – tai, pikemminkin, kyseisen puheen plari. Ymmärrettävästi muutama asia muutti lennossa järjestystä, eivätkä puhutun puheen painotukset välity.)

Kuva: Sari Eronen–Mäkelä

Hyvät kuulijat! Ensin haluan kiittää Jyväskylän science fiction -seura neljäkakkosta siitä että he ovat kutsuneet minut tänään kunniavieraaksi. Kiitos toki myös kirjaston väelle ja teille kaikille, jotka olette tänne paikalle tulleet.

Ajattelin puhua sellaisesta hieman kyseenalaisesta ja epämääräisestä käsitteestä kuin ”lahjakkuus”. Koska en usko siihen että hallussani olisi mitään yleismaailmallisia totuuksia tai rikkumattomia luonnonlakeja, puhun siitä millaisena ”lahjakkuuden” käsite on vaikuttanut minulle itselleni, oman kirjoittajahistoriani kohdalla.

Minua on nimittäin jotakuinkin aina pidetty kirjallisesti ”lahjakkaana”. Jotkut ovat jopa kuvitelleet, että olen perinyt tämän ”lahjakkuuden” vanhemmiltani. Äitini oli ennen naimisiinmenoaan lupaava runoilija, ja hänestä tuli sittemmin aikakauslehtitoimittaja ja Anna-lehden toimituspäällikkö. Isäni oli hänkin toimittaja, joka varsinaisen lehti- ja televisiotyönsä ohella kirjoitti pakinoita sekä stadin slangilla että yleiskielellä. Sittemmin hän kehitti kaksikin eräänlaista televisiopakinahahmoa, ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntija” ja ”Satunnainen matkailija”. Yleisradiosta eläkkeelle jäätyään hän julkaisi lukuisia kirjoja, romaaneja ja tarinakokoelmia.

Perinnöllisen ”lahjakkuuden” ongelmana tässä tapauksessa on, että molemmilla vanhemmillani olisi täytynyt tapahtua samankaltainen lahjakkuusmutaatio. Heidän omat vanhempansa eivät nimittäin osoittaneet minkäänlaisia merkkejä kirjallisista kyvyistä. Äitini kotona suhtauduttiin kirjallisuuteen avoimen kielteisesti, ja runoilijuus oli hänelle eräänlainen teinikapinoinnin muoto. Isä puolestaan tulee rautatieläisten suvusta. Perheen isä, minun isänisäni, kuoli yllättäen nelikymppisenä ja leskeksi jäänyt mummuni rahoitti lasten koulunkäynnin tehdastöillä ja vyönkiristyksellä. Isästä ja hänen pikkusiskostaan tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat.

Voi olla, että vanhemmat ottivat myöhemmin takaisin lapsuutensa kirjojen puutetta. Kirjoja meillä nimittäin oli kotona runsaasti. Työhuoneen seiniä kiersivät kirjoja pursuavat hyllyt, ja valikoimasta löytyi klassikoita, dekkareita, uutuuksia ja monien eri alojen tietokirjallisuutta. 1960- ja 70-luvuilla kustantamot lähettelivät uutuuksiaan toimittajille varsin höveliin tahtiin. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei yleensä kirjoittanut kirja-arvosteluja, hyllystämme löytyi melkoinen määrä teoksia, joiden tittelisivulle oli leimattu sana ”Arvostelukappale”. Koska molemmat vanhemmat tekivät ainakin ajoittain töitä myös kotosalla, kirjojen keskeltä kantautui tupakansavun lisäksi usein myös kirjoituskoneen jämäkkä pauke. Vanhempien aikuisesta tuttavapiiristä iso osa oli tietenkin toisia toimittajia.

Siinä mielessä minut on pienestä pitäen indoktrinoitu sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ollut lapsuudesta lähtien luonnollinen asia, jotakin jota jotakuinkin kaikki ihmiset tekevät. Opinkin lukemaan jo viisivuotiaana, ja aloitin kansakoulun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana. Parin kaverin kanssa kirjoittelimme kuvitettuja merirosvoseikkailuja. Eräästä kertomuksesta on mieleen jäänyt kielikuva ”hän putosi mereen kuin märkä säkki”, mutta en tiedä oliko kielikuva minun vai kaverini Mikon keksimä. Taannoin törmäsin toiseen näistä kavereista Facebookissa, ja Karri liitti faceen valokuvia eräästä yhteisestä kertomuksestamme. Itse en näistä mieleen palautetuista puolisarjakuvista kykene erottamaan erityistä kuvallista tai kirjallista lahjakkuutta.

Varhaisteinivuosina kirjoittelin Välskärin kertomusten ja Kolmen muskettisoturin innoittamia 1600-luvun tietämiin sijoittuvia seikkailukertomuksia. Niitä eivät ole minun lisäkseni koskaan lukeneet muut kuin vanhempani, joiden mielestä ne olivat erinomaisia. Toisaalta opin kyllä jo siinä iässä, että vanhemmat kyllä kannustivat minua innokkaasti kaikenlaisissa kirjallisissa touhuissa, mutta rakentavaa kritiikkiä oli vaikeampi saada.

Yhtä kaikki, olin jo nuoresta pitäen oppinut, että olen lahjakas kirjoittaja. Tavallaan voi jopa sanoa, että minut oli aivopesty uskomaan, että olen lahjakas kirjoittaja. Aloin pitää oikeastaan itsestäänselvyytenä, että minä vielä kirjoitan romaaneja, sitten kun olen aikuinen.

Minä tiesin kirjoittavani historiallisten romaanien lisäksi myös tieteisromaaneja. Apollo yhdentoista lennon jälkeen seitsemänkymmentäluvun alussa julkaistiin kasapäin erilaisia ”avaruuden valloitusta” käsitteleviä tietokirjoja, ja sekä WSOY että Kirjayhtymä aloittivat samaan aikaan laadukkaat tieteisromaaniklassikoiden käännössarjat. Sekä kodin kirjahyllyn että kirjaston valikoimien ansiosta oli mahdollista päästä tutustumaan hyvin suomennettuihin klassikoihin esimerkiksi Arthur C. Clarkelta, Isaac Asimovilta, Stanislaw Lemiltä, Strugatskin veljeksiltä ja Ursula Le Guinilta. Le Guinilta tuli luettua samalla vauhdilla myös Maameren tarinat, mutta ne eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ennen kaikkea Osattomien planeetta, joka on edelleenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiromaanejani. Tämä johtuu ehkä siitä, että luin Pimeyden vasemman käden ehkä vähän liian nuorena, että sen sukupuoliroolipohdiskelu olisi päässyt uppoamaan kovinkaan hedelmälliseen maaperään.

Kävin teinivuosina myös konekirjoituskurssilla, jonka tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan sokkona kymmensormijärjestelmällä. Tätä varten kurssilaiset saivat lainaan kirjoituskoneet, joiden näppäinten päällä oli värilliset huput aina sen mukaan, millä sormella kutakin näppäintä oli tarkoitus painaa – tai pikemminkin lyödä, sillä mekaaniset kirjoituskoneet kaipasivat melkoisen voimallisia painalluksia, jotta paperille tarttuisi edes hailakka kirjasin.

En ollut erityisen innokas tekemään kurssin kotiläksyjä. Yritin selvitä mahdollisimman vähällä, ja joskus kotitehtäviä palauttaessa taisin väittää, että osa harjoitusliuskoista oli unohtunut kotiin. En oppinutkaan koskaan kunnollista kymmensormijärjestelmää, vaan kirjoitan nykyään lähinnä molempien käsien keskisormilla, paitsi että välilyöntinäppäintä lyön peukalonsyrjällä.

Ehkä tässä olikin jotakin minulle ja minun kuvitellulle lahjakkuudelleni tyypillistä. Halusin toki oppia hyväksi konekirjoittajaksi, ja taidosta olisi ollut minulle ehdottomasti hyötyä, mutta en viitsinyt nähdä vaivaa. Yhtä lailla kuvittelin että minusta tulisi hyvä kirjoittaja, hyvä kirjailija, mutta viitsinkö nähdä sen eteen vaivaa? Enpä juuri. Oli paljon mukavampaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta kuin kirjoittaa edes novelleja. Sitäpaitsi lukio ja sitten fysiikan ja myöhemmin filosofian yliopisto-opinnot veivät paljon aikaa, ja loppuaika kului ainejärjestöhommissa, musiikin kuuntelemisessa, bändin perustamisessa ja parisuhdeasioissa, joten kirjoittaminen sai jäädä sitten epämääräiseen tulevaisuuteen.

En kuitenkaan mitenkään salaillut tietoa siitä, että minä vielä kirjoittaisin romaaneja. Salailin asiaa niin vähän, että ensimmäinen tyttöystäväni valitti joskus asiasta hyvin, ja aiheesta, turhautuneena: ”Sä vaan puhut aina noista sun suunnitelmista mutta sä et tee koskaan mitään!”

Hän oli aivan oikeassa. Tämän jälkeen opin pitämään kirjoittamishaaveistani pienempää suuta.

En minä edelleenkään kirjoittanut yhtään enempää, en harjoituksia enkä valmista tekstiä.

Olen joskus sanonut, puolivakavissani, että lahjakkuus on jotakin päähänpinttymän ja pakkomielteen välimailta. Mikäli uskotaan tähän teoriaan, minulla oli tähän aikaan ehkä jonkinlainen päähänpinttymä siitä että olisin lahjakas kirjoittaja ja päähänpinttymä siitä että kykenisin kirjoittamaan kirjoja – joskus – mutta ei niin pahaa pakkomiellettä, että olisin ryhtynyt millään tavalla maanisesti tekemään asian eteen yhtään mitään.

Toisin sanoen en ollut tähän aikaan kirjallisesti kovinkaan lahjakas. Tai sitten olin avannut lapsena saamani kirjallisen lahjakkuuden käärepaperista, leikkinyt sillä vähän aikaa ja jättänyt sen sitten sängyn alle pölyyntymään, kun tuli kaikenlaisia muita, uusia ja kiinnostavia asioita.

Olin minä alkanut kyllä kehitellä ihan oikeita tieteisromaanin ideoita, peräti kolmea erillistä:

Yhdessä toisen maailmansodan aikainen lentokone joutuu merkilliseen aikapyörteeseen ja sen miehistö päätyy myöhäisantiikin aikaan osaksi jostakin tulevaisuudesta tullutta porukkaa, joka yrittää varastaa Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin ne joutuvat uskonnollisten kiihkoilijoiden tuhotöiden kohteeksi.

Toinen leikitteli ajatuksella, että ainoat alkuperäiset eurooppalaiset eli neandertalilaiset palaisivat jostakin avaruudesta Maahan ja pakottaisivat kaikki myöhemmin tulleet maahantunkeutujat lähtemään pois.

Kolmas oli enemmänkin tapahtumapaikka kuin tarina: viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa tähteä kiertävä kuvitteellinen planeetta, jossa olisi paljon merta, tulevaisuudessa Maasta sinne muuttaneiden ihmisten siirtokunta ja ultramoderneja purjelaivoja kuljettamassa rahtia ja matkustajia saarelta toiselle.

Numero ykköstä ja numero kolmosta minä aloin kirjoittaakin. Molemmista taisi syntyä erinäisiä ensimmäisiä lukuja, tai ensimmäisen luvun puolikkaita, tai ensimmäisiä liuskoja, tai ensimmäisten liuskojen puolikkaita. Seuraavana aamuna ne näyttivät virkeisiin silmiin kömpelöiltä, töksähteleviltä ja päämäärättömiltä. Ne olivat alkuja, joihin en ollut suunnitellut kunnollista jatkoa, lopusta puhumattakaan.

En ollut tähän aikaan ilmeisesti mitenkään erityisen lahjakas kirjoittaja.

Olin päätynyt 80-luvun loppupuolella puolivahingossa pienosakkaaksi aloittelevaan kustantamoon, jonka muutama kaveri oli perustanut vähän aikaisemmin. Sen nimi oli alunperin Lieke, mutta kun tamperelaisen Liekkeen suvun asianajaja otti yhteyttä ja kertoi että kyseessä oli suojattu sukunimi, kustantamosta tuli yhtä kirjainta lyhyempi Like. Notkuin kustantamon liepeillä ihan kaveripohjalta, ehdottelin muiden lailla kaikenlaisia itseäni kiinnostavia kirjahankkeita, tarjouduin jopa kääntämäänkin vaikka en ollut koskaan kääntänyt mitään pientä lehtiartikkelia pidempää. Olin muutaman vuoden ajan kyseisen puulaakin hallituksessakin.

Tämä aika, 90-luvun alkupuoli, ei ollut kovinkaan iloista aikaa minun elämässäni. Oli ihmissuhdesotkuja, minkä lisäksi – tai osittain myöskin niiden seurauksena – sain potkut mikrotukihenkilön työpaikastani keskellä lamaa, ylivelkaantuneena ja, jälkeenpäin kotidiagnostisoiden, lievää pahemmista masennusoireista kärsivänä. Olin huono ja jo valmiiksi lannistunut työnhakija tilanteessa, jossa työpaikkoja ei juurikaan ollut, etenkään minulle jolla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kunnollista koulutusta mihinkään ammattiin.

Olin aina kuvitellut että minusta tulisi joko kirjailija tai jonkin alan tutkija – arkeologi, tähtitieteilijä, fyysikko tai filosofi – mutta pitkällisistä yliopisto-opinnoista huolimatta ei vaikuttanut siltä, että minun arvosanoillani ja paneutumiskyvylläni olisi mitään toiveita tutkia työkseen yhtään mitään. Ongelmana oli, ettei minulla ollut varasuunnitelmiakaan sen jälkeen, kun muutaman vuoden ajan ihan puhtaasti elannon tienaamiseksi tekemäni mikrotukihenkilön työ loppui ja vähitellen koko ”mikrotukihenkilö”-ammatti alkoi hiipua historiaan jonnekin reikäkorttilävistäjän ja sisälähetin seuraksi.

Minun ammatinvalintani oli aina ollut poissulkevaa: mitä en ainakaan halunnut tehdä. Kahden toimittajan lapsena olin aina tiennyt, että ainakaan toimittajaksi en koskaan halunnut. Yksi 90-luvun masentavimpia hetkiä olikin tajuta, että minusta oli tullut, paremman työpaikan puutteessa ja puoliksi sattumalta, toimittaja erääseen kissa- ja koiralehteen. Poissulkeva ammatinvalintani oli osunut sikäli oikeaan, etten todellakaan viihtynyt työssä. Olen ihan liian introvertti haastattelijaksi, ellei kyse ole minua todella kiinnostavasta aiheesta. Kyseisen kissa- ja koiralehden toimitus oli sitäpaitsi työyhteisönä erittäin epämiellyttävä monessakin suhteessa, ei vain siksi että kyseessä oli sukulaisten omistama yhtiö.

Jälkeenpäin ajatellen asiassa oli myös hyvä puoli: minä kirjoitin joka päivä. Pääsin kehittämään jo hyvän aikaa hiipunutta lahjakkuuttani, vaikka se tapahtuikin aika vastentahtoisesti.

Mitä kiinnostaviin aiheisiin tulee, päädyin näihin aikoihin myös avustamaan Rumba-lehteä eli kirjoittamaan musiikista, toisesta asiasta jota halusin tehdä ja jonka suhteen en välttämättä ollut kovin lahjakas. Rumban palkkiot eivät koskaan olleet kovin kaksisia, mutta pienituloiselle ja ylivelkaiselle avustajasuhteessa oli yksi plussa: tilaisuus päästä katsomaan keikkoja, joihin ei olisi ollut varaa, ja tilaisuus saada levyjä, joihin ei olisi ollut varaa. Koska aihepiiri oli niin kiinnostava, oli haastattelujen ja muiden juttujen tekeminenkin paljon mukavampaa kuin kissa- ja koiralehdessä, joka sitä paitsi kuukahti vain muutaman vuoden olemassaolon jälkeen.

Ja, jälleen: musiikkijuttujenkin tekeminen pakotti minut kirjoittamaan, paljon ja säännöllisesti.

Musiikkijuttujen tekeminen, pienessä puulaakikustantamossa pyöriminen ja kyseisessä puulaakissa kääntämisestä ääneen haaveileminen taas johtivat erääseen epätodennäköiseen päivään, jolloin kyseisen putiikin toimitusjohtaja Hannu Paloviita soitti ja kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Kurt Cobainin elämäkerta.

Olen ainoa tuntemani kirjallisuuden suomentaja, jonka ura on alkanut siitä, että hänelle tarjotaan kokonaisen kirjan käännöstyötä pyytämättä ja yllätyksenä.

Tilanne oli siis se, että pidin itseäni lahjakkaana kirjoittajana, vaikka näyttöjä asiasta ei juurikaan ollut. Arvelin osaavani englantia aika hyvin, ja arvelin tuntevani rock-musiikkisanastoa sitäkin paremmin. Kuvittelin, että tämä on riittävän vankka pohja suomentaa tietokirja. Sitä paitsi se helkutin kissa- ja koiralehti oli kuukahtanut, eikä ollut muutakaan työtä, ja tästä oli luvassa palkkio. Niinpä sanoin kyllä.

Hyvä yleisö, noudattakaa kokeneen neuvoa: jos teille tarjotaan palkallista kirjallisuuden suomennostyötä, harjoitelkaa ensin hyvän aikaa sellaisella materiaalilla, jota ei ole aikomustakaan julkaista. Jos joudutte kokemattomina suomentamaan oikeasti julkaistavaa kirjaa, huolehtikaa siitä että saatte kustannustoimittajan, jolla riittää osaamista, opetuskykyä ja kärsivällisyyttä neuvoa kädestä pitäen, miten kieltä EI missään nimessä pidä kääntää ja miten sitä kannattaa kääntää. Suomi ja englanti ovat rakenteeltaan ja kieliopiltaan hyvin erilaisia kieliä, ja englannista suomeen kääntäminen on paljon mutkikkaampaa kuin miltä näyttää. Tällaisia kustannustoimittajia taitaa Suomessa olla noin kaksi kappaletta. Heistä toinen on eläkkeellä ja toinen virkavapaalla, mutta hänkin jää luultavasti aika pian eläkkeelle.

Minulla ei ollut tällaista kustannustoimittajaa.

Ei se Kurt Cobain -elämäkerran alkuteoskaan niin kaksinen ollut, mutta ei ole suomennoksessa myöskään totisesti kehumista. Se sai aikamoiset haukut lehtiarvosteluissa, eikä todellakaan syyttä. En ole tosin vieläkään nähnyt Soundin julkaisemaa, kuulemma todella murskaavaa kritiikkiä, jonka kirjoitti Juice Leskinen. Sen lukeneet tuttavat olivat kyllä sitä mieltä että kyseinen arvostelu meni jo kohtuuttomuuksiin, ja joku arveli syyksi että olin kirjoittanut Rumbaan vähän aikaisemmin aika nihkeän arvostelun Juicen uudesta levystä. Toisaalta Juice oli aikanaan opiskellut englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjäksi, joten hänellä oli kyllä ammatillistakin kompetenssia, joka minulta puuttui jotakuinkin kokonaan.

Yhtä kaikki: Kurt Cobain -kirja myi hyvin, ja myy ilmeisesti edelleenkin, koska se on yhä kustantamon listoilla yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kustantamo uskaltautui antamaan minulle lisää käännöshankkeita, ja koska minulla ei ollut muutakaan työtä, otin niitä vastaan. Kaikeksi onneksi ammattitaito alkoi vähitellen parantua työn, paljon kääntämisen ja kirjoittamisen myötä. Myös itsekritiikki kasvoi, samoin kyky arvioida ja editoida omaa tekstiä.

Tämän ansiosta lahjakkuuteni monissa myös kirjailijalle keskeisissä asioissa alkoi vähitellen kehittyä. Romaaneja suomentaessa oppi myös, tiedostamattaan, hahmottamaan miten romaanin mittainen tarina on hyvä rakentaa.

Sain kirjasuomennosten perusteella sitä paitsi niin sanottuja oikeita töitä lokalisointihommissa, eli yhtiössä joka suomensi ja mukautti tietokoneohjelmistojen käsikirjoja, valikkoja ja viestejä suomeksi ja Suomen oloihin. Pari vuotta myöhemmin siirryin sitten jonkinlaiseksi taittaja-graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmäksi siihen samaan puulaakikustantamoon, josta oli vähitellen kasvanut Suomen oloissa likimain keskisuuri ja varsin arvostettu kustannustalo.

Elämäntilanne alkoi muutenkin parantua. Menin naimisiin, sain palkkojen, käännöspalkkioiden ja vähitellen myös kääntäjille tarkoitettujen apurahojen ansiosta lopultakin lyhennettyä vanhoja velkojani. Enää ei ahdistanut ihan niin paljon. Lopulta koitti sellainenkin aika, että oli varaa pitää jokunen kuukausi vapaata suomentajan töistä ja kehitellä omaa kirjahanketta.

Ideoitahan minulla oli ollut, samoin kesken jääneitä ensimmäisiä lukuja. Valitsin sen kaikkein helpoimmalta tuntuvan tarinakehitelmän, sen jossa oli toisen maailmansodan aikainen lentokone, aikamatka ja Aleksandrian kirjasto. Aikaisempiin romaaninaloitusyritelmiin nähden olin nyt paremmassa asemassa. Ensinnäkin olin sekä suomentajana että taittajana tullut oppineeksi, että tarinaa voi kertoa varsin monenlaisella tavalla. Erityisen tärkeä kirja minulle oli kuubalaisen Abilio Estévezin romaani Sinun on valtakunta, jonka taitoin. Lumoava kirja, ei mitään sellaista mitä itse kirjoittaisin tai mitä edes yrittäisin kirjoittaa, mutta se aiheutti vahvan ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa. Mikä voisi minulle sopiva persoonallinen tapa kirjoittaa?

Tajusin myös, että minä en saa ikinä aikaiseksi romaania, jos vain rupean kirjoittamaan ensimmäistä lukua ja kuvittelen, että kyllä se lopputarina pitää huolen itsestään, sitten joskus. Laadin muistikirjaan suunnitelman, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuisi. Vasta sitten, kun minulla oli ikään kuin hanskassa sekä kerronnan tyyli että kirjan rakenne, ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön.

Minulla oli sitä paitsi yksi etu, jota kovin monella toiveikkaalla esikoisromaanin kirjoittajalla ei ole: tunsin yhden kustantamon väen ja he tunsivat minut. Minulla oli myös vahva näkömielikuva siitä miltä kyseisen putiikin kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikön huoneessa näyttää, niistä puoliväliin kattoa yltävistä pinoista kustantamoon lähetettyjä käsikirjoituksia, joita kustannuspäällikkö lueskeli silloin kun hänellä sattui olemaan aikaa.

Niinpä heittäydyin ikään kuin ovelaksi. Siinä vaiheessa kun vasta olin aloittelemassa kirjan kirjoittamiseen ryhtymistä ja satuin olemaan kustantamossa – olin siinä vaiheessa jo jättäytynyt päivätöistä täyspäiväiseksi kirjallisuuden suomentajaksi – mainitsin ikään kuin ohimennen kustannuspäällikölle, että olin kirjoittamassa tieteisromaania ja voisinko tuoda jossakin vaiheessa alkua näytille. Hän oli kiinnostunut, arveli ettei suomalaista scifiä julkaistu kovinkaan paljon, tuo vain.

Niin minä tein, heti kun sain kuusi ensimmäistä lukua kasaan.

Koska jatkoin kirjoittamista, en ehtinyt pureskella kynsiäni mitenkään poikkeuksellisen lyhkäisiksi ennen kuin hän soitti ja kysyi että oliko minulla mielessäni kirjalle joku aikataulu.

JES! Jonon ohi!

Tähän aikaan, 2000-luvun alkuvuosina, julkaisuaikatauluja tehtiin ainakin tässä kustantamossa sen verran löysästi ja viime tingassa, että esikoisromaanini 391 julkaistiin jo seuraavana keväänä. Tein siihen itse taiton ja kansikuvankin.

Esikoisen julkaisun ansiosta päädyin myös ensi kertaa minkäänlaisen kirjailijuuskoulutuksen piiriin, kun minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä joka vuosi järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Kovin takki auki en seminaarissa kyllä osannut olla, sillä samaan esikoisten joukkoon oli tullut muiden muassa Paula Havaste, jolta oli juuri seminaarin alla ilmestynyt jo toinen romaani, sekin yli viisisataasivuinen runsasta taustatyötä vaatinut historiallinen järkäle, vajaata vuotta esikoisen jälkeen – päivätöiden ja perheen ohessa kirjoitettuna. Siihen nähden minun parisataasivuinen rykäykseni oli varsin vaatimaton tekele.

Mutta pää oli saatu auki. Pitkästä aikaa minulla alkoi olla edes jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Minulla alkoi olla edes hivenen itseluottamusta kirjallisiin kykyihini, siitä huolimatta että esikoinen sai varsin kädenlämpimiä arvosteluja eikä myynyt kovinkaan kaksisesti. Sitä ei myöskään huolittu ehdokkaaksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon. Kuulin vasta monta vuotta myöhemmin, että kustantajan pitää ilmeisesti maksaa lehdelle jokaisesta ehdokkaaksi halutusta kirjasta.

Pää oli yhtä kaikki auki, ja seuraava romaani Alshain tuli reilua vuotta myöhemmin. Sitä seurasi kohtuullisen pian kolmas romaani Nedut, viimeinen kolmesta alkuperäisestä romaani-ideastani. Sen jälkeen on pitänyt keksiä uusia ideoita sitä mukaa kun olen saanut edellisten kirjojen käsikirjoituksen valmiiksi.

Eräs näistä ideoista muuten syntyi, kun kirjoittelin kustantamon nettisivuja varten omaa kirjailijaesittelyäni ja sain aikaan seuraavan virkkeen: ”Hän käyttää mielellään teemojensa puitteina tieteiskirjallisuuden perinteisiä aineksia, mutta sankareita enemmän häntä kiinnostavat ihmiset, jotka jäävät sankarien jalkoihin tai joutuvat siivoamaan näiden aiheuttamia sotkuja.”

Hmmm.

Aloin kehitellä jonkinlaista anti-avaruusoopperaa, jossa ei käydä avaruussotaa, vaan jossa sodan hävinnyt osapuoli, ihmiskunta, joutuu siivoamaan jälkiä sen jälkeen kun ihmiskunta on hävinnyt avaruussodassa. Erinäisistä ilmassa olleista kehonkuvaan ja sukupuoleen liittyvistä pohdiskeluista kirjan kertojaksi päätyi sitä paitsi henkilö, jonka mielestä hänen oma sukupuolensa on yksityisasia joka ei kuulu kenellekään muulle kuin korkeintaan lääkärille.

Tämä oli muuten yksi syy pitäytyä jälleen kerran minun tyylikseni vakiintuneesta tavasta kertoa tarina ensimmäisessä persoonassa, minä-muodossa. Olin nimittäin aikoinaan esikoiseen kirjoittanut silloin mielestäni nokkelasti, että romaanin henkilöt pohtivat, onko eräs sivuhenkilö mies vai nainen, mihin toinen romaanihenkilö sitten sanoo että mitä väliä, haluaisiksä muka panna sitä?

Vähän myöhemmin satui kuulemaan kääntäjäliiton tilaisuudessa suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Gabriele Schrey-Vasaran esitelmän, josta opin että suomalaisten dekkaristien vakioklisee on jättää kertomatta jonkun rikosjuonen kannalta oleellisen henkilön sukupuoli. Suomen kielessähän asia ei ole ongelma, mutta saksassa on: persoonapronominien ohella myös jotakuinkin kaikki ammattinimikkeet on sukupuolitettu.

Minun romaanejani ei ole käännetty saksaksi eikä muillekaan kielille, mutta onhan se parempi olla aiheuttamatta mahdollisille tuleville kääntäjille ongelmia aivan tieten tahtoen.

Yhtä kaikki, nyt ollaan siinä tilanteessa, että minulta on julkaistu viidentoista vuoden kuluessa seitsemän romaania. Niistä viisi on enemmän tai vähemmän tieteisromaaneja, yksi on eräänlaista sub-urbaania fantasiaa – tai reaalifantasiaa – ja viimeisin julkaistu, Hunan, on historiallinen romaani, jossa on hieman maagisrealistisia aineksia. Kahdeksannesta romaanista on olemassa ensimmäinen käsikirjoitusversio, ja alustavan aikataulun mukaan sen pitäisi ilmestyä joskus helmikuussa 2021, reilun vuoden päästä. Julkaistuja kirjasuomennoksia on reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta noin kuusikymmentä.  Alan vähitellen ehkä itsekin uskoa, että kai minulla sitten on lahjoja tälle alalle.

Sen uskominen ei ole aina helppoa. Esikoiskirjailijaseminaaria lukuun ottamatta en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen. Kirjallisuuden suomentajakoulutuskin on jäänyt joihinkin luentoihin ja viikonmittaiseen englanninkielisen kirjallisuuden suomentajien kurssiin siinä vaiheessa, kun olin ollut alalla jo kymmenen vuotta. Kyseinen kurssi oli kyllä hieno kokemus, ja sen jälkeen voi edes puolivitsinä röyhistää rintaansa ja kehaista, että minä muuten olen ollut muun muassa sekä Kersti Juvan että Kristiina Drewsin oppilaana.

Olen toki ollut monissa muissakin ammateissa, joihin yleensä vaaditaan varsin perusteellinen koulutus. Olen ollut esimerkiksi tietoverkon valvojana, apuhoitajana, mikrotukihenkilönä, toimittajana, toimitussihteerinä, lokalisoijana, graafikkona ja kustannustoimittajana, kaikissa hommissa likipitäen kadulta reväistynä.

Lapsuudessa tuli tutuksi ammattinimike ”sekatyömies”, jota näki televisiossa mustavalkoisissa ajankohtaisohjelmissa, joissa kerrottiin jonkun pohjoisemman Suomen maalaispaikkakunnan työttömistä ja huonosti toimeentulevista vanhemmista miehistä. Näissä jutuissa sekatyömiehet olivat ammattitaidotonta porukkaa, joiden työttömyyskaudet katkeilivat korkeintaan ojankaivuuhommissa tai traktorikuskin apumiehenä – niistä jälkimmäistä muuten itsekin tein kyllä lukion kesäduunina. Tavallaan olen kokenut olevani eräänlainen sekatyömies itsekin.

Tuoreessa Parnassossa Niina Mero kirjoittaa, että kirjallisuus alkaa olla taidealoistakin viimeinen, jolle enää päädytään pelkästään ”elämällä kirjailijan elämää”, kuten klisee kuuluu, ja kirjallisuudessakin se alkaa olla koko ajan harvinaisempaa. Yhä useammilla kollegoilla on takanaan hyvinkin perusteellisia kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoja. Minulla ei niitä ole, ja sivistykseni kirjallisuuden klassikoidenkin suhteen on aikamoisen aukkoista.

(Olen esimerkiksi lukenut tähän mennessä yhden ainoan Dostojevskin – kyseessä on pienoisromaani Pelurit, joka on kyllä kertakaikkisen hieno tarina.)

En kyllä tiedä, olenko loppujen lopuksi elänyt varsinaisesti sellaista elämääkin, jota kirjailijan pitäisi elää. Näköjään olen kyllä elänyt sellaista elämää, että niitä kirjoja on tullut kirjoitettua valmiiksi, kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen joskus sanoi.

Joka tapauksessa jossakin mielenpohjalla on aina silloin tällöin kolkutellut ajatus, olenko minä oikea kirjailija ja suomentaja, vaikka olen moisia ammattinimikkeitä käyttänyt jo toistakymmentä vuotta. Suomentajana minulta menikin monta vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton jäseneksi, siis oikeiden kääntäjien seuraan. Hakemus meni kerralla läpi, olihan minulla sentään jo monen kirjasuomennoksen edestä näyttöjä. Kun sitten lopulta uskaltauduin kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokouksiin, kävi ilmi että aika monella kirjallisuuden kääntäjällä on tausta ihan toisaalla kuin kielen tai kirjallisuuden opinnoissa, vaikka monet ovat niitäkin toki opiskelleet, jotkut valmistuneetkin.

Tulin laittaneeksi Kirjailijaliiton jäsenhakemuksen sisään heti toisen romaanin ilmestyttyä, kun tiesin että kaksi kirjaa tai vastaavanlaajuinen tuotanto on vähimmäisvaatimus – mutta vain vähimmäisvaatimus, sillä moni enemmänkin julkaissut on jätetty odottamaan ”tuotannon täydentymistä”, kuten termi kuuluu. Harvoin hakemus hylätään kokonaan.

Joka tapauksessa minun hakemukseni meni kerralla läpi. Silti mielenpohjalla kolkutteli edelleenkin, että en minä nyt sentään ole ihan oikea ammattimainen kirjailija. ”Ammattimaisuudella” tässä tarkoitan sitä, että ihminen tulee toimeen kirjoja kirjoittamalla, edes jotakuinkin täysipäiväisenä kirjailijana.

Tungin siis itseäni niin sanottujen ”oikeiden kirjailijoiden” joukkoon, vaikka en oikein osannut tuntea itseäni ”oikeaksi” kirjailijaksi. Pyörin Kirjailijaliiton ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa ja juttelin kokeneempien ja nimekkäämpien kirjailijoiden kanssa kuin tasavertainen. He muuten ovat osoittautuneet erinomaisen mukavaksi sakiksi, joka ei katsonutkaan minua nenänvarttaan pitkin, ei vaikka kirjoitin tieteiskirjallisuutta, jota jossain piireissä pidettiin pitkään jostakin syystä vähän vähäarvoisempana kirjallisuutena. Opin sen, että kirjailijakollegat eivät kuulu niihin piireihin, ainakaan ne kirjailijakollegat, jotka käyvät järjestöjen tilaisuuksissa ja ryhtyvät ihan mielellään juttusille vähemmän tunnetun ja vähemmän julkaisseen kollegan kanssa.

Kului muutama vuosi. Sitten eräänä päivänä tuijotin apurahapäätöstä, jonka mukaan minulle oli myönnetty yksivuotinen apuraha ”luovaan kirjalliseen työhön”. Toisin sanoen minulle maksettiin kuukausittaista palkkaa siitä, että kirjoitan romaania. Pientä palkkaa, mutta palkkaa yhtä kaikki.

Minusta oli tullut ammattimainen, täysipäiväinen kirjailija. Edes siksi yhdeksi vuodeksi. Eikä se jäänyt ainoaksi vuosiapurahaksi.

Pakko se on vähitellen uskoa. Välillä uskominen on vaikeaa:

Tunnen itseni huonoksi amatöörisuomentajaksi joka ikinen kerta kun käännökseni tulee kustannustoimittajalta takaisin täynnä punakynämerkintöjä.

Olen tuntenut itseäni surkeaksi amatöörikirjoittelijaksi joka kerta kun hyvin suunnitellunkin romaani-idean toteuttaminen etenee yhden virkkeen päivävauhtia tai vieläkin hitaammin, kun tuntuu että tarina ei toimi, ja erityisesti kun Hunanin nelivuotisen syntyprosessin aikana tuntui erinäisiä kertoja siltä että nyt on tullut haukattua ihan liian iso pala, en minä saa tästä sekavasta materiaali- ja tekstikasasta aikaiseksi mitään järjellistä, kasassa pysyvää tarinaa.

Kirjailijatuttavat ovat havainneet, että meikäläisiä vaivaa yliluonnollinen olento, jonka nimi on Paskatekstikeiju. Jos illalla saa kirjoitettua jotakin mikä tuntuu hyvältä, fiksulta ja toimivalta, viimeistään yön aikana Paskatekstikeiju pelmahtaa paikalle ja ripottelee käsikirjoitukselle taikapölyä, joka muuttaa sen kököksi, kömpelöksi ja amatöörimäiseksi räpellykseksi.

Paskatekstikeiju on vakiovieras. Tietenkin se liittyy siihen, mitä on viime vuosina ruvettu kutsumaan ”huijarisyndroomaksi”. Jokaisen kirjan suunnittelu- ja kirjoitusprosessi on ollut niin erilainen, että on helppoa ruveta uskomaan siihen, että ne edelliset ovat olleet pelkkiä onnenkantamoisia, en minä oikeasti osaa tätä minun ammattiani, en minä ole mikään oikea kirjailija tai oikea suomentaja.

Minun kokemukseni mukaan lahjakkuus ei siis ole mikään ihmisen synnynnäinen, tai edes lapsuudessa lahjaksi saatu ominaisuus, ei luonteenpiirre, vaan jotakin joka välillä kukoistaa, välillä hiipuu, saattaa alkaa kukoistamaan uudelleen ja hiipuu ehkä uudelleen. Minun silmissäni ajatus synnynnäisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – tai peräti perinnöllisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – on ankea ja vahingollinen jäänne sääty-yhteiskunnasta, jolloin vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema määräsivät sen, mitä heidän lapsensa oli mahdollista tehdä elämänsä aikana. Mitään mahdollisuuksia ammatinvalintaan omien kykyjen tai kiinnostusten mukaan ei ollut. Nykyään tällainen surullinen kohtalo on meillä niin sanotuissa länsimaissa oikeastaan vain kuninkaallisten lapsilla.

En minä väitä, että suomalainen nyky-yhteiskuntakaan olisi vielä tarpeeksi tasa-arvoinen mahdollisuuksien suhteen, mutta paljon paremmalla tolalla ollaan kuin koskaan ennen. Nykyään alkaa olla myös mahdollista vaihtaa elämänuraa myöhemmällä iällä, joten on aivan mahdollista, että vaikkapa yli kolmekymppisestä lahjattomasta, työttömäksi jääneestä ja syrjäytymisvaarassa olleesta entisestä IT-tukihenkilöstä sukeutuu kohtuullisesti toimeentuleva neljä–viisikymppinen kirjallisuuden suomentaja ja kirjailija. Siihen ei tarvita mitään myyttistä lahjakkuutta, siihen tarvitaan hyvää onnea, jonkinlaista jääräpäisyyttä, jonkinlaista pakkomielteisyyttä tilaisuutta paneutua kirjoittamiseen – ja syvällä masennusoireiden alla kaiken aikaa kukkinutta katteetonta, mutta yhtä kaikki pinttynyttä optimismia.

Itämaisen viisauden, tai itämaisen kliseen mukaan kaikkeen pitäisi pystyä suhtautumaan kuin aloittelija. Ehkä niin, mutta ei totisesi nosta mielialaa, kun yrittää väsätä suomennosta tai romaania ja tuntee itsensä osaamattomaksi aloittelijaksi. Kun suomentaja ja kirjailija ovat ainoita ammatteja joita on kuvitellut osaavansa, ainoita ammatteja joissa on oikeastaan viihtynyt, ja ammatteja joissa haluaisi jatkaa eläkeikään saakka – tai pidemmällekin, koska tällä työhistorialla eläkkeestä tulee väistämättä niin pieni, että jotain on varmaankin pakko tehdä silloinkin. Optimismille on näissä hommissa totisesti käyttöä.

Mutta onneksi on sellaisiakin päiviä, että välillä hupenevat optimismivarannot saavat täydennystä, kun voi täydestä sydämestään tuntea olevansa ammattimainen kirjailija ja ammattimainen kirjallisuuden suomentaja.

Kun saa käsikirjoituksen loppuun, sen valtavan, epämääräisen materiaalikasankin.

Kun käsikirjoituksesta syntyy kustannustoimittajan – tai, Hunanin tapauksessa, kahden kustannustoimittajan – avulla painettu kirja.

Kun avaa Kirjavälityksen postittaman paketin, jossa on painokoneelta tuoksuvia lämpimäiskappaleita.

Kun egosurffaa netissä, ja löytää lehtiarvostelun tai kirjabloggauksen, joka ei olekaan nuiva tai hapan.

Tai kun tulee aamun uintireissulta kotiin, huomaa että kustantamosta on soitettu, soittaa takaisin ja kuulee, että oma romaani, minun romaanini!,  on valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kun lukee tuttavien ja tuntemattomien kommentteja ehdokkuudesta, sitä valtavaa innostusta jonka ehdokkuus heissä herätti.

Kun joku tulee hakemaan signeerausta kirjaan. Kun saa kutsun kunniavieraaksi  Turcoseen, Finnconiin tai tänne Lokaconiin.

Silloin tuntee olevansa kirjailija. Silloin on vähän parempi kestää niitäkin päiviä, jolloin Paskatekstikeiju on ripotellut taikapölyä käsikirjoitukselle ja huijarisyndrooma on täydessä kukassa. Sillä vaikka suurin osa kirjailijoista on omissa oloissaan viihtyviä ujoja introvertteja, ei olisi mitään järkeä kirjoittaa niitä kirjoja pelkästään itselleen, omaan pöytälaatikkoon itselle ihailtaviksi. Ihminen on yhteisöllinen eläin, aitososiaalinen eläin aivan kuten muurahaiset ja kaljurotat, ja introverttikirjailijakin on ja haluaa olla osa yhteisöä, kirjoittajien ja lukijoiden yhteisöä. Se tekee tästä työstä tekemisen arvoista.

Kiitos.

Multia–Jyväskylä

Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.

Lauantain 19.10. ohjelma – Pääkirjaston Wolmarinsali

  • 10.30 Ovet avautuvat
  • 10.45–11.30 Tekoälystä huumoria
    Jarno Hietalahti
    Esitelmässä tarkastellaan huumorintajun edellytyksiä filosofisesta näkökulmasta. Huumorintaju vaikuttaa luontaiselta osalta ihmiselämää, mutta millainen käsitys huumorista tulisi luoda koneille? Huumorintaju ei ole pelkästään kyky keksiä vitsejä tai nauraa hauskuutuksille, vaan se on osa maailmankatsomusta. Niinpä jos tekoälylle halutaan luoda omaehtoinen huumorintaju, sen on pohjauduttava koneen omaan maailmankatsomukseen. Tämä saattaa olla kimurantimpi pulma kuin mitä nykyaikaiset nauravat koneet antavat ymmärtää.
  • 11.30–12.00 tauko
  • 12.00–13.00 Kunniavieras: kirjailija J. Pekka Mäkelä
    Helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä tunnetaan musikaalisesti lahjakkaana monipuolisena kirjailijana ja suomentajana. J. Pekka Mäkelän vuonna 2018 ilmestynyt romaani Hunan oli Finlandia-palkintoehdokas.
  • 13.00–13.45 Mielikuvitusta vai kulttuurieroja?
    Juho Mäntysalo
    Kulutamme paljon ulkomaalaista populaarikulttuuria. se on jännittävää ja yllättävää, mutta onko se aina spefiä? Esityksessä pohditaan mielikuvituksen ja kulttuurierojen sekoittumista toisiinsa, ja miten suomalaisen harrastajan tulisi niihin reagoida.
  • 13.45–14.15 tauko
  • 14.15–15.00 Puolieläviä ja kuolemattomia
    Katri Alatalo, Karoliina Heinola ja Oskari Rantala
    Oskari Rantala haastattelee kauhua kirjoittavaa Karoliina Heinolaa ja Katri Alataloa, joka kirjoittaa fantasiaa. Molempien tarinoita yhdistävät olennot, jotka eivät suostu kuolemaan.
  • 15.00–15.45 Tuomiopäivän tuppisuut Tatu Ahponen
    Tatu Ahponen kertoo suomalaisesta äärioikeistoscifistä 20- ja 30-luvuilla, superaseista, Suur-Suomi-fantasioista ja vastaavista asioista.

Tervetuloa!

Kreisi boi sai siivet selkään

Viimeaikaisiin kirjahankintoihin kuuluu kolme romaania, joiden aiheet vähintäänkin sivuavat toisiaan: niistä kahden tapauksessa asia on perin luonnollista, koska kirjoittaja on sama ja kirjat sijoittuvat, jossain määrin, samaan kirjasarjaan. Tarkoitus on lukea tässä lähiaikoina koko trio. Aloitin siitä jonka kannen kesällä nähdessäni ilmailun historiasta kiinnostuneen mieleen tuli ensimmäiseksi yksinkertainen tunnistusajatus: ”Polikarpov I-16.”

JP Koskisen Tulisiiven (Like 2019) kohdalla reaktio on ihan paikallaan: lentokoneet ja erityisesti ”Iisakki” ovat kirjassa merkittävässä osassa.

Minnesotassa varttuu tsaarin sortovaltaa pakoon lähteneiden suomalaissiirtolaisten poika Kaarle eli Charles, joka pääsee lentonäytöksen yhteydessä kättelemään itseään Charles Lindberghiä. Ohimenevä kohtaaminen ei totisesti ainakaan heikennä pojan lentohaaveita: hän ei ole oikeastaan kiinnostunut lainkaan muusta kuin lentämisestä. ”Tulisiipi”-lempinimen hän saa perheen tuttavapiiriin kuuluvalta vanhalta apaššilta. Depression tullen perhe päättää muuttaa kurjistuvasta Keskilännestä työläisten paratiisilta (kaukaa) vaikuttavaan Neuvosto-Karjalaan rakentamaan sosialistista onnelaa. Sinne muuttavat perässä myös perheen naapurit, ja Charlesin lapsuudenystävä Linda. Neuvostoliitossa Charles pääsee ensi kertaa lentämään ensin purjekoneella ja sitten I-16:lla. Hän ottaa venäläisen nimen Gennadi edistääkseen ilmailuhaaveitaan, mutta päätyy Stalinin ajan paranoian myötä pakkotyöleirille Siperiaan. Ei hän sinne jää, mutta ei kerta jää ainoaksikaan. Lentäminen ja lentämisestä haaveileminen ovat hänelle keino selvitä hengissä karmaisevissa oloissa – ne, ja melkein zeniläinen elämänasenne sopeutua siihen mitä ei voi muuttaa. Ne, ja Ludmilaksi nimensä muuttaneen Lindan taustatuki valtakoneiston sisältä.

Tulisiipi on jotakuinkin kikkailematon romaani, joka etenee suoraviivaisesti ja sujuvasti alustaan loppuunsa ilman sen kummempia takaumia, aikahyppyjä tai muita kommervenkkejä. Loppuepisodissaan se lähentelee vaihtoehtohistoriaa, joskin hyvin uskottavaa ja täysin mahdollista vaihtoehtohistoriaa. Kaarle–Charles–Gennadin hahmossa on supersankarimaisia piirteitä, hän osoittautuu jo varhaisteininä ilmailulliseksi ja moottoritekniseksi luonnonlahjakkuudeksi, ja hänen fyysinen ja psyykkinen selviytymiskykynsä likipitäen yli-inhimillisistä vastoinkäymisistä koettelee arkikokemusta. Mutta mikäs siinä. JP on meidän reaalifantastikkoryhmämme perustajajäseniä, ja mehän otimme jo alun alkaenkin oikeudeksemme käyttää kirjoissamme tasan niitä kirjallisia ja kerronnallisia keinoja joita tarina vaatii. Kun tuloksena on näin hyvin toimiva tarina, ei minulla ole mitään aihetta valittaa.

Kieli on notkea kapine

Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjaa (SKS) on odotettu, ja viime viikolla se vihdoin löytyi postilaatikosta. Odottaminen on kannattanut.

Juva on rakentanut omista suomennoksistaan – aina esikoisesta eli Tarusta Sormusten herrasta alkaen – korpuksen ja tutkiskelee sieltä poimimiensa esimerkkien valossa, miten hän on ratkaissut käännösongelmia silloin, kun englanninkielisen tekstin lauserakenteita tai sanomisen tapoja ei voi suoraan siirtää suomeen: eli usein. Ratkaisut ovat olleet suurimmalta osalta intuitiivisia, ja nyt hän on halunnut hieman systematisoida työtapaansa. Tukena on verkossakin ilmaiseksi luettavissa oleva Iso suomen kielioppi.

Tuloksena on neljäsataasivuinen retki monenlaisiin asioihin, joita suomen kielellä voi tehdä ja tapoihin, joilla suomeksi voi ilmaista asioita usein huomattavan paljon sävykkäämmin ja rikkaammin kuin englanniksi (jossa toki on omat monituiset keinonsa ilmaista rikkaita sävyjä). Juva on antanut lukuohjeeksi, että kirjaa voi käyttää kuin hänen parinkymmenen vuoden takaista suomennostaan Laurence Sternen romaaniklassikosta Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet: lukea silloin tällöin pätkän sieltä täältä.

Itse kuitenkin lukaisin kirjan, näin ensi kierroksella, alusta loppuun.

Löytöretki suomeen on taitettu väljästi, leveät marginaalit suorastaan pyytävät tekemään merkintöjä. Luvut käsittelevät virkkeen rakentamista, sanajärjestystä (joka on suomessa perin erilainen ja paljon vapaampi kuin englannissa), aikamuotoja, modaalisuutta, toimijan ilmaisemista (tai ilmaisematta jättämistä) sekä viittaussuhteita. Asiaa ja jokaiselle tekstin (käännetyn tai oman) tuottamisesta kiinnostuneelle riittää runsaasti. Vaikka sivuilla laukkaa runsaasti kielioppitermejä, Juvan selitykset ja käännöksistä poimitut esimerkit aukaisevat minun kaltaiselleni kielioppitermit jo keskikouluaikoina unohtaneelle, mistä on kyse. Kiinnostavana detaljina voisi mainita, että kirjassa esitellään kouluaikoina unohtuneiden sijamuotojen lisäksi vielä kahdeksan lisää: latiivi (ylös, alas), delatiivi (ylhäältä, alhaalta), separatiivi (ulkoa, kotoa), superessiivi (ulkosalla, ylhäällä), sublatiivi (etäälle, sinne), prolatiivi (ylitse, meritse), situatiivi (alekkain, vastakkain) ja oppositiivi (aletusten, vastatusten). Juva arvelee, että nämä vähän vanhahtavat – joskin nykysuomalaisille täysin ymmärrettävät – ja varsin rajoitetulla sanastolla käytetyt sijamuodot on jätetty koulukaanonista pois ”arvatenkin armeliaisuussyistä”. Siitä olen koululaitokselle kiitollinen.

(Sen sijaan olen sitä mieltä että sijamuodotkin olisi helpompi muistaa niiden suomenkielisemmillä nimillä, jotka keskikoulun kirjoissa vielä minun kouluaikoinani mainittiin, mutta joita ei käytetty: omanto, sisäolento, ulkotulento, keinonto…)

Kirja on hyvä ja aiheellinen muistutus siitä, miten rikas ja taipuisa työväline suomi on, ja siitä miten kömpelöä kökkökieltä syntyy jos englannin rakenteita ja sanontatapoja tulee epähuomiossa suomentaneeksi sana sanalta. Monessa kohtaa Juva on esittänyt lopullisen suomennoksensa lisäksi raakakäännösversion, joka on usein paljon enemmän sanojen kääntämistä ajatuksen sijaan. Hän ei arastele tunnustaa omia mokiaan edes silloin kun niitä on jäänyt painettuun kirjaan asti. Jotkut hänen toimivat käännösratkaisunsa pysäyttivät minut miettimään, etten olisi itse ratkaissut kohtaa samalla tavalla: toisaalta Juvalla on ollut käytössään kirjan kokonaisuuden muodostama konteksti ja minulla ei. (Kolmekymmentä vuotta pidemmän ja paljon ansiokkaamman ammattikokemuksen lisäksi, toki.) Koska jotkut näistä hämmentäneistä kohdista ovat peräisin kirjoista jotka olen itse lukenut ja joissa en muista huomanneeni mitään töksähtävää tai kummallista, joten ne lienevät olleet tekstikokonaisuuden valossa aivan riittävän hyvin perusteltavissa.

Tämä kirja tulee pysymään käden ulottuvilla työpisteestäni. Yritän muistaa lukaista sitä aina silloin tällöin kääntäessäni ja omaakin tekstiä tuottaessani. Edes sieltä täältä, silloin tällöin. Valitettavasti en oikein usko, että samoin tekevät ne, joiden mielestä I love to walk in the woods on suomeksi Rakastan kävellä metsässä tai jotka kääntävät sanonnan Kiss my ass muodossa Pussatkaa persettäni.

On ohi taas con

Olen käynyt Finnconeissa toistakymmentä vuotta ja blogannut niistä jotakuinkin yhtä kauan. Tälläkään kertaa ei voi muuta kuin ylistää Jyväskylässä vapaaehtoisvoimin järjestetyn ilmaistapahtuman sujuvuutta, toimivuutta ja sympaattisuutta. Järjestelyt toimivat, ihmiset olivat mukavia, tuttuja oli hauska tavata, paneelikeskusteluiden ja luentojen kuunteleminen herätti ajatuksia.

Ainakin käytävillä tuntui, että väkeä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi Turussa. En tiedä lukemia, ja koska Jyväskylän liikuntatieteellisen aula- ja käytävätilat ovat aika ahtaita – etenkin kun niihin on sijoitettu myyntipöytiä – vaikutelma voi syntyä siitäkin.

Koska molemmat omat esiintymiseni olivat sunnuntaina, saatoin käyttää koko kirjoittajaperjantain sekä ensimmäisen varsinaisen conipäivän lauantain muun ohjelman seuraamiseen. Kiinnostava oli esimerkiksi otsikolla ”Space Opera – A New Humanity” -nimellä kulkenut paneeli, muutenkin kuin vain siksi että pari panelistia vaihtui juuri ennen aloitusta yleisön joukossa istuneisiin ”hei, sä muuten tiedät näistä asioista enemmän kuin minä” -pohjalta. Lopulta Anders Sandbergin, Hannu Rajaniemen, kunniavieras Charles Strossin ja moderaattori Petri Hiltusen muodostama joukkio toi esiin muun muassa ajatuksen siitä, että ihminen on onnistunut kehittämään toimivan tekoälyn muodon jo muutama sata vuotta sitten: suuria korporaatioita voidaan hyvinkin pitää itsenäisesti toimivina, mahdollisesti jopa tietoisina olioina, joiden toiminta, tarpeet, tavoitteet ja mieliteot eivät välttämättä aina noudata edes korporaation omistajien etua tai tahtoa – muun ihmiskunnan ja ympäristön edusta tietysti puhumattakaan.

Conin kunniavieraista suomentaja Kersti Juva – ”Tolkienin oheistuote”, kuten hän itse itseään kutsui – taisi olla ensimmäistä kertaa missään sf-henkisessä tapahtumassa ja tuntui siltä, että sekä vastaanoton lämpimyys että tapahtuma ylipäänsäkin oli hänelle aikamoinen elämys ja vieläpä hyvin myönteisessä mielessä. Ja kyllä hän totisesti kaiken saamansa kunnioituksen ansaitseekin.

Olin Kerstin, Johanna Vainikaisen ja Sarianna Silvosen kanssa sunnuntaina keskustelemassa spefin suomentamisesta. Aiheesta syntyi hyvää keskustelua, ja katederin takaa syntyi vaikutelma että myös yleisö nautti meidän kuuntelemisestamme.

(Itsekin istun oikein mielelläni kuuntelemassa aina kun Kersti puhuu suomentamisesta: hänellä on näkemystä ja kykyä esittää sitä.)

Toinen paneelikeskustelu spefin genrerajoista jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Kanssakeskustelijat – Helena Waris, Terhi Tarkiainen ja Antti Alanen – esittivät hyviä näkökulmia ja kertoivat kiinnostavasti omista kokemuksistaan siitä millaista on pujotella kustantamojen odotusten lomassa: onko tämä fantasiaa, onko tämä YA-kirjallisuutta, pitäisikö sen olla sitä tai tätä, ja pitääkö kirjan vampyyrien olla samanlaisia kuin telkkarisarjoissa. Tunsin jälleen kerran olevani varsinainen kultalusikkakirjailija, koska yksi ja sama kustantaja on (ainakin tähän asti) nurkumatta julkaissut jokaisen käsikirjoituksen jonka olen taloon kantanut.

Ongelmana oli lähinnä keskustelun moderaattori, joka krapulansa/laskuhumalansa takia kävi to–del–la hitaalla, vaikka kävikin sinnikkäästi läpi etukäteen huolellisesti, perehtyneesti ja ajatuksella laatimiaan kysymyksiä. Tällainen on ainakin minun käymissäni Finnconeissa hyvin poikkeuksellista. Vaikka iltabileissä saattaa mennä pitkään ja juomaakin tulee kulutettua, kaikki seuraavan päivän esiintyjät pitävät yleensä hyvin tarkasti huolta siitä että ovat ajan koittaessa täydessä keskustelu- tai luennointikuosissa. Sitä vaatii jo normaali kohteliaisuus kanssakeskustelijoita ja yleisöä kohtaan.

Yhtä kaikki tämänkin Jyväskylän Finncon oli jälleen mainio, lämmin ja vaivan arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna sitten Tampereelle – ja jos hyvin käy, silloin päästään juhlistamaan myös Wolandan ilmestymistä. Kunhan nyt saan kirjoitettua sen loppuun, ja kunhan siitä saadaan kustantajan kanssa toimitettua jotakin julkaisukelpoista…

Puron tuuditettavana

Muistan yläasteelta oppilaita, jotka vastustivat pakollisia historiantunteja. Olimme nuoria, emmekä tienneet että historianopetus on etuoikeus, johon vain rauhan aikaa elävillä mailla on varaa. Muualla ihmisillä on täysi työ arjesta selviytymisessä, eikä kukaan ehdi käyttää aikaa yhteisen historian kirjoittamiseen.

En voi väittää, että olisin tutustunut Kim Thuýyn Lahden kirjailijakokouksessa. Olimme toki samoissa tilaisuuksissa ja vaihdoimme muutaman sanan, ehkä kättelimmekin, mutta toistemme kanssa tekemisissä oleminen jäi ”olen ohimennen tavannut” -tasolle. Yhtä kaikki Thuýn kokouksen tilaisuuksissa lukemat sitaatit ja kertomat tarinat saivat minut kiinnostumaan hänen osin omaelämäkerrallisesta – tai kai, nykytermein, autofiktiivisestä – esikoiskirjastaan Ru (2009, suom. Marja Luoma 2019). Kahden lukukerran perusteella tämä lähestulkoon sattumanvarainen kohtaaminen johdatti minut perin viehättävän – ja historiaa opettavaisen – 144-sivuisen romaanin äärelle.

Thuý, tai hänen romaaninsa kertojahahmo Nguyễn Anh Tịnh, syntyi vauraaseen etelävietnamilaiseen virkamiesperheeseen. Etelä-Vietnaminn korruptoituneen hallinnon romahtaessa ennen niin yläluokkaisesta perheestä tuli pohjoisesta jyränneen kommunistihallinnon silmissä paarialuokkaa, niin paarialuokkaa, että heidät luokiteltiin etnisesti ”kiinalaisiksi” ja päästettiin suhteellisen helposti liittymään ns. venepakolaisten joukkoon. Näin kertoja päätyi kymmenvuotiaana ensin Malesiaan ja sieltä Quebeciin, missä vanhemmat alkoivat elättää perhettään ensin siivoojina ja pizzakuskeina, kun taas kertoja aloitti koulun kielellä jota hän ei osannut sanaakaan.

Ru on fragmentaarinen, ajassa ja paikassa miltei tajunnanvirtaisesti poukkoilevien katkelmien sarja, joka kuitenkin toimii hienosti. Tarinassa on lämpöä, ymmärrystä, huumoria ja välittämistä – ja se on eheä. Thuý on kertonut yhdistäneensä omaan ja oman sukunsa tarinaan muilta kuulemiaan kertomuksia, joten kokonaisuus sosiaalisesta romahduksesta, pakolaisuudesta, uudesta elämästä ja sosiaalisesta noususta on epäilemättä todellisuutta dramaattisempi, mutta romaanihan tämä onkin.

Lokakuussa ilmestyy suomeksi Thuýn toinen romaani Vi. Esikoisen ansiosta sekin menee lukulistalle.

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen

Sankareiden verenkarvaiset uroteot

Maailma kylässä -tapahtumassa kuukausi sitten oli toki paljon muutakin kuin vain musiikkia, muun muassa iso teltta täynnä kirjakauppiaita. Minun käteeni tarttui sieltä jotakin kertakaikkisen eeppistä – kirjaimellisesti.

Kuninkaiden kirja on Iranin kansalliseepos – tai, tarkkaan ottaen, tämä Jaakko Hämeen-Anttiln suomentama ja Heli Hiedan kuvittama Kuninkaiden kirja (Otava 2016) on proosamuotoinen lyhennelmä Abul-Qasim Firdausin (n. 940–1020 j.a.a) kirjoittamasta Shahname-runoelmasta, joka on puolestaan eräänlainen Lönnrot-henkinen ”rekonstruktio” zarathustralaisessa Iranissa noin 500-luvulla j.a.a. kootusta (ja sittemmin kadonneesta) Kuninkaiden kirjasta, johon oli koottu Iranin hallitsijoiden tarina aina maailman synnystä asti. Lyhennelmä jättää pois runoelman loppuosan, joka Hämeen-Anttilan mukaan on ”kuivakkaampaa historiallista kerrontaa”, ja lisäksi muutamia erillisjaksoja on esitetty lyhyinä tiivistelminä [jotka on tekstiin merkitty hakasulkeilla].

”En minä ole maljojen ja levon mies. Näitä harteita ja kouria ei ole luotu ylellisyyteen. Taistelun tuoksinassa Jumala on kanssani, ja kohtaloni on voittaa. Saat nähdä, millainen minä olen sodassa, kun kahlaan veressä raudikkoni kanssa, kädessäni nuija, hohtava kuin pilvi, joka sataa verta. Se välähtelee kirkkaana kuin tulenlieska ja murskaa kallon norsultakin. Kun pukeudn panssaripaitaan, kohtalokin kavahtaa nuoliani.”

Kuninkaiden kirjan suurin sankari on Rostam, jättiläiskokoinen soturi, satojen vuosien ikään elävä (kuten moni muukin) supersankari, joka pystyy painamaan täysikokoisen hevosen maata vasten yhdellä kädellä ja jonka Iranin kuninkaat hakevat apuun aina kun naapurimaiden hallitsijat – tai noitavoimat – käyvät heidän maansa tai omaisuutensa kimppuun. Ei Rostam kuitenkaan ole täydellinen, kuten eivät muutkaan eepoksen keskeiset henkilöt. Kovin usein he sortuvat virheisiin, väärinkäsityksiin, itsekkäisiin pyrintöihinsä tai seuraavat vääriä neuvoja tai suoranaisia valheita, traagisin seurauksin: Rostam itse tappaa kaksintaistelussa nuorukaisen, ja saa vasta liian myöhään selville että tämä oli hänen oma poikansa.

Tämä on nimenomaan miesten kertomus: naiset jäävät usein nimettömiksi, ja nimetytkin naiset vilahtavat enimmäkseen vain ohimennen jonkun puolisona, jalkavaimona tai äitinä. (No, yksi taisteleva ja siinä lajissa varsin pätevä nainen on mukana.) Rostamkin suhtautuu paljon mustasukkaisemmin hevoseensa kuin naisiin.

Eepoksen mittasuhteet ovat eeppiset: sotaan lähtee satojentuhansien miesten armeijoita, joiden marssin nostattama pöly pimentää auringon. Lieneeköhän muuan herra Martin ottanut tästä esimerkkiä, sillä Kuninkaiden kirjassakaan ei koskaan viljellä mitään: mieslukuisten sotureiden pöytään ruoka tulee joko sankarien kaatamana riistana tai ilmestyy tyhjästä.

Suomenkielinen versio Kuninkaiden kirjasta on vaatimatonta kahta ja puoltasataa sivuaan näyttävämpi. Heli Hiedan vaikuttava kuvitus tuo minulle mieleen 1970-luvulla painetut kuvitetut Kalevalat ja muut eepokset, ja laadukkaalle paperille painettu jälki on erinomaista. Näin teos käy mainiosti kahvipöytäkirjasta, mutta on samalla sujuvaa luettavaa – joskin ainaiset verileikit, sankaruudet ja taistelut alkavat pikku hiljaa puuduttaa.