Kategoria: kirjallisuus

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Kun villiä länttä vielä ollut ei

Luin James Fenimore Cooperin Viimeisen mohikaanin (alkuteos 1826) joskus lapsena yhtenä lukuisista ns. poikakirjoista, kuten niitä siihen aikaan kutsuttiin. Viime viikonlopun Maailma kylässä -tapahtuman kirjateltasta sattui kohtuuhintaan käsiin Anu Van Heijstin vuonna 2014 julkaistu lyhentämätön suomennos. Koska jo kymmenkunta vuotta sitten lukemani Robinson Crusoen lyhentämätön laitos avasi kirjaa ja kirjan syntyaikaa aivan eri tavalla kuin nuorna luettu lyhennelmä, arvelin että uusi versio voisi tehdä saman tempun Nahkasukka-sarjalle.

Ja niin se taisi tehdäkin.

Muistin toki, että Cooper kirjoitti kirjasarjansa 1800-luvun alkupuolella ja saatoin jopa muistaa että kirjojen tapahtumat sijoittuivat 1700-luvun puoliväliin, aikaan ennen Yhdysvaltain itsenäistymissotaa. Omassa mielessäni nämä metsäiset seikkailut olivat aina sijoittuneet jonnekin myyttiseen ”Villiin länteen”. Uusi lukukerta – ja Yhdysvaltain tutkimuksen professorin Markku Henrikssonin erinomainen johdantoessee – paljasti että Mohikaanin tapahtumat sijoittuvat itse asiassa noin kolmensadan kilometrin päähän New Yorkista – pohjoiseen suurkaupungista, ei länteen. Cooper kirjoitti kirjaa nykyään Lake Georgena tunnetun järven rannalla kylpylä/täysihoitolassa, ja kuvitteli millaista järven ympäristössä oli ollut yli seitsemänkymmentä vuotta aikaisemmin. Kirjan intiaanikansat – mohikaanit, irokeesit, huronit, delawaret, mingot, monet muut – olivat nimenomaan Pohjois-Amerikan itärannikon väestöä, joka oli Cooperin aikaan jo kadonnut käytännössä jäljettömiin. Mielikuvitusta siis tarvittiinm ja mielikuvitusta Cooper totisesti käytti.

Oli hilpeää ja välillä ahdistavaakin huomata, että lukemattomat sittemmin ennen kaikkea preeriaintiaaneihin liittyvät kliseet ja latteudet – ne jotka yhä kiertävät esimerkiksi meemikuvien ”viisaiden intiaanipäälliköiden” muka sanomina – ovat peräisin Cooperilta: Suuret henget, Manitout, jopa ”Ugh!”-äännähdys, joka ainakin Henrikssonin mukaan on nimenomaan Cooperin keksintöä. Ilmeisesti jopa West Pointin kadetit ottivat Nahkasukka-kirjat oppimateriaalina kuvitellessaan, että kaikki punanahat ovat samanlaisia kuin Cooperin satuhahmot – ja ratsastivat sitten näillä tiedoillaan ja kuvitelmillaan tuhansien kilometrien päähän lakotoja, navajoja ja apaššeja vastaan, kohtaamaan täysin erilaisia kansakuntia, kulttuureja, tapoja, uskomuksia.

Cooper ei pahemmin kyseenalaista aikansa käsityksiä valkoisten kaikenlaatuisesta ylemmyydestä tai maahantunkeutujien oikeudesta ottaa Amerikkaa haltuunsa. ”Villit”, jopa ”jalot villit”, ovat hänelle pohjimmiltaan raakalaisia, vaikka kirjan kaksi viimeistä mohikaania ovatkin rodultaan vähän sivistyneempiä kuin huronit, samalla tavoin kuin Cooper arvostaa englantilaisia rodullisesti korkeammalle kuin heitä vastaan taistelevia ranskalaisia. Tästä aikakauden itsestäänselvyyksiin kuuluvasta rasismista on tosin yksi kiinnostava poikkeus, kirjan Cora-neidin hahmo. Hän on urhea, älykäs, neuvokas ja sitkeä, vaikka onkin (minunkin vielä kansakouluvuosina koulukirjoista oppimani) vanhentuneen terminologian mukaan mulatti.

Viimeinen mohikaani on kiistämättä klassikko, ja yksi varhaisimpia amerikkalaisen kirjallisuuden klassikoita. Kovin monien klassikoiden tapaan se on myös aikansa lapsi, ja monessa suhteessa tämä paistaa kirjan riveiltä ja rivien väleistä perin, ehkä kiusallisenkin selvästi. Toisaalta kyseessä on myös ihan sujuvasti etenevä, nykysilmin jossain määrin vanhahtavaan sävyyn kirjoitettu ja suomennettu kertomus 1700-luvun puolivälin erään siirtomaasodan eräistä (kuvitteellisista ja/tai liioitelluista) tapahtumista ja (enimmäkseen kuvitteellisista) henkilöistä. Toki tekstiä lukiessaan voi edelleenkin tunnistaa lapsuusajan romanttisen ”kaikkina muina aikoina ja kaikissa muissa paikoissa olisi kivempaa ja jännittävämpää” -tunnelman, mutta siihenhän historiallisten romaanien – ja tieteiskirjallisuuden! – viehätys vahvasti perustuu.

Lopun alkuun

Jo jokusen vuoden tuotapikaa luettavien pinossa odottanut Jukka Laajarinteen 72 (Atena 2013) sopi itse asiassa erinomaisen hyvin seuraavaksi kirjaksi Hassan Blasimin Allah99:n jälkeen, eikä vain siksi että molempien nimessä on numero, eikä vain siksi että molemmat kirjat liittyvät muslimimaista Suomeen muuttaneisiin expatteihin.

Laajarinne aloittaa romaanin siitä mihin se päättyy: suomenmarokolainen Mourad pitelee sytyttimen johtoja kädessään kotitekoisilla pommeilla lastatussa pakettiautossa, ja tapahtuu räjähdys. Mourad herää paikassa, jossa hänen vammansa paranevat hämmentävän nopeasti, ja jossa hän kohtaa muslimeille kuolemanjälkeisessä paratiisissa luvatut 72 neitsyttä. Mouradin kannalta hämmentävää on, että paikka ei selvästikään ole paratiisi. Hämmentävää on, että neitsyet käyttäytyvät perin merkillisesti sairaalloiseen itsensäkiduttamiseen asti. Hämmentävää on, että neitsyet ovat kristittyjä nunnia.

Kirjan tarina seuraa vuorovedoin Mouradin yrityksiä saada jotakin tolkkua siitä mihin on päätynyt, ja toisaalta sitä miten hän päätyi pakettiautoon räjähdyksen keskelle: hänen lapsuuttaan Marokossa, perheen muuttoa parempien olojen toivossa Suomeen, perisuomalaista teini-ikää dokailuineen ja ihmissuhdekriiseineen, harrastuksia, uuden alun tarvetta, hengellistä etsintää. Laajarinteen tekstissä kulkee mukana ajatus, jota olen itsekin tolkuttanut monet kerrat seurassa jos toisessakin: pohjimmiltaan kristinusko ja islam ovat saman uskonnon haaroja. Koraaninsa hyvin lukenut Mourad kykenee puhumaan nunnille kielellä, jota he ymmärtävät, jonka he tunnistavat oman Jumalansa sanaksi, vaikkakaan eivät tunnusta Mouradin Jumalaa omaksi Jumalakseen.

Laajarinne onnistuu houkuttelemaan valistuneenkin lukijansa odottamaan kirjan toisessa säikeessä näennäisesti perin itsestäänselvää ratkaisua, ja onnistuu sitten viimeisillä sivuilla kiepauttamaan tilanteen aivan yhtä toimivalle, uskottavalle ja johdonmukaiselle kulmalle. Arvostan.

Kaaoksesta kylmään

Oli ensin tarkoitus ottaa Hassan Blasimin uusi romaani matkalukemiseksi, mutta viime hetkellä aivojen paranoidimpi ja neuroottisempi puolisko varoitteli, että entä jos suomea osaamattomat ja suomalaista nykykirjallisuutta tuntemattomat ulkomaalaiset tullimiehet ja turvallisuusviranomaiset löytäisivät tavaroista kirjan, jonka kannessa lukee isolla ”Allah”?

Kun palasin matkan jälkeen lukemaan teosta, sieltä löytyi tavallaan eräänlainen etiäinen lapsellisesta pelostani: bulgarialaiset tullimiehet, jotka löytävät kertojan matkatavaroista arabiankielisen kirjan, kuvittelevat sitä Koraaniksi, repivät siitä kannet ja tallovat tekstiä.

(Kyseinen kirja oli arabiankielinen käännös Italo Calvinon romaanista Herra Palomar, päähenkilölle hyvin tärkeästä teoksesta.)

Hassan Blasimin Allah99 (suom. Sampsa Peltonen 2018) on fragmentaarinen romaanikokonaisuus, jossa ainakaan joidenkin arvioiden mukaan ei ole varsinaista juonta tai kaarta. Siitä olen itse eri mieltä, sillä itse olin kyllä huomaavinani näennäisen irrallisten kertomusten ja episodien takana vissin kaaren sekä päähenkilön omassa elämässä että hänen kanssaan sähköpostinvaihtoa käyvän, pahenevista vanhuudensairauksista kärsivän yliopistotutkijan kirjoituksissa, joissa hän valittelee pahasti keskeneräistä arabiannostaan ranskanromanialaisen filosofin Emil Cioranin kirjallisesta tuotannosta. Itse olin lukevinani jonkinlaista jatkuvuutta myös Blasimin novellikokoelmasta Irakin purkkajeesus ja luullakseni sitä on myös esikoiskokoelmassa Vapaudenaukion mielipuoli, joten siirtyminen romaanimuotoon ei välttämättä ole ollut kirjailijalle niin valtaisa loikka.

Romaanin perusasetelmassa suomenirakilainen eläinlääkäri ja kirjailija Hassan ”Minervanpöllö” Buto alkaa koota blogia irakilaisten kokemuksista ensin diktatuurin puristuksissa, sitten amerikkalaismiehitystä seuranneessa kaaoksessa, heimoristiriitojen ja (ehkä kuitenkin hieman vähemmässä määrin) uskonnollisen fanatismin keskellä, sekä sitten siirtolaisena tai pakolaisena Euroopassa. Kirjoituksia on tarkoitus koota blogiin tasan 99 kappaletta. Osa romaanista muodostuu haastatteluista, osan aikaa Buto haastattelee itseään omasta elämästään Helsingissä, miltei pakkomielteisestä kapakeissa roikkumisestaan (koska baari on saunan ohella ainoa paikka missä suomalaiset puhuvat tuntemattomien kanssa) ja kapakkireissujen jälkeisestä irtoseksistä kapakkituttavien kanssa. Irakin purkkajeesuksesta mieleen tulleet mahdolliset esikuvat Daniil Harms ja Gabriel García Marquez ovat edelleen läsnä: Harms monien haastateltavien elämänkohtaloiden sattumanvaraisuudessa ja brutaaliudessa, Marquez siinä(kin) etteivät kaikki haastateltavat ole haastattelun aikaan enää elossa.

Allah99 välttelee hyvinkin tietoisesti mustavalkoisia asetelmia puoleen tai toiseen, karttelee hyvä/paha-akselin asetelmia ja aukaisee tällaiselle Irakin lähihistoriaa, nykytilannetta ja pakolaisuutta perin pinnallisesti tuntevalle monia näkökulmia. Siinä mielessä kyseessä on varsin valistava teos, vaikka valistaminen ei ole välttämättä sen (ainakaan ainoa) tarkoitus eikä kirja ole (välttämättä) suunnattu (ainakaan pelkästään) eurooppalaisille lukijoille. Se ei ole historiateos, ei yhteiskunta-analyysi eikä objektiivinen kuvaus yhtään mistään. Se on sarja (fiktiivisiä) pikavilkaisuja yksittäisiin elämiin, joiden ei ole tarkoituskaan olla edustavia esimerkkejä yhtään mistään. Se on laadukasta suomalaista nykykirjallisuutta.

Kun mikään ei muuttunutkaan

Matkalukemiseksi sattui kirja, jossa ei matkusteta. Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi 2018) nimetön päähenkilö istuu enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan kotonaan, isän hänelle Ullanlinnasta ostamassa asunnossa huonekasvien keskellä odottamassa, että maailma tulisi häntä tapaamaan. Hän on julkaissut esikoisromaanin ja odottaa, että hänen elämänsä muuttuisi toisenlaiseksi, jotenkin hienommaksi tai loisteliaaksi siksi että hän on nyt kirjailija.

Mutta mikään ei muutu. Hän on edelleen hän, tai minä, ihminen jolla on ystäviä ja omaisia, joille ei kerrota nimiä, koska he ovat olemassa vain suhteessa minään. He ovat sisar, toinen sisar, isä, äiti, ystävä (tai ystäviä, en ole lukumäärästä ihan varma), kirjailijaystävä sekä kuuluisa ystävä. Sitten on myös epämiellyttäviä ulkopuolisia, kuten maan merkittävimmän lehden kriitikko, joka kirjoittaa nuivan arvostelun minän kirjasta.

Oikea Saara Turunen on tehnyt paljon muutakin kuin kirjoittanut esikoisromaanin ja istunut asunnossa Ullanlinnassa, joten en oikein arvaa pitää Sivuhenkilöä muodikkaana ”autofiktiona”. Olen luultavasti ollut läsnä ”Kirjailijaliiton jäsenliiton” (eli varmaankin Helsingin kirjailijoiden, joka on itsenäinen kirjailijayhdistys) homejuustonhajuisessa tilaisuudessa kuulemassa kirjallisuusagenttien kapeita kriteereitä niille kirjoille, joita he haluavat maailmalle kaupata. Turusen minän lailla olen pohtinut, olenko ei-kirjallisilta ominaisuuksiltani jotenkin vääränlainen ihminen tullakseni huomioiduksi kulttuurijulkaisuissa, herättääkseni huomiota, saadakseni palkintoja. Itse olen huonoina hetkinä kuvitellut, että huomiota saadakseni minun pitäisi olla kantakaupungissa vanhassa kivitalossa (tai vaihtoehtoisesti maaseudulla) asuva parikymppinen nainen tai mies, hoikka ja kaunis, kenties lapsuudenkokemusten traumatisoima (tai, miespuolisena, päihderiippuvainen) synnynnäinen lahjakkuus. Turusen minän mielestä huomiota suodaan vain äijämiehille, vain heidän teoksistaan tulee klassikoita: jälkimmäisessä väitteessä on epäilemättä vahvasti perää.

Sivuhenkilön päähenkilön lailla luultavasti jokainen julkaissut kirjailija on tullut huomaamaan, että julkaiseminen muuttaa loppujen lopuksi hyvin vähän. Kirjoja, esikoisteoksiakin, julkaistaan Suomessa paljon. Harvat niistä menestyvät tai saavat huomiota. Hyvä kysymys on, haluaisiko monikaan kirjailija – Turusen minä tai minäkään – kovin monen asian oikeasti muuttuvan: harva kirjailija on niin ekstrovertti että viihtyy kovin hyvin kaikkien tuntemana kasvona.

Kaiken kaikkiaan Sivuhenkilö on vallan sujuvasti luettavaa tekstiä, kun Turusen kirjoitustyyliin ensin tottuu, ja parhaimmillaan herkullista ilmiöidensä kuvauksessa (ne kustantamon bileet!). Kirjan minä ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä henkilö, mutta inhimillinen ja – ainakin joissakin suhteissa – myös samaistuttava itsekeskeisissä pohdiskeluissaan. Teos on tuonut myös ilmeisen hyvin esille, miten sattumanvaraisesti huomio, menestys ja maine taiteen kentällä jakautuu, ja miten harvan ihmisen pintapuolisten mieltymysten perusteella kulttuuriosastot ja -piirit omaa huomiotaan jakavat. Tavallaan Sivuhenkilö toimii mainiona jatkona Mika Waltarin (klassiselle!) Aiotko kirjailijaksi? -oppaalle, joka varoittelee kovasti odottamasta liikoja; Turusen viesti voisi olla, että jos nyt sittenkin rupesit kirjailijaksi ja onnistuit peräti pääsemään julkaistuksi kirjailijaksi, ei kannata sittenkään odottaa liikoja.

Yhden asian ihminen

Mai Jian Koodinmurtaja (suom. Rauno Sainio, Aula & Co. 2017) alkaa maagisrealistisena sukukronikkana ja jatkuu eräänlaisena vale-elämäkertana. Kirjan minähahmo, nimimerkki Mai Jia (oik. Jiang Benhu) yrittää selvittää salakirjoituskoodeihin paneutuneen Erikoisyksikkö 701:n tähden Rong Jinzhenin elämänvaiheita ja sitä, miksi tämä, selvitettyään ”Purppuraksi” kutsutun salakirjoitusjärjestelmän, romahti psyykkisesti yrittäessään ratkaista sen seuraajaa, ”Mustaa”.

Jiang Benhu on itsekin työskennellyt Kiinan kansantasavallan tiedustelupalvelun hommissa, joten aihepiiri liippaa läheltä hänen omia kokemuksiaan – kenties. Kirjan Rong Jinzhen on eräänlaisessa tynnyrissä kasvanut poika, joka opetteli lapsena matematiikan perusteet omin voimin, kun huomasi laskutaitoa tarvitsevansa. Päästyään kosketuksiin muun maailman ja yliopiston kanssa hänestä oli kehittymässä merkittävä matemaattinen kyky, kun Erikoisyksikkö 701 värväsi hänet omaan, äärimmäisen suljettuun maailmaansa. Sellainen elämä sopi oikein hyvin autistisehkolle Rongille, jolla oli kyky keskittyä hyvin tiukasti yhteen asiaan ja jättää kaikki muu pois mielestään – jopa oman vaimonsa, jonka kanssa Rong ehti mennä naimisiin, ikään kuin ohimennen, vain vähän ennen hajoamistaan.

Koodinmurtajassa on hieman vakoilutrillerin aineksia, mutta ei sitä sellaisena voi oikein pitää. Siinä on jonkin verran yhteiskuntakritiikkiä, mutta ei sekään ole välttämättä oleellisin juttu. Se sivuaa koodinmurtamisen periaatteita, mutta hyvin ohimennen. Tavallaan kyseessä on fiktiivinen elämäkerta jo lapsena psyykkisesti vammautetusta ihmisestä, joka onnistuu nousemaan oman alansa huipulle, josta ei enää pääse kuin alaspäin – kirjassa miltei ohimennen esiintynyt psyykkisesti sairas mies paljastuu, jotakuinkin yhtä ohimennen, tarinan loppupuolella erääksi Rongin edeltäjistä. Omaa tunnelmaansa luo kirjan tapa häivyttää todellisia paikkoja käyttämällä ”N-kaupungin” ja ”Y-valtion” kaltaisia vanhahtavia nimityksiä.

Kaiken kaikkiaan vallan toimiva ja kiinnostava romaani. Täytyy etsiä käsiin myös Mai Jian seuraava suomennos, edelleen Erikoisyksikkö 701:n ihmisiin paneutuva Pimeä voima.


Näkyviä tuloksia

Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.

Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.

(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)

Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.

Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.

(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)

Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.