Kategoria: kirjallisuus

Mettiäisen mielenliikkeet

Olen yleensä kuvitellut, että muurahaisten kaltaisten yhteisöeläinten yksilöt ovat kaikesta kemiallisesta sun muusta viestinnällisestä nerokkuudestaan huolimatta enemmän tai vähemmän älyttömiä koneita, ikään kuin isomman ja mahdollisesti ajattelukykyisen olion soluja. Voi hyvin olla, että olen ollut tässä suhteessa aivan hakoteillä.

Saksalaissyntyisen hyönteistutkijan Lars Chittkan tuore yleistajuinen kirja The Mind of a Bee (Princeton University Press, 2022) analysoi sosiaalisten pistiäisten – ensisijaisesti mehiläisten ja kimalaisten – aivoja, aistimaailmaa ja aivotoimintaa hyvinkin perusteellisesti, äärimmillään jopa yhden ainoan, mutta mehiläisten toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeän aivosolun tarkkuudella.

Mehiläisellä on pikkuriikkiset aivot, joissa on vain noin miljoona hermosolua (verrattuna ihmisaivojen noin 86 miljardiin hermosoluun), mutta solujen määrää tärkeämpää on niiden verkostoneisuus, ja siinä suhteessa pistiäisaivot ovat hyvinkin kehittyneet. Niillä on myös erinomainen aistimisto, tarkka hajuaisti (tuntosarvissa) ja valtavat verkkosilmät, joiden ”pikseliresoluution” karkeutta korvaavat muun muassa kyky nähdä ultraviolettivaloa ja (silmän yläosalla) valon polarisaatiota, joka on erittäin hyödyllinen suunnistusapu pilvisinä päivinä. Niillä saattaa olla suunnistamiseen jonkinlainen magneettikenttäaisti. Sillä suunnistamisen mehiläiset totisesti osaavat: ne saattavat lentää päivänsä aikana kymmeniä kilometrejä etsimään mesipitoisia kukkia – tai palaamaan aikaisemmin löytämälleen tai pesätoverien löytämälle apajalle – sekä palaamaan sieltä kotipesään jotakuinkin erehtymättä.

Mehiläiset osaavat myös ottaa vaarin toverien toiminnasta. Useimmat lienevät kuulleetkin mehiläisten ”tanssista”, liikesarjoista joilla hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen kertoo pesätovereilleen, missä suunnassa apaja on ja miten kaukana – pilkkopimeässä pesässä. Sen lisäksi Chittka kertoo kokeista, joilla on osoitettu, että yksittäinen kimalainen ottaa opikseen toisen lajitoverin – tai jopa erilajisen pistiäisen – toiminnasta ja valinnoista laboratorien eriväristen keinokukkien ääressä, kun saa katsella sitä lasin toiselta puolen.

Chittka rapauttaa entisestään ”ne ovat vain isomman kokonaisuuden osasia” -ajatteluani kuvaillessaan kokeita, joissa kyettiin osoittamaan saman pesän yksilöiden välisiä eroja sekä luonteessa että ongelmanratkaisukyvyssä, siitä huolimatta että saman pesän yksilöt ovat geneettisesti identtisiä saman kuningattaren tyttäriä. Huvittavin esimerkki oli koe, jossa testattiin mehiläisten suunnistuskykyä sieppaamalla ne pesän suulta pieneen mustaan rasiaan ja kuljettamalla ne sitten johonkin kauemmaksi, mistä niiden piti löytää sitten itselleen oudommassa paikassa sekä mettä syötäväksi että tie kotiin. Useimmat pyydystettävistä paheksuivat ja protestoivat vangitsemista, mutta muuan (merkitty) tapaus lensi suoraan rasiaan jos vain näki sen jossain lähellä: hänelle se oli ilmainen taksimatka jonnekin missä saattoi hyvinkin olla mainio mesiapaja. Pienten RFID-tagien avulla on myös pystytty tutkimaan yksittäisten mehiläisten ja kimalaisten päivittäisiä lentoreittejä: jotkut kulkevat päivästä päivään samaa reittiä siinä missä niiden pesätoverit saattavat jatkuvasti muuttaa lentoratojaan ja etsikellä uusia reittejä mahdollisesti uusille apajille. Ja jotkut ovat laiskempia kuin toiset.

Kirjan loppua kohden Chittka alkaa pohdiskella, onko mehiläisillä tietoisuus. Hänen vastauksensa on, että hyvin mahdollisesti. Kokeilla on todettu, että niillä on ainakin jonkin verran metakognitiivisia kykyjä: esimerkiksi joissakin niille tarjotuissa valintatilanteissa ne ”tietävät, etteivät tiedä”, eivätkä välttämättä viitsi haaskata aikaa ja energiaa selvittää ongelmia, joiden ratkaisusta ei tunnu olevan juurikaan hyötyä ravinnon saannin tai muun niille keskeisen asian suhteen. Ainakin jotkut kimalaislajit tunnistavat pesätovereistaan eri yksilöiden kasvot – mehiläisillä tämä on harvinaisempaa, sillä tuhansien mehiläisten pesissä yksilöiden erottaminen vaatisi valtavasti muistikapasiteettia.

The Mind of a Bee on kiehtova kirja. Paikka paikoin sen analyysit esimerkiksi mehiläisen aivojen hienorakenteesta ovat maalikkolukijalle ehkä turhankin yksityiskohtaisia. Toisaalta Chittka tuo esiin myös pistiäistutkimuksen nykytilanteen lisäksi alan historiaa aina 1800-luvun alusta alkaen, ja antaa valaisevia esimerkkejä siitä miten entisajan ja nykyajan tutkijat ovat tuloksiinsa päätyneet – ja, monessa tapauksessa, miten äärimmäisen huolellinen ja uraa uurtava tutkimus on saatettu sivuuttaa vuosikymmeniksi esimerkiksi sen takia että tutkija on sattunut olemaan tummaihoinen yhdysvaltalainen 1800-luvulla tai saksanjuutalainen 1930- ja 1940-luvuilla. Tässä suhteessa kirja on myös kiinnostavaa tieteenhistoriaa pieneltä, mutta hyvinkin uteloittavalta alalta.

Poikkeuksellisen paha päivä

Dinosaurus-sana saattaa tarkoittaa arkikielessä jotakin vanhaa, pölyttynyttä, kehnoa ja uudempien asioiden jalkoihin jäävää, mutta monelle meistä kyseessä on kaikista kiehtovin eläin- tai jopa eliöryhmä, joka planeetallamme on koskaan elänyt. Juuri dinosaurusten henkiin herättämisestä on tuotettu valtaisan menestyksen saanut elokuvasarja, ja ensimmäisen osan kävin minäkin katsomassa peräti pariin kertaan, ja olin teatterin penkissä lyödä polvet leukaani, kun Velociraptor hyökkäsi välikaton läpi. No, okei, niuho minussa toki muisti (jälkikäteen) urputtaa, että suurin osa elokuvan dinoista oli itse asiassa liitu- eikä jurakaudelta, mutta silti… Cretaceous Park ei ehkä olisi ollut aivan yhtä myyvä nimi.

Liitukauden loppu lisää tietenkin kiehtovuutta, eikä kiinnostusta vähennä lainkaan että kauden ja koko dinosauruskunnan – lintuja lukuun ottamatta – loppu tuli nykytietämyksen mukaan äkillisemmin kuin yksikään aikaisemmista Maapallon massasukupuutoista, kun kymmenkilometrinen asteroidi (tai komeetta) jysähti paikkaan, joka nykyään tunnetaan Jukatanin niemimaana, ja synnytti Chicxulubin kraaterina tunnetun muodostelman – tunnetun sen jälkeen, kun se lopulta löydettiin 1980-luvulla. Nykyarvioiden mukaan tämä massasukupuutto tuhosi kahdeksisenkymmentä prosenttia planeetan eliölajeista. Se on vähemmän kuin permikauden parisataa miljoonaa vuotta aikaisemmin päättäneessä ”suuressa kuolemassa” (n. 95 % lajeista), mutta huomattavan paljon äkillisempi tapahtuma. Kyse ei ollut hitaasti etenevästä jääkaudesta, ei laavakenttien ilmakehään puhaltamista kasvihuonekaasuista, vaan yhden ainoan päivän aikana tapahtuneesta asiasta.

Nykytiedon mukaan, siis.

Nykytiedon mukaan amerikkalainen tietokirjailija Riley Black on kirjoittanut mainion kirjan tästä Maan eliökunnan historian karmeimmasta päivästä ja sen jälkiseurauksista: The Last Days of the Dinosaurs: An Asterod, Extinction and the Beginning of Our World (The History Press 2022) ilmestyi keväällä ja oli jokseenkin pakko saada lukuun mahdollisimman pian.

Black kuvailee tapahtumia ennen kaikkia Montanan Hell Creekissä, hyvin laajalti tutkitussa pohjoisamerikkalaisessa myöhäisliitukautisten fossiilien löytöpaikassa. Teksti etenee miltei kaunokirjallisena narratiivina kuvaillessaan (ja kuvitellessaan) elämää seudulla törmäystä edeltävänä päivänä, törmäyspäivänä, seuraavina päivinä, kuukausina, vuotena ja sitten sata, tuhat, satatuhatta ja miljoona vuotta myöhemmin. Jokaisen luvun lopussa on myös ”toisaalla”-osio valaisemassa, millaisia vaikutuksia katastrofilla oli jossakin muussa maapallon kolkassa. Joka episodiin Black poimii yhden tai muutaman alueelta tunnetun eläinlajin yksilön, kuvailee niiden päivää (tai yötä). Tämä on hyvä ja helppolukuinen tapa hahmottaa elämän kiertokulkua, ravintoketjujen romahtamista ja uusien lajien pikkuhiljaista kehittymistä niistä muutamista lajeista, jotka selvisivät katastrofaalisen törmäyksen ensin aiheuttamista maailmanlaajuisista maastopaloista ja sitten vuosikausien mittaisesta talvesta, kun ilmakehään päätyneet heitteleet ja molekyylit heijastivat suuren osan auringonvalosta takaisin avaruuteen ja romauttivat yhteyttävien kasvien, levien ja planktonin elinmahdollisuudet, mikä puolestaan romautti kaikkien kasveja, leviä tai planktonia syövien eläinten elinmahdollisuudet.

Black on järkevästi sijoittanut kirjan liitteeseen kunkin luvun kuvausten pohjana toimineet teoriat ja kertoo siellä myös ne oletukset, joiden perusteella hän on kunkin kuvaelmansa rakentanut. Tämä edistää edelleen kirjan helppolukuisuutta. Koska Blackin kuvailtavakseen valitsevat eläimet eivät läheskään aina ole niitä tunnetuimpia liitukauden dinoja, kirjaan kaipaisi muutakin kuvitusta kuin lukujen alkujen luonnosmaiset piirrokset. Nyt tekee koko ajan mieli loikata kirjan äärestä koneelle katsomaan, miltä vaikkapa Ankylosaurus, Eoconondon tai Purgatorius ovat ehkä näyttäneet.

Sosiaalinen sivullinen

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Toinen Rooma (ennen kolmatta)

Historiasta aina kiinnostuneenakin joudun tuon tuostakin myöntämään, että on alueita joiden vaiheista tiedän häpeällisen vähän, eivätkä kyseessä ole läheskään aika mitkään täältä Pohjolasta katsoen kaukaiset tai eksoottiset tienoot. Isoja aukkoja tietämyksessäni on esimerkiksi yhdestä Euroopan merkittävimmästä myöhäisantiikin ja keskiajan valtiomahdista, jolla on ollut valtava vaikutus Suomen naapurimaan – ja Karjalan – historiaan ja henkiseen ilmapiiriin. Tarkoitan sitä valtiota, joka koulun historiankirjoituksessa ainakin minun aikanani kuitattiin lähinnä sivulauseissa nimellä ”Itä-Rooma”.

Paavo Hohtin tuore kuusisataasivuinen Bysantti – tuhat draaman vuotta (WSOY 2021) paikkaa ainakin jokusen aukon, mutta samalla jättää mielenpohjalle vähintään yhtä paljon kysymyksiä. Hohti myöntää esipuheessaan, että historiankirjoituksen pohjaksi käytettävissä on ollut arkeologisten löytöjen ohella lähinnä aikalaiskronikoita, jotka ovat keskittyneet enimmäkseen hallitsijoiden tekemisiin ja sotimisiin. Siinä mielessä Bysantin hiukan kuivakkaan ja välillä vähän luettelomaisen tekstin lukeminen oli liki nostalginen kokemus: tällä tavalla historiaa opetettiin ennen vanhaan. Tärkeintä olivat heidän hallitsijansa, heidän sukujuurensa, sukupuolielämänsä, sotansa ja muut touhunsa, ”rahvas” mainittiin vain poikkeustapauksissa ja silloinkin sivulauseissa.

Toisaalta tavallisen kansan jääminen sivummalle on mahdollistanut toistatuhatta vuotta pitkän historian tiivistämisen vajaaseen kuuteensataan sivuun, sillä paljon on kerrottavaa näinkin. Hohti aloittaa tarinan Rooman keisari Konstantinus I:stä 300-luvulla jaa., jolloin tämä perusti uudeksi hallintokaupungikseen Konstantinopolin (nyk. Istanbul), ja päättää tarinan 1400-luvun puoliväliin, kun osmanisulttaani Mehmed II:n joukot valloittavat tämän ”Toisen Rooman”, jolloin bysanttilainen keisarikunta lakkaa lopullisesti olemasta…

… tai ainakin siirtyy pohjoisemmaksi ”Kolmanteen Roomaan” eli Moskovaan, jonka suuriruhtinaille muutama viimeisen bysanttilaisen keisarisuvun tyttäristä naitettiin.

Toinen Rooma peri ensimmäisestä monen muun asian ohella huonot vallanperimyskäytännöt, mikä tarkoitti sitä että myös Konstantinopolissa vallanvaihdokset tapahtuivat sotkuisesti, johtivat usein kilpailevien vallantavoittelijoiden murhiin tai vähintäänkin silpomisiin – etenkin silloin jos kilpailijat sattuivat olemaan veljiä tai serkkuja ja siten yhtä ”oikeutettuja” keisariuteen – sekä mutkikkaisiin kanssahallitsijajärjestelmiin. Ehkä hieman yllättävästi ns. kansalla – käytännössä Konstantinopolin kaupungin asukkailla – oli ainakin toisinaan jonkin verran päätösvaltaakin hallitsijanvalinnassa, enimmäkseen kyllä huutoäänestyspohjalta kansankokouspaikkana käytetyllä suurella Hippodromilla. Toisinaan myös naisilla, keisarinnoilla, saattoi olla hyvinkin paljon valtaa, etenkin jos ”varsinainen” keisari sattui olemaan alaikäinen.

Yksinvaltaisessa järjestelmässä ongelmana on aina, että yksinvaltiaan tulisi kyetä loistamaan kaikilla hallinnon aloilla yhtä aikaa. Hohti ja ilmeisesti myös aikalaiset mittasivat hallitsijan kuntoisuutta ensisijaisesti sotilastaidoilla, ja kun bysanttilaisten hallitsijoiden sotataidot vaativat mukanaoloa sotaretkillä ja taistelukentillä, ja keisarikunta oli yleensä kaiken aikaa sodassa keskimäärin kahdella eri rintamalla eri puolilla valtakuntaa, on selvää että yleensä melkoinen osa muuta hallintoa jäi keisarin agendalla toissijaiseksi. Bysanttilaiskeisareilla oli vielä lisäriesana sekin, että heidän oli enimmäkseen oltava Konstantinopolin patriarkan rinnalla teologian asiantuntijoita aikana, jolloin kristikunta rakoili monen eri fraktion, opin ja harhaopin suuntaan. Keisarit eivät välttämättä aina olleet samaa mieltä patriarkkojensa kanssa, joten näiden päät olivat usein yhtä huterasti hartioilla kuin keisareiden itsensä. Jos keisari (tai useampi kanssakeisari) keskittyi sotaretkiin ja/tai uskonnollisiin kysymyksiin, saattoi valtakunnan taloudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen jäädä varsin vähälle huomiolle. Tokihan yksinvaltiaat delegoivat asioiden hoitamista alaisilleen, mutta historia on osoittanut (muuallakin) että yksinvaltiaiden kyky löytää nuoleskelevien suosikkiensa (ja/tai sukulaistensa) joukosta oikeita miehiä oikeisiin virkoihin on yleensä kerrassaan surkeaa. Bysantissa tämä johti usein kapinoihin, jotka joskus jopa onnistuivat keikauttamaan keisarin valtaistuimeltaan.

Silti tämä kakkosversio Rooman valtakunnasta kesti jotakuinkin koossa toistatuhatta vuotta, itse asiassa pidempään kuin ”alkuperäinen” Rooma, joskin Konstantinopolin hallitsijat katsoivat johtavansa samaa valtakuntaa Konstantinopolista jota oli aikoinaan johdettu Rooman kaupungista (ja sittemmin Ravennasta). Historiankartastoja katsellessa tulee helposti vaikutelma, että nuo toistatuhatta vuotta olivat pelkkää alamäkeä, sillä valtakunnan pinta-ala pieneni jatkuvasti. Todellisuudessa Bysantti pysyi kuitenkin sekä taloudellisena että kulttuurillisena suurvaltana hyvin pitkään, oikeastaan aina vuoteen 1204, jolloin neljännen ristiretken ainoaksi sotilaalliseksi saavutukseksi jäi Konstantinopolin miehitys ja silmitön ryöstäminen sekä ”kreikkalaisen” keisarin korvaaminen ”latinalaisella” yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Tämä episodi oli oikeastaan se viimeinen pisara, joka lopullisesti katkaisi ”idän” ja ”lännen” kristikuntien välit ja kasvatti jo aikaisemminkin hyvällä alulla olleen ”itäisen” epäluulon ”länttä” kohtaan – epäluulon, joka jatkuu yhä montaa Bysantin perintöä (ortodoksisen uskonnon ohella) vaalivalla Venäjällä, joka aikanaan omi tunnuksekseen jopa Bysantin viimeisen Palaiologos-keisarisuvun vaakunalinnun, jakomielisen kaksipäisen kotkan.

Etenkin Venäjän tämänhetkisen järjettömän Ukrainan sotaretken aikana Bysantin historiaa on vähän turhankin helppo peilata nyky-Venäjään, poimia yhtäläisyyksiä yksityiskohdista: niin tuntuu tekevän Venäjän ortodoksikirkkokin, tai ainakin ne jotka uskovat että ”Kolmas Rooma” on se lopullinen, joka kestää aina tuomiopäivään asti.

Toisaalta Bysantin ja myös sen ympäristön kansakuntien historia on erinomainen todiste siitä, miten liikkuvaisia ihmiset ovat, ja miten sattumanvaraisia väestöryhmien päätymiset sinne missä ne nykyään majailevat: esimerkiksi unkarilaiset ajautuivat nykyisen Unkarin alueelle (joka bysanttilaisena aikana tunnettiin ”Pannoniana”) ja turkkilaiset (osmanit) nykyisen Turkin tietämiin (”Anatoliaan”) jostakin paljon itäisemmiltä seuduilta vain, koska toiset kansanryhmät heitä sinne työnsivät. Valtioiden ja kansakuntien ”historialliset”, ”oikeat” ja ”ikuiset” rajat ovat enimmäkseen hyvin lyhytaikaisia ja keinotekoisia.

Vain viikko Coniin!

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kaksi Agricolaa

Todellisten henkilöiden elämiin perustuvat historialliset romaanit ovat olleet viime vuosina varsin trendikäs kirjallisuudenlaji: tokihan minä tiedän, koska kerran olen yhden sellaisen itsekin kirjoittanut. Silti on kiinnostavaa, että sama henkilö on innoittanut peräti kahta suhteellisen lähekkäin ilmestynyttä tuoretta tomaania. Mikael Agricola (n. 1510–1557) on siinä suhteessa tietysti kerrassaan mainio valinta. Hänen todellisesta elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, julkista toimintaa ja kirjoituksia – ja ennen kaikkea suomennoksia – lukuun ottamatta, joten tilaa mielikuvituksen käytölle riittää.

Roope Lipastin Mikaelin kirja (Atena 2021) on kaksikosta selkeästi perinteisempi historiallinen romaani, joka keskittyy Agricolan hengen vieneeseen rauhanneuvottelumatkaan Moskovaan Iivana-tsaarin luokse talvella 1556–7. Vuoroluvuin seurataan Agricolan vaivalloista matkaa Turusta Suomenlahden rannikkoa pitkin ensin Viipuriin, Novgorodiin ja Moskovaan sekä paluumatkaa aina Uudenkirkon järven jäälle asti, missä päähenkilö menehtyi matkan rasitusten aiheuttamaan sairauskohtaukseen. Vuoroluvuin seurataan Agricolan Birgitta-rouvan elämää Turun piispantalossa miehen poissaolon aikana, ja niitä vaikeuksia johin tämä joutuu yritettyään parantaa aivoinfarktin saanutta äitiään lukemalla ääneen pakanallisen loitsun ”Mikaelin kirjasta”, keskeneräisestä käsikirjoituksesta johon hänen miehensä on koonnut muistiin merkitsemiään kansanparannusneuvoja.

Lipastin Agricola on työteliäs, keskittynyt ja omanarvontuntoinen patriarkka, vaikka ei olekaan rauhanvaltuuskunnan korkea-arvoisin henkilö. Sekä Mikael että Birgitta ovat ensimmäiset puolisonsa (ja ensimmäiset lapsensa) menettäneitä, monessa suhteessa perin keski-ikäisen oloisia vanhempia yhteiselle Kristian-pojalleen, niin monien historiallisten romaanien lailla jossain määrin aikaansa nähden hieman liian moderneilta tuntuvia hahmoja. Taustatyöt on toki tehty, ja miljööt – 1500-luvun Turku, Novgorod ja Moskova sekä loputtomat vaunu- ja rekireitit hyytävän kylmänä talvena – tuntuvat uskottavilta. Teksti on erinomaisen luistavaa, pienestä kuivakkuudestaan huolimatta.

Pääskyt talvehtivat järven pohjassa (Otava 2021) on sitten jotakin aivan toisenlaista. En ole lukenut Jari Tervoa aikaisemmin – en kyllä Lipastiakaan – joten en voi verrata tätä hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tämä romaani ottaa vahvoja vaikutteita Cervantesilta ja monilta muilta klassisten (tragi)koomisten veijari- ja vaellusromaanien kirjoittajilta, eritoten Rabelaisilta, päätellen runsaista vatsantoimitusten ja muiden kehollisten eritteiden ynnä juopottelun kuvauksista. Veijariromaaniperinteen mukaisesti sankari-Agricola on vähän hömelö mutta hyväntahtoinen ja herkkäuskoisehko introvertti, ja hänellä on tietenkin myös sidekick, lapsuudenkaveri Petrus (joka varhaisessa vaiheessa paljastuu myös velipuoleksi).

Tervo jakaa tarinan neljään osaan (kirjaan): ensimmäisessä ollaan lapsuudenkodissa Pernajan Torsbyssa, toisessa opiskelemassa Lutherin Wittenbergissä, kolmannessa (ja lyhyessä neljännessä) samaisella rauhanneuvottelumatkalla Moskovaan, josta Lipasti kirjoittaa. Tervo kirjoittaa Agricolalleen (harha)näkyjä aiheuttavan epilepsian, jota tämä yrittää salailla (koska moinen paholaisentauti olisi vienyt mahdollisuudet sekä virkaan että avioliittoon), ja tekee Birgitasta vihkiäisten aikaan parikymmentä vuotta miestään nuoremman lapsivaimon (mikä ei välttämättä ollut erityisen poikkeuksellista tuohon aikaan), ja etenkin Lutherista jokseenkin vastenmielisen omahyväisen ahmatin ja juopon. Mielenkiintoista kyllä, tsaari Iivana IV Julma saa tässä versiossa paljon enemmän inhimillisyyttä ja monitasoisuutta, vaikka kyllä Tervo muistaa kertoa sadismistaan kuuluisaan suuriruhtinaaseen liitetyt tarinat siitä kuinka tämä esimerkiksi lapsena pudotteli koiranpentuja torneista ja juoksi sitten katsomaan, kuinka ne kuolivat luut murskana. Kaiken kaikkiaan sekä Tervo että Lipasti piirtävät talvisesta 1500-luvun Venäjästä, sen eliitistä ja virkamiehistöstä erittäin negatiivisen kuvan, mikä ei välttämättä ole mitenkään väärä… vieläkään.

Tervon kertoma tarina rönsyilee välillä Laurence Sternen hengessä laajoille sivupoluille. Runoilijataustainen Tervo käyttää erittäin rikasta kieltä ja sanastoa, joista kaikki ei tokikaan ole ihan epookkiin istuvaa – mutta se on pointtikin. Historiaa hiemankin tunteva löytää tarinan lomasta lukuisia heittoja, joiden ei ole tarkoituskaan vaikuttaa sellaisilta mitä joku 1500-lukulainen olisi ns. oikeasti ajatellut tai kirjoittanut. Pääskyt ei ole eikä yritäkään olla oikeaoppista kuvausta siitä miten epookkina oltiin ja ajateltiin – vaikka taustatyöt on kyllä selvästi tehty huolella tässäkin – mutta toisaalta karnevalistinen tyyli on oikeastaan lähempänä sitä miten uuden ajan alkupuolella syntyneitä romaaneja oikeasti kirjoiteltiin. Kiinnostavaa kyllä Tervo sivuuttaa Agricolan kirjallisen toiminnan lähes kokonaan, mainitsee vain sivulauseissa kuinka Mikaelin omakustanteet näyttivät hänen omissa silmissään ankeilta ja nuhjuisilta – ja kuinka niiden suomenkieltä olisi kuulemma sen ajan suomalaisen lukeneiston (ts. lukutaitoisen vähemmistön) joukossa pilkattu ja naureskeltu.

Ei ole mitään mieltä yrittää asetella näitä kahta perin erilaista romaania minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Ne ovat itsenäisiä, kirjoitustyyliltään ja tavoitteiltaan perin erilaisia teoksia, jotka käyttävät päähenkilönsä niukkoja elämäkertatietoja omien, erilaisten tarinoidensa kerrontaan. Molemmat kyllä vallan tutustumisen arvoisia.

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.