Tekijä: jPekka

Löytöretki Keski-Maahan

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.

Geometrialla avaruuteen

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Vanha kirjallisuuden päivillä

Muistutan vain pikaisesti, että minua(kin) voi nähdä tänä perjantaina Sastamalan perinteisillä vanhan kirjallisuuden päivillä. Esiinnyn peräti paneelikeskustelussa:

Juhlasali:
Kello 15.30–16.30

VALHEITA TULEVAISUUDESTA

Avaruusmatkoja, isoveljen valvontaa ja koneihmisiä. Mitä kaunokirjallisuus kertoo tulevaisuudesta? Pitääkö se paikkansa – ja pitääkö sen pitää? Keskustelemassa kirjailijat Magdalena Hai, J. Pekka Mäkelä ja Jani Saxell. Keskustelun johdattajana toimii kirjailija Tiina Raevaara.

Edellisestä kirjallisesta live-esiintymisestä onkin kulunut jo aikamoinen tovi.

Kääröjen meren äärellä

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

”3521”, 2. osa

Näin siis jatkuu viime torstaina aloittamani kuvakertomus viisikielisen lavattoman basson rakentamisesta. Kun kansilevyn liimaus oli saanut kuivua rauhassa, se oli helppo muotoilla tasan lankun muotoiseksi surruuttamalla yläjyrsintä ja kärkilaakeriterää.

Vielä tässäkin vaiheessa lankkukokonaisuuden muotoilussa tapahtui kaikenlaista pientä hienosäätöä, enimmäkseen hiomakoneella ja vähän sahallakin. Näiden ”kaikki komponentit paikoillaan” -asetelmavalokuvien avulla on helpompi hahmotella kokonaisuutta ja sitä, pistääkö jokin silmään ei-miellyttävällä tavalla.

Minulla on ollut tapana laittaa omatekemiin soittimiini sisälle jyrsittyjen onkaloiden ohella myös reunalistoja. Tällä kertaa päätin jättää listojen liimaamisen väliin. Reunoihin tuli vain kevyt pyöristys ja pariin strategiseen kohtaan kevyt viiste: kanteen kyynärvartta varten, pohjapuolelle vatsakumpua varten. Tässä vaiheessa syntyi myös yksi viiste kielenpidin-virityskoneistoa varten.

Toinen, mutta helpommin korjattava pikkumoka sattui kun porasin kaulan kiinnitysruuvien reiät hajamielisyyttäni tuplaten liian paksulla poranterällä. Onneksi rojukokoelmasta löytyi juuri sopivankokoisia puutappeja liimattavaksi liian laajoihin reikiin, ja oikeankokoiset reiät saattoi sitten porata tappien läpi muöhemmin liiman kuivuttua.

Harkitsin pitkään basson jättämistä ns. luonnonväriseksi, koska kannen bubinga on sen verran nättiä. Pohjan pähkinäpuu on kuitenkin luonnostaan tylsän harmaanruskeaa, joten lopulta luovuin ajatuksesta ja ryhdyin sekoittelemaan petsivärejä pohjalakkaan.

Ensimmäinen värikerros ”burgundi”, oli paljon ärmäkämmän äkkimakeaa kuin olin kuvitellutkaan. Onneksi tarkoituskin oli hioa siitä suurin osa pois niin että jäljelle jäävä väri ainoastaan korosti hieman puun syitä ja kuvioita.

Hiontaoperaation ja muutaman värittömän lakkakerroksen jälkeen värisävy ei ollut enää äkkimakea, vaan perin epämääräinen. Mutta seuraavaksi vuorossa oli jokunen kerros yhdistelmällä ”kirsikka” ja ”vanha meripihka”…

Olen usein merkinnyt omatekoisten soittimien sarjanumeroksi valmistumispäivämäärän, mutta koska kaula-aihion tyvipäässä oli puutavarakaupan jäljiltä numero valmiina, tämän soittopelin sarjanumeroksi tuli 5145. Nimekseen se sai yksinkertaisesti ”JPM 3521” eli ”35 tuumaa, 2021”, joten tekovuosi näkyy edes siellä. Sikäli kun nimi ja numero kenenkään silmiin sattuvat, sillä ne on merkitty varsin huomaamattomiin paikkoihin.

Vähitellen värisävy alkaa näyttää siltä miltä sen pitääkin.

Lankkua maalauksen aikana kannatteleva tukikeppi on ruuvattu kaulataskuun niin että ruuvien tekemät reiät jäävät valmiissa soittimessa kaulan peittoon. Tarkkaavainen kenties huomaa, että tukikeppi koostuu kahdesta puulajista: se on kaula/otelauta-aihiosta aikoinaan irti sahattu jämäpala.

En ole kovin hyvä pintakäsittelemään soitintekeleitäni, jotka tahtovat olla vähän skröbyisen ja joskus kuluneenkin näköisiä jo uutena. Osittain kyse on siitä, etten ole saanut hommattua maaliruiskua, eivätkä huonekalukäyttöön tarkoitetut vesiohenteiset lakat ole ehkä kaikkein parhaita tarkoitukseen: toisaalta vesiohenteisuus on oleellisen tärkeää, koska nikkaritila on yhteydessä naapurin asuntoon, jonne en halua hajuhaittoja.

Vesiohenteista lakkaa saa nykyään spraypulloissakin, ja riittävän monta kerrosta tekee kyllä sitten ihan kohtuullisen kiiltävää jälkeä – kunhan muistaa olla luottamatta purkinkyljen kuivumisaikaennusteisiin. Seuraavana päivänä pinta ei tosiaankaan ole kosketuskuiva, ei ainakaan meidän taloyhtiön maanalaisessa ja kieltämättä usein kosteahkossa nikkaritilassa. Seuraava viikkokin on vähän turhan paljon luvattu. Kannattaa antaa lopullisen pinnan kuivua niin kauan kuin vain malttaa. Tällä kertaa maltoin aika hyvin.

Alan myös oppia käyttämään kiillotusvälineistöä – tosin tässäkin soittopelissä on pari kohtaa, jossa kiillotuslaikka tuli puraisseeksi vähän turhan kovaa vähän turhan kauan… onneksi kohdat ovat pieniä.

Netistä löytyy Höfnerin tehtaalla kuvattu videopätkä ”Beatles-basson” tekoprosessista, jossa uuteen soittopeliin kiinnitetään kielet ennen kuin mikrofoneja laitetaan paikoilleen. Tällä kertaa tein itsekin samoin. Kielet tosin olivat vanhat, toisesta bassosta poistetut, ja tarkoituksena oli lähinnä hahmotella, mihin kohtaan mikrofonit olisi syytä asetella. Kun oikea kohta löytyi, kielet lähtivät pois ja jyrsin palasi tekijän kouraan.

En tosiaan tehnyt tällä kertaa ensimmäistäkään läpivientiä lankkuun ennen lakkausta ja kiillotusta. Niinpä sähkökoneiden painaminen varsin hyvin kiiltävään, tasaiseen pintaan hirvitti aika tavalla – niin pahasti, etten muistanut enää ottaa rakennusprojektista kuvia. Onneksi mitään isompia mokia ei tapahtunut.

Mikrofonit ovat muuten Lace Aluma -merkkisiä. Tällaisessa ontossa rakenteessa mikrofonit kuuluu kiinnittää basson kanteen (jotta ne kannen värähtelyt välittyisivät), mutta suurin osa moderneista, viisikieliseen bassoon sopivista mikrofoneista on tarkoitettu ruuvattaviksi mikkikolon pohjaan. Niin itse asiassa nämä Alumatkin, mutta ne ovat sen verran ohkaisia että läpiviennit huolella suunnittelemalla ja mikkien mukana tulleet pitkät ruuvit lyhyisiin vaihtamalla ne on mahdollista ruuvata myös kanteen.

Minulla on ollut taipumusta laittaa soittimiin monenlaisia ”hullu tiedemies” -kytkentöjä, joilla mikrofonit saa keskenään sarjaan (kun ne normaalisti on kytketty rinnan). Tällä kertaa päätin kuitenkin pysyä mahdollisimman perinteisessä säädinvalikoimassa: kummallekin mikrofonille tuli oma voimakkuussäädin ja lisäksi yhteinen sävysäädin (ts. normaali passiivinen alipäästösuodin, jolla ”turhaa” kirkkautta saa tarvittaessa pois).

Potentiometrejä ja liitintä kolvatessani jouduin naureskelemaan, että olin tehnyt taakse niin ison huoltoluukun että sinne melkein mahtuisi kolmen potentiometrin ja parin piuhanpätkän lisäksi vaikka kokonainen efektipedaali, mutta silti porasin potikanreiät ja liittimen läpiviennin aivan reunaan, osittain puun muodostaman lipan alle.

Ensimmäisen asennuskierroksen ja viikon–parin soitteluiden jälkeen pistin basson vielä osiin ja korjasin muutaman mokan ja pari ulkonäöllistä skröbyä. Mutta tuollainen siitä nyt sitten tuli. Lankun onttoudesta huolimatta se on melkoisen painava, noin 4,7 kiloa täydessä soittokunnossaan – pähkinäpuu on tiivistä tavaraa – mutta lavaton muoto tekee siitä onneksi kohtuullisen ergonomisen. Voi tieten olla, että olen asiasta eri mieltä ensimmäisen monituntisen seisten suoritetun soittosession jälkeen.

Mutta yhtä kaikki: minulla on uusi, mainio soitin, joka kuulostaa oikein mainiolta ja jota on mukava soittaa. Ulkonäköskröbytkin ovat tällä kertaa suhteellisen huomaamattomissa paikoissa.

”3521”, 1. osa

Vähän vaihtelua viime aikoina lähinnä lukemiini kirjoihin liittyneistä postauksista. Nikkarointi on ymmärtääkseni nykyään suosittua, ja minähän olen tykännyt siitä jo hyvän tovin muutenkin. Pitkästä aikaa minulla on nikkaroinnin tuloksista myös jotakin esittelykelpoista.

Olen jo hyvän tovin kehitellyt soitinrakennusprojektia, josta on tarkoituksena syntyä bassokitara – viisikielinen, virityslavaton eli sellainen ”päätön” malli jossa virityskoneisto on kielten tallanpäässä. Muiden komponenttien ohella myös puutavaraa on hommattu hyvän aikaa sitten: ajatuksena oli jyrsiä pähkinäpuinen lankkuaihio suhteellisen ontoksi, liimata päälle kiharasyisestä bubingasta (afrikkalainen ruusupuun sukulainen) tehty kuusimillinen kansilevy, tehdä kaula uunikuivatusta vaahterasta ja otelauta (vähemmän kiharaisesta) bubingasta.

Nykyään en häpeä lainkaan, miten paljon aikaa minulla on tapana käyttää suunnitteluun, pohdiskeluun ja silkkaan haaveiluun. Yleensä silloin tulee mietittyä ratkaisuja kunnolla ja ehkä tajuttua, että idea tai toinen ei oikein sittenkään ole hyvä ajatus. Niinpä lankun yleispiirteiden muotoilu suoraan puulevylle piirtämällä kesti kauan ja vaasti paljon pyyhekumia.

Mutta lopulta projekti siirtyi kuin siirtyikin nikkaritilaan. Ensimmäisenä työvaiheena jyrsin vaahteraiseen kaula-aihioon urat kaularaudalle ja hiilikuituvahvikkeille.

Hiilikuituvahvikkeet olivat myös ensimmäinen paikoilleen liimattava asia. Ns. kaksitoiminen kaularauta oli uraansa päästyään aiheellista peittää ennen liimausoperaatiota ohuella maalarinteipillä, jotta sen ruuvit ja kierteet toimisivat sittenkin kun kaula on valmis ja säädön tarpeessa.

Saman session päätteeksi kaula-aihio sai päälleen myös otelauta-aihion (jonka, kuten näkyy, olin aikoinaan ostanut niin että siihen oli valmiiksi sahattu nauhaurat 35 tuuman mensuuria varten). Kuten kuvasta näkyy, kumpaakaan aihiota ei ollut vielä sahattu edes suurin piirtein lopulliseen muotoonsa. Aivan edessä näkyy kaularaudan säätöruuvi, ns. ratasmallia, joten sitä on helppo vääntää sittenkin kun kaula on kiinni lankussa ja säätöruuvi lankun puuta vasten.

Kun liimat olivat saaneet kuivua aikansa, oli aika sahata kaula suurin piirtein oikeisiin mittoihin ja alkaa työstää sen takapuolta käteen sopivaksi. Kavahöylä oli koulun veistotunneilla eniten inhoamani työkalu, mutta alan vähitellen oppia käyttämään sitä – ja teroittamaan sen terän kunnolla. Molemmat erinomaisia keinoja epämieltymyksen karkoittamiseen.

Kun muoto alkoi olla suunnilleen sopiva, kaula sai kääntyä toisinpäin ja hiomavuoroon tuli otelauta. Olen joskusmuinoin hommannut monien suomalaistenkin soitinharrastajien suosimasta Stewart–MacDonald-nettikaupasta sarjan eri kaarevuuksille työstettyjä hiomaklunsseja, joilla oikea, säännöllinen kaarevuus on suhteellisen helppo saada aikaiseksi.
Kun otelauta on ns. täydellinen, vuorossa oli sitten otelautamerkkien reikien poraaminen, merkkien liimaaminen koloihin ja nauhojen vasaroiminen paikalleen puu- ja kumivasaralla. Tässä vaiheessa sitten huomasin että otelautamerkeistä nuo oktaavien tuplatäplät olivat sitten ns. viturallaan – mutta myöhäistä parkua tai yrittää korjata. Ei voinut kuin toivoa, että tämä jäisi ainoaksi kämmiksi.

Kun kaula alkoi olla suunnilleen kuosissaan oli lopulta aika siirtyä lankkuun. Ensimmäinen työvaihe oli tehdä kaulan tyven mallin mukaan ohjauslevy jyrsimen laakeriterää varten, pultata ohjauslevy sitten lankkuun ja jyrsiä kaulalle kolo.

Seuraavalsi olivat vuorossa lankkuun tulevat ontelot – tai iso ontelo. Vanhastaan hyväksi työmetodiksi on osoittautunut porata suurin osa alueesta ensin isoilla oksaporilla ennen yläjyrsimen käyttöönottoa.

Poraamisesta syntyvät lastut ovat muuten menneet taloyhtiön kompostin kuivikekäyttöön.

Kun ontelo alkoi olla suhteellisen kuosissaan oli lopultakin aika ottaa lankkuaihiosta pois kaikki se mikä ei näytä bassokitaran lankulta. Pääosin hommaa hoiti laadukas pistosaha, mutta aloitin kuitenkin muotoilemalla jyrkimmät korvat oksaporalla. Koska lankkuaihio on liian leveä ja lavea pylväsporaan, reikiä oli pakko tehdä akkuporakoneella.

Yhdellä sahauskerralla ei tokikaan selvitty. Kulmienrypistelyjen ja mallailujen jälkeen korjailin muotoilua vähitellen enemmän omaa silmääni miellyttäväksi.

Kun kansilevykin oli sahattu suurin piirtein muotoonsa, tulevan lankun kaksi osaa saivat tahmean kihlauksensa.

Jätetään liima kuivumaan rauhassa ja jatketaan tätä kuvakertomusta muutaman päivän päästä.