Kategoria: ”Hunan”

Viiden vuoden kakku

· 2 kommenttia ·

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Kongin jälkeen Meng

·

»… Se, joka edustaa keskitietä, on lähellä oikeaa Tietä. Mutta se, että edustaa keskitietä puntaroimatta ääripäiden etuja ja haittoja, on sama kuin edustaisi jompaakumpaa ääripäätä. Vastenmielistä yhden ääripään edustajissa on se, että he ovat Tien tuholaisia, poimivat yhden ajatuksen ja heittävät pois sata.»

Jyrki Kallion kääntämä ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) kuului siihen pariin hyllymetriin Kiina-aiheista kirjallisuutta, jota käytin Hunanin lähdemateriaalina. Kallio on jatkanut – muun Kiina-aiheisen tutkimuksensa ja työnsä sivussa – sarjaa ja saanut nyt suomennettua, toimitettua, kommentoitua ja taustoitettua Mestari Kongin ajatusten kenties tärkeimmän edelleenkehittäjän Mengzin (mahdollisesti 372–289 eaa. tai 390–305 eaa.) kootut ajatukset – sellaisena kuin ne ovat meidän aikaamme säilyneet.

Mestari Meng eli satakunta vuotta mestari Kongin jälkeen, joten hän ei ole kuullut suuren esikuvansa ajatuksia suoraan lähteestä, vaan erilaisina muistiinmerkittyinä ja perimätietona kulkeneina katkelmina. Samaan tapaan hänen omat ajatuksensa ovat sitten säilyneet: kyseessä on sarja keskustelukatkelmia oppilaiden ja opetuslapsien kanssa, keskusteluja. Ne on merkitty muistiin tai muistettu sitten pitkän aikaa Mengin kuoleman jälkeen, kunnes ne on koottu kirjaksi, jota on kopioitu sitten käsin ennen kuin kiinalaiset tulivat keksineeksi kirjapainotaidon monta sataa vuotta Mengin kuoleman jälkeen.

Vaikka Menzi on Mestari Kongin keskustelujen lailla kirjoituskokoelmana kanonisoitu ja vakiinnutettu toista tuhatta vuotta sitten, kyseessä on kuitenkin varsin hajanainen ja yli kaksituhatta vuotta vanha tekstikokoelma, joka on saattanut alkuvaiheissaan muuttua melkoisesti, aina jokaisen kopioijan mahdollisten virheiden (tai omien näkemysten) myötä. Myös kiinan kieli ja kirjoitustapa ovat muuttuneet, joten joissakin kohdissa Kallion(kin) on ollut pakko nostaa kädet pystyyn ja todeta alaviitteessä, ettei tästä kohdasta oikein saa selkoa mitä siinä halutaan sanoa. Silti urakka on ollut epäilemättä valtaisa.

Kallion toimittama laitos sisältää myös Menzin alkutekstin nykykiinaksi.

Mengziä voi jossain mielessä pitää eräänlaisena Platonina mestari Kongin Sokrateelle (ajallisesta erosta huolimatta), vaikka kungfutselainen filosofia keskittyy oikeastaan yksinomaan yhteiskunta- ja moraalifilosofiaan. Mesari Meng oli varhaisista ”(kungfutselaisista) kirjanoppineista” idealistisimpia, ja hän korostaa ”rahvaan” (ts. kansan) merkitystä, minkä lisäksi juuri häneltä on peräisin ajatus siitä, että huono hallitsija menettää Taivaan mandaatin, joten hänen syöksemisensä vallasta on hyveellinen teko. Tätä ajatusta, ymmärrettävästi, on haluttu aika tavalla häivyttää lukijoiden mielestä sekä siihen aikaan kun kungfutselaisuus on ollut Kiinan keisarikunnan virallinen filosofia, että nykyään, jolloin Kommunistinen puolue on ottanut ”uuden kungfutselaisuuden”, sosialisten silmälasien läpi tulkittuna, erääksi yhteiskunnallisista ohjenuoristaan. Yhteiskunnallinen hierarkia on tärkeää molemmille.

Tämä vanhojen tekstien uudelleenkäyttäminen tietysti sopii monessa suhteessa siihen henkeen, millä sekä Kong että Meng aikoinaan ajatuksiaan esittivät. Heidän ajattelussaan Kiinassa oli vallinnut kultainen, hyveellinen kausi varhaisten, legendaaristen Xia- ja Shang-dynastioiden hyvien ja jalojen keisarien aikaan. Ajatus on ymmärrettävä sikälikin, että sekä Kongin että Mengin aikaan Kiina oli jakautunut lukuisiin keskenään sotiviin pikkuvaltioihin. Ei ole varmuutta, oliko varhaisia keisareita todella olemassa ja oliko heidän keisarikuntansa muuta kuin varhainen Erlitou-kulttuurin (n. 1900–1350 eaa.) pikkuvaltio Keltaisen joen laaksossa, mutta yhtä kaikki, kungfutselainen tulkinta ammoin vallinneesta yhtenäisestä Kiinasta synnytti sittemmin erittäin tärkeäksi muodostuneen ajatuksen, että keskiset valtakunnat pitäisi yhdistää Keskustan valtakunnaksi – ajatus yhtenäisestä Kiinasta on kestänyt läpi lukuisten hajaannuskausien ja vieraiden valtojen miehitysten.

Joka tapauksessa kulta-aika-ajatuksen ansiosta menneisyyden parempina päivinä syntyneiden klassikkoteosten ja, aivan erityisesti, perinnäistapojen merkitys korostuu – siitä huolimatta että Meng-mestari kyllä muistaa huomauttaa että perinnäistapojen tärkeydestä huolimatta ihminen saa kyllä käyttää tervettä maalaisjärkeäkin: kohtuullisuutta. Keskitietä.

Mestari Kongin keskustelujen lailla Menzi on huolella viitteistetty, taustoitettu ja kommentoitu teos, joka myös näyttää klassikkoasemansa arvoiselta. Siinäkin suhteessa täytyy nostaa hattua kustantaja-Gaudeamukselle, graafikko Jukka Aallolle panostuksesta ja satsaamisesta: pienenä miinuksena vain kirjan kuvituksena käytettyjen piirrosten välillä vähän heikko laatu, mutta se johtunee siitä että vanhoista puupiirroksista ja litografioista ei ole säilynyt parempia kopioita.

Toivottavasti kirjasarja jatkuu – seuraavaksi olisi luontevasti vuorossa Mengzen lähes-aikalaisen, ”maanläheisemmän” Xunzin ajatusten kokoelma, mutta maltan kyllä odottaa vähintään sen viisi vuotta joka on vierähtänyt Kongzin ja Mengzin välillä.

F-vuosi

·

Melko tarkkaan vuosi sitten kalenterissani oli askeettinen merkintä: ”Päivi 9:15”. Minua oli varoitettu etukäteen pitämään kaikessa nettiin menevässä kieli keskellä suuta, ja koska käytän kalenterinani monessa laitteessa toimivaa näppärää, mutta tietoturvaltaan kyseenalaista kansainvälistä nettipalvelua, tein merkinnän varman päälle. Kyseinen Päivi oli Liken kustannusjohtaja Päivi Paappanen, ja koska asumme noin viidensadan metrin päässä toisistamme, meillä oli tapaaminen lähibussipysäkillä.

Me molemmat olimme tietenkin tienneet jo muutaman päivän, että Hunanista oli tulossa kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta asia kuului tietenkin pitää tiukasti salassa.

Ehdokkuudesta on nyt kulunut vuosi. Asian tuottama mediahässäkkä jäi varsin lyhyeksi, vaikka minun romaaniani toki analysoitiin useassakin mediassa ennen lopullisen voittajan julkistamista muutama viikko myöhemmin. Hunan on myynyt kotimaiseksi, suhteellisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi aika hyvin, ts. yli kolmetuhatta kappaletta, ja myynee sähkökirjana vielä jokusen kappaleen lisää: paperipainosta alkaa olla vaikeampi löytää. Normaaliin tapaan myynti hiipui vuodenvaihteen jälkeen eikä kustantaja katsonut enää aiheelliseksi ottaa vielä yhtä lisäpainosta. Kirjaston varausjonokin on täällä P-seudulla pudonnut yli kuudensadan innokkaan ja kärsivällisen määrästä alle sataan. Jonon pituuden ja Hunanin paksuuden vuoksi kirjan lainausmäärät eivät ole ainakaan vielä viime vuoden puolella olleet mitenkään poikkeuksellisen valtavat. Käytin Helsingin kirjamessuilla hyväkseni tilaisuutta kysyä Sanaston tiskiltä joulukuun lainauskorvaussummaa, eikä se ole mitenkään poikkeuksellisen suuri. Myyntirojalteja toki kilisi tilille alkuvuodesta ihan kohtuullisesti, ja kun sain täksi vuodeksi vielä yksivuotisen apurahan, taloudellinen tilanne on tänä vuonna ollut vakaampi kuin aikoihin.

Ensi vuosi on sitten asia erikseen. Ensi vuosi ja seuraava kirja.

Romaanikäsikirjoitus syntyi kesällä oikeastaan odottamattomankin vauhdikkaasti ja kivuttomasti. Mukana ehkä oli hieman hybristä, ehkä hieman enemmänkin. Nyt kun olen saanut kommentteja sekä ateljeekriitikoiltani että kustannustoimittajalta on selvää, että tekstissä on paljon työstämistä ja uudelleenkirjoittamista. S. tiivisti asian parhaiten: Tämä olisi ollut ihan hyvä minun romaanikässärikseni ennen Hunania, mutta nyt pitäisi olla nextillä levelillä.

Niinpä ensi kesään ja Finnconiin alustavasti kaavailtu julkaiseminen siirtyy näillä näkymin vuoden 2021 alkuun: olen kaikkien kanssa samaa mieltä siitä, että parempi julkaista hyvä romaani ajan kanssa kuin läyhäisempi tekele turhalla kiireellä. Nimikin muuttuu: Wolanda osoittautui kustantamoportaassakin hankalaksi muistettavaksi, joten käsikirjoitus ja kirjahanke kulkee nyt nimellä Pahasilmä.

Tällä hetkellä kokoilen ideoita seuraavaan, osin uudelleenkirjoitettavaan versioon, ja suomennan Lintuhäkin (eli Bird Boxin) kirjoittajan Josh Malermanin seuraavaa romaania. Toisen kirjailijan tekstin pähkäily on erittäin hyvää terapiaa ja harjoitusta siihen, kun palaan oman käsikirjoitukseni pariin.

***

Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaina ovat Johanna Venho, Hanna-Riikka Kuisma, Monika Fagerholm, J-P Koskinen, Pajtim Statovci ja Mikko Rimminen. Koskisen kirja on ainoa jonka olen ehtinyt lukea, muutama muu on tuota pikaa luettavien pinossa, mutta epäilemättä muutkin ovat ehdokkuutensa ansainneet. Onnea!

Kirjailija kirjailee

·

Olen ollut perin laiska bloggaaja viime aikoina. On minulla siihen ollut hyvä syy. Tekstiä on syntynyt, runsaasti onkin, mutta teksti on syntynyt Wolandan käsikirjoitukseen. (No, olen lisäksi kirjoittanut yhden esseen tulevaan Kirjailija-lehteen ja alkukesästä suomensin erään nuortentietokirjan. Ai niin, ja kustannustoimitin Rauno Saunion suomentamaa Liu Cixinin Synkkää metsää.)

Lupasin Wolandan käsikirjoitusta kustantamon ihmeteltäväksi lokakuun alussa. Siihen nähden olen suorastaan etuajassa. Tänään aamulla piti lykätä aamiaista ja tulla koneelle kirjoittamaan, kun kirjan viimeinen luku alkoi pyöriä kohtuullisen toimivana ideana mielessä. Vaikka tämän romaanin kohdalla olen pääosin palannut ”normaaliin” kirjoitustapaani, eli kirjoittamaan kirjan siinä järjestyksessä kuin se on tarkoitus lukea, romaanista puuttuvat vielä viimeistä lukua edeltävät kaksi edellistä lukua. Ja pientä sälää lukujen välistä – erään (todellisen) varhaisen sosiaalisen median (fiktiivisiä) viestejä 1990-luvun lopulta, kirjan tapahtuma-ajalta.

Hunanin kohdalla käytin epänormaalia kirjoitustyyliä, kirjoitin kohtauksen sieltä, toisen täältä, ja käytin sitten Scrivener-ohjelman tarjoamia mainioita mahdollisuuksia a) pitää rönsyilevä paketti jonninmoisessa järjestyksessä ja b) siirrellä palasia helposti paikasta toiseen, jos siihen tuli tarvis. En välttämättä suosittele tekotapaa kenellekään, vaikka Hunanin tapauksessa tuloksena oli (lopulta) vallan toimiva romaani, myös muiden kuin minun itseni mielestä.

Wolandassa siis olen palannut vähän normaalimpaan meininkiin – ja normaalimpaan aikataulutukseen siinäkin suhteessa etten ole käyttämässä yhden romaanin kirjoittamiseen montaa vuotta. Tästä kirjasta tulee myös puolet lyhkäisempi kuin Hunan. Tarkkaa sivumäärää en vielä osaa sanoa: jahka saan kirjoitettua puuttuvat kaksi lukua, ryhdyn käymään ensisijaisesti varsinaisiin juonen tapahtumiin keskittyvää käsikirjoitusversiota yksi läpi niin että lisään sinne tänne yksityiskohtia, epookkitunnelmaa, detaljeja sun muuta pientä mukavaa käsikirjoitusversioon kaksi. En tiedä miten paljon lisätekstiä on kenties tulossa ja miten paljon ne kirjaa lihottavat. (Puhumattakaan siitä, miten paljon kirja ehkä laihtuu kustannustoimittajan käsittelyssä, jos kustantaja sitten päättää että tämä on vaivan arvoinen tarina.)

Joka tapauksessa arvelisin, hihasta vetäisten, että tulossa on jonnin verran alle kolmesataasivuinen teos. Kyselijöille olen määritellyt, että Wolanda voisi olla jonkinlaista sub-urbaania fantasiaa: spefiaineksilla on edellistä kirjaa huomattavasti isompi ja keskeisempi osuus, eivätkä ne ole suoranaisesti scifiä. (No, on kirjassa yksi luonnontiedespekulatiivinen ideakin, jolla olen mielessäni leikitellyt muutaman vuoden, mutta keksin nyt tavan käyttää sitä. Ja käytänhän minä kirjassa myös tekemättä jääneen graduni mahdollista aihetta.)

Olen monta kertaa romaanejani kirjoittaessa töninyt itseäni jatkamaan hommia hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”kirjoita nyt tää kasa loppuun niin että pääset siitä eroon ja pääset kirjoittamaan niitä oikeasti hyviä romaani-ideoita”. Hunanin kohdalla tämä porkkana ei toiminut, koska tiesin jo tekovaiheessa että siitä olisi tulossa se minun tähänastisen tuotantoni, heh, suurteos – sitten jos/kun sen sai kasaan.

Wolandan kohdalla olen silloin tällöin huomannut hymyileväni tekstilleni: ”Tää vaikuttaa muuten itse asiassa aika hyvältä.” En tiedä, pitäisikö olla huolissaan – onko oman tekstin arvostelukykyni rapistunut, onko ureakefalia alkanut vaivata?

En tiedä. On ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien hommaa arvioida, onko tässä tarinassa sitten lopultakaan mitään järkeä. Minulla ei ole sellaisiin arvioihin oikeasti mitään edellytyksiä, riippumatta siitä tuntuuko teksti kirjoittaessa henkevän linjakkaalta proosalta vai kakaramaisen kankealta kökkeröltä.

Hunanvuosi

·

Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi Hunanin julkistamisbileistä. Varauduin ohjelmaa suunnitellessani siihen, ettei kirja herättäisi julkisuudessa kovinkaan suurta huomiota, ja esittelin kutsuyleisölle niitä asioita joita halusin kirjasta sanoa – ja kutsuin Kujerrus-Linnean vielä haastattelemaan, siltä varalta ettei kukaan haluaisi minua haastatella.

Haastatteluja onkin vuoden mittaan ollut varsin vähän: muutama kyllä Finlandia-ehdokkuuden myötä, ja pari kerrassaan mainiota ja kirjailijalle itselleenkin antoisaa keskustelutilaisuutta elävän yleisön edessä – joissa yleisöä on ollut vaihtelevasti parista muutamaan sataan. Siinä kaikki. Kyllä minä voisin kirjasta ja sen tekemisestä jutella enemmänkin. Muuten kirja on kyllä saanut huomiota lehdissä ja blogeissa, saanut sitä jo hyvän aikaa ennen F-ehdokkuuttakin.

Kustantamo lähetti minulle menneellä viikolla myös raportit viime vuoden myynneistä. Hunania myytiin viime kalenterivuoden aikana vähän yli kolmetuhatta kappaletta, mikä on vallan kohtuullinen määrä Suomen kirjamarkkinoilla, etenkin suurelle yleisölle (hah, ainakin toistaiseksi) kohtuullisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi. Aikaisempiin romaaneihini verrattuna määrä on noin kuusinkertainen. Sähkökirja-Hunania on myyty vajaat sata kappaletta, sekin paljon enemmän kuin kahden aikaisemman e-kirjajulkaisuni (Alas ja Muurahaispuu) myynti. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Hunania jonottaa yhä lähes kuusisataa urhollista, joten todennäköisesti lainauksista kertyvät Sanasto-korvauksetkin tuovat aikanaan taloon muutaman lantin.

Mutta tosiasia on, ettei romaanien kirjoittamisella leipä kovin leveäksi muodostu, ei ainakaan ilman hyvää apurahaonnea, josta olen kyllä saanut nauttia jo useamman vuoden – Hunanin tekemiseen olisi kulunut paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ellen olisi kyennyt Taiteen keskustoimikunnan, Suomen Kulttuurirahaston ja muutaman muun säätiön ansiosta keskittymääntyöhön suuren osan ajasta täysipäiväisenä työnä.

Arvostelujen, palautteen ja myynnin(kin) ansiosta tämä kirjailija on saanut erinomaista itsetunnon kohotusta, juuri sellaista jota useimmat kollegat – ja minä tähän asti – olen kipeästi kaivannut. Itseluottamusta. Jonkinlaista toivoa, että on ehkä mahdollista jatkaa tässä sekavan ja pätkittäisen työurani miellyttävimmässä duunissa vielä hyvän aikaa, ehkä jopa eläkeikään saakka, ja siitäkin eteenpäin (koska siitä eläkkeestä tulee tällä työhistorialla joka tapauksessa aika pieni, enkä tiedä miten paljon apurahoista maksetut MYEL-eläkkeet asiaa loppujen lopuksi parantavat). Oletettavaa on myös, että seuraavan romaanin ilmestyessä – toivottavasti ja suunnitelmien mukaan reilun vuoden kuluttua – en ole ns. suurellekaan yleisölle enää niin uppo-outo nimi. Nyt te tiedätte kuka minä olen, ja seuraavaksi vuorossa on jotakin aivan toisenlaista.

Tämä vuosi, jos joku

·

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Enää ei tulla tyhjästä

·

Maanantai-iltapäivänä kahdeksantoista kirjan kirjoittaa tai kirjoittajakuntaa odotteli puhelinsoittoa. Niin minäkin, mutta minulle soittoa ei tullut: Hunan ei voittanut tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Palkinnon sai eilisessä Kansallisteatterin gaalassa Olli Jalosen Taivaanpallo. Ei lainkaan aiheetta, minun(kaan) mielestäni. Olen ehdokkaiden julkistustilaisuuden jälkeen lueskellut kuusikkomme muiden jäsenten kirjoja, ja Taivaanpallo on toinen suosikeistani Pauliina Rauhalan Synnintekijöiden ohella.

 

 

Kiinnostavaa kyllä, Taivaanpallo oli kuusikosta ainoa, jossa ei ollut nähdäkseni lainkaan spekulatiivisen fiktion aineksia – mikä toki sopii erinomaisesti kirjan teemoihin ja tapahtuma-aikaan ns. valistuksen ajan aamunkoitossa. Hunanin lisäksi myös Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaanissa ja Lars Sundin Där musiken började -kirjassa keskustellaan kuolleiden kanssa. Katja Ketun Rose on poissa on pohjimmiltaan oikeastaan paranormaali rikosromaani. Synnintekijöissäkin todellisuutta havainnoidaan (Hunanin joidenkin näkökulmahenkilöiden lailla) ei-aivan-realistisrationaalisesta kulmasta. (Lisäksi Synnintekijät käyttää hyvin samantapaista kerronnallista otetta kuin Hunan.) Spefikirjallisuus on jo hyvän aikaa ujuttanut sateenkaarenkirjavia lonkeroitaan kaunokirjallisuuden valtavirtaan, eikä se ole väärin.

Mitalisijoille jääminen ei ollut minusta mikään syy jättäytyä pois eilisestä palkintogaalasta (joka, toki, satuttiin järjestämään kotikaupungissani vaivattoman julkuneuvomatkan päässä). Tilaisuus oli tyylikäs ja hyvin järjestettu: ehkä vaikuttavin hetki minulle oli kohta, jossa (kunkin kategorian) ehdokasteoksista luettiin pikkuriikkinen pätkä. Olen ennenkin kertonut kokemuksesta kuulla omaa tekstiään ammattinäyttelijän esittämänä, ja Kristiina Halttu sai Hunan-katkelman kuulostamaan tehokkaalta ja napakalta.

Toki mieltä lämmitti myös varsinaisen gaalatilaisuuden jälkeisillä maljannostokokkareilla ja myöhemmin illalla Finlandia-jatkoilla ravintola Teatterissa (jonka minä vanhus muistan edelleenkin Häppärinä) kuulla valtavia määriä onnitteluja ja kehuja lukuisilta Hunanin lukijoilta, myös kauno-Finlandia-diktaattori Puttoselta. Niinpä eilisilta omalta osaltaan sai minut tajuamaan entistäkin paremmin, että asemani suomalaisen kirjallisuuden kentässä on muuttunut nyt aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli vielä tämän vuoden alussa. Huolimatta kuudesta aikaisemmasta romaanista, huolimatta runsaista kriitikoiden ja kirjabloggareiden ylistyksistä olin huomaavinani useissakin Finlandia-ehdokkaita arvioivissa lehti- ja televisiojutuissa minun kirjani kohdalla rivien välissä Mistä ihmeestä tämä tänne putkahti? -hämmennyksen. Muut viisi olivat jo ennestään, ns. valtavirrankin silmissä, etabloituneita nimiä. Siinä mielessä minä epäilemättä hyödyn F-ehdokkuudesta meistä kaikkein eniten. Aiheesta ja aiheen käsittelytavasta riippumatta seuraava romaani noussee jo pelkästään Hunanin voimin hieman korkeammalle mahdollisesti noteerattavien romaanien pinossa eri medioiden kulttuuritoimittajien pöydällä. Silloin spefiin perehtymätönkään kulttuuritoimittaja ei joudu kaivelemaan muististaan ”ai, tää oli kai joku skifikirjailija” vaan tietää että ”ahaa, tää on sen Finlandia-ehdokkaan uusi”.

Mutta ensin se seuraava romaani, työnimeltään Wolanda, pitäisi saada kirjoitettua – ja julkaistua. Jatkoilla puhuttiin kustantamon väen kanssa mahdollisista aikatauluista. Jos hyvin käy, kirja voitaisiin saada julki kesällä 2020, sopivasti ennen Finnconia. Mutta se edellyttää sitä, että minulla on kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitus jo ensi lokakuun alussa ja että käsikirjoitus vaikuttaa siltä että siitä saadaan editoitua toimiva romaani puolen vuoden tiiviissä aikataulussa. Tämä tarkoittaa minulle työntäyteistä ensi vuotta ja etenkin ensi kesää. Onneksi on mahdollisuus keskittyä omaan romaaniin suhteellisen rahahuolettomasti yksivuotisen apurahan ansiosta. Ja saattaahan olla niinkin, että ensimmäistä kertaa minun kirjailijaurallani kirjamyynnistä kertyvät rojaltit ylittävät etukäteen maksetun palkkioennakon jo ensimmäisenä tilivuotena.

Ehdokas esillä

·

Ensinnäkin on totisesti syytä kiittää kaikkia niitä jotka ovat lähettäneet minulle onnitteluja ja kannustuksia Finlandia-ehdokkuudesta sähköpostitse, tekstiviesteillä, puhelimitse ja Facebookin kautta. Erityisen sykähdyttävää on, miten innoissaan ehdokkuudesta ovat olleet ne jotka ovat jo ehtineet lukea Hunanin. Tässä totisesti tuntee kirjoittaneensa aika hyvän romaanin.

”Aika hyvä” on vähättelyä, jos puhutaan niistä kahdesta ehdokastoverien Ekbergin liinavaate- ja joulukoristevarastossa signeeraamasta ehdokaskirjasta, jotka olen tähän mennessä ehtinyt lukea (ja jotka ovat Olli Jalosen Taivaanpallo ja Jari Järvelän Kosken kahta puolta). Eikä ole mitään syytä olettaa, että kolme muutakaan olisivat yhtään heikompia. Kovassa seurassa ollaan, ja jokaisella meistä on luultavasti yhtä suuri – 16,667 prosentin – mahdollisuus nousta Kansallisteatterin lavalle ensi viikon keskiviikkona kello 14 jälkeen pitämään kiitos- ja voittopuhetta. Enkä usko, että minun todennäköisyyksiäni mitenkään erityisen välttämättä nostaa, että olen kuusikosta kiistämättä vähiten tunnettu ja laajemman lukijakunnan sekä kulttuuritoimittajien silmissä vähiten etabloitunut. Sen on huomannut useammistakin ehdokaskaartia kommentoineista radio- ja lehtijutuista, joiden sinänsä asiallisen ja arvostavan Hunan-pohdiskelun rivien välistä on kuulunut vähän hämmentynyt mistä ihmeestä tämä putkahti? -kysymys…

No, yksi ehdokkaaksi päässyn parhaita puolia on, että ehkäpä seuraavien kirjojen kohdalla asiaa ei tarvitse ihmetellä edes rivien välissä.

Torstaina (22.11) Helsingin kantakaupungissa liikkuvat voivat halutettaan piipahtaa Aleksanterinkatu 15:n Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa on kello 16–19 välisenä aikana haastateltavana lukuisia, enimmäkseen nuorten- ja tietokirjallisuuden Finlandian ehdokkaita. Minun haastatteluni on aikataulutettu kello 17:ään.