Kategoria: kirjailijaelämää

Sosiaalinen sivullinen

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Vain viikko Coniin!

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.

Kyllä kirja on (taas) messun arvoinen

Pikaisesti mainostan vain, että Helsingissä järjestetään vuoden tauon jälkeen taas kirjamessut, ja minäkin olen siellä julkisesti näytillä torstaina aamupäivällä:



Pahasilmä

Lähihistoriaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevän Pahasilmän ytimessä on ajaton kysymys siitä, miten säilyttää oma moraalinsa suhteessa ihmisiin, joiden arvomaailmaa ei hyväksy.

(Ja ”Hakaniemi” on Messukeskukseen Pasilaan rakennettu esiintymislava, ei Hakaniemen kaupunginosa, kuten muuan nimeltä mainitsematon sukulaiseni ehti jo kuvittelemaan.)

On kadonnut

On Lanny, kummallinen koulupoika joka vaeltelee vapaasti kotikylässään ja sen ympäristössä, joka pärjää koulussa ja jolla on kavereita – mutta joka on, etenkin aikuisten mielestä, kummallinen. Kummallisia juttuja, kummallisia lauluja, kummallista kaikkea. Kummallista on sekin, että hänen vanhempansa antavat pojan käydä piirustustunneilla Hullu-Peten luona, kummallisella taiteilijalla joka on kuulemma kuuluisa ja menestynyt, mutta ainoastaan kotikylänsä ulkopuolella. On Lannyn isä – Lontoossa töissä käyvä bisneshai – ja on Lannyn äiti, työttömäksi kotiäidiksi jäänyt näyttelijä, joka purkaa turhautumiaan kirjoittamalla esikoisromaaniaan, veristä ja naturalistista rikosromaania. Lannyn vanhemmat ovat tulokkaita, joten kylässä he ovat kummajaisia jo pelkästään siitä syystä.

Ja, ennen kaikkea, on Isä Suomukka -vainaa, joka on ollut kylässä jo ennen kuin kylää oli, ennen roomalaisia, ennen mitään. On Isä Suomukka, joka on kylä.

Kiinnostuin Max Porterin Lanny-romaanista (WSOY 2021) Laukaan elokuisilla kääntäjäpäivillä, missä Irmeli Ruuska esitteli kirjan käännöstyötään. Lanny vaikutti kirjalta joka olisi hyvä lukea ennen kuin alan tosissani paneutua Alueeseen, kolmanteen osaan Alshain-pentalogiastani. Porter on rakentanut pienen, mutta rikkaan tarinansa näkökulmatekniikalla, jossa kirjan päähenkilöitä ovat oikeastaan kaikki muut kyläläiset paitsi Lanny, jota kuvataan aina kolmannessa persoonassa. Kyläläiset, ja Isä Suomukka -vainaa.

Suomukka on taruolento, eräänlainen maahinen, eräänlainen kylätonttu (siinä mielessä missä ”tonttu”-sanaa käytettiin kansanperinteessä kauan ennen joulutonttuja), eräänlainen henkiolento, maanhenki, historiankiteymä, joka liikkuu kylässä ja sen ympäristössä miten tahtoo, tekee mitä tahtoo, johon jotkut uskovat, jonka ajatukselle useimmat tuhahtelevat, mutta joka vaikuttaa kylän tapahtumiin ja, niin tahtoessaan, sekoittaa kylän rauhan. Nyt hän tekee sen viemällä Lannyn kylästä.

Ehkä.

Suomukan ajatukset ja hänen kuulemansa kyläläisten toisiinsa lomittuvat keskustelujenkatkelmat ja ajatukset ovat oleellinen osa Porterin kerrontaa.

Kirjan takakanteen ja liepeeseen on painettu ylistäviä kommentteja kirjan kauneudesta, virtuositeetista ja kertomuksen lämmöstä. Hieno pieni romaani tässä onkin kyseessä, mutta ihan niin otettu en ainakaan ensilukemalla ollut. Minua häiritsivät ennen kaikkea monet kliseiset henkilöhahmot – ennen kaikkea Lannyn Robert-isä, empatiakyvytön bisnesmulkku jolle pojan katoamista tutkimaan tullut naispoliisikin on vain ruokaa runkkausfantasioille. Lannyn turhautunut näyttelijä-wannabe-hasbeen-äitikään ei juuri omaperäiseltä hahmolta vaikuta, eivätkä myöskään eniten (sisäiseen) ääneen päässeet kyläläiset. Ehkä uskottavimpana ja moniulotteisimpana hahmona näyttäytyy Taiteilija-Pete, joskin homohtavan erakkotaiteilijan päätyminen pedofiliasta epäillyksi ei erityisen omaperäinen juonenkäänne ole.

Mutta Porterin tapa kertoa tarinansa ei todellakaan ole mikään kliseinen rikosromaani, ja eläväinen, omintakeinen kerronta sekä Ruuskan erinomainen suomennos saavat pienen – tietoisen pienen – maagisrealistisen tarinan kantamaan mittansa komeasti. Porterilla on kärsivällisyyttä käyttää puolet vain vähän yli parisataasivuisesta romaanista kiireettömään, viipyilevään kuvailuun kesäisestä kylästä ja sen ihmisistä, ja vasta sitten siirtyä iltaan, jolloin Lanny ei palaakaan kotiin. Äkkiä rytmi, tempo ja tyyli muuttuvat toiseksi.

Näin tämä kirja toimii. Huonompi tekijä olisi tehnyt tästä ankean, ylipitkän Scandinavian noir -romaanin, kirjoittanut siihen aivan toisenlaisen lopun ja luultavasti valinnut näkökulmahenkilökseen jokun kylään tapausta tutkimaan tulleen poliisin avio- ja päihdeongelmineen. Kylästä olisi voinut tulla pimeä, sulkeutunut painajainen.

Onneksi niin ei käynyt.

Löytöretki Keski-Maahan

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.