Kategoria: kirjailijaelämää

Viiden vuoden kakku

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Eliitin kekkereissä

On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renki­poika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.

Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.

Kuten esimerkiksi minä.

Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?

Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.

Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.

Minne tuskin koskaan kuljemme

Toisinaan kohdalle sattuu kirja, joka olisi vuosikymmeniä sitten totaalisesti lumonnut kymmenvuotiaan Pekan, ehkä jokusen vuoden vanhemmankin Pekan. Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas (suom. Marko Niemi, Poesia 2020) on sellainen mitä suurimmassa määrin.

Kirjan alaotsikko on Viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään, mutta paikan päällä käyminen ei olekaan oleellista tällaisten kirjojen – tai paikkojen – kohdalla. Oleellista on, että kyseinen paikka on tuolla jossakin, ja jos minulla olisi riittävän hyvä vene, voisin lähteä vaikkapa Vuosaaren rannasta ja päätyä monta kuukautta myöhemmin kyseiseen paikkaan, meren toiselle puolen.

Kyllä minä tiedän, aivan kuten Schalanskykin tietää, ettei paikan päällä ole luultavasti mitään nähtävää. Merilintuja, toki, kiukkuisia pesiviä merilintuja, ja ehkä aggressiivisia rapuja. Hyvässä lykyssä muutama hylje, ja valaanpyytäjien jälkeensä jättämiä jättiläisluurankoja. Näitä paikkoja on parasta tutkiskella oman kodin mukavassa nojatuolissa, tihrustaa karttaa ja lukea Schalanskyn kirjaamia pieniä tarinoita siitä mitä saarilla on joskus tapahtunut.

Kirjan rakenne on yksinkertainen: jokainen viidestäkymmenestä vaikeasti tavoitettavasta saaresta on esitelty sivun mittaisena kokonaisuutena, johon sisältyy nimi (eri kielillä), etäisyys muutamista tunnetummista kohteista, muutamalla merkkitapauksella jaksotettu aikajana ja pieni tarina. Viereisellä sivulla on saaren kartta.

Kaikissa kartoissa on käytetty samaa mittakaavaa (1:25000). Vaikka tämä johdonmukaisuus on monessakin suhteessa perusteltavissa oleva ratkaisu, joidenkin saarien kohdalla käy niin että sivulla näkyy miltei pelkästään siniharmaata ja sen keskellä sentinmittainen pläntti vailla kovinkaan monia paikannimiä tai pinnanmuotoja. Tällaiset sivut saavat kaipaamaan kirjalta kovempaa paperia, parempaa painojälkeä, ehkä paremmin valittuja värejä. Tai nettiversiota, jossa saarten kokoa voi suurentaa silmäystävällisempään kokoon.

Onhan tietysti totta ettei kaikilla saarilla edes ole kovin monia paikannimiä, jos on yhtään. Monet saarista ovat olleet aina asumattomia, liian kaukana ihmiskunnan reiteiltä, liian karuja tai kylmiä elättämään edes haaksirikkoisia.

Ja toisaalta graafikko-kirjailijansa suunnittelema ulkoasu on kaunis, kosketeltava, selailtava, katseltava. Nopeasti lukaistavissa oleva kirja jää tuskin kertakatselulle, vaan sen ääreen on hyvä palata silloin tällöin, muuttua jälleen yksinpurjehduksista haaveilevaksi kymmenvuotiaaksi, joka tutkii tarkasti joka yksityiskohtaa saarten kartoista, kuvittelee niille tapahtumia joita ei ole tapahtunut, mutta joita olisi voinut tapahtua, joita voisi joskus tapahtua. Sellaiseksi kymmenvuotiaaksi, joka ei myöhemminkään pääse irti tästä kaukaisista paikoista haaveilustaan, mutta joka onnistuu lopulta, vuosikymmeniä myöhemmin, muuttamaan haaveilunsa romaaneiksi.

Taas violetissa talossa

Joutsan keskustan kupeessa toimiva taidelaitos Haihatus on kuulunut kesäkohteisiin jo hyvinkin toistakymmentä vuotta, kuten tämänkin blogin kirjoituksista on voinut päätellä. Parina viime kesänä Keski-Suomen reissu on kuitenkin jäänyt väliin, ja Haihatuksenkin kohtalo on ollut vaakalaudalla. Taidelaitoksen perustajat ja sitä kaiken aikaa vetäneet Merja Metsänen ja Raimo Auvinen menehtyivät vain reilun puolen vuoden välein, ja koko Haihatuksen toiminta ehdittiin päättää lakkauttaa.

Mutta kaikeksi onneksi mikään ei loppunutkaan. Mm. Cleaning Womenissa toimiva taiteilija ja muusikko Risto Puurunen osti perintörahoillaan Haihatuksen, nimesi itsensä tirehtööriksi ja polkaisi toiminnan uuteen alkuun. Ja miten!

Merjan ja Raimon viimeisinä vuosina Haihatus tuntui välillä vähän väsähtäneeltä, ja ensimmäisten käyntikertojen riemukas, luova hulluus tuntui vähän hiipuneen. En sinänsä ihmettele: pariskunta joutui hakkaamaan niin kauan päätään seinään Joutsan kunnan ja muiden tahojen suhteen, että olisi ollut aikamoinen ihme ellei mitään väsähtämistä olisi tapahtunut. Jo pelkästään kesänäyttelyiden suunnitteleminen ja rakentaminen on ympärivuotista, raskasta työtä, kaikesta muusta toiminnasta puhumattakaan.

Puurusella tuntuu olevan vauhti päällä: kesänäyttelyn luova hulluus kukoistaa, ja paikallisten yrittäjien kanssa on solmittu yhteistyösopimuksia. Kuva- ja muuta taidetta täydentävät Musasunnuntait, jolloin violetin talon pihamaan lavalle astelee nimekkäitäkin artisteja.

Ei voi kuin toivoa, että into jatkuu. Haihatus on niin upea paikka/tapahtuma, että sinne palaisi mielellään vuodesta toiseen. Kuin kummalliseen, eksentriseen mummolaan.

Tämän kesän Avantgardevekkula-näyttely jatkuu elokuun puoleenväliin asti, eivätkä tapahtumat siihen pääty. Suosittelen!

Sivustakatsoja

Viime marraskuussa tulin ensimmäistä kertaa katsoneeksi suorana kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaiden julkistustilaisuuden. Seuraamisen syynä oli tokikin osaltaan nostalgia: olin ollut edellisenä vuonna yhtenä kuudesta samassa tilaisuudessa. Mutta sen lisäksi arvasin, että pääsisin ainakin muutaman kerran karjaisemaan työhuoneeni rauhassa ”JES!” siksi että ehdokkaaksi oli päässyt jonkun tuttavapiiriini kuuluvan loistavan tyypin teos, joka epäilemättä ehdokkuuden ansaitsikin.

Niitä ”JES!” -huudahduksia pääsin huutamaan neljästi: kameroiden eteen kävelivät Pajtim Statovci, JP Koskinen, Hanna-Riikka Kuisma ja Johanna Venho, jonka ehdokaskirjan Ensimmäinen nainen (WSOY 2019) luin juuri.

Ensimmäinen nainen on oikeastaan erinomaista kesäluettavaa. Päähenkilö livistää elokuussa 1966 mökilleen viettämään muutaman päivän yksin, vain koira ja vastikään kuolleen kirjailijakollegan haamu seuranaan. Hiljainen ja ujo nainen pohtii elämäänsä ja ennen kaikkea avioliittoaan isokokoiseen, äänekkääseen, ekstroverttiin ja dominoivaan mieheensä, jonka huoripukkisuhteet toisiin naisiin ovat niin tunnettuja ja julkisia, että niistä kerrotaan jopa siihen aikaan perin konservatiivisessa lehdistössä. Vaikka perheen kaksospojat ovat jo aikuisia, nainen ei näe mitään keinoa päästä pois liitosta, josta rakkaus tuntuu ainakin miehen puolelta kadonneen jo kauan sitten – vaikka molemminpuolista kunnioitusta on edelleen paljon, paljon enemmän kuin mies ehkä ansaitsisikaan. Avioero olisi katastrofi kuusikymppiselle pariskunnalle – ehkä vielä enemmän miehelle ja tämän asemalle.

Naisen avioituessaan saama sukunimi nimittäin oli Kekkonen.

Sylvi(a) Salome Kekkosen (os. Uino) mietteissä – sellaisina kuin Johanna Venho ne on tässä fiktiossa kirjoittanut – toistuu läheisyyden kaipuu, miltei vielä pahempana kipuna kuin koko ajan paheneva reumatismi, toistuu myös tunne siitä että hänet on ujona, pienenä ihmisensä sysätty syrjään isojen miesten ja heidän kookkaiden, komeiden salasuhteidensa tieltä. Sylvi ei uskalla – tai vain halua – ärähtää miehelleen, ja siksi ärähdyksiä ja ilkeitäkin sivalluksia joutuvat kuuntelemaan toiset sivulliset. Miehen aseman vuoksi Sylvin on vaikeaa löytää muitakaan vertaisryhmiä. Hänet on valittu Kirjailijaliiton jäseneksi omilla, kiistattomilla ansioillaan – tuotantoon kuului mietelmäkokoelman lisäksi useita kaunokirjallisia teoksia – mutta hänen annetaan ymmärtää varsin suoraan, että hänen toivotaan pysyvän poissa Liiton kokouksista: keskustelu tilaisuudessa kangistuu nimittäin heti, jos keskustelijat näkevät paikalla presidentin rouvan.

(Venhon romaani kuitenkin jossain määrin sivuuttaa Sylvin järjestämät kirjalliset keskusteluillat, jotka ilmeisesti ovat olleet varsin vapaamuotoisia ja rentoja tilaisuuksia nuoren ja vähän vanhempien kirjoittajien kesken, ja joissa Sylvin mieskin välillä piipahti tutustumassa 1950-luvun nouseviin modernisteihin.)

Jossakin mielessä romaanin Sylvi toteaa olevansa kaikkien elämässään tekemiensä ratkaisujen ja päätösten tulosta: ne kaikki ovat omalta osaltaan muokanneet häntä, muuttaneet häntä. Välillä riveillä ja välillä rivien välissä kaikuu kysymys ”Entä jos?” – entä jos olisi valinnut toisin? Olisiko pitänyt valita toisin, niin että ei olisi päädytty siihen kauheaan vuoden 1956 iltaan, jolloin Sylvin mies valittiin tiukan äänestyksen jälkeen tasavallan presidentiksi ja elämä muuttui kerrasta paljon vaikeammaksi – entistäkin julkisemmaksi, entistäkin ei-omaksi Sylvin kannalta, entistäkin kirkkaammaksi kullatuksi häkiksi? Kirjan alkupuolella Sylvi pelkää, että mies suostuu houkutteluihin asettua ehdokkaaksi vielä seuraavissakin (vuoden 1968) presidentinvaaleissa, kolmannelle kaudelle (mikä siihen aikaan oli Suomessa mahdollista).

Me tietysti tiedämme, että niin todella tapahtui. Sylvi Kekkonen vietti koko loppuikänsä presidentin rouvana, roolissa jota hän ei kokenut omakseen, jossa hän ei viihtynyt, joka tuntui hänestä ahdistavalta. Mutta Ensimmäinen nainen -romaani sentään päättyy seesteisempään, voimakkaampaan hetkeen ennen paluuta pääkaupunkiin.

Runoilijana – ja useita aikaisempiakin proosaromaaneja kirjoittaneena – Johanna Venho kirjoittaa kauniisti soljuvaa, elävää ja rytmisesti toimivaa kieltä. Ensimmäinen nainen on sopivan kokoinen, toimiva ja eheä romaani. Aiheensa puolesta se tietysti vetoaa minun ikäpolveeni: muistan nimittäin hyvin avanneeni radion joulukuun alussa 1974, kaksitoistavuotiaana, kuunnellakseni jotakin mieliohjelmaani. Sen sijaan radiossa, rinnakkaisohjelmassakin, soitettiin vain synkeää klassista musiikkia: Tasavallan presidentin puoliso, rouva Sylvi Kekkonen oli nimittäin menehtynyt pitkän sairauden jälkeen.

Toisaalla ajassa ja paikassa

Koska nyt ei ole sopivaa matkustaa laivalla, lentokoneella, junalla tai oikeastaan autollakaan, on hyvä aika siirtyä perinteisiin menetelmiin ja matkustaa kirjallisuuden avulla toisiin aikakausiin, toisiin paikkoihin – olleisiin, oleviin, (vielä) olemattomiin.

Tulin hankkineeksi Vandana Singhin novellikokoelman Ambiguity Machines and Other Stories (Small Beer Press, 2018) taannoisen Tähtivaeltajan kiinnostavan haastattelun ja samassa numerossa julkaistun ”Somadeva – taivaanvirran sutra” innoittamana. Olen eri yhteyksissä valitellut, miten angloamerikkakeskeistä silmiimme ja käsiimme päätyvä spekulatiivinen fiktio on, enkä itse voi juuri asiaa auttaa, koska omakin kielitaitoni on niin kapea. Lisäriesana on, että muista kielistä englantiin käännetyt teokset on niin kovin usein käännetty perin kehnosti.

Delhissä kasvanut ja nykyään Massachusettsissa fysiikan apulaisprofessorina työskentelevä Vandana Singh auttaa asiaan, sillä hän kirjoittaa englanniksi ja kaiken lisäksi erinomaisella, rikkaalla englannilla. Ambiguity Machinesin tieteis-, fantasia- ja maagisrealistiset tarinat kuitenkin ammentavat hyvin vahvasti intialaisesta kertomusperinteestä, kirjallisuudesta ja mytologiasta, välillä niinkin vahvasti että tiesin lukiessani missaavani monta oleellista pointtia koska intialaisen kulttuurin sivistykseni on niin luvattoman kehnolla tolalla. Siinä mielessä voisi toivoa, että Singhiä saisi suomentaa joku asiantuntevampi, tai että edes julkaistaisiin asianmukaisilla alaviitteillä täydennetty versio.

Yhtä kaikki, Ambiguity Machines oli tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Maaliskuussa punnitsin kädessäni – kirjaimellisesti! – George Eliotin viimeiseksi jääneen romaanin Daniel Derondan (1876) tuoretta suomennosta (Alice Martin, WSOY 2020), mutta ajatus siitä että kirjahyllystä pitäisi löytää tilaa liki tuhatsivuiselle tiiliskivelle sai sitten lopulta turvautumaan e-kirjaversioon.

George Eliot (oik. Mary Ann Evans, 1819–1890) on yksi vuosisatansa keskeisistä englantilaiskirjailijoista ja saksalaisen kirjallisuuden englannintajista, ja Daniel Deronda kuuluu hänen tärkeimpiin teoksiinsa. Pintapuolisesti se on kertomus kahden maalaisaatelistoa lähellä olevan nuoren identiteettiongelmista, ihmissuhteista ja elämänkolhuista, mutta mutta ei kirjaa voi minään pelkkänä romanttisena kertomuksena sivuuttaa. Kuten Alice Martin jälkisanoissaan toteaa, kirja ennakoi juutalaista sionismia muutamaa vuosikymmentä ennen kuin aate sai nimensä, ja on ilmeisesti innoittanut ja rohkaissut useita varhaisen sionismin merkkihenkilöitä siihen aikaan kun ”sionismilla” tarkoitettiin sitä että juutalaisilla pitäisi olla oma valtio, eikä sitä että ko. valtio saa tehdä ihan mitä tahansa mieli tekee kenenkään paheksumatta. Eliot itse ei ollut juutalainen, pikemminkin sekulaari humanisti, mutta ystäväpiirinsä kautta hän oli hyvin perillä juutalaisesta perinteestä ja juutalaisiin kohdistuneista vainoista vuosisatojen aikana. Eliotin kuvaus kirjassa keskeiseen rooliin nousevista englantilaisista juutalaisista on sävykäs ja nyrpistelee nenäänsä ajan stereotypioille.

Kirjan alkupuolella vaikuttaa siltä, että päähenkilö onkin nuori, hemmoteltu ja ylivertaiseen kauneuteensa turhankin itsevarmasti luottava neiti Gwendolen Harleth, joka joutuu yllättäen tilanteeseen, jossa hänellä on – vastoin koko paapottua aikaisempaa elämäänsä – valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja. Hän valitsee niistä sen jota arvelee vähiten huonoksi – joissain suhteissa jopa mainioksi – ja huomaa pian erehtyneensä pahan kerran. Nimihenkilö Daniel Deronda, sukutaustastaan tietämätön aatelisherran ottopoika, astuu mukaan ensin neiti Harlethin satunnaistuttavuutena, sitten salaisena pienenä ihastuksena ja hetkittäin luottoystävänä samalla kun hänen oma tarinansa ja oman paikkansa etsintä nousee kirjassa koko ajan keskeisemmälle osalle. Kirjan jokseenkin ainoa selkeästi epämiellyttäväksi kuvattu henkilö poistuu lopulta kuvioista turhankin arvattavalla tavalla, ja lopussa sekä Gwendolen että Daniel ovat molemmat aivan uudessa, ennenkokemattomassa elämäntilanteessa matkalla kohti jotakin, mistä eivät voi etukäteen tietää.

(Oliko tarpeeksi epäselvästi sanottu niin ettei tuota voi pitää spoilerina?)

Valtavasta sivumäärästä huolimatta Daniel Deronda on sujuvaa luettavaa, mistä iso kiitos kuuluu tietysti Alice Martinille, joka osaa pitää tekstissä mukavan vanhahtavan sävyn, mutta niin ettei vanhahtavuus tee tekstistä raskasta. Singhin novellikokoelmasta poiketen Derondassa on myös alaviitteitä ja selityksiä, jotka valaisevat kirjassa ajan tavan mukaan runsaasti viljeltyjä sitaatteja, ajan uutistapahtumia ynnä muuta tarpeellista. Paperikirjassa viitteet ovat ilmeisesti kirjan lopussa, e-versiossa näppärästi lukujen lopussa, mistä ne on helppo vilkaista silloin kun luvun asiat ovat vielä hyvin mielessä.

Kirjailijuutta koronan aikaan

Postihenkilö koputti ulko-ovelle. Kun pääsin avaamaan, hän seisoi asianmukaisesti muutaman metrin päässä portaista ja osoitti portaille jättämäänsä pakettia. Näin kotiinkuljetukset nykyään toimivat.

Josh ”Bird Box” Malermanin toisen romaanin Punainen piano (alkuteokseltaan Black Mad Wheel) suomennos on siis ilmestynyt. Tämä on itsenäinen tarina, joka ei liity Lintuhäkin maailmaan, vaikka Malerman onkin sittemmin palannut jatkamaan esikoisensa tarinaa. (Siitä tulee puhetta tuonnempana.) Suomensin kirjan melkoisen tiiviissä tahdissa loppusyksystä, sen jälkeen kun olin jättänyt kustannustoimittajalleni Stellalle Pahasilmän ensimmäisen lukuversion. Kustantamolle ja sen väelle Pianon toimittaminen ja taitto tapahtuivat turbulentissa vaiheessa, sillä Otava osti Kariston pitääkseen sen jatkossa samanlaisena itsenäistä tuotantoa tuottavana alamerkkinä, samassa hengessä kuin Like on ollut jo toistakymmentä vuotta. Eikä kirja ehtinyt vielä painoonkaan ennen kuin itse kukin joutui pandemiasyistä etätöihin.

Vaikka minun tapauksessanihan minä olen jatkanut lähitöitä hyvinkin samaan tahtiin ja samalla rytmillä kuin aikaisemminkin. Isoin ero on, että S. tekee etätöitä kotosalla, joten en ole aivan yhtä lailla oman työhuoneistoni herra kuin mihin olen arkipäivisin tähän asti tottunut. Työrauha on kyllä enimmäkseen pysynyt erinomaisen hyvänä, silloinkin kun jommallakummalla – tai molemmilla – on etäpalaveri meneillään. Onneksi meillä on useampi huone, ja ovia niiden välissä.

Oikeastaan kävi hyvä onni siinä, että tulin pari kuukautta sitten hankkineeksi uuden kannettavan tietokoneen, kun edellinen, kahdeksanvuotias yksilö, osoittautui kyvyttömäksi päivittymään uusiin käyttöjärjestelmäversioihin ja oli siis turhan altis viruksille sun muille epämiellyttävyyksille. Kyllä, olisihan käyttöjärjestelmän voinut vaihtaa vaikkapa johonkin Linux-distroon, mutta toisaalta minulla on monia (oikein ostettuja ja hintaviakin) ohjelmistoja sekä työ- että harrastuskäyttöön, jotka sitovat minua jompaan kumpaan isoon kaupalliseen käyttöjärjestelmätoimittajaan. Ja olen enimmäkseen pitäytynyt niistä kahdesta siinä, joka ei pakota minua laitepuolella olemaan yhden ainoan monopolifirman vankina.

Toinen motiivi koneen vaihtoon oli sekin, että uutukainen on aika paljon keveämpi mukana kuljetettava kuin edellinen järkäle. Ennen koronaa ja etäpalavereja ehdin kuljettaa sitä pariinkin lähituntumakokoukseen. Ja kolmas motiivi oli, että edellisen kannettavien ominaisuuksiin kuului sietämättömän äänekäs tuuletin. Uutukainen on liki pitäen äänetön.

Ja uutukaisella on kohtuullisen näppärää olla etäyhteyksissä ilman että minun tarvitsisi viritellä isoon pöytäkoneeseeni kiinni mitään ulkoista videokameraa: mikrofonejahan minulla on tietokoneissani kiinni tuon tuostakin, musiikin äänittämistä varten.

Kävin juuri äsken parituntisen palaverin kustannustoimittaja-Stellan kanssa. Hän on lukenut kuunvaihteessa saamansa Pahasilmän uuden käsikirjoitusversion, ja puimme läpi siitä nousseita kysymyksiä, ideoita ja parannusehdotuksia. Romaanin tarina on nyt jäsentyneempi ja toimivampi kuin syksyn käsikirjoitusversiossa, mutta sehän ei tietenkään tarkoita sitä etteikö parannettavaa olisi. Hyviä ideoita ja kehityskohteita tuli listattua palaverin mittaan paljon.

Parannettavaa on aina, ja aina parempi että parannusideat saadaan tekstiin ennen kuin teksti lähtee painoon. Tämä ratkaiseva vaihe tapahtuu näillä näkymin joulukuun alussa, ja jos niin hyvin käy, valmis kirja on kirjailijan ja lukijoiden käsissä joskus ensi vuoden helmikuun alkupuolella.

Sitä ennen lomittelen työntekoani suomentamisen ja oman romaanin editoinnin välissä. Sovittuna on kaksikin käännöshanketta, molemmat kirjailijoilta joita olen suomentanut ennenkin. Toinen tapaus, se johon ryhdyn ensiksi, on minun kohdallani kuitenkin ensikertalaistapaus toisessa suhteessa: kyseessä on kirja, joka joku on suomentanut ennenkin, vuosikymmeniä sitten. Kustantaja kuitenkin katsoi, että vanha käännös on niin hätäinen, hutiloitu ja kömpelö, että kirja ansaitsee uuden tulemisen, ja tarjosi hanketta minulle. Olen tuon vanhan käännöksen lukenut itsekin, vuosia sitten, mutta en kyllä muista siitä paljoakaan. En aio palata siihen kuin korkeintaan vasta oman suomennokseni valmistumisen jälkeen, enkä aio myöskään paneutua tällä erää… mmm… erään toisen taiteenalan teokseen, joka on tästä romaanista saanut ideansa ja innoituksensa. Tämä työ on tarkoitus tehdä alkuperäinen romaani edellä. Se ansaitsee sen.

Lyhyellä listalla

Minulle soitettiin muutama viikko sitten iloisella asialla. Ei, ei tarjottu puhelinliittymää, sähkösopimusta eikä ”edullista” lainaa, vaan kerrottiin että minun suomennokseni Tim Peaken kirjasta Kysy astronautilta (Into 2019) on valittu yhdeksi kolmesta J. A. Hollo -tietokirjakäännöspalkintoehdokkasta. Asia on ollut ns. embargon alaisena tähän asti.

Alunperin sekä Hollo- että kaunokirjallisuuden Mikael Agricola -palkintoehdokkaat oli määrä julkistaa tänään Oodi-kirjaston tilaisuudessa, mutta perin ymmärrettävistä syistä tämäkin tilaisuus ehdokkaiden haastatteluineen peruutettiin. Kummankin ”sarjan” lopulliset palkitut julistetaan huhtikuun 9. päivänä – Mikael Agricolan päivänä, siis – ja sekin tapahtuu nykyhetken koronahillittyyn nettityyliin.

Täytyy myöntää, että ehdokkuus oli aikamoinen yllätys, ja vieläkin yllättävämmältä se tuntuu kun on selannut aikaisempien vuosien voittajien luetteloa. Listalla on melkomoisen painavaa asiaa, jonka rinnalla Peaken leppoisankepeä, nuorehkolle (no, tai ainakin nuorekkaalle) yleisölle suunnattu teos tuntuu aika kevytsarjalaiselta. Mutta sepä juuri on tainnut olla pointtikin, kuten perusteluissa kerrotaan:

Tekniikka ja tiede ovat Peaken tekstissä harvinaisen helposti omaksuttavassa muodossa kiitos yleisökysymyksiin perustuvan formaatin. Suurkiitos kuuluu myös J. Pekka Mäkelän letkeälle ja samalla tarkalle suomennokselle, joka tavoittaa nautittavasti Peaken välittömän ja innostuneen tyylin. Astronautin työhön liittyvän terminologian ja tieteellisen asiasisällön suomentaja taitaa suvereenisti. Näin hyvin suomennettuja suuren yleisön tietokirjoja tarvitaan aina.

Eikä siinä mitään. Minulle, jonka avaruuslentokiinnostus (kuten olen tainnut moneen kertaan kertoa) sai alkunsa heinäkuussa 1969, kun isä ja äiti herättivät minut katsomaan Apollo 11:n ensimmäistä kuukävelyä suorassa lähetyksessä, tämä oli kerrassaan hieno hanke, ja tykkäsin itsekin Peaken rennosta kirjoitustyylistä. Silläpä sitä oli mukava myös suomentaa.

Ennen lopullisen palkinnonsaajan julistusta pitäisi painosta putkahtaa myös tuorein suomennokseni, Josh Malermanin romaani Punainen piano (Karisto). Kiinnostava hanke sekin, kirja jossa muusikkokirjailija pääsi leikittelemään hieman äänitekniikallakin ja harrastajamuusikkosuomentaja sai pähkäillä muun muassa erinäisiä, ilmeisen tarkoituksellisia anakronismeja.

Muuten olen, työn puolesta, työstänyt uutta versiota Pahasilmästä, joka matkaa lähiaikoina taas kustannustoimittajalle… kunhan selvitän päässäni, mikä on se yksi lisäpalikka, mikä tarinan loppupuolelta vielä puuttuu, ja höylään sekä vanhaa että uutta tekstiä istumaan kaikkiin niihin muutoksiin, lisäyksiin ja poistoihin, joita edellisen version jälkeen romaanikässäriini on ilmestynyt.