Kategoria: kirjailijaelämää

Mengdong-joella 1991

Matka 1990-luvun alun Hunaniin jatkuu nyt vesitse, sillä teimme Dayongista pienen päiväretken Mengdong-joelle. Mengdong on pienempi haara Lishui-joessa, joka puolestaan laskee Jangtseen, toiseen Kiinan kahdesta mahtavimmista historiallisista joista. Käytännössä kaikki Hunan-romaanissakin mainitut Helvi-tädin ja muiden suomalaisten lähetystyöntekijöiden asemapaikat olivat Lishuin varrella.

Jälkeenpäin ajatellen olisin voinut korostaa romaanissa vähän enemmänkin sitä, että joet olivat vielä 1930-luvun Kiinassa merkittävin kulkuväylä – usein käytännössä ainoa kulkuväylä. Rautatie kulki maan halki pohjois-eteläsuunnassa, maantiet olivat puolentoistasadan vuoden sissisotien ja vähintään yhtä pitkän korruption ajan jäljiltä kehnossa kunnossa.

Vielä vuonna 1991 soudettavat ja sauvottavat veneet olivat ilmeisen yleinen kulkuneuvo. Perämoottoreita näkyi jonkin verran, muutama purjevenekin. Turistivesibusseja näkyi vähänlaisesti, omamme lisäksi.

Mengdongin rannat ja ympäristön kukkulat ovat Kiinan valtion virallisesti tunnustamiin vähemmistökansojen joukkoon kuuluvien miaojen kotiseutua. Joki on vuosituhansien ja -miljoonien mittaan kaivanut itselleen niin syviä kuruja, että rantatontit ovat enimmäkseen pystysuorassa eivätkä siten ole herättäneet enemmistökansalaisissa sen suurempaa halua ajaa etnisiä porukoita pois. Nykytilanteesta en tiedä.

Eräällä töyräällä mies ruokki apinalaumaa. On hyvin mahdollista että ruokkiminen oli ainakin ajoitettu nimenomaan meidän turistiveneemme iloksi.

Apinat ovat perinteisesti olleet Kiinassa hyvinkin arvostettuja eläimiä. Apinakuningas ja jopa ihmisten ja apinoiden yhteiset lapset ovat monien tarinoiden (ja niistä tehtyjen näytelmien ja oopperoiden) vakioaineistoa.

Jokiretken jonkinlaisena huipentumana toimi tippukiviluola. Sisäpuolelta minulla ei ole kunnollisia kuvia, koska ainoana valonlähteenä olivat muutamat värivalot, mutta äiti nappasi minusta sentään tämän kuvan luolan edustalla.

Jokiristeilijämme keittiöfasiliteetit näyttävät (ja näyttivät jo silloin) varsin vaatimattomilta, mutta aivan kelvollinen lounas tässä keittiössä laitettiin. Olimme aluksen ainoat ulkomaalaiset, sillä tähän aikaan nämä nurkat olivat enimmäkseen pelkästään kiinalaisten turistien ulottuvilla. Meidän seuranamme aluksessa oli miespuolinen työporukka, joka paluumatkalla intoutui tarjoamaan äidille runsaasti nestemäisiä matkaeväitään, ilmeisesti aikomuksena juoda eurooppalaisrouva pöydän alle. No, lopputuloksena oli että eurooppalaisrouva käveli perille päästyä laivasta omin jaloin, mutta muutamat kiinalaismiehistä tarvitsivat toveriapua.

(Ryyppäyskilpailun voittamisessa ei tietenkään ole mitään erityistä ylpeilyn aihetta, ja äidin 1960–70-luvun toimittajapiireissä opettelemat kosteat juomatavat epäilemättä vähintäänkin pahensivat hänen jo tämän reissun aikaan oireilleita elämäntapasairauksiaan.)

Päätetään tämä jakso suosikkikuvaani meidän hurmaavasta kiinalaisoppaastamme ja tulkistamme Edithistä. Vauva ei ole hänen omansa, vaan pyydetty kantokoreineen lainaksi Dayongin venesataman luona kaupustelleelta miaorouvalta. Edithillä oli kyllä omakin lapsi, muutamia vuosia lainavauvaa vanhempi.

Kirjoittelimme Edithin kanssa satunnaisesti 1990-luvun mittaan, ja äiti ilmeisesti vielä seuraavan vuosikymmenen alussa. Sittemmin yhteydet ovat valitettavasti katkenneet – kuulin, että hänellä oli tullut jonkinlainen välirikko Hunanin kristillisen kirkon kautta, mutta sen jälkeisestä elämästä en tiedä mitään. Hän oli joitakin vuosia minua vanhempi ja koulutettu sairaanhoitaja – joka oli työskennellyt mm. spitaalisiirtolassa, joita Kiinassa edelleenkin lienee – joten hän lienee jo eläkkeellä, jos on elossa.

Dayong (Tayung) 1991

Kahdenkymmenenseitsemän vuoden takainen matkamme Hunanin maakunnan pikkukaupunkeihin ja seurakuntiin jatkuu.

Zhangjiajien kansallispuistosta matka jatkui kohti Dayongin kaupunkia, jonka nimi kirjoitettiin Hunan-romaanin tapahtuma-aikoihin ”Tayung”, vaikka Helvi-tädin päiväkirjoissa paikkakunnan nimi näkyy toisinaan muodossa ”Taajung”.

Matkalla oli pakko pysähtyä valokuvaamaan muita tienkäyttäjiä. Tämä leppoisaan tahtiin laumansa kanssa etenevä ankkapaimen päätyi erääseen Hunanin kohtaukseenkin, koska mikäpäettei. Sopuisasti tienlaitaa jotakuinkin paririvissä marssineita ankkoja oli suunnilleen kolminkertainen määrä verrattuna kuvaan mahtuneisiin yksilöihin.

Dayongissa kävimme ensi töiksemme tutustumassa kilpailevan maahantunkeutujauskonnon temppeliin. Buddhalaisuus saapui Intiasta Kiinaan parisentuhatta vuotta sitten ja on kehittynyt aikojen kuluessa omiin suuntiinsa. Dayongin temppeli oli kiinalaiseen tyyliin iso, puistomainen alue lukuisine paviljonkeineen.

Vaikka buddhalaisuus on perimmiltään ateistinen, jumalia vailla oleva uskonto, sen lukuisissa eri versioissa on monenlaisia jumaluuksia ja henkiolentoja ihmisten kunnioitettavaksi. Ilmeisesti kehitys on ollut samankaltaista kuin katolisuudessa, joka omi lukemattomia kansan kunnioittamia paikallisjumaluuksia osaksi pyhimyshahmojaan.

Temppelin ulkopuolella kävi niin kuin kovin monessa muussakin Hunanin taajamassa: meistä turisteista tuli itsestämme nähtävyyksiä. Näillä seuduilla ei ole kovin monia eurooppalaisia liikkunut sitten lähetyssaarnaajien aikojen.

Dayongin kristillisen seurakunnan tilat olivat varsin paljon vaatimattomammat, vaikka noudattivatkin vähän samanhenkistä ”sivurakennuksia vehreiden pihojen ympärillä” -arkkitehtuuria. Kuulemma seurakunnan johto haaveili kunnon kirkon rakentamisesta, mutta ison hankkeen vaatima rahoitus puuttui ja osa porukkaa piti hankeideaa lähinnä suuruudenhulluutena. En tiedä, onko homma sittemmin edistynyt.

Dayongissa piipahdimme ihmettelemässä myös paikallista kauppakeskusta. Vaate- sun muiden myyjien kojujen ja rekkien keskellä oli myös oiva tila vanhoille ja nuoremmillekin herroille pelata lautapelejä. Erinomainen ajatus.

Tämä vekotin, joka näyttää jonkinlaiselta latoma- ja vahamonistuskoneen ristisiitokselta, lienee sittemmin poistunut käytöstä. Tähän aikaan Kiinassa kuulemma vakavasti puuhattiin siirtymistä latinalaiseen kirjaimistoon, koska toistakymmentätuhattamerkkinen kiinalainen kirjoitusjärjestelmä oli tietokonekäytössä vähän hankala. Onneksi tietokoneet ovat sittemmin kehittyneet, ja Kiinasta on itsestään tullut tietotekniikan uusi suurvalta. Vanha kirjoitusjärjestelmä – jota tosin on vuosikymmenien kuluessa monien mutkikkaampien merkkien osalta yksinkertaistettu korvaamalla niitä vanhoilla pikakirjoittajien käyttämillä yksinkertaisemmilla versioilla – on yhä voimissaan eikä tuota ongelmia nykytietotekniikassa.

Dayongissa ollessamme teimme myös päiväristeilyn joelle ennen jatkamista Shimeniin (Shihmeniin). Mutta palataan niihin kuviin seuraavalla kerralla.

 

Zhangjiajie (Changkiakai) 1991

Reilu kuukausi sitten alkanut vuoden 1991 reissulla otettujen Hunanin tapahtumapaikoilta otettujen valokuvien hitaanlainen sarja jatkuu.

Tämän kerran ensimmäinen kuva on peräisin matkalta edellisen postauksen Cilistä (kirjassa käytetyn vanhan translitteraation mukaan Tzelistä) Zhangjiajieen (Changkiakaihin) ja on varsin tyypillinen näky. Vanhastaan Kiinassa ei ole harrastettu hautausmaita (kuten ei, perinteisesti, esimerkiksi kaikkialla Yhdysvalloissakaan) vaan edesmenneet saivat leposijansa omien peltojen laidasta, parhaasta paikasta tarkkailla myöhempien polvien elämää.

Zhangjiajien kaupungin lähellä sijaitseva, hiekkakivipilareistaan kuuluisa Wulingyuanin kansallispuisto ei liity varsinaisesti Helvi-tädin (alkuperäiseen) tarinaan eikä siten vuoden 1991 reissumme tavoitteisiin, mutta oppaamme halusivat näyttää meille tämän kieltämättä vaikuttavan paikan, jonka maisemat ovat tuttuja vanhoista kiinalaisista maalauksista. Hunan-romaaniin alue pääsi sitten Johannin ja Anneliesen häämatkakohteena.

1930-luvulla alue on ollut huomattavan paljon vaikeakulkuisempaa kuin nykyään. Meille kerrotun mukaan 1960–70-lukujen kulttuurivallankumouksen aikana maaseudulle työhön karkoitetut ”intellektuellit” tekivät polkuja ja louhivat kallioon reittejä pakkotyönä, joka luultavasti vaati aika monen hengen.

Oletin romaania kirjoitaessani, että kuvan kaltaisia lepotaukosyvennyksiä on ollut jo sen tapahtuma-aikoihin – tosin niissä lienee ollut vähemmän matkamuistokauppiaita – ja sijoitin henkilöni sellaiseen huilaus- ja piirustustauolle. Etummaisena kuvassa istuva vanha rouva on muuten kirjassakin pari kertaa vilahtanut entinen sairaanhoitaja ja lähetystyöntekijä Annikki Sipilä, joka vieraili seurueemme mukana vanhalla työalallaan, ja toimi kerran toisensa jälkeen tulkkina. (”Virallinen” Hunanin kristillisen kirkon tarjoama matkanjohtajamme ja tulkkimme Edith Shi istuu hänen takanaan.)

Kantotuoli oli 1930-luvulla yleinen varakkaamman väen kulkuneuvo maakunnan kehnoilla teillä. Zhangjiajiessä niitä oli tarjolla jyrkkien polkujen ja portaiden uuvuttamien turistien tarpeisiin.

Zhangjiajiestä matkamme jatkui jo tutuksi käyneellä Liteacella kohti Dayongia (Tayungia). Matkalla kohdalle sattui jotakin, jota ei ehkä enää Kiinan maaseudulla(kaan) näe: pieni metallivalimo. Siihen aikaan kun kiinalainen kommunismi edes yritti olla kommunismia eikä yksipuoluekapitalismia joku sai nerokkaan idean, että maan teollistuminen saisi vauhtia siitä että joka kylässä ja talossa alettaisiin valaa metallia raskaan teollisuuden tarpeisiin. Niin ei käynyt.

Ohi on con

Tämänvuotinen Finncon helteisessä ja välillä miltei aavemaisen hiljaisessa Turussa on päättynyt, ja tämäkin conivieras on kotiutunut ja setvinyt kameransa ja kännykkänsä muistikorttien sisällön.

Itse conipaikalla Turun yliopiston Natura- ja Quantum-rakennuksissa ei ollut hiljaista. Väkeä riitti ymmärtääkseni runsaasti suunnilleen kaikkiin ohjelmanumeroihin. Ei voi kuin ihailla, miten hyvin tapahtumaa hallinnoiva conitea ja muut vapaaehtoiset saivat homman tälläkin kertaa toimimaan. Iso käsi, hatunnosto ja kolminkertainen kowtow. Siinä porukassa on todellisia sankareita.

Ihailematta ei voi olla myöskään monien conivieraiden näkemää vaivaa pukujensa suhteen. Perinteiset naamiaiset jäivät minulta tällä kertaa väliin, mutta käytävillä ehti kyllä nähdä vähintäänkin vilaukselta aikamoisen joukon vaikuttavia ilmestyksiä.

Itse olin tällä kertaa ohjelmassa mukana kahdessa paneelikeskustelussa. Lauantaina keskusteltiin otsikolla ”Elääkö kirjoittamisella?” Saara Henrikssonin johdolla. Sain paneelin jälkeen kiitosta siitä että leväytin dataheittimen valkokankaalle omat lainauskorvauslaskelmani viime vuodelta: toivon mukaan se(kin) antoi hieman realistista kuvaa minkälaisista summista on kyse – vaikkakin minä olen lainauskorrvausten suhteen eräänlaista kultapossukerhoa: summia laskettaessa nimittäin kääntäjä lasketaan tasaveroiseksi tekijäksi kirjailijan kanssa, joten isoimmat lainauskorvauspotit osuvat käytännössä sellaisille kääntäjille, joiden nimissä on paljon runsaasti lainattuja nimikkeitä.

Kirjailijan toimeentulosta puhuttaessa mietimme Saaran sekä muiden panelistien Helena Wariksen, Maria Turtschaninoffin ja Jani Saxellin kanssa, annoimmeko kirjailijan pärjäämisestä liian synkän tai liian valoisan kuvan. Totta on, että oikeastaan me kaikki viisi olemme onnistuneet pärjäämään aika hyvin yhdistämällä (vain muutaman tonnin vuodessa tuottavaan) kirjailijuuteen esimerkiksi toimittajan, opettajan tai kääntäjän töitä. Totta on myös, että suurin osa ammattimaisiksikin lasketuista kirjailijoista saa päätoimeentulonsa muualta eikä välttämättä kuulu meidän laillamme apuraha-kultapossukerhoon.

Kun Saara paneelin aluksi halusi meiltä yhden sanan vastaukset keskustelun otsikkokysymykseen, oma vastaukseni olikin ”Toisinaan”.

Mietin etukäteen, olisiko minulla oikeastaan mitään sanottavaa sunnuntain ”Kuuluisuuden kirot” -paneelikeskustelussa, jossa minun lisäkseni Mirka Ulannon tentattavina olivat paljon suurempaa valtavirtahuomiota saaneet Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja Tuuli Hypén. Mutta paneelista muodostui luultavasti toiseksi hauskin keskustelu missä muistan coneissa koskaan olleeni. (Vuoden 2006 Paasitorni-conin ”Vikings in Space” -keskustelu on edelleen aikalailla ylittämätön.) Asiaakin puhuttiin muun muassa siitä miten kukakin katsoo aiheelliseksi sijoittaa rajoja julkisuudelle – otetaanko perhe mukaan, päästetäänkö kuvaajat kotiin?– ja siitä onko kaikki julkisuus sittenkään hyvästä.

Tästä oli hyvä jatkaa kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, Anu Holopaista, Marko Hautalaa ja J. S. Meresmaata, jotka keskustelivat yhtä lailla hyvässä ja rennossa hengessä kirjailijuuden iloista ja suruista, yllätyksistä ja opetuksista.

Eero Suoranta piti erittäin kiinnostavan esitelmän kiinalaisen scifin historiasta ja nykypäivästä aina keisarivallan loppuajoista nykypäivän nettikirjailijoihin. Tämä merkitsee sitä että ”näihin kirjailijoihin pitäisi perehtyä” -pino kasvoi saman tien Han Songilla, Wang Jinkangilla ja He Xillä, kunhan olen saanut ensin luettua loppuun ”neljän suuren nimen” länsimailla tunnetuimman tekijän Liu Cixinin Hugo-palkitun trilogian – jonka ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema muuten ilmestyy syksyllä suomeksi Aula & Co:n kustantamana ja Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Suomennoksen lukeneena voin vakuuttaa että kirja on erinomainen ostos, eikä vain sen takia että englanninkielinen kirjallisuus dominoi aivan liikaa Suomen käännösmarkkinoita.

Minulla oli tällä kerralla tilaisuus olla conissa mukana juhlistamassa myös vastajulkaistua kirjaa, jonka kekoon kannoin omankin korteni. Pasi Karppasen toimittama Valitut – Suomen presidenttien salainen historia (Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti) on eräänlainen jatkuvajuoninen novellikokoelma, jonka kahdestatoista kirjoittajasta kukin perehtyi yhden presidentin tekemisten lisäksi toistensa novelleihin niin, että kirjan halki kulkee vissin spefistinen jatkumo. Itse tulin aikoinaan valinneeksi kohteekseni Mannerheimin, osittain kiinnostuksesta hänen vuosisadan alussa tekemäänsä parivuotiseen Aasian-ratsastukseen, jonka sitten ujutin oleelliseksi osaksi pikku tarinaani vanhenevan presidentin viimeisestä työpäivästä.

Illanvietto – tai illanvietot, jos tarkkoja ollaan – on oleellinen osa conia, paikka todeta olevansa keskellä omaa heimoaan, jossa voi spekuloida kaikenlaisella kummallisella ja kiinnostavalla ilman että saa syrjäsilmällä kummallisia katseita, oppia uusia asioita alasta jos toisestakin, sekä ennen kaikkea tutustua uusiin ihmisiin ja tavata pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Panimoravintola Koulun pihaterassi oli tukahduttavan päivän jälkeen leppeän lämmin ja suloisen varjoinen, joten siellä kelpasi istua, kierrellä ja keskustella hyvän matkaa sunnuntain puolelle saakka.

Kun Finncon 2018 päättyi, oli häkellyttävää kävellä hälisevän conikansan keskeltä kaupunkiin, jossa ei tuntunut liikkuvan ainoatakaan ihmistä, autoista puhumattakaan. Edes jalkapallon loppuottelu ei ollut vielä alkanut. Vain joenrannan puistoissa oli muutama ihminen nauttimassa kelistä.

Jotenkin tuntuu, että minun coniraporttini ovat vuodesta toiseen onnellisia vuodatuksia tyyliin ”siellä oli hienoa, harmi jos et ollut paikalla, mutta tule ensi vuonna”. Juttu vain on niin, että minulla on ollut coneissa jotakuinkin aina tosi mukavaa ja tällainen ujo introverttikin voi siellä tuntea olevansa osa heimoa – ja kirjailija/suomentajana vieläpä kohtuullisen arvostettu osa heimoa. Ei sille mitään voi, kyllä se itsetuntoa hivelee.

Siitä syystä lienen mielihyvin paikalla ensikin vuonna. Jyväskylä-conin kunniavieraslista on ainakin vaikuttava: Kersti Juva, Raine Koskimaa, Cheryl Morgan & Charles Stross.

Pian on con

Suomen suurimpaan ei-kaupalliseen kirjallisuuustapahtumaan on enää vähän yli viikko! Juuri kun viime kesän Worldconista Helsingissä on juuri ja juuri ehditty toipua, vuoden 2018 Finncon pidetään Turun yliopiston tiloissa 14.–15. heinäkuuta.

Kenellekään ei liene yllätys, että minä aion olla paikalla. Olen tälläkin kertaa mukana myös ohjelmassa, tarkemmin sanottuna kahdessa paneelikeskustelussa:

Elääkö kirjoittamisella?
(lauantai 14.7. 13–13:45, sali XIV, Natura)

Millaisista puroista kirjailijan elanto koostuu? Työstään ovat kertomassa Maria Turtschaninoff, Jani Saxell, Helena Waris ja J. Pekka Mäkelä. Kassakoneen käyttäjänä toimii Saara Henriksson.

Kuuluisuuden kirot
(sunnuntai 15.7. 13–13:45, sali XX, Agora)

Monet meistä tavoittelevat mainetta ja kunniaa, mutta kuuluisuudella on kääntöpuolensakin. Vinkkejä aloitteleville julkimoille, miten mediahuomioon kannattaa suhtautua. Mirka Ulanto (pj.), Johanna Sinisalo, Tuuli Hypén, Magdalena Hai ja J. Pekka Mäkelä.

Notkun toki paikalla muutenkin molempina päivinä ja yritän ainakin päästä kuuntelemaan Eero Suorannan esitelmää kiinalaisesta scifistä (lauantaina 11–11:45, sali XVII), enkä vähiten siksi että olen vastikään lukenut Liu Cixinin syksyllä ilmestyvän Kolmen kappaleen probleeman (Aula & Co.) suomennosta. Valitettavasti missaan oman esiintymisen vuoksi Minttu Ollikaisen conin akateemiseen ohjelmaan sisältyvän esitelmän Real and Dream – Encounters in the Novels of the Reaalifantasia Group.

Cili (Tzeli) 1991

Tulipa tuossa aamulla mieleen, että Hunanin lukeneita saattaisivat hyvinkin kiinnostaa vuonna 1991 ottamani valokuvat romaanin tapahtumaseuduilta.

Olen maininnut aikaisemminkin (muun muassa kirjan jälkisanoissa), että tässä vaiheessa kyseessä oli äitini kirjaprojekti: hänen oli tarkoitus julkaista päiväkirjat sinällään, vain joissakin kohtaa kommentoituina. Tässä hengessä matkustimme Hunanin kaupungeissa paikallisen kristillisen kirkon vieraina. Minun tehtäväni oli ottaa valokuvia kirjaa varten. Paremmassa kamerassamme oli mustavalkofilmiä (koska mv-kuvat oli, ja on yhä, helpompaa ja halvempaa painattaa kirjaan), pienemmässä pokkarissa värifilmiä ”turistikuvia” varten.

Hunan on vanhastaan toiminut ”Kiinan riisikuppina”, ja toimii edelleenkin. Riisiä viljellään yhä pengerretyillä kosteikkoviljelmillä, jotka ainakin tuolloin, vajaat kolmekymmentä vuotta sitten, oli pakko kyntää härillä. Traktorin paino olisi romauttanut koko pellon.

Elettiin huhtikuuta, joten rypsi kukki kauneimmillaan. Ilmeisesti maakunnan tieverkosto on nyttemmin aika tavalla kehittynyt niistä hiekka- ja öljysorateistä, joita meidän Liteacemme ainakaan pompahteli.

Ensimmäinen kohdekaupunkimme oli Cili, eli kirjassa(kin) käytetyn vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaan Tzeli. Siellä tutustuimme pieneen rukoushuoneeseen, jonka kirjassa siirsin viittäkymmentä vuotta varhaisempaan aikaan ja pikkukylään jonnekin lähelle Tsingshiä.

Minne menimmekin, ensimmäiseksi työnnettiin teemuki käteen. Sitä osasi odottaa niin, että paluumatkalla Beijingin hienossa hotellissa valitimme paheksuen henkilökunnalle, kun huoneessa ei ollutkaan termospulloa odottamassa. (Se toimitettiin kyllä sitten saman tien.)

Pastorinrouvan takana seinällä näkyy minua ärsyttänyt (ja edelleenkin ärsyttävä) painokuva, jonka näimme lukemattomia kertoja monissa kristillisissä yhteyksissä. On tavallaan ymmärrettävää, että Jeesus kuvataan, palestiinalaisuudestaan huolimatta, pohjoiseurooppalaisen näköiseksi Pohjois-Euroopassa (niin että hänen voi ajatella olleen yksi meistä), mutta että Kiinassa?

Hyvin natinalgeographicmaisen rukoushuoneen ulkopuolella Cili vaikutti jokseenkin tavanomaiselta pikkukaupungilta. Katettu tori näytti olevan yleisin elintarvikeostosten paikka, tarjolla oli lihaa, kalaa, vihanneksia ja hedelmä sun muuta tarpeellista.

Vielä tähän aikaan autoja näkyi kaduilla suhteellisen vähän (eikä nykyään yleisiä sähkömopoja laisinkaan). Kuvan keskeltä kameraan katsova nainen on äitini Riitta Mäkelä.

Etusivulle

Onnitteluja alkoi saapua jo ennen kuin ennätin hakea Hesarin postilaatikosta. Kuulin jo jonkin aikaa sitten että Hunanista on tulossa arvostelu Helsingin sanomiin ja viikko sitten minulta kyseltiin Helvi-tädin muotokuvan* käyttöoikeuksia, joten saattoi olettaa ettei arvostelu ole ihan pienellä. Mutta en silti osannut odottaa, että kirjani arvostelu olisi kulttuurisivujen pääjuttu.

Tällaiset arviot ovat kiinnostavaa luettavaa siinäkin mielessä, että vertailut toisiin kirjailijoihin tarjoavat oivia kannustimia perin hataran kirjallisen sivistykseni aukkojen paikkailuun: Albert Camus’lta olen lukenut vain Sivullisen (ja senkin kauan sitten), Toni Morrisoniin ja Margaret Atwoodiin on pitänyt perehtyä jo hyvän aikaa ja nyt siihen on lisäkannustimia. Mika Waltaria olen toki lukenut, häneen minua on verrattu ennenkin ja tunnustan hänen esikuvallisuutensa oikein mielelläni.

Arvion kirjoittanut Jani Saxell tuo ilahduttavasti esiin, miten eurooppakeskeisesti toista maailmansotaa Suomessa yleensä käsitellään (puhumattakaan siitä, miten irrallisena Suomen osuus sodassa valitettavan usein esitetään). Hieman harhaanjohtavasti hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Kiinassa olisi alkanut jälleenrakennuskausi Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945. Näin ei tapahtunut, sillä sisällissota alkoi riehua uudelleen entistäkin verisempänä ja jälleenrakentamiseen päästiin vasta jonkin aikaa Kansantasavallan perustamisen jälkeen 1950-luvun alkaessa. Eikä tämä(kään) kausi ollut iloa ja auvoa, vaan kausi vaati miljoonia uhreja† jo ennen ”Kulttuurivallankumouksena” tunnettua anarkistista kaaosta.

Jani lienee oikeassa siinä, että kaunokirjallisuudessa suomalaisten merkittävää panosta kristillisessä lähetystyössä ei ole kovin runsaasti käsitelty, mutta tieto- ja muistelmakirjallisuudessa siitä on julkaistu paljonkin. Voisin ehkä jossakin vaiheessa listata ainakin joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja, joita hyllyyni on muun lähdeaineiston pariin päätynyt.

 

Muutamia muita tähän mennessä ilmestyneitä Hunan-arvioita:

Riitta Ylilehto, Nousu

Markku Soikkeli, Aamulehti

Henri Nerg, Keskisuomalainen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogi

Mikko Saari, Kirjavinkit

___
* En itse asiassa tiedä, kuka muotokuvan on ottanut, eikä minulla ole edes sen alkuperäistä vedosta (ellei sitä löydy äidin vielä setvimättömistä papereista), vain diakopio ja siitä skannattu tiedosto. Koska studiovalokuva on otettu 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa, on aivan mahdollista että sen ottanut kuvaaja on kuollut ennen vuotta 1948, jolloin tekijänoikeus on nyttemmin vanhentunut ja kuva vapaasti käytettävissä. Mikäli tilanne on toisin, pyydän asiasta tietävää ottamaan minuun yhteyttä niin selvitellään luvat ja mahdolliset käyttökorvaukset.
† ”Miljoonia uhreja” on sanapari, joka toistuu valitettavan usein niin Kiinan kuin muunkin Aasian viimeisten parinsadan vuoden historiassa. Generalissimus Tšiang Kai-šekin aikainen Kiinan ”tasavalta” ei tässä suhteessa ollut kommunistikomentoa syyttömämpi.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 


 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 


 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”: