Kategoria: riitit

Eliitin kekkereissä

On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renki­poika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.

Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.

Kuten esimerkiksi minä.

Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?

Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.

Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.

Vaihtuu vuosi, vaihtuu tahti

Luulin, että käännöksen deadline oli tammikuun lopussa. Eipäs ollutkaan, vaan vuodenvaihteessa. Niinpä olen viimeiset puolitoista kuukautta suomentanut Josh Malermanin Punaista pianoa perin pitkin päivärupeamin. Eilen käännös lähti kustantajalle. Samoin lähti selvitys vuosiapurahajaksosta Taiteen Edistämiskeskukseen.

On aika vaihtaa moodia suomentajasta takaisin kirjailijaksi. Pahasilmän seuraavan version pitäisi syntyä alkuvuoden aikana kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Teksti kaipaa isoa remonttia. Ideoita kyllä on, mitä sille tehdä. Lisää syntynee matkan varrella.

Vuosi 2019 merkitsi kirjailija-minälle jonkinlaista toipumisvaihetta Hunanin edellisvuotisesta vastaanotosta F-ehdokkuuksineen. Töitä kyllä tuli tehtyä: pari kirjakäännöstä, ja se Pahasilmän – entiseltä työnimeltään Wolandan – käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Se syntyi varsin vaivattomasti, ehkä liiankin vaivattomasti. Hybris oli yhä päällä. Niinpä työtä käsikirjoituksen parissa piisaa ensi vuodellekin.

Hetken aikaa voin kuitenkin huoahtaa. Rauhoittaa rytmiä. Tehdä vähän musiikkia. Nikkaroida soittimia ja erään jo kauan sitten tilatun kaapin. (Keittiökaapin, ei kaiutinkaappia.) Ja skarpata vähän liikuntaharrastusten suhteen.

Mutta kaikki se vasta vuoden 2020 puolella. Nyt vain toivotan teille kaikille

Mitä mainiointa uutta vuotta!
Olkaa kilttejä toisillenne.

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Pikavisiitillä

19-vuotishääpäivän, eurovaalien ja lätkämestaruuden ohella viikonlopun antiin kuului toki myös perinteinen kesänaloitus, eli Kaisaniemen Maailma kylässä -festivaali. Muiden kiireiden vuoksi ehdin seurata festarimeininkiä vain neljän artistin verran, mutta vallan hienoa ja monipuolista musiikkia oli tarjolla jälleen kerran.

Asmâa Hamzaoui & Bnat Timbouktou on ilmeisesti jotakuinkin ensimmäinen marokkolainen naisten gnawa-yhtye. Ilmaisu on minimalistista: Hamzaoui itse soittaa yksinkertaisia rytmejä bassokokoisella ngonilla ja hänen kolme taustalaulajaansa säestävät käsiperkoilla. Vahvasti tekstipainotteinen musiikki ei varmasti pääse täysiin oikeuksiinsa silloin jos kuulija ei ymmärrä tekstejä, mutta tokihan tuota kuunteli vallan mielikseen kielitaidottomanakin.

Gato Preton ilmaisussa ei puolestaan ollut mitään minimalistista. En yleensä ole mitenkään erityisen innoissani ns. dj-musiikista, mutta näköjään homma voi toimia minun kohdallanikin, jos dj:n pyörittämiltä ”taustanauhoilta” tulee muutakin kuin henkisen kuoleman tasaista 4/4-konebassaribiittiä – ja sitä säestetään ”oikealla” djembellä ja kertakaikkisen energisellä lavameiningillä. Gata Misteriosa on äärimmäisen energinen ja isokurkkuinen laulaja, joka painalsi pitkin lavaa vielä vauhdikkaammin kuin kvartetin varsinainen tanssijajäsen.

Sunnuntain artisteista Gasandji esitti huomattavasti hillitympää meininkiä kuin kolmen kesän takaisella Huvilateltta-keikallaan, mutta mikäs siinä. Kylmäksi ja sateiseksi heittäytynyt sää hillitsi ilmaisua varmasti sekin, siitä huolimatta setti toimi oikein hyvin kuuntelumusiikkina polveilevine ja pikku hiljaa paisuvine sävelmineen.

Istanbulilainen Gaye Su Akyol on ilmeisesti nousemassa kovaksi nimeksi niissä porukoissa joissa arvostetaan hipsteri- ja kulttihenkistä musiikkia, enkä välttämättä ihmettele. Musiikissa on perin paljon tuttua ja vanhanaikaista: ilman laulajaansa voimallinen taustakvartetti kuulosti siltä kuin vaikkapa Laika & the Cosmonauts vetelisi sellaisia 60-luvun loppupuolen lievästi psykedeelishenkisiä, muka-itämaisia surf-instrumentaaleja. Akyol itse toi tähän melkein länsimaisen helppoon kattaukseen aimo annoksen oikeaa turkkilaisuutta – ja vilpitöntä lavakarismaa ja otetta. Ehkäpä tästä tulee yksi klassisia ”no mä näin sen livenä ennen kun sä olit edes kuullu siitä” -keikkoja monien sateessa värjötelleiden urhollisten musiikinystävien mielessä ja muistoissa. Aika näyttää.

Uurnain aika

Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.

Viimeinen

Elmun baarin aurinkoisella terassilla parveili eilen illalla iso joukko vanhoja tuttuja, puolituttuja sekä toisilleen täysin outoja ihmisiä. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki olivat olleet jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä Rumba-lehden kanssa – kirjoittaneet siihen, toimittaneet sitä, valokuvanneet siihen, taittaneet siihen, hallinnoineet sitä. Nyt käsissä oli maailmanhistorian viimeinen painettu Rumba.

Oma Rumba-urani alkoi 1990-luvun alkupuolella. Saimme kaverin kanssa myytyä päätoimittaja Rami Kuusiselle ajatuksen efektipedaaleja käsittelevästä juttusarjasta. Pian huomasin käveleväni toimituksesta mukanani nivaska levyjä arvosteltavaksi, ja vain tovia myöhemmin istuin tekemässä ensimmäistä muusikkohaastatteluani Liisa Akimofista.

Rumban maksamamat palkkiot olivat olemattoman pieniä, mutta toisaalta lehteen kirjoittaminen mahdollisti minulle olla tekemisissä itseäni kiinnostavien asioiden kanssa aikakautena, jolloin elämässäni oikein mikään ei tuntunut edistyvän oikein minnekään, ainakaan sellaiseen suuntaan mihin olisin halunnut. Kriitikon virassa oli myös mahdollista päästä (toisinaan) näkemään konsertteja, joihin ei muuten olisi todellakaan ollut rahaa mennä. Niin, ja tuli tavattua hyvinkin monta kiinnostavaa ihmistä, joista muutamien kanssa olen edelleenkin tekemisissä vähintäänkin Facebookin kautta.

Kirjoittelin lehteen puolisäännöllisesti reilut kymmenkunta vuotta. Jossakin vaiheessa homma alkoi tuntua taakalta: elämä oli aika tavalla toisenlaisessa mallissa, palkkiot olivat parantuneet lähinnä nimellisesti ja juttujen ja levyarvioiden tekemiseen kuluneelle ajalle alkoi olla paljon tähdellisempääkin käyttöä. Myös lehti oli muuttunut Kuusisen ajan monipuolisesta kulttuurilehdestä kapeammin kevyeen musiikkiin keskittyväksi – ”ammattimaisemmaksi” julkaisuksi sanan monenlaisissa merkityksissä. Itselläni ei sitä paitsi ollut enää oikein kykyjä eikä aikaa seurata musiikin – tai sanotaanko suomalaisen ja angloamerikkalaisen ns. kevyen musiikin – ajankohtaisia asioita niin laajalla perspektiivillä kuin mielekkään musiikkijournalismin kirjoittamisen kannalta olisi ollut aiheellista.

Viimeiset tekemäni haastattelut taisivat olla Pelle Miljoonasta ja Ziggy Marleysta, joten Liisa Akimofista alkanut kaari päättyi itse asiassa varsin tyylikkäästi.

Rumban kaltaiset julkaisut ovat muuallakin siirtyneet nettiin – siellä Rumbakin jatkaa yhä edelleen – tai lopettaneet. Kahden viikon tai edes viikon välein ilmestyvä ”ajankohtaislehti” on väistämättä ajastaan jäljestä jo painotuoreena. Rumban ilmestymistahti on jo kauan sitten harventunut, ja se on keskittynyt juttuihin joiden lukeminen tietokoneen ruudulta aiheuttaisi TL:DR-reaktion. Nyt niille ei enää katsottu olevan riittävän maksukykyistä lukijakuntaa. Elmun baarikin elää viimeistä kesäänsä, kun Nosturin tontille on kaavoitettu jotakin isompirahaista.

Niin se käy.