Kategoria: teatteri

365 päivää myöhemmin

· Yksi kommentti ·

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Noin neljä tuntia kolmekymmentä minuuttia

· 2 kommenttia ·

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa on mennä katsomaan tai kuuntelemaan jotakin tietämättä etukäteen mitä on tulossa, vailla ennakkokäsityksiä. Usein tuloksena on ollut hienoja elämyksiä.

S. on aikoinaan venäjän kirjallisuuden opintojensa yhteydessä lukenut ja tenttinyt Venedikt Erofejevin eräänlaisen kulttiromaanin Moskova–Petuški. Minun venäjänopintoni puolestaan päättyivät siihen, että kirjoitin ylioppilaskokeissa lyseisestä kielestä peräti been kolmekymmentäkuusi vuotta sitten. Astuessamme eilen illalla Teatr Zan tiloihin tiesin vain, että romaani ja siitä sovitettu näytelmä kertovat junamatkasta kahden venäläisen kaupungin välillä: noin sadan kilometrin taipaleesta.

Moskova–Petuški on toteutettu kaksikielisenä: Elena Spirinan ääni tulkkaa äänentoiston läpi venäjäksi kolmen lavalla esiintyvän näyttelijän suomenkieliset repliikit. (Tekstin lomaan ripotellut laulut esitettiin ainoastaan venäjäksi.) Toisaalta tämä antaa näyttelijöille enemmän aikaa ja tilaa tehdä roolejaan kasvojen ja kehon kielellä – joka oli etenkin Usva Kärnän ja Ksenia Leleshin vahvinta osaamista – mutta toisaalta katkoi replikoinnin rytmiikkaa ja venytti muutenkin vahvaa karsimista vaativaa käsikirjoitusta tuplapituiseksi. Toisaalta tulkkauksen tasainen sorina muodosti taustalle mukavan tasaisen äänimaiseman, toisaalta taustamusiikin päälle miksattuna (akustisesti kehnossa salissa) se teki kokonaisäänimaisemasta kaoottisen ja hermostuttavan.

Toisaalta kaoottisuus on oleellinen osa Moskova–Petuškin viinahuuruisia näkyjä/unia, ainakin niin luulisin (alkuteosta lukematta). Kolmea useammalla näyttelijällä kokonaisuudesta olisi luultavasti saanut avoimemmin karnevalistisen, nyt oli välistä aikamoisen vaikeaa hahmottaa siirtymiä näystä/unesta/mistälie toiseen edes näyttelijöiden vaatteidenvaihtojen avulla. Mutta ehkä se ei ollut tarkoituskaan? Eiväthän unetkaan ole selkeitä kokonaisuuksia. (Delirium-harhoista ei ole onneksi pahemmin kokemusta.)

Alkuteosta lukematta ja venäjää osaamattakin kielen ammattilaisen oli mahdotonta olla kiusaantuneena huomaamatta, että työryhmä oli sortunut niin monen osaavankin teatterialan tekijän hybrikseen: kuvitelmaan, että alkukieltä taitavasti osaava teatterilainen on kyvykäs suomentaja. Ei nimittäin ole, tälläkään kertaa. Replikoinnin kieli oli monessa kohtaa nolon kankeaa ja kaavamaista. Olisi ollut järkevämpää teettää työ osaavalla ihmisellä.

Vuosi lisää

· 4 kommenttia ·

Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.

Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.

Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.

Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.

Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.

Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.

Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.

Lausetta rakentamassa

·

Kun kävimme pari vuotta sitten katsomassa Heikki Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologinäytelmän Näillä mennään, päätin bloggaukseni aiheesta sanomalla ”Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.” Tilaisuus tuli tänään, kun Heikkisen ja Huttu-Hiltusen monologinäytelmä Lause sai ensi-iltansa.

Edellinen monologi pohjautui hyvinkin suoraan Heikkisen omaan elämään – liikenneonnettomuudessa halvaantuneen näyttelijän pyristelyyn takaisin elämään ja ammattiin – mutta jäi, kaikesta toimivuudestaan huolimatta, hivenen etäiseksi. Ehkä Lauseen aavistuksen etäisempään aiheeseen on ollut helpompi uppoutua, tai ehkä aiheen ja käsikirjoituksen karnevalistisempi leikittely on antanut enemmän rohkeutta, sillä tämä monologi tuntui tulevan paljon enemmän iholle. Mutta toisaalta: aihe oli lähempänä minua, sitä mitä minä teen työkseni. En ole koskaan ollut halvaantunut – ellei yli kahdenkymmenen vuoden takaisen nivustyräleikkauksen spinaalipuudutusta lasketa – mutta lausetta olen jahdannut ja rakennellut kerran jos toisenkin.

Heikkisen esittämä minähahmo haluaa kirjailijaksi – tai näyttelemään kirjailijaa – ja saa roolin muuten kohdalleen, mutta tärkeintä puuttuu. Hän ei saa rakennettua mieleistään Lausetta.* Tavoittaakseen Kari Hotakaisen niukan ilmaisun hän asettautuu, samaistuu Kari Hotakaiseksi matkalla tekemään ”Miten minusta tuli minä” -radiolähetystä. Tapahtuu se, mitä tapahtui Heikkisen lisäksi myös Hotakaiselle, ja sen jälkeen lause – ja lauseen osat, sanat – on vieläkin enemmän kateissa.

Monologi leikittelee monien kriitikoiden (ja kirjabloggareiden, luultavasti lukijoidenkin) ajatuksella, että kirjailijan kirjoittamisen, tyylin tekee ainutlaatuiseksi kirjailijan lause, se miten hän rakentaa sen mitä kahden pisteen väliin sijoittaa. Se on kirjailijan soundi. Muusikkolehdissä (etenkin) kitaristien soundia selitetään kovin usein, helposti, epätoivoisesti ja turhaan käymällä läpi soittokalusto kitarasta, kielistä, pedaaleista ja vahvistimista parhaimmillaan aina piuhoihin ja pedaalien pattereiden merkkeihin asti.† Kirjailijoiden soundia on vieläkin huonompi selittää laitteistolla:

– no siis niinku, mulla on sellainen aito IBM:n 84 näppäimen vintagemalli siltä ajalta ennen kuin funktionäppäimet siirrettiin ihan väärään paikkaan sinne yläreunaan, ei niillä moderneillä muoviräyskillä voi mitään twiittiä pidempää kirjoittaa, ja älä edes puhu läppäreiden näppiksistä, ne on siis ihan hirveitä –

Kirjailijan soundissa kiinnitetään enemmän huomiota siihen, onko sivulauseita (ja millaisia), onko pilkkuja, onko puolipisteitä (!) vai mennäänkö, hotakaistyyliin, tiiviillä päälauseella, koivuklapeilla. Ehkä silloin ollaan hivenen lähempänä ilmaisun oikeita työkaluja, vai ollaanko?

En voi ainakaan itse väittää juuri koskaan pohtivani, onko lause (tai virke, tai kappale) minun näköiseni, minun soundiani. Luultavasti joku voisi halutessaan kaivaa teksteistäni tyypillisiä ilmaisukeinoja** ja lauseenrakennustapoja. Mutta olisiko se mielekäs tapa analysoida tekstiä, tai ylipäänsä ajatella tekstiä? En tiedä. Minusta tuntuu, että jos aikoo saada romaaninmittaisen tarinan kirjoitettua järjellisessä ajassa – alle kahdessakymmenessä vuodessa – ei parane jäädä miettimään lauseiden tai virkkeiden yksityiskohtia. Ei balettitanssijakaan voi esityksen aikana pohtia joka askelta erikseen (”hitto, olis pitäny laittaa tässä isovarvas sentin verran enemmän vasemmalle”) vaan homma on pakko tehdä eräänlaisella autopilotilla. Rutiini auttaa, se että on tuottanut ennenkin tekstiä. Ehkä se kirjailijan soundi syntyy tottumuksen voimasta, siitä miten tekstiä saa syntymään niin ettei ajattele joka lausetta, joka sanaa, joka tavua. Muuten on vaarana juuttua eräänlaiseen afasiaan.

Siihen juuttuu muutenkin: sekä kirjailija-minä että suomentaja-minä tietävät, miten tuskallista on saada aikaan kunnollisia virkkeitä kirjan ensimmäisessä luvussa. Siksi ehkä moni muinoinen romaani-ideani nyykähti puolessavälissä ensimmäistä lukuaan, ennen kuin rutiini palautui, ennen kuin kykeni tuottamaan mielekkäästi rullaavaa, groovaavaa tekstiä ilman että joutuu miettimään joka sanaa ja jokaista rytmistä hienojakoa erikseen.

Lause on joka tapauksessa erittäinkin näkemisen arvoinen monologi, hauska ja toimiva. Koskettavakin.

___
* Nyrppy minussa huutaa sisäisellä äänellään Tarkoitat muuten ”virkettä”, mutta siinähän huutaa.
† Huikean tyylikäs blueskitaristi Jimmie Vaughan ja hänen pikkuveljensä Stevie Ray kuttuilivat oivaltavasti tälle asenteelle ainoaksi jääneen yhteislevynsä Family Style ”Brothers”-kappaleella: veljekset istuivat studiossa vierekkäin soittamassa vuoronperään sooloja, yhdellä ainoalla kitaralla, jonka toinen ojensi toiselle aina oman osuutensa päätteeksi. Kumpikin kuulostaa täsmälleen omalta itseltään.
** Muitakin kuin pinttyneen preesensin käytön, siis.

Hänelle jäi vain maineen ies

·

Tutun näköinen ja oloinen mies astelee lavalle epävarmasti, keppiin tukeutuen, lysähtää tuolille lavan edessä olevan pöydän ääreen, poimii pöydältä olutpullon ja juo. ”Mitä te enää huudatte”, hän kysyy musiikkin alkammista odottavalta yleisöltä pikemminkin väsyneenä ja vittuuntuneena kuin huulenheittona. ”Minä olen jo täällä.”

Ei, hän ei ole viimeisten vuosien Juice Leskinen, mutta ulkoisessa olemuksessa sen huomaa vain vatsan pienuudesta… ja äänestä. Hän on tamperelaisen Teatteri Staten Lasilliset Juicea -esityksen pääesiintyjä Otto Kanerva. Kyseessä on eräänlainen jäljitelmä Juicen viimeisten vuosien akustisista keikoista: kapellimestarina ja kitaristina toimii Leskisen luottokitaristi Ari Kankaanpää, ja ohjelmisto – ilmeisesti myös ainakin osa välispiikeistä ja väkinäisistä vitseistä – on peräisin eräältä 2000-luvun keikan bootleg-äänitteeltä. (Kyseisestä äänitteestä luvan kanssa tiivistettyä puolituntista cd-levyä myydään teatterin aulassa Juicen kirjaston tuki ry:n kannattamiseksi.)

Jäljitelmäesitys jätti hieman ristiriitaisia mietteitä. Omat Juice-keikkakokemukseni ovat 1980-luvulta, jolloin laulaja/lauluntekijä oli vielä hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella, vitsit parempia ja lyhyempiä, bändit – lähinnä Grand Slam eri variaatioineen – innostuneita ja sähköisiä (sanan useammassa merkityksessä) sekä välispiikit hauskoja ainakin spiikkaajan itsensä mielestä. Kanervalla oli käsikirjoitus seurattavanaan eikä mahdollisuutta tarttua, juicemaisesti, ajankohtaisiin asioihin. Toisaalta Kanerva pystyi enimmäkseen olemaan aika uskottava ennenaikaisesti vanhentunut alkoholisti, joka ei enää jaksa eikä välitä eikä oikein pystykään – paitsi hetkittäin. Tasoltaan ja alkuperältään kirjavassa setissä oli riittävän monta huippuhetkeä, jolloin laulajakin sai itsestään irti paljon enemmän kuin kunto antaisi olettaa. Sovitukset noudattelivat Juicen viime vuosinaan suosimia kansanmusiikkihenkisiä sävyjä, mutta kuten S. totesi, muutamassa klassikossa – kuten siinä jossa Musta aurinko nousee – olisi kaivannut erityisesti kunnon urkuja nostamaan kertsiä uudelle intensiteettitasolle.

Teatteri State toimii Tampereen Hämeenkadun upeasti kunnostetussa Kinopalatsissa, ja jo tilan edellisen haltijan lanseeraman konseptin soisi yleistyvän muillakin meille myöhäisteini-ikäisille musiikkia tarjoavilla tahoilla: hyvä ateria ja kunnon konserttti, istumapaikkoja ja juomaa akustisesti toimivassa salissa.

image

 

Juice-konsertin tunnelmista oli hyvä jatkaa Juice-elämäkerralla. Antti Heikkisen Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) on saanut suitsutusta ja ihan aiheesta. Kyseessä on huolellisen perehtymisen, lukuisten haastattelujen ja perusteellisen pohjatyön varaan hyvin kirjoitettu elämäkerta, aiheensa arvoinen.

Kaikista painotuksista en ehkä ollut ihan samaa mieltä. Hetkittäin tuntui kiusaannuttavalta, kun Heikkinen pyrki jo Leskisen teinivuosista alkaen kartoittamaan, missä ”normaali” kupinotto alkoi muuttua miehen jo pariin kertaan ennen kuolemaansa melkein tappaneeksi krooniseksi alkoholismiksi. Juicen musiikkia käsitellään ensisijaisesti tekstien kannalta, musiikillinen analyysi jää vähemmälle. Hetkittäin tekstien yksityiskohtien(kin) linkittäminen todellisen Leskisen yksityiselämään tuntui sekin vähän turhan alleviivaavalta ja juorulehtimäiseltä. Kyllähän Leskinen pisti paljon omaa elämäänsä ja asioitaan lauluihin, mutta on niissä paljon muutakin. Heikkisellä on myös turhankin vahvaa intoa selittää Leskisen elämän kaikkia vastoinkäymisiä tämän pitkävihaisella taipumuksella tulkita kaikki aina toisten syyksi. Vaikea kuvitella, että kukaan olisi niin yksioikoinen ihminen. Itse luin riveiltä ja rivien välistä, että Leskinen saattoi olla vähän samantyyppinen ”sosiaalinen introvertti” kuin minä itsekin: hän viihtyi hyvässä seurassa, joko porukan jäsenenä tai pöydän kunkkuna, mutta tarvitsi samaan aikaan paljon aikaa omissa oloissaan – ja sivullisena, ulkopuolisena tarkkailijana. Etenkään tähän viimeiseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia viimeisten vuosikymmeniensä aikana: hänen naamansa ja olemuksensa olivat liian tuttuja kaikille tässä maassa.

En myöskään ole ihan vakuuttunut Heikkisen käsityksestä, että Leskisen kuolemaan johtanut dialyysihoitojen laiminlyöminen olisi ollut tahatonta, tai (katteetonta) kuvitelmaa siitä että kunto olisi paranemassa ja munuaiset olisivat alkaneet jostakin syystä toimimaan.  Leskinen oli perusteellinen mies ja  luultavasti tutki kirjallisuutta myös oman terveydentilansa suhteen. Oma äitini kävi viimeiset kymmenen elinvuottaan dialyysissa kolme kertaa viiikossa – Tampereella  ollessaan joitakin  kertoja Leskisen vierustoverina – ja tiesi aivan hyvin, mihin hoitojen väliin jättäminen johtaisi. Kun hän oli aivohalvauksen jälkeen joutunut loopullisesti sairaalaan, hän valitsi hyvin tarkkaan hetken, jolloin hän ilmoitti hoitajille lopettavansa dialyysihoidossa käymisen: hän ilmoitti sen hoitajille molempien lastensa ollessa paikalla ja tiesi, että mekin tietäisimme kyllä mitä se merkitsi. Olen aika varma, että Leskinenkin oli tiennyt pari vuotta aikaisemmin.

Yhtä kaikki, Antti Heikkinen on nostanut muusikkoelämäkertojen riman melkoisen korkealle. Minua on itsekin muutama vuosi sitten houkuteltu tälle tietokirjallisuuden alalle myös kirjailijaksi eikä vain suomentajaksi, mutta nyt minulla on vielä vähemmän halua ryhtyä sellaiseen urakkaan. Toiset, ainakin Antti Heikkinen, tekevät niitä hommia paljon paremmin kuin mihin minä kykenisin.

Kuinka bändi alkaa rakoilla

·

Kaksikymmentäviisi vuotta toimineen yhtyeen yksi jäsen sairastuu, niin lopullisesti ja niin pahasti, että on selvää että hänen muusikonuransa ei voi jatkua enää kauaa. Hänen muille tekemänsä tilannetiedotus – hän kertoo että soittaisi mielellään vielä yhden keikan – pamauttaa ilmoille yhtyeessä ja sen lähipiirissä pitkään kyteneitä jännitteitä, ja sen ainoankin keikan onnistuminen alkaa vaikuttaa epätodennäköiseltä, arvostetun kiintotähtiyhtyeen toiminnan jatkosta puhumattakaan. Ensin kiukku kiehuu yhtyeen määrätietoinen perfektionistijohtajan ja hänelle kateellisen, kunnianhimoisen yhtyetoverin välillä – joka liki samantien sotkee välinsä puolisoonsa, joka hänkin soittaa yhtyeessä. Sairastuva jäsen jää tilanteessa oikeastaan täydelliseksi sivustakatsojaksi, yksin sairautensa kanssa.

Yaron Zilbermanin elokuvaa A Late Quartet (2012) on nimitetty ”intellektuaaliseksi draamaksi”, ilmeisesti siksi että a) siinä ei ole takaa-ajoja eikä räjähdyksiä, b) kyseinen yhtye on arvostettu newyorkilainen jousikvartetti ynnä c) pääosanesittäjät ovat keski-ikäisiä tai vanhempia ja kyseinen sairaus on Parkinsonin tauti. Klassisen musiikin mukanaolo tekee ilmeisesti Kauniit ja rohkeat -korniustason ihmissuhdesotkuista intellektuaalisia, miettii ei-klasariharrastaja-katsoja.* Toisaalta itsekin bändissä (ja teatteriproduktioissa) soittanut katsoja kyllä tunnistaa tarinassa ihan tuttujakin piirteitä siitä, mitä bändidynamiikka voi toisinaan todellakin olla.

Elokuvan päätös näyttää ensin rakentuvan melkoisen kliseiseksi Hollywood-melodraamafinaaliksi, mutta pikkuinen twist kriittisessä kohdassa muuttaa sen sitten ihan nokkelaksi ja tehokkaaksi tearjerkeriksi. Nimekäs näyttelijäkaarti (Mark Ivanir, Phillip Seymour Hoffman, Christopher Walken ja Catherine Keener) hoitaa hommansa vallan mainiosti – ja ainakin näin ei-viulistin ja ei-sellistin mielestä heidän playback-soittamisensa näytti ihan uskottavalta – mutta jossakin äsken kohdalle sattuneessa arvostelussa kehuttu Imogen Poots muusikkopariskunnan omaan uransa ja aikuistumisensa kanssa kipuilevana nuorena neitinä oli kyllä minusta vähän turhan kankea ja vaisu.

Eikä minulle myöskään oikein selvinnyt, mikä elokuvasta teki ”intellektuaalisen”. Täytyy varmaankin miettiä asiaa siinä vaiheessa, kun alan joskus työstää erästä bändidynamiikkaan liittyvää tarinaideaani pelkästä ideasta eteenpäin.

___
* Kuten olen ennenkin todennut, pidän varsin paljon barokkimusiikista ja jonkin verran renessanssimusiikista, joita kumpiakaan en kyllä tunne tai kuuntele läheskään niin paljon kuin tyylilajit ansaitsisivat. Pidän myös joistakin modernin ”taidemusiikin” säveltäjistä, suunnilleen Stravinskystä Cageen ja Stockhauseniin, mutta varsinainen klassinen musiikki (sellainen, jota tehtiin suunnilleen 1700-luvun puolivälistä 1900-luvun alkuun – eli lasken mm. romantiikan samaan lokeroon) on minusta enimmäkseen tyhjää ja mielenkiinnotonta. Sekin voi johtua vain liian vähästä kuuntelusta. Ei kaikkeen ehdi paneutua yhden elämän aikana.

Tovi taattuja tuloja

· 4 kommenttia ·

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.