Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre palasi tänä vuonna takaisin perinteiseen paikkaansa Mukkulan kartanoon. Joissakin lehtijutuissa on annettu ymmärtää, että kolmen viimeisen kerran siirtyminen Messilään, naapurikunnan puolelle, olisi johtunut Mukkulan remontista. Näin ei ollut. Messilässä oli kokoukselle väljemmät (ja edullisemmat) tilat, mutta koska Lahden kaupunki on yksi tapahtuman päärahoittajista, he halusivat kokouksen takaisin alueelleen.
Mainio paikka Mukkulakin on, ei siinä mitään. Vierailin siellä vastaavassa tilaisuudessa kahdeksan vuotta sitten, ensimmäisenä Liwre-kokemuksenani. Jo viidettä kertaa peräkkäin tapahtumaan osallistuvana minulla oli etukäteen suhteellisen selkeä kuva, mitä tapahtuu ja mitä kävijänä voi siitä saada irti. Tiedossa oli hyviä keskusteluja – joista melkoinen osa varsinaisen virallisen ohjelman ulkopuolella – muutamat mainiot bileet, kiinnostavia lausunta- ja musiikkiesityksiä. Tiedossa oli myös lämpöisiä tapaamisia vanhojen tuttujen kanssa ja mainio tilaisuus tutustua joukkoon ennestään tuntemattomia kollegoja eri puolilta maailmaa.
Virallisten keskustelujen anti on mielestäni parantunut etenkin ensi kerrasta. Tällä(kään) kertaa mukana ei ollut ketään alustajaa, jonka puheenvuoro olisi vilissyt viitteitä Keatsiin, Yeatsiin tai Baudelaireen. Kaikki puhuivat asiasta, teemasta ja teemaan liittyvistä asioista, kukin eri kantilta. Kaikki tajusivat, ettei kirjallisuus tai kirjailijuus voi olla brittipop-mainen umpio, joka on kiinnostunut vain itsestään ja historiaansa viittaamisesta. 
Useammassakin alustajien ja muiden paikallaolijoiden puheenvuoroissa kiinnitettiin huomiota siihen, että tällä kertaa suurin osa kokousväestä oli eurooppalaista tai pohjoisamerikkalaista, toisin kuin viime kerralla. Muuta maailmaa edustivat lähinnä brasilialainen Luiz Ruffato, afrikaansiksi kirjoittava eteläafrikkalaisrunoilija Marlene van Niekerk, jo viime kerralla mukana ollut japanilainen Shizue Ogawa, ja, mutkan kautta, Pispalassa pitkään asunut irakilaissyntyinen novellisti Hassan Blasim. Tällainen vaihtelu on tietysti luonnollista: koska organisaatiolla on rahaa suhteellisen niukasti, ulkomaanvieraat valikoituvat osin siltä pohjalta, kenen matkaan ja oleskeluun löytyy kotimaan tai jonkun muun tahon rahoitus.
Viime kerran kiinnostava yhdistelmä monia ei-äidinkielellään kirjoittavia kirjailijoita toi keskusteluihin mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joihin tällä kertaa ei päästy. ”Kirjailija nuorallatanssijana” -teemaa luodattiin paljon kirjailijan oman vision ja ympäröivän yhteiskunnan välisen tasapainottelun kannalta. Vahvimmin varsinaisen kirjoittamisen ulkopuolisista teemoista nousi esiin Välimerellä jatkuvasti tapahtuva siirtolaisuustragedia.
(Kokouksen alustuspuheenvuorojen suomenkieliset versiot löytyvät tälläkin kertaa tapahtuman kotisivuilta.)
Keskustelujen lisäksi kokouksessa on muitakin perin perinteisiä ohjelmanumeroita: alkuvastaanotto Helsingin Sanomatalossa, Lahden kaupungin vastaanotto kaupungintalolla ja perinteinen maanantai-illan jalkapallomaaottelu Suomi vastaan Muu maailma keskiyön tietämissä.
Sunnuntai-illan yhtä perinteinen Open mike -ilta oli tällä kertaa melkoisen mainiolla Möysän Essolla, musiikki- ja runoklubiksi muutetulla entisellä huoltoasemalla. Siellä nousin lauteille minäkin, jo perinteiseen tyyliin. Olen esittänyt Nedut-romaanista poimittua ”Maailmanpuu”-katkelmaa moneen kertaan kitaran (tällä kertaa lainatun) ja (oman) digitaaliviiveen säestyksellä, mutta tällä kertaa loikkasin ns. syvään päähän ja heitin jutun englanniksi, kun löysin kahdeksan vuotta sitten tekemäni käännöksen katkelmasta ja totesin sen, pienin korjauksin, ihan kelvolliseksi. Puolivälissä minua itseäni alkoi tökkiä oma englannin ääntämiseni, mutta muulta kokousväeltä saamani yleisöpalautteen perusteella homma oli toiminut kaiken kaikkiaan vallan hyvin.
Illan muu anti oli ehkä monipuolisempaa, rikkaampaa ja tasokkaampaa kuin koskaan, sillä peruslausunnan ohessa kuultiin melkoinen määrä vaikuttavia ja riemastuttavia musiikki-, pantomiimi- ja multikulttuuriesityksiä. Yksi illan yllättäjistä oli EK:n tiedotuslehtisen toimittaja Jantso Jokelin, joka osoitti olevansa paitsi hyvä kirjailijakokousraportoija, myös huikea huuliharpunsoiton ja sen historian hallitsija. Minuun teki isoimman vaikutuksen toulouselainen Aurélia Lassaque, jonka esitys oli yhdistelmä oksitaaninkielistä runoutta ja ikiaikaiselta kuulostavaa laulua.
Auréliaa kuuli seuraavana iltana aivan erilaisessa miljöössä, Sibelius-talon hulppeassa aulassa pidetyssä Kansainvälisessä runoillassa. Olin väliajan aikana hiipinyt kuvaamaan salia ja tilaisuutta portaille ja parvekkeille korkealle esiintyjien ja yleisön yläpuolelle, joten kuulin Aurélian setin PA-kaiuttimien sijaan lähinnä salikaikuna. Nyt laulut kuulostivat goottilaisessa katedraalissa – tai luolassa – lauletuilta virsiltä, ja runot toivat mieleeni Dino de Laurentiisin 1970-luvulla tuottamat, antiikin myyttejä kuvittavat televisiosarjat – esimerkiksi Aineiaasta ja Odysseuksesta – joita katselin siihen aikaan innokkaasti televisiosta. Näissä sarjoissa oli aina hyvin helposti tunnistettava kertojanääni, jota Aki Kaurismäki sittemmin parodioi Rossossa.
Toinen huikea esiintyjä oli islantilainen Eiríkur Örn Norðdahl, jonka mustan huumorin vahvasti maustamaa, riemukkaan rytmistä lausuntaa kuultiin Open miken ja Runoillan ohella päätöspaneelikeskustelussa, joka striimattiin suorana Yle Areenaan. Pelkästään lyhenteistä koostuvaa sonettia Islannin vararikosta ei valitettavasti taida löytyä edes Youtubesta (jos löydätte, kertokaa heti!).
Kaiken tämän jälkeen eilen palasi kotiin varsin tyytyväinen, joskin hieman univelkainen kirjailija osallistuttuaan keskusteluihin, esiinnyttyään, tutustuttuaan loistaviin tyyppeihin ja kirjattuaan muistiin lukuisia keskustelujen innoittamia ideoita romaaneihin, lauluihin ja moneen muuhun asiaan. Kollegaverkosto laajeni taas uusiin suuntiin. Kaikkea tätä varten Mukkulassa kannattaa käydä. Tätäkin varten.
