Kategoria: kirjoittaminen

Kirjailija kirjailee

Olen ollut perin laiska bloggaaja viime aikoina. On minulla siihen ollut hyvä syy. Tekstiä on syntynyt, runsaasti onkin, mutta teksti on syntynyt Wolandan käsikirjoitukseen. (No, olen lisäksi kirjoittanut yhden esseen tulevaan Kirjailija-lehteen ja alkukesästä suomensin erään nuortentietokirjan. Ai niin, ja kustannustoimitin Rauno Saunion suomentamaa Liu Cixinin Synkkää metsää.)

Lupasin Wolandan käsikirjoitusta kustantamon ihmeteltäväksi lokakuun alussa. Siihen nähden olen suorastaan etuajassa. Tänään aamulla piti lykätä aamiaista ja tulla koneelle kirjoittamaan, kun kirjan viimeinen luku alkoi pyöriä kohtuullisen toimivana ideana mielessä. Vaikka tämän romaanin kohdalla olen pääosin palannut ”normaaliin” kirjoitustapaani, eli kirjoittamaan kirjan siinä järjestyksessä kuin se on tarkoitus lukea, romaanista puuttuvat vielä viimeistä lukua edeltävät kaksi edellistä lukua. Ja pientä sälää lukujen välistä – erään (todellisen) varhaisen sosiaalisen median (fiktiivisiä) viestejä 1990-luvun lopulta, kirjan tapahtuma-ajalta.

Hunanin kohdalla käytin epänormaalia kirjoitustyyliä, kirjoitin kohtauksen sieltä, toisen täältä, ja käytin sitten Scrivener-ohjelman tarjoamia mainioita mahdollisuuksia a) pitää rönsyilevä paketti jonninmoisessa järjestyksessä ja b) siirrellä palasia helposti paikasta toiseen, jos siihen tuli tarvis. En välttämättä suosittele tekotapaa kenellekään, vaikka Hunanin tapauksessa tuloksena oli (lopulta) vallan toimiva romaani, myös muiden kuin minun itseni mielestä.

Wolandassa siis olen palannut vähän normaalimpaan meininkiin – ja normaalimpaan aikataulutukseen siinäkin suhteessa etten ole käyttämässä yhden romaanin kirjoittamiseen montaa vuotta. Tästä kirjasta tulee myös puolet lyhkäisempi kuin Hunan. Tarkkaa sivumäärää en vielä osaa sanoa: jahka saan kirjoitettua puuttuvat kaksi lukua, ryhdyn käymään ensisijaisesti varsinaisiin juonen tapahtumiin keskittyvää käsikirjoitusversiota yksi läpi niin että lisään sinne tänne yksityiskohtia, epookkitunnelmaa, detaljeja sun muuta pientä mukavaa käsikirjoitusversioon kaksi. En tiedä miten paljon lisätekstiä on kenties tulossa ja miten paljon ne kirjaa lihottavat. (Puhumattakaan siitä, miten paljon kirja ehkä laihtuu kustannustoimittajan käsittelyssä, jos kustantaja sitten päättää että tämä on vaivan arvoinen tarina.)

Joka tapauksessa arvelisin, hihasta vetäisten, että tulossa on jonnin verran alle kolmesataasivuinen teos. Kyselijöille olen määritellyt, että Wolanda voisi olla jonkinlaista sub-urbaania fantasiaa: spefiaineksilla on edellistä kirjaa huomattavasti isompi ja keskeisempi osuus, eivätkä ne ole suoranaisesti scifiä. (No, on kirjassa yksi luonnontiedespekulatiivinen ideakin, jolla olen mielessäni leikitellyt muutaman vuoden, mutta keksin nyt tavan käyttää sitä. Ja käytänhän minä kirjassa myös tekemättä jääneen graduni mahdollista aihetta.)

Olen monta kertaa romaanejani kirjoittaessa töninyt itseäni jatkamaan hommia hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”kirjoita nyt tää kasa loppuun niin että pääset siitä eroon ja pääset kirjoittamaan niitä oikeasti hyviä romaani-ideoita”. Hunanin kohdalla tämä porkkana ei toiminut, koska tiesin jo tekovaiheessa että siitä olisi tulossa se minun tähänastisen tuotantoni, heh, suurteos – sitten jos/kun sen sai kasaan.

Wolandan kohdalla olen silloin tällöin huomannut hymyileväni tekstilleni: ”Tää vaikuttaa muuten itse asiassa aika hyvältä.” En tiedä, pitäisikö olla huolissaan – onko oman tekstin arvostelukykyni rapistunut, onko ureakefalia alkanut vaivata?

En tiedä. On ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajien hommaa arvioida, onko tässä tarinassa sitten lopultakaan mitään järkeä. Minulla ei ole sellaisiin arvioihin oikeasti mitään edellytyksiä, riippumatta siitä tuntuuko teksti kirjoittaessa henkevän linjakkaalta proosalta vai kakaramaisen kankealta kökkeröltä.

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Lahden kansainvälinen kirjailijakokous eli Liwre on kuulunut jokatoiskesäisiin perinteisiini jo – tarkistuslaskennan jälkeen – seitsemisen kertaa. Toistakymmentä vuotta. Yksi alkuperäisiä motiiveja mennä mukaan oli olla mukana normalisoimassa spefi-kirjallisuutta: menin muiden tyyli- ja aihelajien kirjailijoiden joukkoon kuin kuuluisin sinne, koska niinhän minä kuulunkin. Eiväthän minun aihe- tai tyylivalintani olleet koskaan mikään ongelma Kirjailijaliitonkaan jäsenkunnalle, eivätkä ne ole aiheuttaneet närää Lahdessa. Kollegojen joukossa on kyllä tilaa, tuli virkasisarus mistä maasta tai taustasta tahansa. Monista heistä on tullut kavereita, ystäviäkin.

Tällä kertaa kokous pidettiin toista kertaa nykyisessä entisessä Lahden kansanopistossa, josta on nyttemmin tullut Opiston Kunkku -niminen ravintola- ja majoituskohde, jonne jatkossa, remonttien edistyessä, ilmaisesti havitellaan enemmänkin konferenssityyppistä toimintaa. Liwren vanhassa paikassa Mukkulan kartanohotellissa – jossa tänäkin vuonna pidettiin tapahtuman avajaiset ja perinteinen Suomi vastaan muu maailma -jalkapallo-ottelu – on tammilehtoineen romantiikkaa, mutta pysyvämmästä paluusta sinne on turha haaveilla. Eikä sijainti Lahden keskustan tuntumassa ole kokoukselle lainkaan huono asia, etenkään kun ulkomaalaisten vieraiden hotelli ynnä muut Liwre-tapahtumapaikat ovat lyhyen kävelymatkan päässä. Valitettavaa on, että tapahtumakestoa on jouduttu taloudellisista syistä lyhentämään päivällä. Olisin kyllä mielihyvin istunut kuuntelemassa keskusteluja vielä yhden rupeaman. Silloin muutakaan ohjelmaa – proosamatineaa, open mikeä, kansainvälistä runoiltaa – ei olisi jouduttu ahtamaan niin tiiviiksi setiksi kuin nyt.

Mutta minkäs teet, elleivät rahoittajatahot – tässä tapauksessa ymmärtääkseni lähinnä Taiteen edistämiskeskus ja Lahden kaupunki – ala taas hieman enemmän höllätä kukkaronnyörejään.

Tämänkertainen teema, Kirjailijan luonto, voidaan jo perinteiseen tyyliin tulkita monella tavalla, ja niin sitä alustuksissa tulkittiinkin. Esimerkiksi sekä suomalais-islantilainen Kári Tulinius että ruotsalainen Aris Fioretos päätyivät vähän samanhenkiseen ajatukseen kirjallisuutena eräänlaisina paleontologisina, maaperään säilyneinä todisteina menneisyydestä, joka saattaa joskus myöhemmin löytyä ja muuttaa käsitystämme siitä, millaista ennen oli – tai aiheuttaa epidemian. Tämänkertaisen kokouksen virallinen duracellpupu, kanadanvietnamilainen Kim Thúy hylkäsi viime hetkellä alkuperäisen alustustekstinsä ja kertoi, kertakaikkisen riemastuttavasti omasta luontosuhteestaan – tai sen puutteesta: ”En minä halua mennä rantaan katselemaan järveä kaikessa rauhassa. Minähän näin sen järven jo!” Vaikuttava – ja riemastuttava – oli myös sveitsiläisen Noëlle Revazin rakkaudentunnustus tietokoneelleen.

Jälleen kerran ei voinut kuin ihailla, miten loisteliaasti pieni vapaaehtoisryhmä tapahtuman järjesti. Kaikki tapahtui ajallaan (paitsi Kansainvälinen runoilta, jonka alku viiväistyi tietotekniikkaongelman vuoksi varttitunnilla), kaikki sujui, kaikki oli hoidettu, kaikesta huolehdittiin. Työmoraalia kuvastaa, että kun yksi osallistujista kysäisi poislähtöpäivän aamiaiselle saapuneelta apulaissihteeri-Saaralta, oliko kokoustoimisto jo auki, Saara ei kuitannut kysymystä pelkällä ”Joo, on siellä jo väkeä” -vastauksella, vaan käväisi saman tien tarkistamassa, että toimisto tosiaan oli auki ja siellä oli väkeä.

Tällä kertaa vapaaehtoiskaartiin kuuluin kyllä minäkin, omalta pieneltä osaltani. Minähän olen joka ikinen Liwre-kerta stressannut siitä, että olen mennyt lupautumaan esiintymään open mike -illassa: Onko siinä viisiminuuttisessa, jonka olen luvannut esittää, mitään mieltä? Osaanko soittaa/laulaa/lausua sen mitä olen ajatellut esittää? Toimiiko tekniikka?…

Tällä kertaa lisästressin aiheena oli, että kokouksen pääsihteeri Riikka Palander oli värvännyt minut jo keväällä juontamaan ja kokoamaan open mike -illan ohjelmiston.

Tulijoita oli pyydetty jo etukäteen ilmoittautumaan minulle, joten minulla oli tieto peräti kahdesta viisiminuuttisesta: ilmoittautumisia alkoi ropista kunnolla sitten Lahteen päästyä, ja jossakin vaiheessa hirvitti että kokousväki istuisi Tirrassa aamuyöhön asti. Pikku hiljaa, ja etenkin sitten tapahtumapaikkaan päästyä, alkoi myös sadella peruutuksia ja muutospyyntöjä: ”Mulla on päänsärkyä, mun on parempi mennä kämpille nukkumaan.” ”X kärsii tinnituksesta eikä tiedä voiko hän olla baarin melussa kovin kauaa – voisiko hänet siirtää aikaisemmaksi?” Settilista meni uusiksi moneen kertaan, ja lopullinen versiokin sai monta muutosta vielä viime hetkellä. (Kerran siksikin, että tulin vahingossa kuuluttaneeksi lavalle esiintyjän, jonka piti olla vasta seuraavan esiintyjän jälkeen… onneksi lykkäyksen saanut esiintyjä oli ihailtavan pitkämielinen.)

Kölö!

Loppujen lopuksi kokonaisuus kuitenkin toimi erinomaisesti, ja illan rytmitys sai kiitosta. Tästä pitää kiittää ennen kaikkea esiintyjiä, sillä minä en monissa tapauksissa tiennyt oikeastaan yhtään, mitä tulossa oli. Kaikki esiintyjät sitä paitsi pitivät upeasti kiinni etukäteen sovitusta viiden minuutin rajasta, joten ohjelma ei venynyt eikä vanunut loputtomiin. Ainoa poikkeus oli Nalini Paul, jolle annoin luvan kymmenminuuttiseen settiin, koska halusin kuulla hänen lausuvan (ulkomuistista!) Robert Burnsin klassisen runon ”Tam O’Shanter”* – ja jestas että hän sen lausuikin! Siinä esityksessä oli biittiä, soundia, voimaa ja sävyjä.

Yksi etukäteen stressanneista osuuksista oli sopraano–kirjailija Judith Mok, jota olin lupautunut säestämään. ”Säestys” tosin tarkoitti vain borduunaäänen tekemistä Judithin laulun taustalle, eikä sitten tositilanteessa ollut mitenkään kauhean stressaavaa painaa kosketinsoittimen F-kosketinta neljän minuutin ajan kun Judith vei tunnelman aivan toisiin maailmoihin laulamalla vanhaa sefardijuutalaista laulua.

Keijiro Suga

Runojen, proosakatkelmien ja muun sanallisen ilmaisun ohella settiin mahtui muutakin musiikkia. Olin kantanut Lahteen kaksi jotakuinkin painavinta kitaraani, toisen omaan käyttööni ja toisen halukkaille kitaristeille lainattavaksi. Jälkimmäistä ei sitten tarvitukaan, koska open miken molemmat japanilaisvahvistukset, Keijiro Suga ja Keitaney,† turvautuivat jälkimmäisen elektroakustiseen.

Olin kyllä stressannut omaakin esitystäni koko lailla paljon: tämä oli osaltaan syy raahata mukaan toinenkin kitara, sillä tuntui luontevammalta ja helpommalta laulaa samaan aikaan kun soittaa avoimeen D-duurivireeseen eikä ”normaaliin” kitaravireeseen säädettyä soitinta. Illan isäntänä rikoin omaa viiden minuutin sääntöäni ja soitin kaksi kappaletta, illan jälkimmäisen setin aloitukseksi ja päätökseksi. Jälkimmäiseen paikkaan tuntui hyvältä sijoittaa suomennokseni Leonard Cohenin ”Tower of Songista”, ja se tuntuikin toimivan tässä tilaisuudessa ja tälle yleisölle oikein mainiosti. Nyt alkaa olla hinkua koota ja treenata vähän pidempikin setti resonaattorikitaralla soitettavia lauluja ja tehdä silloin tällöin soolokeikkoja… harkitaan ja mietitään.

Kuvan maanisesta bluesmiehestä otti Jaana Nikula

___
* Tämän blogin lukijakunta epäilemättä tuntee kiinnostukseni purjemerenkulun historiaan, ja merihistoriaa tuntevat tietävät, että nykyään Greenwichin kuivatelakalla säilytettävä 1800-luvun puolivälin klipperi Cutty Sark on saanut nimensä juuri tuosta runosta. (Ja blended-viskimerkki laivasta.)
† Keitaney ei ollut sinänsä mukana Kirjailijakokouksessa, mutta hänellä sattui olemaan keikka saman viikonlopun Lahden runomaratonin Japani-teemaisessa tapahtumassa, joten Keijiro kysyi pääsisikö hänen ystävänsä myös open mikeen. Ja mikäs siinä. Hän esitti hienoja lauluja.

Viimeinen

Elmun baarin aurinkoisella terassilla parveili eilen illalla iso joukko vanhoja tuttuja, puolituttuja sekä toisilleen täysin outoja ihmisiä. Yhdistävä tekijä oli, että kaikki olivat olleet jossakin elämänsä vaiheessa tekemisissä Rumba-lehden kanssa – kirjoittaneet siihen, toimittaneet sitä, valokuvanneet siihen, taittaneet siihen, hallinnoineet sitä. Nyt käsissä oli maailmanhistorian viimeinen painettu Rumba.

Oma Rumba-urani alkoi 1990-luvun alkupuolella. Saimme kaverin kanssa myytyä päätoimittaja Rami Kuusiselle ajatuksen efektipedaaleja käsittelevästä juttusarjasta. Pian huomasin käveleväni toimituksesta mukanani nivaska levyjä arvosteltavaksi, ja vain tovia myöhemmin istuin tekemässä ensimmäistä muusikkohaastatteluani Liisa Akimofista.

Rumban maksamamat palkkiot olivat olemattoman pieniä, mutta toisaalta lehteen kirjoittaminen mahdollisti minulle olla tekemisissä itseäni kiinnostavien asioiden kanssa aikakautena, jolloin elämässäni oikein mikään ei tuntunut edistyvän oikein minnekään, ainakaan sellaiseen suuntaan mihin olisin halunnut. Kriitikon virassa oli myös mahdollista päästä (toisinaan) näkemään konsertteja, joihin ei muuten olisi todellakaan ollut rahaa mennä. Niin, ja tuli tavattua hyvinkin monta kiinnostavaa ihmistä, joista muutamien kanssa olen edelleenkin tekemisissä vähintäänkin Facebookin kautta.

Kirjoittelin lehteen puolisäännöllisesti reilut kymmenkunta vuotta. Jossakin vaiheessa homma alkoi tuntua taakalta: elämä oli aika tavalla toisenlaisessa mallissa, palkkiot olivat parantuneet lähinnä nimellisesti ja juttujen ja levyarvioiden tekemiseen kuluneelle ajalle alkoi olla paljon tähdellisempääkin käyttöä. Myös lehti oli muuttunut Kuusisen ajan monipuolisesta kulttuurilehdestä kapeammin kevyeen musiikkiin keskittyväksi – ”ammattimaisemmaksi” julkaisuksi sanan monenlaisissa merkityksissä. Itselläni ei sitä paitsi ollut enää oikein kykyjä eikä aikaa seurata musiikin – tai sanotaanko suomalaisen ja angloamerikkalaisen ns. kevyen musiikin – ajankohtaisia asioita niin laajalla perspektiivillä kuin mielekkään musiikkijournalismin kirjoittamisen kannalta olisi ollut aiheellista.

Viimeiset tekemäni haastattelut taisivat olla Pelle Miljoonasta ja Ziggy Marleysta, joten Liisa Akimofista alkanut kaari päättyi itse asiassa varsin tyylikkäästi.

Rumban kaltaiset julkaisut ovat muuallakin siirtyneet nettiin – siellä Rumbakin jatkaa yhä edelleen – tai lopettaneet. Kahden viikon tai edes viikon välein ilmestyvä ”ajankohtaislehti” on väistämättä ajastaan jäljestä jo painotuoreena. Rumban ilmestymistahti on jo kauan sitten harventunut, ja se on keskittynyt juttuihin joiden lukeminen tietokoneen ruudulta aiheuttaisi TL:DR-reaktion. Nyt niille ei enää katsottu olevan riittävän maksukykyistä lukijakuntaa. Elmun baarikin elää viimeistä kesäänsä, kun Nosturin tontille on kaavoitettu jotakin isompirahaista.

Niin se käy.

Kun mikään ei muuttunutkaan

Matkalukemiseksi sattui kirja, jossa ei matkusteta. Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi 2018) nimetön päähenkilö istuu enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan kotonaan, isän hänelle Ullanlinnasta ostamassa asunnossa huonekasvien keskellä odottamassa, että maailma tulisi häntä tapaamaan. Hän on julkaissut esikoisromaanin ja odottaa, että hänen elämänsä muuttuisi toisenlaiseksi, jotenkin hienommaksi tai loisteliaaksi siksi että hän on nyt kirjailija.

Mutta mikään ei muutu. Hän on edelleen hän, tai minä, ihminen jolla on ystäviä ja omaisia, joille ei kerrota nimiä, koska he ovat olemassa vain suhteessa minään. He ovat sisar, toinen sisar, isä, äiti, ystävä (tai ystäviä, en ole lukumäärästä ihan varma), kirjailijaystävä sekä kuuluisa ystävä. Sitten on myös epämiellyttäviä ulkopuolisia, kuten maan merkittävimmän lehden kriitikko, joka kirjoittaa nuivan arvostelun minän kirjasta.

Oikea Saara Turunen on tehnyt paljon muutakin kuin kirjoittanut esikoisromaanin ja istunut asunnossa Ullanlinnassa, joten en oikein arvaa pitää Sivuhenkilöä muodikkaana ”autofiktiona”. Olen luultavasti ollut läsnä ”Kirjailijaliiton jäsenliiton” (eli varmaankin Helsingin kirjailijoiden, joka on itsenäinen kirjailijayhdistys) homejuustonhajuisessa tilaisuudessa kuulemassa kirjallisuusagenttien kapeita kriteereitä niille kirjoille, joita he haluavat maailmalle kaupata. Turusen minän lailla olen pohtinut, olenko ei-kirjallisilta ominaisuuksiltani jotenkin vääränlainen ihminen tullakseni huomioiduksi kulttuurijulkaisuissa, herättääkseni huomiota, saadakseni palkintoja. Itse olen huonoina hetkinä kuvitellut, että huomiota saadakseni minun pitäisi olla kantakaupungissa vanhassa kivitalossa (tai vaihtoehtoisesti maaseudulla) asuva parikymppinen nainen tai mies, hoikka ja kaunis, kenties lapsuudenkokemusten traumatisoima (tai, miespuolisena, päihderiippuvainen) synnynnäinen lahjakkuus. Turusen minän mielestä huomiota suodaan vain äijämiehille, vain heidän teoksistaan tulee klassikoita: jälkimmäisessä väitteessä on epäilemättä vahvasti perää.

Sivuhenkilön päähenkilön lailla luultavasti jokainen julkaissut kirjailija on tullut huomaamaan, että julkaiseminen muuttaa loppujen lopuksi hyvin vähän. Kirjoja, esikoisteoksiakin, julkaistaan Suomessa paljon. Harvat niistä menestyvät tai saavat huomiota. Hyvä kysymys on, haluaisiko monikaan kirjailija – Turusen minä tai minäkään – kovin monen asian oikeasti muuttuvan: harva kirjailija on niin ekstrovertti että viihtyy kovin hyvin kaikkien tuntemana kasvona.

Kaiken kaikkiaan Sivuhenkilö on vallan sujuvasti luettavaa tekstiä, kun Turusen kirjoitustyyliin ensin tottuu, ja parhaimmillaan herkullista ilmiöidensä kuvauksessa (ne kustantamon bileet!). Kirjan minä ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä henkilö, mutta inhimillinen ja – ainakin joissakin suhteissa – myös samaistuttava itsekeskeisissä pohdiskeluissaan. Teos on tuonut myös ilmeisen hyvin esille, miten sattumanvaraisesti huomio, menestys ja maine taiteen kentällä jakautuu, ja miten harvan ihmisen pintapuolisten mieltymysten perusteella kulttuuriosastot ja -piirit omaa huomiotaan jakavat. Tavallaan Sivuhenkilö toimii mainiona jatkona Mika Waltarin (klassiselle!) Aiotko kirjailijaksi? -oppaalle, joka varoittelee kovasti odottamasta liikoja; Turusen viesti voisi olla, että jos nyt sittenkin rupesit kirjailijaksi ja onnistuit peräti pääsemään julkaistuksi kirjailijaksi, ei kannata sittenkään odottaa liikoja.

Hunanvuosi

Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi Hunanin julkistamisbileistä. Varauduin ohjelmaa suunnitellessani siihen, ettei kirja herättäisi julkisuudessa kovinkaan suurta huomiota, ja esittelin kutsuyleisölle niitä asioita joita halusin kirjasta sanoa – ja kutsuin Kujerrus-Linnean vielä haastattelemaan, siltä varalta ettei kukaan haluaisi minua haastatella.

Haastatteluja onkin vuoden mittaan ollut varsin vähän: muutama kyllä Finlandia-ehdokkuuden myötä, ja pari kerrassaan mainiota ja kirjailijalle itselleenkin antoisaa keskustelutilaisuutta elävän yleisön edessä – joissa yleisöä on ollut vaihtelevasti parista muutamaan sataan. Siinä kaikki. Kyllä minä voisin kirjasta ja sen tekemisestä jutella enemmänkin. Muuten kirja on kyllä saanut huomiota lehdissä ja blogeissa, saanut sitä jo hyvän aikaa ennen F-ehdokkuuttakin.

Kustantamo lähetti minulle menneellä viikolla myös raportit viime vuoden myynneistä. Hunania myytiin viime kalenterivuoden aikana vähän yli kolmetuhatta kappaletta, mikä on vallan kohtuullinen määrä Suomen kirjamarkkinoilla, etenkin suurelle yleisölle (hah, ainakin toistaiseksi) kohtuullisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi. Aikaisempiin romaaneihini verrattuna määrä on noin kuusinkertainen. Sähkökirja-Hunania on myyty vajaat sata kappaletta, sekin paljon enemmän kuin kahden aikaisemman e-kirjajulkaisuni (Alas ja Muurahaispuu) myynti. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Hunania jonottaa yhä lähes kuusisataa urhollista, joten todennäköisesti lainauksista kertyvät Sanasto-korvauksetkin tuovat aikanaan taloon muutaman lantin.

Mutta tosiasia on, ettei romaanien kirjoittamisella leipä kovin leveäksi muodostu, ei ainakaan ilman hyvää apurahaonnea, josta olen kyllä saanut nauttia jo useamman vuoden – Hunanin tekemiseen olisi kulunut paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ellen olisi kyennyt Taiteen keskustoimikunnan, Suomen Kulttuurirahaston ja muutaman muun säätiön ansiosta keskittymääntyöhön suuren osan ajasta täysipäiväisenä työnä.

Arvostelujen, palautteen ja myynnin(kin) ansiosta tämä kirjailija on saanut erinomaista itsetunnon kohotusta, juuri sellaista jota useimmat kollegat – ja minä tähän asti – olen kipeästi kaivannut. Itseluottamusta. Jonkinlaista toivoa, että on ehkä mahdollista jatkaa tässä sekavan ja pätkittäisen työurani miellyttävimmässä duunissa vielä hyvän aikaa, ehkä jopa eläkeikään saakka, ja siitäkin eteenpäin (koska siitä eläkkeestä tulee tällä työhistorialla joka tapauksessa aika pieni, enkä tiedä miten paljon apurahoista maksetut MYEL-eläkkeet asiaa loppujen lopuksi parantavat). Oletettavaa on myös, että seuraavan romaanin ilmestyessä – toivottavasti ja suunnitelmien mukaan reilun vuoden kuluttua – en ole ns. suurellekaan yleisölle enää niin uppo-outo nimi. Nyt te tiedätte kuka minä olen, ja seuraavaksi vuorossa on jotakin aivan toisenlaista.

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.