Kategoria: kirjoittaminen

Sarja kuvia

Seurustelin ja asuin aikanaan viitisen vuotta hattulalaisen nuoren naisen kanssa, mutta hänen kotinurkillaan käydessään emme tainneet koskaan piipahtaa parin kilometrin päässä Pyhän ristin keskiaikaisessa kirkossa. Hänen perheensä ei ollut mitenkään erityisen innokasta nähtävyyksien perään, minkä lisäksi eksäni oli varsin vakaumuksellinen ateisti. Enhän minäkään ole mihinkään uskontokuntaan kuulunut vuosikymmeniin, en jumalia kunnioittaviin enkä jumalia kieltäviin, mutta viimeistään Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021) lukeminen on saanut kiinnostumaan kirkon myöhäiskeskiaikaisista maalauksista jo ihan taiteen vuoksi.

Romaanissa eletään 1500-luvun alkuvuosia, vain vähän ennen Kustaa Vaasan aloittamaa uskonpuhdistusta. Ruotsi ja sen Itämaa-niminen osa (jota vasta paljon ryhdyttiin kutsumaan ”Suomeksi”) ovat vielä kohtuullisen tukevasti katolisia maita. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen muutaman kymmenen vuoden ikäiselle Hattulan Pyhän ristin kirkolle on saatu aikaan rahoitus – ja sekä Turun piispan Arvid Kurjen että Hämeen linnanherran Åke Tottin siunaus – kirkon seinien ja katon maalaamiseksi niin, että kuvien avulla lukutaidoton rahvaskin saisi oppia Raamatun tapahtumista. Kylään saapuu kaksi ruotsalaista maalarimestaria ja heidän itämaalainen apupoikansa. Tarina alkaa heidän saapuessaan keväällä, ja päättyy kun maalausurakan pitäisi olla valmiina syksyllä.

(Olen, sivumennen sanoen, itsekin huomannut suosivani melkolailla samankaltaista ajanjaksoa omissa tarinoissani. Nedut alkaa joskus maaliskuussa ja päättyy elokuuhun. Muurahaispuu alkaa toukokuussa ja päättyy syyskuuhun. Pahasilmän vuoden 1996 tarinakaari alkaa maalis–huhtikuussa ja päättyy syyskuun lopussa, vuoden 2018 kaari kantaa toukokuusta heinäkuuhun. Näin asiattomana sivuhuomautuksena.)

Maalareiden ja heidän apupoikansa ohella romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat vauras asioiden järjestelijä, kirkonisäntä ja talollinen Klemetti Mikonpoika, paikkakunnalta kotoisin oleva kirkkoherra Petrus Herckepaeus josta tuntuu että kaikki pitävät häntä edelleenkin pelkkänä Pekka Härkäpää -nimisenä pojankoltiaisena jolle ei papille kuuluvaa kunnioitusta heru – sekä kyläläisten hyljeksimä, syntyperältään epämääräinen kuolleen tiilentekijän holhokki Pelliina. Työtapaturman vuoksi piirustustaitoiseksi ja värisilmäkkääksi osoittautuva Pelliina tempaistaan mukaan maalariporukkaan sen ainoaksi naispuoliseksi jäseneksi.

Todellisista Pyhän ristin kirkon maalareista ei tiedetä mitään, ei nimen nimeä, joten Kannolla on ollut tilaisuus kuvitella henkilöt itse – ja, kuten hän jälkisanoissa myöntää, kuvitella työryhmä pienemmäksi kuin mitä se luultavasti on ollut. Kuvien tekijöistä on jäljellä vain heidän tekemiään kuvia. Tältä pohjalta on ollut hyvä rakennella tarina jossa on paljon tuttua siitä mitä kuulin erään toisen hattulalaiskylän ihmisistä 1980-luvulla, asiaankuuluvaa juonittelua, sääty-yhteiskunnan rivienvälistä kritiikkiä ja historialliseen romaaniin sopivan tenhoava ja eläviä kuvia lukijan mieleen loihtiva juoni. Välillä lukija alkaa pelätä, että tarina on matkalla kohti turhan kepeän romanttista loppua tai lopputragediaa, mutta onneksi eteen tuleekin toisenlainen mutka – toisenlainen tragedia – ja vähän toisenlainen loppu. Sellainen, jonne päästyään lukija voi tyytyväisenä todeta lukeneensa hyvän romaanin, ja jää aprikoimaan, miten kiinnostaviksi piirrettyjen keskeisten henkilöiden elämä jatkuu siitä eteenpäin. Niiden, jotka ovat yhä elossa, siis.

Kymmenen kirjaa

Kuten edellisessä bloggauksessa kerroin, olen maaliskuun ajan lukenut aikamoisen kasan kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutama pikainen huomio kymmenestä kasaan päätyneestä kevään 2021 romaanista.

Irja Sinivaaran esikoisromaani Sinun onnes tähden (Tammi 2004) teki aikoinaan vaikutuksen ja vaikutti: Alshainin moninäkökulmaisuus sai alkuinspiraationsa juuri siitä. Vaikka minne maailmassa (Reuna) on eräänlainen tositapahtumiin pohjautuva mikrohistoriallinen tarina Valtosen norjalais-suomalaisesta perheestä, yksinhuoltajaksi jääneestä leskiäidistä, joka kamppailee toimeentulon ja pelastusarmeijalaisen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa, sekä kolmesta lahjakkaasta laulajatyttärestä, jotka Suomen musiikin historia tuntee Harmony Sistersinä. Tarina seurailee sisarusten hyvin kartoitettua historiaa, mutta romaanina se voi tuoda esiin ja olettaa näkökulmia ja tuntemuksia jotka eivät tietokirjaan sopisi.

Ison liudan antiikin Välimeren kulttuurien piiriin sijoittuvia historiallisia romaaneja kirjoittanut Jukka M. Heikkilä kuvittaa hänkin Sisilian prinsessassa (Karisto) historiallista tositarinaa. Sisilialaissyntyinen Lanassa kertoo kirjassa palvelijattarelleen elämäntarinaansa, joka vei 200-luvulla eaa. hänet kotoa Syrakusasta Makedoniaan ja Kreikkaan, kahden kuninkaan kuningattareksi.

Anu Holopaisen Filigraanityttö (Karisto) on lempeän lohdullinen nuortenromaani pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä. Peruskoulun kahdeksannelle luokalle menossa oleva Enni pelkää että jotakin todella pahaa tapahtuu, ellei hän suorita pakonomaisia pikku rituaalejaan aina samalla, toistuvalla tavalla – ja arvattavasti lopulta tulee tilanne, jossa hän ei enää pysty rituaaleja noudattamaan. En voi sanoa olevani erityisen perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, mutta minulle tästä kepeähkösti kerrotusta kirjasta – mukavan avoimine loppuratkaisuineen – jäi vallan hyvä mieli.

Johanna Elomaan Sinä päivänä kun synnyin (Otava) on saanut nimensä Ultra Bran laulusta, ja kyseisellä bändillä on vahva osansa 1990-luvulla alkavassa kahden nuoren naisen ystävyyden kuvauksessa. Entiset koulutoverit päätyvät puolivahingossa opiskelemaan samaan korkeakouluun, mutta opinnot eivät innosta, eikä bilettäminenkään sitten niin kovin paljon, ja kaksikko lähtee grand tourille Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Matkan varrella ystävysten tiet alkavat viedä eri suuntiin. Lopulta päädytään Afrikan ja Yhdysvaltain kaurtta naimisiin – itse asiassa kahdesti – ja takaisin Helsinkiin, jossa sitten paljastuu muuan merkittävä seikka jonka minua tarkempi lukija olisi saattanut tajuta paljon aikaisemmin kuin minä. Elomaan teksti hipoo jossain määrin ns. chick litiä – missä sinänsä ei ole todellakaan mitään pahaa – mutta piti ainakin tämän keski-ikäisen heteromiehen lukemassa monipolvista ja koukuttavaa tarinaa loppuun pikkutunneille saaakka.

Marianna Kurton proosarunollinen ja lyhyin katkelmin etenevä Seitsemäs piste (WSOY) on spekulatiivista fiktiota, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Kaupungin taivas täyttyy leppäkerttujen sateesta ja saa melkein kaikki ihmiset katoamaan. Teksti ei paneudu katastrofiin, ei sen syihin eikä seurauksiin, vaan muutamaan jäljelle jäävään ihmiseen, heidän vuorovaikutuksiinsa. Kirja, jota oli hyvin miellyttävä lukea, mutta joka sai samalla pohtimaan: ”Ymmärsinkö minä tästä lopulta oikeastaan mitään? Onko sillä väliä? Pitäisikö lukea saman tien uudelleen?”

Joonatan Tolan ilmeisesti hyvinkin autofiktiivinen Punainen planeetta (Otava) voisi olla hyvin synkkä ja ahdistava tarina, ellei Tola kirjoittaisi sitä niin kevyen karnevalistisella otteella. Tolan perin dysfunktionaalisessa perheessä kasvanut Mikko-isä sairastui psyykkisesti jo nuorena, alkoi lopulta elää päihteidentäyteistä elämää itse itsensä taiteilijaneroksi julistaneena, ja hän nopeasti mukaan myös vaimonsa ja heille syntyneet neljä lasta. Kerran toisensa jälkeen lukija toivoo, että viranomaiset olisivat tajunneet puhaltaa usein nälänhädän rajamailla sinnittelevän perheen pelin poikki, mutta niin kävi ilmeisesti vasta tämän kirjan päätyttyä, kun Mikko Tola oli tehnyt itsemurhan. Välillä mieleen tulivat John Steinbeckin romaanit Kalifornian elämäntapajuopoista ja ajatus, mahtaako joku lukea tämän kirjan jonkinlaisena syrjäytyneiden oman elämänsä taiteilijanerojen elämän ihannointina.

Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltia (Osuuskumma) kertoo mukavan maagisrealistisen tarinan pienestä, merkillisestä pohjalaiskylästä, joka on elänyt vuosisatoja omien lakiensa ja sääntöjensä mukaan muista piittaamatta, mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisiin joutuen. Matriarkaattisen yhteisön jonkinlaiseksi johtohahmoksi päätyy jo nuorella iällä väkivahva jättiläisneito Peija, joka joutuu oman väkensä edustajana kamppailemaan yhä lähemmäksi kylää tunkeutuvaa ulkomaailmaa – ja sotaa. Lopulta ongelmiin löytyy ratkaisu, joka selittää sen miksi Palonkylää ei täällä muussa Suomessa vieläkään tunneta.

Annamari Marttisen Häiriömerkintä (Tammi) on äärimmäisen ahdistava kirja. Se on sitä varmasti jokaiselle, joka on minun laillani joskus joutunut ylivelkaantuneena tekemisiin ulosottoviranomaisten kanssa, joka on saanut maksuhäiriömerkinnän. Kirjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, jää kodinvaihdon yhteydessä kahden asunnon loukkuun ja menettää kaiken lisäksi työpaikkansa. Hän jää odottamaan nopeaa pelastusta, jota ei näytä tulevan, mutta tekee ratkaisuja kuin voisi olla varma siitä että ihan pian sitä rahaa kaikkien velkojen ja laskujen ja vippien kuittaamiseen varmasti tulee. Niin tuttua: voin vain olla onnellinen siitä, ettei nykyisenkaltaisia vaivattomia pikavippejä ollut vielä keksitty silloin 1990-luvulla, kun minä ryvin ylivelkaantuneisuuden suossa. Siinä tapauksessa olisin siinä suossa varmasti edelleenkin. Marttinen päättää tarinan tilanteessa, jossa alkaa lopultakin olla toivoa – vain toivoa eikä varmuutta, mutta parempaa ja perustellumpaa toivoa kuin aikaisemmin.

Terhi Törmälehdon Taavi (Otava) kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta (1922–2007), joka karkasi alaikäisenä talvisotaan eikä palannut kotiinsa ennen kuin jatkosotakin oli sodittu. Silloin hän oli sotasankari, Mannerheim-ristin ritari numero 41. Ilmeisesti juuri kukaan Marskin ritarien historiaa ihannoinut ei tiennyt tämän romaanin paljastamaa 1960-luvun Göteborgissa tapahtunutta, joka johti satamassa levyseppänä työskennelleen Törmälehdon viideksi vuodeksi vankilaan. Pohjimmiltaan tämä on romaani miehestä joka ei nuorena halua mitään muuta kuin käydä sotaa, eikä vanhanakaan oikein osaa mitään muuta: kirja ei psykologisoi kovin syvälle, paljon jää lukijan mietittäväksi.

Valokuvataiteilijana näyttävää uraa tehneen Ida Pimenoffin Kutsu minut (WSOY) on sekin, ymmärtääkseni, nykyään muodikasta autofiktiota. On isä, joka on viettämässä 80-vuotisjuhliaan sukulaistensa ja lastensa ympäröimänä. On tytär, jota ei juhliin kutsuttu: kahden avioliiton – ja perheen – välissä syntynyt vahinkolapsi, joka on edes tavannut isänsä ensi kerran vasta teini-ikäisenä, ja senkin jälkeen tapaamisia, tai edes viestittelyä, on ollut hyvin vähän. Tarina saa miettimään, miten tärkeäksi vanhempi nimenomaan silloin, jos tämä on poissa: näin tämän omassa äidissäni (jonka biologinen äiti kuoli vajaat kaksi kuukautta esikoistyttärensä syntymän jälkeen) ja se näkyy tämän romaanin (melkein) isättömässä Verassa. Minä olen voinut pitää sekä isääni että äitiäni jotakuinkin itsestäänselvyyksinä – ja olla, aikoinaan, jotakuinkin suoraan kertomassa äidille, että toi teidän avioliittonne ei enää toimi, heitä toi äijä pellolle. Eikä se ole ollut lainkaan ainoa aika, jolloin olisin kaivannut jompaankumpaan vanhempaani enemmän etäisyyttä kuin silloin oli. Siksi on arvokasta lukea kokemusta toisenlaisesta tilanteesta, toisenlaisista toiveista, toisenlaisesta kaipuusta.

Neljä kaupunkia

Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.

Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.

Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.

Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.

Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.

Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.

Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.

Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)

Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.

Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.

Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.

Pahasilmä on nyt julki

Tässä luvattu video minun ja Kujerruksia-Linnean tämänpäiväisestä etähaastattelusta.

Pahasilmässä puhutaan paljon musiikista. Palaverin mittaan syntyi idea tehdä soittolista, kirjassa mainitusta musiikista ja artisteista. Linkitän sen tänne lähipäivinä.

365 päivää myöhemmin

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.