Kategoria: kirjoittaminen

Hunanvuosi

Tänään tuli kuluneeksi tasan vuosi Hunanin julkistamisbileistä. Varauduin ohjelmaa suunnitellessani siihen, ettei kirja herättäisi julkisuudessa kovinkaan suurta huomiota, ja esittelin kutsuyleisölle niitä asioita joita halusin kirjasta sanoa – ja kutsuin Kujerrus-Linnean vielä haastattelemaan, siltä varalta ettei kukaan haluaisi minua haastatella.

Haastatteluja onkin vuoden mittaan ollut varsin vähän: muutama kyllä Finlandia-ehdokkuuden myötä, ja pari kerrassaan mainiota ja kirjailijalle itselleenkin antoisaa keskustelutilaisuutta elävän yleisön edessä – joissa yleisöä on ollut vaihtelevasti parista muutamaan sataan. Siinä kaikki. Kyllä minä voisin kirjasta ja sen tekemisestä jutella enemmänkin. Muuten kirja on kyllä saanut huomiota lehdissä ja blogeissa, saanut sitä jo hyvän aikaa ennen F-ehdokkuuttakin.

Kustantamo lähetti minulle menneellä viikolla myös raportit viime vuoden myynneistä. Hunania myytiin viime kalenterivuoden aikana vähän yli kolmetuhatta kappaletta, mikä on vallan kohtuullinen määrä Suomen kirjamarkkinoilla, etenkin suurelle yleisölle (hah, ainakin toistaiseksi) kohtuullisen tuntemattoman kirjailijan teokseksi. Aikaisempiin romaaneihini verrattuna määrä on noin kuusinkertainen. Sähkökirja-Hunania on myyty vajaat sata kappaletta, sekin paljon enemmän kuin kahden aikaisemman e-kirjajulkaisuni (Alas ja Muurahaispuu) myynti. Pääkaupunkiseudun kirjastoissa Hunania jonottaa yhä lähes kuusisataa urhollista, joten todennäköisesti lainauksista kertyvät Sanasto-korvauksetkin tuovat aikanaan taloon muutaman lantin.

Mutta tosiasia on, ettei romaanien kirjoittamisella leipä kovin leveäksi muodostu, ei ainakaan ilman hyvää apurahaonnea, josta olen kyllä saanut nauttia jo useamman vuoden – Hunanin tekemiseen olisi kulunut paljon kauemmin kuin neljä vuotta, ellen olisi kyennyt Taiteen keskustoimikunnan, Suomen Kulttuurirahaston ja muutaman muun säätiön ansiosta keskittymääntyöhön suuren osan ajasta täysipäiväisenä työnä.

Arvostelujen, palautteen ja myynnin(kin) ansiosta tämä kirjailija on saanut erinomaista itsetunnon kohotusta, juuri sellaista jota useimmat kollegat – ja minä tähän asti – olen kipeästi kaivannut. Itseluottamusta. Jonkinlaista toivoa, että on ehkä mahdollista jatkaa tässä sekavan ja pätkittäisen työurani miellyttävimmässä duunissa vielä hyvän aikaa, ehkä jopa eläkeikään saakka, ja siitäkin eteenpäin (koska siitä eläkkeestä tulee tällä työhistorialla joka tapauksessa aika pieni, enkä tiedä miten paljon apurahoista maksetut MYEL-eläkkeet asiaa loppujen lopuksi parantavat). Oletettavaa on myös, että seuraavan romaanin ilmestyessä – toivottavasti ja suunnitelmien mukaan reilun vuoden kuluttua – en ole ns. suurellekaan yleisölle enää niin uppo-outo nimi. Nyt te tiedätte kuka minä olen, ja seuraavaksi vuorossa on jotakin aivan toisenlaista.

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Shi(h)men 1991

Matka vuoden 1991 Hunanin maakunnassa jatkuu reilun kuukauden mittaisen tauon jälkeen. Nyt olemme matkalla Shimeniin, joka esiintyy Hunan-romaanissa vanhan Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisessa muodossa ”Shihmen” ja lausutaan, muistaakseni, suunnilleen ”Shömen”, missä ”e” hädin tuskin kuuluu.

Kaupunkiin saapuminen tapahtui suhteellisen perinteisellä menetelmällä: Lishui-joen yli ei vienyt siltaa, vaan käytössä oli pienen hinaajan voimin liikuteltava lossi. Tarkkasilmäinen saattaa tihrustaa, että hinaajan komentosillan alle olisi maalattu rauhanmerkki, mutta tihrustaisi väärin: merkissä on päällekkäin punainen, tasapaksu versio ”mersunmerkistä” ja musta ankkuri.

Ensivaikutelma Shimenistä oli tihkusateinen, mutainen, kulunut ja teollistunut. Lossimatkan kaupunginpuoleisessa päässä oli kuitenkin kaupustelija myymässä sokeriruo’on pätkiä, joista saa sopivasti pilkkomalla kerrassaan maukkaan hiilihydraattitäräyksen matkalaisen makeannälkään.

Pääkohteemme Shimenissä oli edelleenkin pystyssä ollut entinen lähetysasema, paikka jossa Helvi oli aikoinaan asunut hyvän aikaa ainoana eurooppalaisena koko kaupungissa. Nykyään paikka on asuintalo. Helvin entisen huoneen oviaukko on suunnilleen luhtiparvekkeella roikkuvan korin ja pyykkinarun takana.

Lähetysasemalla oli aikoinaan myös – tietenkin – sauna. Nykyään pieni siipirakennustila toimii talon pyykkitupana.

Pihamaalla parveilevien paikallisten joukosta kerrottiin, että joku tuntee tyypin joka oli asunut talossa lähetysaseman aikoina, ja häntä lähdettiin hakemaan torilta, jossa hän toimi kaupustelijana.Tämä oli jotenkin tyypillistä koko reissulle: ensinnäkin niin usein joku tunsi jonkun, joka tunsi… ja toiseksi siinä suhteessa, että paikalliset olivat aina valmiita näkemään vaivaa omituisen näköisten ulkkareiden avuksi. Niin, ja siinä suhteessa että minne menimmekin, ympärille keräytyi utelias ihmisjoukko. Välillä olo oli kuin kiertävällä sirkuksella.

Meille esiteltiin kohtelias vanha herra, joka kertoi isänsä toimineen lähetysaseman talonmiehenä silloin kun hän oli itse ollut vielä pikkupoika. Äiti haastatteli Edith-tulkkimme välityksellä häntä(kin), mutta valitettavasti en ole onnistunut löytämään äidin haastattelumuistiinpanolehtiöitä. Yhtä kaikki sijoitin Hunanin Shimenin lähetysasemalle sijoittamaani kohtaukseen myös parivuotiaan, uteliaan pikkupojan, jollainen tämä kohtelias vanha herra ehkä siihen aikaan oli. Johann Caspar Wolff ehkä yöpyi huoneessa, jonka ovi näkyy kuvan yläreunassa.

Me sen sijaan yövyimme Shimenin vierastalossa, joka oli ehkä kulunut ja karu eurooppalaisiin retkeilymajoihinkin verrattuna, mutta täysin kelvollinen yönviettopaikka yhtä kaikki. Minun uniani häiritsi lähinnä äidin kuorsaus, ennen kaikkea ne pitkältä tuntuneet jaksot jolloin hän lakkasi kokonaan hengittämästä.

Vastoin tapojaan äiti kuunteli kun kerroin asiasta, ja meni matkan jälkeen uniapneatutkimuksiin. Hän sai käyttöönsä CPAP-laitteen ja, oman kertomuksensa mukaan, alkoi herätä aamuisin virkeänä ensimmäistä kertaa vuosikausiin.

Seuraavana päivänä, matkalla Shimenistä Jinshiin (Tsingshiin), vaadimme kuljettajaamme pysähtymään, kun huomasimme joella purjehtivan sampaanin. Jotta vaikutelma hetkellisestä siirtymästä vuosikymmenten takaiseen maailmaan olisi ollut täydellinen, vastarannan rinteeltä kuului korviaraastava vihellys ja ohitse kulki höyryveturin vetämä juna.*

Toinen kuva samaisesta veneestä löytyy Hunanin viimeiseltä sivulta.

___

* Hunan-kirjan aikoihin 1930–40-luvuilla Kiinassa oli tosin varsin vähän rautateitä, lähinnä maan pohjois-eteläsuunnassa halkaiseva linja Peipingistä (nyk. Peking tai Beijing) Kantoniin. Itä-länsisuunnassa liikenne tapahtui enimmäkseen jokia pitkin.

Hunan Malmilla

Kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Malmin kirjastoon ei kertynyt kovin suurta yleisöä, mikä on ehkä hyväkin: Tulin sanoneeksi ääneen erään Hunaniin sisällyttämäni (hieman kevytmielisehkön) viittauksen erääseen aikaisempaan romaaniini, jota ainakaan haastattelija Jani Saxell ei ollut tullut huomanneeksi. Kirjassa on noita ainakin yksi toinenkin, ja haluan mielelläni säilyttää ne tarkkaavaisten lukijoiden löytämisen ilona.

Mutta reilun tunnin mittainen keskustelu oli erinomaisen miellyttävä kokemus myös haastateltavalle, mistä kiitos hyviä kysymyksiä laatineelle ja niitä pohjustaneelle Janille, Malmin kirjaston väelle ja paikallaolleille!

 

Keskiviikkona 12.9. kello 18 Malmin kirjastossa

Aivan niin, ensi keskiviikkona keskustelemme kirjailija- ja reaalifantastikkokollega Jani Saxellin kanssa Hunanista Malmin kirjastossa, kävelymatkan päässä täältä meiltä kotoa ja helpon julkuneuvomatkan päässä melkein kaikkialta pääkaupunkiseudulta. Tervetuloa! Luulen, että tulossa on vallan kiinnostava keskustelu.

Kirjan kalterit

Yksi Jani Saxellin Hesarin Hunan-arviossa verrokkina mainitsemia kirjailijoita oli Margaret Atwood. Tällaiset maininnat ovat aina kiinnostavia, etenkin minun kaltaiselleni kirjailijalle jolla on isoja, rumia ja ammottavia aukkoja kirjallisessa sivistyksessään: vinkkaukset ovat tilaisuuksia löytää arvostetuista kirjailijoista sielunsisaria ja -veljiä – tai ainakin lukemisen arvoisia kirjoja.

Näinä aikoina Atwoodin lukeminen on helppo aloittaa Orjattaresi-kirjasta (Handmaid’s Tale, suom. Matti Kannosto 1986), joka ei tokikaan ollut niitä kirjoja mihin Jani viittasi, vaan pinnalla kirjan pohjalta tehdyn televisiosarjan vuoksi. Kirja on joka tapauksessa kuulunut hypoteettiseen ”tuo pitäisi lukea” -kasaan jo siitä lähtien kun siitä ensi kertoja kuulin muutama vuosikymmen sitten.

Perusasetelma lienee useimmille jo tuttu: Fundamentalistikristityt ovat tehneet verisen vallankaappauksen ja muuttaneet Yhdysvallat Gilead-nimiseksi teokratiaksi, joka käy jatkuvaa sisällissotaa kapinallisia vastaan. Tiede, etenkin lääketiede, on nyt syntiä ja Saatanasta. Koska ihmisten hedelmällisyys on romahtanut jo ennen vallankaappausta ympäristömyrkkyjen sun muiden syiden vuoksi, hedelmällisiksi arvioiduista naisista on tehty eliittipariskuntien orjattaria vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: heidän on tarkoitus tuottaa pariskunnalle lapsi. Lisääntymiselle tarpeellisesta siitostapahtumasta on tehty rituaali, jossa paikalla on myös lapsensaannissa epäonnistunut vaimo ja jossa kenenkään ei ole tarkoitus nauttia mistään (yhtään sen enempää kuin ejakulaation aikaansaamiseksi on välttämätöntä). Synnytyksen jälkeen orjatar siirtyy johonkin toiseen taloon samoihin hommiin – tai, jos hänen ei enää katsota olevan hyödyksi synnyttäjänä, hänet siirretään ”siirtokuntiin” töihin jossa hän ei luultavasti elä enää kovinkaan kauan.

Kaikelle tälle löytyy tietenkin perustelu Raamatusta, sopivia kohtia sopivasti kopioimalla, leikkaamalla ja liimaamalla.

Kirjan kertojana toimii yksi tällainen orjatar, jolla ei ole (enää) omaa nimeä. Hän on isäntänsä nimen mukaan ”Frediläinen”. Vallankaappauksesta on sen verran vähän aikaa, että hän muistaa vielä edeltäviä aikoja – ja myös oman silloisen avioliittonsa, ja oman lapsensa josta ei ole kuullut mitään vuosiin. Hän on uusi tulokas isäntänsä talossa, mutta talo ei ole hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa. Hän tietää mitä häneltä odotetaan. Hän osaa käyttäytyä. Nöyryys ja tilanteeseen sopeutuminen ovat parhaita vaihtoehtoja tilanteessa, jossa pienimmätkin merkit toisinajattelusta merkitsevät viranomaisväkivaltaa ja, hyvin todennäköisesti, brutaalia kuolemaa. Näin toimii myös talouden muu palvelusväki, joka tuntuu sisäistäneen heitä sortavan arvomaailman paljon vahvemmin kuin sortava isäntäväki. Toisaalta talon kolme palvelijaa jäävät suurimmassa osassa kirjaa ohimennen mainituiksi sivuhenkilöiksi, kun kertojan huomio keskittyy isäntään ja emäntään, jotka kummatkin kapinoivat heitä hyödyttävää (tai ainakin ”hyödyttävää”) järjestelmää vastaan kumpikin omilla, salaisilla tavoillaan.

On selvää, että vuonna 1985 julkaistuun alkuteokseen on vaikuttanut voimakkaasti Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla. Se on selvää jo ennen kuin lukija pääsee kaukaisessa tulevaisuudessa pidettyyn tieteelliseen konferenssiin sijoitettuun mainioon epilogiin, jossa Iran ja Gilead mainitaan samanveroisina esimerkkeinä ”1900-luvun lopun monoteistisista teokratioista”. Atwood on halunnut selvästikin korostaa, että kristinusko taipuu hyvin helposti samanlaisiin ääritulkintoihin kuin islam. Samasta uskonnostahan niissä on pohjimmiltaan kyse, ainakin minun nähdäkseni: molemmissa on sama jumala, melkein kaikki profeetat ovat samoja, Jeesus on tärkeässä roolissa (toisessa jumaluutena, toisessa profeettana) ja molemmissa tärkeällä sijalla on Kirja, jota voidaan tulkita kirjaimellisesti kulloiseenkin tarpeeseen sopivat kohdat valikoiden. (Ja molemmat ovat ainakin kausittain suhtautuneet erittäin vihamielisesti ja tuomitsevasti kaikkiin muihin uskontoihin.)

Ei kirjassa ole kuitenkaan kyse pelkästään pintapuolisesta poliittis-uskonnollisesta varoitussanomasta. Atwoodin kertoja – ja hänen lähipiirinsä hahmot – tietävät oikein hyvin olevansa pönkittämässä epämiellyttäväksi kokemaansa järjestelmää, ja ymmärtävät syitäkin. Pelon sijaan pääpontimena on oikeastaan turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne. Kertoja muistaa yhä entistä opiskelija- ja perhe-elämäänsä ennen vallankaappausta silloisessa liberaalissa Mainessa, ja hyvistä ja rakkaista asioista huolimatta muistoissa on vahvasti esillä epävarmuus ja pelko huomisesta. Hän oli taustansa ja työnsä suhteen sen verran koulutettu ja hyvätuloinen että hän pääsi nauttimaan ”vapaan” yhdysvaltalaisen yhteiskunnan todellisistakin vapauksista eikä vain vastuista, mutta taloudellisen tilanteen tuoma turvallisuudentunteen hiven ei poistanut jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta – eikä sattumanvaraisen katuväkivallan uhkaa. Nyt, Gileadissa, ei ole mitään epävarmaa: hän tietää mitä hänen pitää tehdä, hän tietää miten hänen käy jos hän tekee ja tietää miten käy jos hän ei tee.

Teos on pääosin tunnelmiltaan hyvinkin rauhallistempoinen ja pohdiskeleva. Gileadilaisten arkipäivässään kohtaama (fyysinen ja henkinen) yhteiskunnallinen väkivalta sivuutetaan yleensä nopeasti, enimmäkseen tuntuu että kertoja istuu yksin huoneessaan pohtimassa asioita – kunnes hänen maailmansa, maailmankuvansa ja elämänsä alkaa vähitellen muuttua yllättäviltä tahoilta ilmaantuvien asioiden vuoksi. Ratkaisu toimii erinomaisesti, etenkin kun teksti – ja Kannoston suomennos – on hyvin soljuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Kirjan ja samannimisen televisiosarjan mahdollisista yhteyksistä toisiinsa en osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, sillä olen toistaiseksi nähnyt sarjasta vain ensimmäisen osan (jossa kyllä nähtiin mm. kohtaus joka kirjassa on vasta loppupuolella). Kirjaa kuitenkin voi vallan varauksetta suositella.

Etusivulle

Onnitteluja alkoi saapua jo ennen kuin ennätin hakea Hesarin postilaatikosta. Kuulin jo jonkin aikaa sitten että Hunanista on tulossa arvostelu Helsingin sanomiin ja viikko sitten minulta kyseltiin Helvi-tädin muotokuvan* käyttöoikeuksia, joten saattoi olettaa ettei arvostelu ole ihan pienellä. Mutta en silti osannut odottaa, että kirjani arvostelu olisi kulttuurisivujen pääjuttu.

Tällaiset arviot ovat kiinnostavaa luettavaa siinäkin mielessä, että vertailut toisiin kirjailijoihin tarjoavat oivia kannustimia perin hataran kirjallisen sivistykseni aukkojen paikkailuun: Albert Camus’lta olen lukenut vain Sivullisen (ja senkin kauan sitten), Toni Morrisoniin ja Margaret Atwoodiin on pitänyt perehtyä jo hyvän aikaa ja nyt siihen on lisäkannustimia. Mika Waltaria olen toki lukenut, häneen minua on verrattu ennenkin ja tunnustan hänen esikuvallisuutensa oikein mielelläni.

Arvion kirjoittanut Jani Saxell tuo ilahduttavasti esiin, miten eurooppakeskeisesti toista maailmansotaa Suomessa yleensä käsitellään (puhumattakaan siitä, miten irrallisena Suomen osuus sodassa valitettavan usein esitetään). Hieman harhaanjohtavasti hän kuitenkin antaa ymmärtää, että Kiinassa olisi alkanut jälleenrakennuskausi Japanin antautumisen jälkeen vuonna 1945. Näin ei tapahtunut, sillä sisällissota alkoi riehua uudelleen entistäkin verisempänä ja jälleenrakentamiseen päästiin vasta jonkin aikaa Kansantasavallan perustamisen jälkeen 1950-luvun alkaessa. Eikä tämä(kään) kausi ollut iloa ja auvoa, vaan kausi vaati miljoonia uhreja† jo ennen ”Kulttuurivallankumouksena” tunnettua anarkistista kaaosta.

Jani lienee oikeassa siinä, että kaunokirjallisuudessa suomalaisten merkittävää panosta kristillisessä lähetystyössä ei ole kovin runsaasti käsitelty, mutta tieto- ja muistelmakirjallisuudessa siitä on julkaistu paljonkin. Voisin ehkä jossakin vaiheessa listata ainakin joitakin aiheeseen liittyviä kirjoja, joita hyllyyni on muun lähdeaineiston pariin päätynyt.

 

Muutamia muita tähän mennessä ilmestyneitä Hunan-arvioita:

Riitta Ylilehto, Nousu

Markku Soikkeli, Aamulehti

Henri Nerg, Keskisuomalainen

Eniten minua kiinnostaa tie -blogi

Mikko Saari, Kirjavinkit

___
* En itse asiassa tiedä, kuka muotokuvan on ottanut, eikä minulla ole edes sen alkuperäistä vedosta (ellei sitä löydy äidin vielä setvimättömistä papereista), vain diakopio ja siitä skannattu tiedosto. Koska studiovalokuva on otettu 1920-luvun lopulla tai 1930-luvun alussa, on aivan mahdollista että sen ottanut kuvaaja on kuollut ennen vuotta 1948, jolloin tekijänoikeus on nyttemmin vanhentunut ja kuva vapaasti käytettävissä. Mikäli tilanne on toisin, pyydän asiasta tietävää ottamaan minuun yhteyttä niin selvitellään luvat ja mahdolliset käyttökorvaukset.
† ”Miljoonia uhreja” on sanapari, joka toistuu valitettavan usein niin Kiinan kuin muunkin Aasian viimeisten parinsadan vuoden historiassa. Generalissimus Tšiang Kai-šekin aikainen Kiinan ”tasavalta” ei tässä suhteessa ollut kommunistikomentoa syyttömämpi.

Hieman Kiinan historiaa

Kuva: Eva Isaksson

Eilen illalla järjestettiin Hunanin pienimuotoinen julkistustilaisuus perinteikkäässä Kirjailijatalo Villa Kivessä. Aloitin illan pienimuotoisella esityksellä Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta, koska arvelin – ilmeisesti aivan oikein – että kovin moni läsnäolija ei ole aiheesta kovin hyvin perillä. Tässä pieni tiivistelmä esityksen pääkohdista.

1900-luvun taitteessa Kiina oli muodollisesti suvereeni keisarikunta, mutta käytännössä suuri osa maata oli eurooppalaisten valtioiden (sekä Japanin ja Yhdysvaltain) hyödynnettävissä. Jangtse-joella partioi säännöllisesti englantilaisia tykkiveneitä valvomassa, etteivät paikalliset pääsisi häiritsemään brittien oikeutta hyödyntää mielensä mukaan Kiinan raaka-ainevaroja ja käytännöllisesti katsoen ilmaista työvoimaa. Ymmärrettävästi tämä katkeroitti Kiinan nousevaa sivistyneistöä, ja maassa oli lukuisia eurooppalaisvastaisia liikkeitä. Eräs ryhmittymä havitteli esimerkiksi Hunanin maakunnan itsenäistymistä niin, että uusi, kiinalaisten hallitsema Kiina voitaisiin aikaa myöten rakentaa tämän muita vähän vähemmän ”tahrautuneen” alueen ympärille.

Vuonna 1912 lapsikeisari Pu Yi lopulta syrjäytettiin ja Kiinasta muodostettiin tasavalta. Valtion johtoon nousi lääketieteen tohtori Sun Yat-sen, joka oli viehättynyt utopistisen sosialismin ajatuksista. Hänen asemansa oli kuitenkin huteralla pohjalla, sillä suurin osa Kiinaa oli erilaisten aseistettujen ryhmittymien (ja ulkovaltojen joukkojen) hallussa. Tästä syystä kenraali Yuan Shikaista tuli tohtori Sunin tärkeä liittolainen. Vähitellen Yuan syrjäytti ensimmäisen maailmansodan keskellä horjahtelevan tasavallan hallituksen ja nimitti lopulta itsensä Kiinan keisariksi. Hänen kannatuksensa oli siinä vaiheessa ehtinyt menettää kannatuksensa jopa oman armeijansa keskuudessa, ja keisarikunta jäi vuoden mittaiseksi: Yuan joutui luopumaan vallasta ja menehtyi vuonna 1916. Sun palasi tasavallan johtoon, mutta käytännössä hänen ja Kuomingtang-puolueen johtama maa käsitti vain osia Kiinan eteläosista. Muu maa oli lukuisten ns. sotaherrojen hallinnassa, ja keskellä monen eri osapuolen sisällissotaa.

Sunin menehdyttyä maksasyöpään 1925 Kuomingtangin ja Kiinan johtoon nousi kovaotteinen kenraali Tšiang Kai-šek, joka alkoi muutaman vuoden kuluessa puhdistaa brutaalein ottein Kuomingtangia sosialisteista ja muista vasemmistolaisista. Ensimmäisessä puhdistusaallossa vuonna 1927 murhattiin lähes miljoona ihmistää, seuraavien vuosien kuluessa tapettiin tai näännytettiin nälkään vielä pari miljoonaa lisää. Sisällissota sotaherroja vastaan vaimeni 1930-luvun alussa, mutta kommunistivainot jatkuivat. Vähitellen Tšiangin joukot onnistuivat karkoittamaan kommunistit keskisestä Kiinasta luoteiseen Shaanxin maankuntaan, johon muodostui Neuvostoliiton tuella jonkinlainen hutera kommunistinen valtio. Parivuotisesta vetäytymisestä luoteeseen tuli sittemmin osa Kiinan Kommunistisen puolueen mytologiaa, ja se on saanut nimen ”Pitkä marssi”.

Chinese civil war map 03

Taistelu kommunisteja vastaan oli Tšiangille tärkein sotilaallinen tavoite, ja Japani saattoi jokseenkin ongelmitta valloittaa Mantšurian ja perustaa sinne Mantšukuo-nimisen vasallivaltion, jonka nukkehallitsijana toimi Kiinan entinen keisari Pu Yi. ”Japanilaiset ovat pelkkä ihosairaus, kommunistit sydämen sairaus”, kerrotaan Tšiangin sanoneen.

Keskisen Kiinan tilanteen rauhoittuminen salli joka tapauksessa lähetystyön jatkumisen myös luoteis-Hunanissa, jonne saapui 1930-luvun alkupuolella englantilaisten suojatteina myös runsaasti suomalaisia lähetystyöntekijöitä, muun muassa Hunan-romaanin keskeinen henkilö, (tuleva) kummitätini Helvi Söderman.

Tilanne muuttui dramaattisesti loppukesällä 1937, kun Japani hyökkäsi Shanghaihin ja eteni vähitellen Jangtsea ylävirtaan. Joulukuussa sortui tasavallan pääkaupunki Nanjing. Kaupungin valtaus oli eräs toisen maailmansodan raa’immista ja silmittömimmistä yksittäisistä siviiliväestön murha- ja raiskausoperaatioista. Netistä löytyy runsaasti japanilaisten itsensä ottamia valokuvia sotilaidensa toiminnasta, mutta en linkitä niitä tähän. Huomattavaa on, että japanilaiset ylpeilivät alkuun toiminnallaan täysin avoimesti. Maan lehdistön hehkuttama kuvamateriaali ja raportit aiheuttivat kuitenkin kansainvälistä kohua, ja hillitäkseen sotilaiden riehumista Japani perusti heille bordelleja. Paha vain, että bordelleihin viedyt kiinalaiset ja korealaiset ”lohtunaiset” olivat yhtä vähän vapaaehtoisia kuin muut raiskausten uhrit.

Hunanin pikkukaupungeissa toimineilta lähetystyöntekijöiltä Japanin hyökkäys käytännössä sulki ulospääsyn Kiinasta: kunnollisen maantieverkoston puutteessa käytännössä ainoa kelvollinen kulkureitti olisi nimittäin ollut juuri Jangtse-joki, sillä rautateitä oli vähän ja sitä paitsi Japani miehitti nopeasti muutkin merkittävät satamakaupungit. Kiinan tasavallan käytännössä ainoaksi huoltoreitiksi jäi ns. Burman tie, jota turvaamaan tuli seuraavien vuosien aikana lukuisia ulkomaalaisia vapaaehtoisryhmittymiä. Niistä tunnetuin joukko olivat ”Lentävät tiikerit”, amerikkalaislentäjien osasto, joka maalasi P-40 Warhawk -hävittäjiensä öljynjäähdyttimiin, epäloogisesti, valtavan hainkidan.

Hells Angels, Flying Tigers 1942.jpg
By R. T. Smith, copy at SDASM ArchivesR.T. Smith Autographed AVG
Uploaded by PDTillman, Public Domain, Link

Tilanne muuttui jälleen joulukuussa 1941, jolloin Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla ja Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Samalla loppui yleinen naureskelu kiinalaisten vaikeuksille puolustaa kotimaataan japanilaisten hyökkäykseltä: muutamien kuukausien kuluessa Britannian, Ranskan, Hollannin, Australian ja Yhdysvaltain puolustus Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren alueella olevilla alueillaan romahti jotakuinkin täydellisesti.

Suomalaiset lähetystyöntekijät olivat entistä vaikeammassa tilanteessa. Japanin joukkojen eteneminen Jangtsen ylävirtaan ja Hunanin pääkaupungin Changshan tietämiin asti toi sodan ja pakolaiset heidän työalalleen. Toisaalta Suomi oli mantereen toisella laidalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan ja siten myös Japanin liittolaisena. Näin ollen suomalaiset olivat kiinalaisten kannalta vihollismaan kansalaisia. Paikallisviranomaisten ja siviiliväestön kannalta lähettien työ kouluissa ja sairaaloissa oli kuitenkin niin tärkeää, että jotakuinkin kaikki löysivät itselleen riittävän vaikutusvaltaisia takaajia, joten työ jatkui, vaikkakin aikaisempaa vaikeammissa oloissa ja toistuvien ilmapommituksien keskellä.

Seuraavien parin vuoden kuluessa Japanin ensin voittamattomalta vaikuttanut sotakoneisto alkoi hyytyä ja lopulta maa antautui syyskuun alussa 1945. Tämä merkitsi myös, että Kiinan miehitetyt alueet palautuivat takaisin tasavallan hallintaan – ja sisällissota alkoi saman tien uudelleen. Tšiang Kai-šekin ja Kuomingtangin joukkojen toiminta edeltävien kahdenkymmenen vuoden mittaan oli kuitenkin pitkälti rapauttanut tasavallan (tai, käytännössä, diktatuurin) kannatuksen kansan keskuudessa. Nationalistiarmeijan taistelutaktiikan pahamaineisimpia tempauksia oli Keltaisen joen patovallien räjäyttäminen Zhengzhoun lähellä vuonna 1938: tämä hidasti toki hieman japanilaisten etenemistä, mutta samalla 400 000–800 000 kiinalaista hukkui. Kommunistien joukot koostuivat enimmäkseen köyhistä maalaisista, ja ainakin tässä vaiheessa ne suhtautuivat siviiliväestön kärsimyksiin huomattavasti sivistyneemmin.

Jangtsen-väylä oli kuitenkin jonkin aikaa niin rauhallinen, että toistakymmentä vuotta asemapaikoillaan viettämään joutuneet suomalaiset lähetit, Helvi Söderman heidän joukossaan, pääsivät lähtemään kaivatulle kotimaan-lomalle. Monen suunnitelmissa oli palata takaisin Hunaniin muutaman vuoden kuluttua, mutta Kiinan kansantasavallan perustaminen 1949 romutti suunnitelmat. Uusi kommunistihallinto ei katsonut sopivaksi, että maassa pyöri ulkomaalaisia levittämässä ulkomaalaisia uskontoja – siitäkään huolimatta että monen kommunistiaktivistin taustalla oli perusopintoja lähetysasemien kouluissa. Kiinalaiset kristilliset kirkot saivat kyllä jatkaa toimintaansa, kunhan ne eivät ottaneet vastaan ulkomaista rahoitusta.

Tšiang Kai-šek ja kuomintangilaiset vetäytyivät Taiwanin saarelle, joka pysyi käytännössä Tšiang-diktatuurina aina generalissimuksen kuolemaan asti vuonna 1975, jonka jälkeen hallinto alkoi vähitellen demokratisoitua. Taiwanilla lähetystyökin saattoi jatkua entiseen tapaan – Tšiang itse oli kääntynyt nuorena kristityksi – ja moni vanha Manner-Kiinan lähetti jatkoi siellä työtään.

Kirjani keskushenkilö Helvi Söderman ei kuitenkaan palannut lähetystyöhön, vaan muutti Tampereelle jatkamaan vanhaa työtään matematiikan ja fysiikan opettajana. Lopulta hänen Kiinan-vuosiensa päiväkirjat päätyivät minulle ja rungoksi Hunan-nimiseen romaaniin, joka nyt on sitten ikään kuin virallisesti julkaistu ja ilmestynyt.

 

Kuva: Eva Isaksson