Kategoria: kirjoittaminen

Elämäkertaa etsimässä

·

Kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista parikymppisenä 1980-luvun alussa: minusta musiikkityylissä oli paljon samaa henkeä kuin punkissa ja uuden aallon musiikissa: ”Älä kaunistele vaan sano niin kuin asiat on.” Oli väistämätöntä törmätä tämän kiinnostuksen myötä pian Robert Johnsonin nimeen. King of the Delta Blues Singers -LP kuului jotakuinkin välttämättömiin hankintoihin. Lehdistä, levykansista ja kirjoista luetut hajanaiset tiedot miehestä kutkuttivat mielikuvitusta. Soittotaidoton poika, joka katosi ja palasi muutaman kuukauden kuluttua mestarimuusikkona. Tummasävyisissä lauluissa seikkaili outoja olentoja. Niissä kerrottiin tienrististä, ja huhuttiin että hän oli käynyt tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa: soittotaito mulle, sielu sulle. Esiintyvä muusikko, joka oli niin ujo – tai salaileva soittotekniikkansa suhteen – että suostui teksasilaiseen hotellihuoneeseen pystytetyssä tilapäisstudiossa soittamaan vain selin huoneessa odotteleviin muihin muusikoihin. Mustasukkaisuusmurhan uhri vain kaksikymmenvuotiaana – tai kolmekymmenvuotiaana, lähteestä riippuen. Bluesmies, josta ei ole olemassa ainoatakaan valokuvaa.

Onnistuin myös osuttautumaan Tavastia-klubille 20. toukokuuta 1982, jolloin siellä esiintyi kaksi Johnsonin lähipiiriläisten maineessa ollutta muusikkoa, Johnny Shines ja Robert Lockwood Jr., joista jälkimmäisen vieläpä huhuttiin olevan Robert Johnsonin poika tai poikapuoli. (Huhua ruokki sekin, että usein hänen nimensä kirjoitettiin muodossa ”Robert Jr. Lockwood”.)

1990-luvun alussa tietoja alkoi tulla lisää. Julkaistiin laajalla tausta-artikkelilla varustettu The Complete Recordings -boksi, syy jonka vuoksi ostin ensimmäisen cd-soittimeni. Ilmestyi Peter Guralnickin pienoiselämäkerta Searching for Robert Johnson, jonka suomensin puhdetöinäni. (Suomennos julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin nimellä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä.)* Myös kaksi valokuvaa Johnsonista julkaistiin. Niin boksin kuin Guralnickin kirjankin yhteydessä mainittiin moneen kertaan musiikkihistorioitsija Robert ”Mack” McCormick ja tämän 1970-luvulta asti tekeillä ollut laaja Robert Johnson -elämäkerta nimeltä Biography of a Phantom. Molemmilla kirjoittajilla oli ollut pääsy ainakin osaan McCormickin aineistosta, ja niin näissä teksteissä kuin muissakin Johnson-yhteyksissä mainittiin julkaisemattomuudelle sama syy: McCormick oli luvannut jollekin informantilleen, ettei teosta julkaista tämän elinaikana. Jokin vanhan Guitar Playerin juttu vahvisti oman arvaukseni: McCormick oli tavoittanut Johnsonin murhaajan, ja koska Yhdysvalloissakaan murha ei vanhene koskaan, tämä joutuisi edesvastuuseen jos nimi ja tunnustus julkaistaisiin.

Joten ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaa.

Ja odottaa.

Alkoi näyttää siltä, että tämä informanttihenkilö oli aikamoisen sitkeähenkinen tyyppi, tai ollut todella nuori myrkyttäessään 27-vuotiaan bluesmiehen vuonna 1938.

Vuonna 2015 tuli tieto Mack McCormickin kuolemasta. Se siitä sitten, taisin ajatella.

Joulun alla tulin syystä tai toisesta tehneeksi jonkun Johnsoniin liittyvän nettihaun, ja kävi ilmi että saman vuoden keväällä oli ilmestynyt Biography of a Phantom – A Robert Johnson Blues Odyssey (Smithsonian Books, 2023) -niminen kirja, jonka kirjoittaja on Robert ”Mack” McCormick. Vaikka muutamakin arvio teki selväksi ettei tämä ole ihan se odotettu elämäkerta, olihan se pakko tilata ja lukea.

Kirjan toimittajan John W. Troutmanin laajoista alku- ja jälkisanoista selviää paljon tämän projektin vaiheista. McCormick kärsi pahenevista mielenterveydellisistä ongelmista, joihin alkoi liittyä myös paranoiaa, ja hän kirjoitti Johnson-elämäkertaansa aina vain uudelleen 1970-luvulta kuolemaansa asti. ”Lupasin odottaa että X kuolee” oli pelkkä hätävalhe julkaisemattomuudelle. Pakkomielteinen uudelleenkirjoittaminen kävi perheen hermoille: McCormickin tytär kertoo oppineensa vihaamaan kirjoituskoneen ääntä työhuoneesta. Isän kuoltua hän hävitti tämän kirjoituskoneet, mutta onneksi päätti kuitenkin lahjoittaa ”Hirviöksi” nimeämänsä arkiston Smithsonian-instituutille. McCormick ajautui myös juridisiin riitoihin sekä tapaamiensa Johnsonin siskojen että muiden blueshistorian tutkijoiden kanssa. Tästä syystä julkaistusta kirjasta on jätetty pois siskojen haastatteluista peräisin ollut materiaali, vaikka muuten teos on ilmeisesti hieman siistitty ja toimitettu versio McCormickin ensimmäisistä ja selväpäisimmistä kirjaversioista 1970-luvun puolivälistä.

(Kirjasta selvisi myös, että Johnsonin sisarpuoli Annye C. Anderson on ehtinyt julkaista jo nelisen vuotta sitten omat muistelmansa nimellä Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson.)

Tälle kirjalle sopisi paremmin Guralnickin kirjan nimi Searching for Robert Johnson kuin Biography, sillä kirja kertoo nimenomaan kauan sitten kuolleen, omana aikanaan perin vähän tunnetun muusikon jälkien etsinnästä Mississippi-joen alajuoksun maalaistaajamissa ja pikkukaupungeissa. Siinä mielessä teosta kannattaa ehkä lukea yhdessä Guralnickin kanssa, joka on puolestaan selkeästi elämäkerta. Vaikka McCormick tuntui olevan varsin taitava epämääräisten vihjeiden jäljittäjä – ja kyvykäs voittamaan vanhempien etelävaltiolaisten tummaihoisten ymmärrettävän pelokkaan epäluulon kyselemään ilmestynyttä nuorta valkoista herrasmiestä kohtaan – turhautuminen välittyy tekstistä erinomaisen selvästi. McCormick onnistuu kohtaamaan erään lyhyehkön suhteen jäljiltä syntyneen Johnsonin pojan, mutta sitten lisäselvittelyt eivät johda taas mihinkään, kunnes… ”Ai, tarkoitat varmaan Robert Spenceriä?”

Tämän jälkeen päästään elämäkerrallisempaan tekstiin, joka käsittelee lähinnä Johnson/Spencerin nuoruutta, sitä kuinka hän ensin hurahti vähäksi aikaa uskoon ja innostui sen jälkeen ensin huuliharpunsoitosta ja sitten kitarasta, jonka soittamista hän treenasi pitkän aikaa kokeneempien muusikkosukulaisten ja -tuttavien opastuksella. Lopussa on vielä, eräänlaisena epilogina, pieni fiktiivisehkö kuvaelma Johnsonin viimeisestä keikasta ja kohtalokkaasta pontikkapullosta, jonka joku toimitti soittajan kurkunkostukkeeksi.

Vaikka Biography of a Phantom on elämäkertana varsin torso, kirjana se on hyvinkin luistava ja valaiseva. McCormick on taitava kuvailemaan miljöitä, ihmisiä ja sitä kuinka (mustien) elämä on muuttunut Johnsonin elämän jälkeen niillä seuduilla joilla hän aikoinaan liikkui. Hänellä on myös sanansa sanottavana ”bluesmafiasta”, siitä valkoisten bluesintoilijoiden ja amatöörihistorioitsijoiden porukasta, johon hän myönsi itsekin kuuluvansa täysin jäsenoikeuksin.

Mutta Johnson-kirjallisuus tuskin päättyy tähän. Smithsonian-instituutin arkistoissa on ilmeisesti vielä yhtä ja toista, jota nyt ei voitu julkaista juridisista syistä. Toivottavasti kattava Robert Johnson -elämäkerta saadaan joskus aikaisesti. Mies ja hänen musiikkinsa ansaitsevat sen.

_______
* Jostakin käsittämättömästä syystä painettuun kirjaan päätyi äärimmäisen nolo virhe: väärä syntymäkuukausi. Alkuteoksessa se on oikein, käännöksessä väärin. Hävettää.

Jäähyväiset Yrttimaantielle

· 2 kommenttia ·

Muuttohenkilöt ovat hoitaneet hommansa. Tavarat on kannettu uuteen asuntoon, vuokralaatikot palautettu, muutosta ehjänä selvinneet pahvilaatikot kierrätetty seuraavalle muuttajapariskunnalle. Tarpeettomiksi luokitellut tavarat on myyty tai kuljetettu Tammiston Konttiin. Avaimet on luovutettu.

Työhuone, jossa on syntynyt seitsemän romaania ja montakymmentä suomennosta – ynnä aika monta laulua – on tyhjä. Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Billnäsin kirjoituspöytä on siirtynyt uudelle omistajalle.

Asuimme Osmola-nimisessä taloyhtiössä Helsingin Töyrynummella yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Se on ollut hienoa aikaa. Miltei heräteostoksena päädyimme taloyhtiöön, jossa on koko ajan ollut loistava henki ja yhteisen tekemisen tuntu. On järjestetty juhlia isolle porukalle, pidetty kerran pihakonserttikin, on puuhattu yhdessä ja juhlittu yhdessä. Ison pihan keskellä sijaitseva vanha pienkerrostalo on innoittanut kaikenlaiseen touhuun: kun siirryimme toistakymmentä vuotta sitten kaukolämpöön, maanalainen vanha pannuhuone muuttui nikkaritilaksi, jossa olen väkertänyt monta kitaraa ja bassoa. Taloyhtiölle olen tehnyt muun muassa pari ovea ja portteja. Minusta, joka en erityisemmin tykännyt koulun veistotunneista, kuoriutui iloinen puuntyöstäjä.

Mutta aikansa kutakin. Yli kuusikymmenvuotias, moneen kertaan purkkaviritelty talo on ns. käyttöikänsä päässä. Toki sen olisi voinut remontoida uuteen uskoon, mutta remontista olisi tullut niin kallis, ettei kellään meistä olisi ollut siihen varaa. Niinpä taloyhtiö myytiin. Vanha rakennus – ja pihan lasihuone, jäänne talon varhaisajoilta kauppapuutarhan päärakennuksena – puretaan ilmeisesti huhtikuussa. Tilalle nousee neljä uutta erillistaloa.

Me olemme muuttaneet Koillis-Helsingistä Kaakkois-Helsinkiin, aivan uuteen taloon. Vaikka montaa asiaa Osmolassa tulee taatusti iso ikävä – etenkin kesän koittaessa – tuntuu toisaalta ylelliseltä ettei tarvitse koko ajan pelätä, mikä talossa hajoaa seuraavaksi, ja tapahtuuko hajoaminen yöllä vai juhlapyhänä. Jos jotakin on vialla, voi vain soittaa ammattihenkilöille. Eikä tarvitse tehdä lumitöitä.

Itselleni on eksoottista myös asua korkealla, sillä en ole asunut ensimmäistä kerrosta korkeammalla sitten 1980-luvun. Enkä koskaan hissillisessä talossa.* Ja työhuoneen ikkunasta näkee muutakin kuin puunrunkoja ja naapuritalon tiiliseinän. Valoakin tulvii sisään sen verran, ettei keinovaloa tarvitse aurinkoisina päivinä kuten entisessä työhuoneessa. Ja ajatellessa voi oikeasti katsoa kaukaisuuteen.

Aika näyttää, millaisia tarinoita – romaaneja, novelleja, suomennoksia, lauluja – tämän kirjoituspöydän ääressä syntyy. Monta asiaa on idullaan.
____

* No, jos tarkkoja ollaan, asuin syksyn 1982 Katajanokalla talossa jossa oli hissi, mutta ensimmäisessä kerroksessa majaillessani en sitä koskaan käyttänyt.

Muutama kielellinen ärsy

· 4 kommenttia ·

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.

Sosiaalinen sivullinen

· 2 kommenttia ·

En ole koskaan tullut hankkineeksi Olen lukenut ”Alastalon salissa” -paitaa (vaikka minulla sellaisen käyttöön olisikin ”oikeus”) ja vaikka nautin suuresti Alastalon salista en ole vieläkään saanut aikaiseksi lukea mitään muita Volter Kilven teoksia. Sitäpaitsi ainoa käyntini Kustavissa kesti parin tunnin ja kakkukahvien verran. Yhtä kaikki tuntui aiheelliselta ja hyödylliseltä hankkia käsiin Laura Kokon kuusisataasivuinen Volter Kilpi: elämäkerta (SKS 2022) ja lukea se saman tien.

Kilven (1874–1939) elämässä on jossakin mielessä yhtäläisyyksiä toiseen taannoisen elämäkerran lukukohteeseeni, Algot Untolaan (1868–1918). He olivat lähestulkoon ikätovereita, molemmat kokivat olevansa jossain määrin syrjässä kirjallisesta eliitistä, kummallakin oli (ainakin välillä) vaikeuksia saada kirjallista tuotantoaan aikalaisten ymmärtämäksi, minkä lisäksi molemmat osallistuivat laajasti yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kielikiistoihin, osan aikaa jopa samanlaisin mielipitein. Vuoden 1918 sisällissota kuitenkin vei kohtalot eri suuntiin. Siinä missä ”valkoisten” leiriin asemoitunut Kilpi vietti sotakuukaudet suhteellisen rauhallisissa oloissa Kulosaaren huvilallaan, ”punaiseksi” leimattu Untola raahattiin kotoaan ensin vankilaan ja sitten teloitettavaksi – tai pikemminkin murhattavaksi.

Toki taustoissakin oli eroja. Opettajana työskennellyt Untola – alkuaan Algoth Tietäväinen – oli talonpoikaissukua Karjalan Tohmajärveltä, kirjastovirkailija Kilpi – alkuaan Volter Adalbert Ericsson – merikapteenin ja retarin poika Turun saariston Kustavista. Untola kirjoitti koko kaunokirjallisen tuotantonsa (Maiju Lassilana, Irmari Rantamalana ja J. I. Vatasena) sinä aikana jona kaunokirjailija-Kilpi vaikeni turhautuneena vuosina 1900–03 ilmestyneiden varhaisromaaniensa saamaan ristiriitaiseen vastaanottoon. Kilpi kyllä palasi varhaiskautensa teemoihin ja vanhojen kertomusten uudelleenkertomiseen aivan viimeisissä fiktiivisissä teoksissaan: Valitettavasti Jonathan Swiftiä kierrättävä Gulliverin matka Fantomimian mantereelle jäi keskeneräiseksi, koska sillä teoksella hänet olisi voitu nostaa suomalaisen spekulatiivisen fiktion varhaisten pioneerien kaapin päälle. Sittemmin julkaistussa alkuosassa ehditään jo aikamatkailla.

Kaikkein parhaiten Kilpi tietysti tunnetaan 1920-luvun lopulla ja 1930-luvulla kirjoittamistaan aikamatkoistaan menneisyyteen, 1800-luvun puolivälin Kustavin retarien eli talonpoikaispurjehduksen pariin, Saaristolaissarjana tunnetusta kahden romaanin (Alastalon salissa ja Kirkolle) sekä romaanien väliin sijoittuvan Pitäjän pienimpiä -novellikokoelman kirjoittamisesta.

Kirjailijuuden ohella Kilpi teki pitkän päivätyön kirjastonhoitajana, ensin Helsingissä ja sitten Turun yliopiston kirjastossa. Tähän oli perheellisellä miehellä tietysti taloudellinenkin pakko: jos vaikeaksi koetut länsimurteelliset kirjat eivät myy, ei kirjoituspalkkioita juuri tipahtele, ja monta kertaa Kilpi koki tulleensa syrjäytetyksi apurahojen ja valtionpalkintojen jaossa (vaikka kyllä hän niitä välillä saikin). Kilpi ei tuntenut kuuluvansa kirjalliseen eliittiin, ja koki itsensä muutenkin usein yksinäiseksi. (Mahdollisesti perinnöllinen) paheneva kuulovamma toki vaikutti yksinäisyyden ja syrjäänjäämisen tunteeseen, mutta Kokko kyllä osoittaa, että Kilpi pysyi koko elämänsä ajan aktiivisena kulttuurivaikuttajana. Hänellä oli itse asiassa erinomaiset verkostot aina yhteiskunnan huipulle saakka, ja kyllä hän niitä myös käytti aina jos jokin asia vaikutti hänestä korjaamista vaativan. Kokolla on ollut käytettävissään runsaasti Kilven yksityistä kirjeenvaihtoa sekä vaikuttajille että Kilven läheisille.

Yli kuusisataasivuinen elämäkerta on luistavaa, hyvin etenevää tekstiä, ja tarjoaa hyvän mahdollisuuden uppoutua Kilven elämään, ajatuksiin ja aikaan. Itse löysin Volterin hahmosta aika ajoin hyvinkin paljon samaistumispintaa: Kilvellekin tietty sivullisuus oli monessa suhteessa oma valinta, luonteva tapa olla, mutta yhtä kaikki vain toinen puoli miehessä, joka toisaalta oli myös vauhdikas, aktiivinen ja sosiaalinen toimija. Hänelle (todellinen tai kuviteltu) yksinäisyys oli toisinaan taakka, toisinaan ilo ja nautinto.

Lienee siis syytä tarttua vähitellen Kilven muuhunkin tuotantoon, etenkin Pitäjän pienimpiin ja Kirkolleen. Koska tekijän kuolemasta on yli 70 vuotta, tekstit ovat vapautuneet tekijänoikeusrajoituksista ja ne löytyvät esimerkiksi Projekti Lönrotin sivuilta, osa myös (useammassa sähkökirjaformaatissa) Project Gutenbergistä (jossa on myös Kilven suomennoksia mm. Goethen ja Emersonin teoksista).

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

· 2 kommenttia ·

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

On kadonnut

·

On Lanny, kummallinen koulupoika joka vaeltelee vapaasti kotikylässään ja sen ympäristössä, joka pärjää koulussa ja jolla on kavereita – mutta joka on, etenkin aikuisten mielestä, kummallinen. Kummallisia juttuja, kummallisia lauluja, kummallista kaikkea. Kummallista on sekin, että hänen vanhempansa antavat pojan käydä piirustustunneilla Hullu-Peten luona, kummallisella taiteilijalla joka on kuulemma kuuluisa ja menestynyt, mutta ainoastaan kotikylänsä ulkopuolella. On Lannyn isä – Lontoossa töissä käyvä bisneshai – ja on Lannyn äiti, työttömäksi kotiäidiksi jäänyt näyttelijä, joka purkaa turhautumiaan kirjoittamalla esikoisromaaniaan, veristä ja naturalistista rikosromaania. Lannyn vanhemmat ovat tulokkaita, joten kylässä he ovat kummajaisia jo pelkästään siitä syystä.

Ja, ennen kaikkea, on Isä Suomukka -vainaa, joka on ollut kylässä jo ennen kuin kylää oli, ennen roomalaisia, ennen mitään. On Isä Suomukka, joka on kylä.

Kiinnostuin Max Porterin Lanny-romaanista (WSOY 2021) Laukaan elokuisilla kääntäjäpäivillä, missä Irmeli Ruuska esitteli kirjan käännöstyötään. Lanny vaikutti kirjalta joka olisi hyvä lukea ennen kuin alan tosissani paneutua Alueeseen, kolmanteen osaan Alshain-pentalogiastani. Porter on rakentanut pienen, mutta rikkaan tarinansa näkökulmatekniikalla, jossa kirjan päähenkilöitä ovat oikeastaan kaikki muut kyläläiset paitsi Lanny, jota kuvataan aina kolmannessa persoonassa. Kyläläiset, ja Isä Suomukka -vainaa.

Suomukka on taruolento, eräänlainen maahinen, eräänlainen kylätonttu (siinä mielessä missä ”tonttu”-sanaa käytettiin kansanperinteessä kauan ennen joulutonttuja), eräänlainen henkiolento, maanhenki, historiankiteymä, joka liikkuu kylässä ja sen ympäristössä miten tahtoo, tekee mitä tahtoo, johon jotkut uskovat, jonka ajatukselle useimmat tuhahtelevat, mutta joka vaikuttaa kylän tapahtumiin ja, niin tahtoessaan, sekoittaa kylän rauhan. Nyt hän tekee sen viemällä Lannyn kylästä.

Ehkä.

Suomukan ajatukset ja hänen kuulemansa kyläläisten toisiinsa lomittuvat keskustelujenkatkelmat ja ajatukset ovat oleellinen osa Porterin kerrontaa.

Kirjan takakanteen ja liepeeseen on painettu ylistäviä kommentteja kirjan kauneudesta, virtuositeetista ja kertomuksen lämmöstä. Hieno pieni romaani tässä onkin kyseessä, mutta ihan niin otettu en ainakaan ensilukemalla ollut. Minua häiritsivät ennen kaikkea monet kliseiset henkilöhahmot – ennen kaikkea Lannyn Robert-isä, empatiakyvytön bisnesmulkku jolle pojan katoamista tutkimaan tullut naispoliisikin on vain ruokaa runkkausfantasioille. Lannyn turhautunut näyttelijä-wannabe-hasbeen-äitikään ei juuri omaperäiseltä hahmolta vaikuta, eivätkä myöskään eniten (sisäiseen) ääneen päässeet kyläläiset. Ehkä uskottavimpana ja moniulotteisimpana hahmona näyttäytyy Taiteilija-Pete, joskin homohtavan erakkotaiteilijan päätyminen pedofiliasta epäillyksi ei erityisen omaperäinen juonenkäänne ole.

Mutta Porterin tapa kertoa tarinansa ei todellakaan ole mikään kliseinen rikosromaani, ja eläväinen, omintakeinen kerronta sekä Ruuskan erinomainen suomennos saavat pienen – tietoisen pienen – maagisrealistisen tarinan kantamaan mittansa komeasti. Porterilla on kärsivällisyyttä käyttää puolet vain vähän yli parisataasivuisesta romaanista kiireettömään, viipyilevään kuvailuun kesäisestä kylästä ja sen ihmisistä, ja vasta sitten siirtyä iltaan, jolloin Lanny ei palaakaan kotiin. Äkkiä rytmi, tempo ja tyyli muuttuvat toiseksi.

Näin tämä kirja toimii. Huonompi tekijä olisi tehnyt tästä ankean, ylipitkän Scandinavian noir -romaanin, kirjoittanut siihen aivan toisenlaisen lopun ja luultavasti valinnut näkökulmahenkilökseen jokun kylään tapausta tutkimaan tulleen poliisin avio- ja päihdeongelmineen. Kylästä olisi voinut tulla pimeä, sulkeutunut painajainen.

Onneksi niin ei käynyt.

Löytöretki Keski-Maahan

·

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

· 2 kommenttia ·

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.