Kategoria: järjestötoiminta

Löytöretki Keski-Maahan

·

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

365 päivää myöhemmin

· Yksi kommentti ·

Päättymässä oleva vuosi ei ole ollut veli keskenään. Siitä lienevät kaikki yhtä mieltä. Pandemia on muuttanut varmasti jotakuinkin jokaisen elämää, tavalla tai toisella. Siihen nähden on oikeastaan miltei noloa todeta, että omassa elämässäni muutokset ovat olleet, loppujen lopuksi, varsin vähäisiä.

Olemme molemmat onnistuneet pysymään terveinä. Kaikki ystävä-, kaveri- ja tuttavapiirissä eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Muutamilla heistä on koronataudin jälkioireita vielä puolisen vuotta sairastumisen jälkeenkin. Pari tuttua tai tutuntuttua on sairauteen kuollut. Selvää on, että piikille lähdetään saman tien sitten kun on meidän vuoromme: ikä, ylipaino ja muutamat muut tekijät saattaisivat meidän kohdallamme tehdä koronasta todella vaarallisen, ikävän ja pitkän sairauden.

S. on ollut enemmän kotosalla tekemässä etätöitä, joten minun työyhteisöni koko on kasvanut niinä päivinä entiseen normaaliin verrattuna kaksinkertaiseksi. Sovussa ollaan kuitenkin selvitty, ja tässä asunnossa on onneksi riittävästi tilaa käydä virtuaalikokouskeskusteluja vaikka yhtä aikaa toista häiritsemättä. Kesällä kokoustamiseen ja muuhun työntekoon on voitu käyttää myös taloyhtiön pihaa ja puutarhaa.

Järjestöjen ja luottamustoimien kokoukset ovat ison osan vuotta tapahtuneet tietokoneitse, joten ei ole tarvinnut istua kolmea varttia suuntaansa bussissa päästäkseen maalikylälle. Tämä seikka on itse asiassa hieman harmittanutkin: minulle, introvertille, bussimatkan mittainen latautumis- ja tasaantumisaika ihmisten tapaamisen molemmin puolin on ollut melkoisen tarpeellista.

Olen vuosikausia tuntenut huonoa omaatuntoa siitä, miten satunnaisesti olen tekemisissä rakkaiden(kin) ystävien kanssa, miten harvoin heitä näen, miten harvoin edes ehdotan tapaamista muuten kuin ”olis kiva joskus nähdä pitkästä aikaa” -pohjalta. Nyt ystävien(kin) tapaamisessa on ollut oikeaa syytä olla varovainen, mutta tämä tekosyy ei ilahduta: mukavia ihmisiä on ihan oikea ikävä. Olen siinä suhteessa varmaankin aika tyypillinen introvertti: Tarvitsen ihmisten, ystävien, kavereiden ja jopa festariväkijoukkojen seuraa, mutta toisaalta tarvitsen vastapainoksi myös melkoisen määrän oleellisen tärkeää – ja nautinnollista – omaa rauhaa ja yksinoloa. Ei se yksinolo ole pelkästään välttämätöntä akkujen latausta, se on oleellinen ja miellyttävä osa elämääni.

Ehkä juuri tämä sosiaalisuuden ja epäsosiaalisuuden tasapainotteleminen tekee minusta niin kiinnostuneen parviälystä ja aitososiaalisuudesta niin ihmis- ja eläinkunnassa kuin mahdollisissa muissakin elämänmuodoissa.

Matkailu on jäänyt muutamaan kotimaanpyrähdykseen ja kesäiseen päiväretkeen Riikaan, mutta toisaalta on ihan mukavaa ettei ole tarvinnut istua tuntikausia lentokoneiden epämiellyttävässä ahtaudessa tuntemassa huonoa omaatuntoa omasta ympäristönturmelupanoksesta. Täällä Koillis-Helsingissä voi sitä paitsi iloita siitä että näinkin lähellä Helsinki-Vantaan lentokenttää on ollut mukavan hiljaista kun nousevia koneita ei jyristele päntiönään yläpuolellamme.

Kulttuuriala on ollut aivan aiheellisten pandemiarajoitusten osalta melkoinen kärsijä. Minulla on kuitenkin ollut onni päätyä kaikkein vähiten kärsineelle, ehkä jopa hankalista ajoista hyötyneelle kulttuurin osa-alueelle. Kirjallisuudella on ainakin (isompien) kustantamojen kannalta mennyt aika hyvin, ja vaikuttaisi siltä että tämä vuosi on saattanut olla se, jona e- ja äänikirjallisuus on lyönyt Suomessa läpi oikein kunnolla. Alkuvuodesta ja rojaltitilitysten tullessa selviää, missä määrin se sitten vaikuttaa kirjailijoiden tuloihin. Keväinen kirjastosulku toisaalta leikkasi tältä vuodelta kertyviä lainauskorvauksia, jotka ovat ainakin minun kaltaiselleni kirjailija/kääntäjälle olleet paljon tärkeämpi tulonlähde kuin omien kirjojen myyntirojaltit.

Kulttuurin kuluttajalla on toisaalta iso ikävä elävää musiikkia, teatteria ja muuta esittävää taidetta. Alkuvuodesta tuli nähtyä Suistamon sähkö Espoossa, sittemmin Päiväni murmelina Helsingin kaupunginteatterissa (turvavälein ja maskein), ja kesällä piipahdettua Haihatuksen kesänäyttelyssä. Siinä se melkein olikin. No, ei ihan. On tullut muutaman kerran esiinnyttyä itsekin. S. on mukana Kaupunginteatterin Valokeilassa koillinen -hankkeessa, ja tänä vuonna tämä ammattilaisten ohjauksessa toteutettu teatterihanke toteutui kävelynäytelmänä, jonka kolme ensimmäistä näytöstä kulkivat Tapulikaupungista muutaman mutkan kautta meidän talomme pihalle, jossa meidän taloyhtiömme bändi esitti näytelmän päätteeksi parin kappaleen setin. Koillisen projekteja on näillä näkymin tulossa alkavana vuonnakin, ja meillä on tarkoitus olla niissä mukana silloinkin.

Vuoden 2021 alkaessa olen vastikään lähettänyt kustantajalle suomennokseni Josh Malermanin romaanista Malorie, jonka pitäisi ilmestyä maaliskuussa. Tällä hetkellä (virtuaalisella) työpöydälläni lepäävät Pahasilmän taittovedokset. Kirjan pitäisi lähteä ensi viikolla painoon ja ilmestyä 4. helmikuuta. Vielä alkuvuodesta haaveilin pitäväni kirjalle kunnon julkkarit, ehkäpä Otavan kirjakahvilassa Uudenmaankadulla, mutta näissä oloissa tilaisuudesta on pakko tehdä virtuaalinen. Se tietysti tarkoittaa sitä, että paikalle voi kutsua muitakin kuin kirjaa tekemässä olleen porukan, ystäviä ja toimittajia. Suunnitelmat ovat vielä suunnitelmia, kerron lisää kunhan päästään lähemmäksi päivämäärää. Don’t touch that dial.

Sitten… niin, mitä sitten?

Kuten olen kertonut, minulle alkaa vuodenvaihteen jälkeen kilahdella tilille kuukausittaista taiteilija-apurahaa peräti viiden vuoden ajan. Tämä taiteilijaperustulo ei ole suunnattoman suuri, mutta on se sen verran iso että se mahdollistaa mahdollisuudet suunnitella töitä vähän vapaammin. En minä palkkatyötäni eli suomentamista aio missään tapauksessa jättää, vaikka apuraha onkin tarkoitettu ”luovaan kirjalliseen työhön” eli (käytännössä) omiin romaaneihini. Jos kustantajat tarjoavat hyviä ja kiinnostavia käännöshankkeita, minä tartun niihin. Jos eivät tarjoa, ajattelin ryhtyä eräänlaisena puhdetyönä edistämään pariakin jo pitkään kutitellutta ”sitten jos olis aikaa ja rahaa” -suomennosta. Niistä toisen kirjoittajan kuolemasta on toistasataa vuotta, joten teoksen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet. Se tarkoittaa sitä, että jos saan käännöksen valmiiksi (ja jonkun kustannustoimittamaan sen), voin halutessani julkaista kirjan omaan piikkiini – käytännössä siis jonkun e-kirjapalvelun kautta – mikäli yksikään ”oikea” kustantaja ei hankkeesta kiinnostu.

Puhdetöinä aion jatkaa myös ITE-musiikkini tekemistä ja, jos hyvin käy, julkaista vuonna 2021 albumillisen uutta musiikkia. Käytännössä julkaisu tapahtunee virtuaalisena ja levy tulee olemaan saatavissa lähinnä erilaisten suoratoisto- ja nettilatauspalveluiden kautta, mutta jos siltä tuntuu, saatan monistututtaa siitä muutaman ”oikean” cd-levynkin. Aika näyttää.

Seuraavien viiden vuoden ensisijainen työmaa ovat kuitenkin, tietenkin, omat romaanit. Jollei mitään ihmeitä tapahdu – esimerkiksi joku Pahasilmän kaltainen tarinaidea rupea koputtelemaan olalle että mitäs jos tekisit minut ihan ensimmäiseksi – seuraavana on vuorossa kolmas itsenäinen romaani perin hitaalla kiireellä jatkuneeseen Alshain-pentalogiaan. Sitä on aina välillä minulta kyselty, ja on kieltämättä hiukan huono omatunto siitä että hanke etenee niin verkkaisesti. Yritän pitää vähän vauhdikkaampia tahtia näiden uusien osien kanssa, minä yritän.

Seuraavan kirjan työnimi on Alue, ja siinä ainakin alustavien suunnitelmien mukaan on keskeisessä roolissa muutama sarjan edellisessä Alas-romaanissa esiin nostettu asia. Näillä näkymin aloitan itse kirjoitustyön joskus alkusyksyn tietämissä, ja käytän kevään ja kesän tausta-aineistoon perehtymiseen ja kirjan tapahtumien ja rakenteen suunnitteluun. Koska luultavasti pitäydyn edellisten kirjojen viisiosaisessa rakenteessa, joudun pähkäilemään aika tavalla, miten sen tällä kertaa toteutan: Alshainissa mentiin melko lineaarisesti vain kulloisenkin osan näkökulmahenkilöä/kertojaa vaihtamalla, mutta Alas osin käänteisine aikajärjestyksineen oli haastavampi: lopulta tarina toimi vallan hyvin tuolla rakenteella, ja kerronnallinen ratkaisu on saanut hyvää palautetta. Katsotaan, millaisia jekkuja keksin Alueeseen…

Tällä kertaa yritän olla tekemättä samaa virhettä kuin Alasissa, jossa on muutama ristiriitaisuus Alshainiin nähden. Eivät ne oleellisia ole, mutta tarkka lukija kyllä pystyy ne bongaamaan. Tämä tarkoittaa sitä, että suunnittelun oikeastaan pitää alkaa siitä että luen molemmat kirjat, ajatuksella. Ja se on kauhistuttava ajatus. Vähän kuin olisi pakko lukea vanhoja päiväkirjoja.

Muistan vuosia sitten lukeneeni Mika Waltarin Suuren illusionin uudemman laitoksen esipuheen. Waltari kertoi, että hänelle oli tarjottu tilaisuus tehdä esikoisromaaninsa tekstiin tarpeelliseksi arvioimiaan korjauksia ja muutoksia. Hän kertoi lukeneensa kirjan ja todenneensa, ettei muuta siitä mitään: teksti ja tarina on niin hirveä, niin naiivi, ettei se ole mitenkään pelastettavissa.

Odotan siis aikamoisella kauhulla, miltä Alshain ja Alas tuntuvat kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Tässä vaiheessa kalendaaririittiä kuuluu toivottaa teille kaikille lukijoilleni – oletan että teitä on yli kaksi! – oikein hyvää uutta vuotta! Toivottavasti pääsemme alkavana vuonna tapaamaan livenäkin, toivottavasti esimerkiksi viime kesän Finncon pystytään järjestämään tänä kesänä Tampereella. Ja löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.

Kun mikään ei muuttunutkaan

· 2 kommenttia ·

Matkalukemiseksi sattui kirja, jossa ei matkusteta. Saara Turusen Sivuhenkilön (Tammi 2018) nimetön päähenkilö istuu enemmän tai vähemmän koko kirjan ajan kotonaan, isän hänelle Ullanlinnasta ostamassa asunnossa huonekasvien keskellä odottamassa, että maailma tulisi häntä tapaamaan. Hän on julkaissut esikoisromaanin ja odottaa, että hänen elämänsä muuttuisi toisenlaiseksi, jotenkin hienommaksi tai loisteliaaksi siksi että hän on nyt kirjailija.

Mutta mikään ei muutu. Hän on edelleen hän, tai minä, ihminen jolla on ystäviä ja omaisia, joille ei kerrota nimiä, koska he ovat olemassa vain suhteessa minään. He ovat sisar, toinen sisar, isä, äiti, ystävä (tai ystäviä, en ole lukumäärästä ihan varma), kirjailijaystävä sekä kuuluisa ystävä. Sitten on myös epämiellyttäviä ulkopuolisia, kuten maan merkittävimmän lehden kriitikko, joka kirjoittaa nuivan arvostelun minän kirjasta.

Oikea Saara Turunen on tehnyt paljon muutakin kuin kirjoittanut esikoisromaanin ja istunut asunnossa Ullanlinnassa, joten en oikein arvaa pitää Sivuhenkilöä muodikkaana ”autofiktiona”. Olen luultavasti ollut läsnä ”Kirjailijaliiton jäsenliiton” (eli varmaankin Helsingin kirjailijoiden, joka on itsenäinen kirjailijayhdistys) homejuustonhajuisessa tilaisuudessa kuulemassa kirjallisuusagenttien kapeita kriteereitä niille kirjoille, joita he haluavat maailmalle kaupata. Turusen minän lailla olen pohtinut, olenko ei-kirjallisilta ominaisuuksiltani jotenkin vääränlainen ihminen tullakseni huomioiduksi kulttuurijulkaisuissa, herättääkseni huomiota, saadakseni palkintoja. Itse olen huonoina hetkinä kuvitellut, että huomiota saadakseni minun pitäisi olla kantakaupungissa vanhassa kivitalossa (tai vaihtoehtoisesti maaseudulla) asuva parikymppinen nainen tai mies, hoikka ja kaunis, kenties lapsuudenkokemusten traumatisoima (tai, miespuolisena, päihderiippuvainen) synnynnäinen lahjakkuus. Turusen minän mielestä huomiota suodaan vain äijämiehille, vain heidän teoksistaan tulee klassikoita: jälkimmäisessä väitteessä on epäilemättä vahvasti perää.

Sivuhenkilön päähenkilön lailla luultavasti jokainen julkaissut kirjailija on tullut huomaamaan, että julkaiseminen muuttaa loppujen lopuksi hyvin vähän. Kirjoja, esikoisteoksiakin, julkaistaan Suomessa paljon. Harvat niistä menestyvät tai saavat huomiota. Hyvä kysymys on, haluaisiko monikaan kirjailija – Turusen minä tai minäkään – kovin monen asian oikeasti muuttuvan: harva kirjailija on niin ekstrovertti että viihtyy kovin hyvin kaikkien tuntemana kasvona.

Kaiken kaikkiaan Sivuhenkilö on vallan sujuvasti luettavaa tekstiä, kun Turusen kirjoitustyyliin ensin tottuu, ja parhaimmillaan herkullista ilmiöidensä kuvauksessa (ne kustantamon bileet!). Kirjan minä ei ole välttämättä kovinkaan miellyttävä henkilö, mutta inhimillinen ja – ainakin joissakin suhteissa – myös samaistuttava itsekeskeisissä pohdiskeluissaan. Teos on tuonut myös ilmeisen hyvin esille, miten sattumanvaraisesti huomio, menestys ja maine taiteen kentällä jakautuu, ja miten harvan ihmisen pintapuolisten mieltymysten perusteella kulttuuriosastot ja -piirit omaa huomiotaan jakavat. Tavallaan Sivuhenkilö toimii mainiona jatkona Mika Waltarin (klassiselle!) Aiotko kirjailijaksi? -oppaalle, joka varoittelee kovasti odottamasta liikoja; Turusen viesti voisi olla, että jos nyt sittenkin rupesit kirjailijaksi ja onnistuit peräti pääsemään julkaistuksi kirjailijaksi, ei kannata sittenkään odottaa liikoja.

Tämä vuosi, jos joku

·

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Kirjallisuutta, kissalautoja

·

Taiteiden yöni kului jo perinteiseen tapaan Villa Kiven huomassa, jossa Helsingin kirjailijat järjesti jälleen kerran kirjallisuusaiheisen keskusteluillan. Tämä vuosi oli ensimmäinen kerta kun näiden kirjallisuusiltojen äiti Maarit Niiniluoto ei vetänyt yhtään paneelikeskustelua, mutta oli kuitenkin paikalla (yläkuvassa eturivissä punaisessa hameessa) ja toi mukanaan, jälleen kerran, iloa ja lämpöä.

Jo perinteiseen tapaan Villa Kiven juhlasali täyttyi ääriään myöten ja pysyi täytenä viimeisen keskustelurupeaman loppuun saakka. Paperilla ehkä vähän tylsältäkin vaikuttaneet Suomi 100 -teemaiset keskusteluotsikot innoittivat panelisteja kuitenkin mielenkiintoisille poluille joskus (näennäisen) kauaksikin teemasta. Introvertin ammattikuntamme edustajat saattavat olla parhaimmillaan loistavia jutunkertojia, jotka kuitenkin antavat kunnioittavasti tilaa myös panelistitoverien mielipiteille.

Perjantai-iltana askel vei Huvilatelttaan, jonka ohitse olin kävellyt edestakaisin edellisen illan Villa Kivi -reissulla. Illan aloitti suomalaisen steel-kitaroinnin grand old man Olli Haavisto kitaristi (ja lyömäsoittaja) Timo Kämäräisen kanssa. Sävykkään eteerinen setti soi enimmäkseen instrumentaalimusiikkina, mutta mukaan mahtui taidokkaasti äänivirtaan upotettuna muun muassa Pink Floydin ”Wish You Were Here” ja ”Shine On You Crazy Diamond” – sekä eräänlaisena loppuvitsinä pätkä Beatlesin ”Lady Madonnaa”: pätkä ja vitsi siksi että lavanlaidan armoton kello ilmoitti soittoajan päättyvän minuutin kuluttua. Kahdessa viimeisessä kappaleessa duo täydentyi trioksi, kun lisäperkkoihin astui Olli Haaviston Janne-veli.

Illan juontaja Mikko von Hertzen ylisanaili pääesiintyjän jotakuinkin merkittävimmäksi Huvilateltassa koskaan esiintyneeksi muusikoksi, musiikilliseksi innovaattoriksi ja suunnannäyttäjäksi. Tokihan Daniel Lanois on tuottajana ollut vaikuttamassa valtavasti siihen miltä äänilevyt nykyään kuulostavat, ja etenkin Emmylou Harris- ja U2-tuotantojensa kautta ollut luotsaamassa valtavirran soundi-ihanteita poispäin 1980-luvun repivästä, ylidiskanttisesta ”päin näköä” -ihanteesta moniulotteisempiin ja eteerisempiin suuntiin. Toisaalta voi hyvin sanoa, että hän vain seurasi jo aikaisemmin alulle saatettua polkua ja yhdisti sen uudelleen valtavirtaan: sen tietänevät esimerkiksi ne, jotka ovat kuunnelleet ajatuksella vuonna 1968 julkaistua Electric Ladylandia, ainoaa levyä jolla Jimi Hendrixillä oli täysi valta tehdä musiikkia oman näkemyksensä mukaan. Luulisin, että kyseinen tupla-LP on pyörinyt nuoren Lanoisin levylautasella kerran jos toisenkin.

Itse olen kuitenkin pitänyt muusikko ja lauluntekijä Daniel Lanoisia enemmänkin eräänlaisena kulttihahmona, ”muusikoiden muusikkona”. Eipä minua tokikaan haittaisi, että hänen huikean hienot soololevytyksensä saisivat enemmänkin huomiota, ei siinä mitään. Ne kyllä kestävät kuuntelua, ja ”The Makerin” ja ”I Love Youn” ohella muutkin hänet hienot laulunsa kestäisivät valtavirtaisempien artistien coverversiointia.

Viime vuosina Lanois on keskittynyt aikaisempaa enemmän äänimaisemahenkiseen instrumentaalimusiikkiin, ja olin etukäteen varautunut siihen että tämänkertainen setti jättäisi lauluntekijäpuolen vähemmälle, ehkä kokonaan poiskin. Ensialkuun näin näytti tapahtuvankin, kun Lanois astui lavalle yksin ja asettui suosikkisoittensa pedal steel -kitaran ääreen rakentelemaan viiveillä höystettyä eteeristä äänimaisemaa. Äänimaisema kuitenkin muuttui muutamassa minuutissa lauluksi ja mukaan tulivat rumpali Kyle Crane ja basisti Jim Wilson. Loppujen lopuksi noin puolet setistä oli lauluja ja puolet instrumentaalimusiikkia, ja molemmat puolet Lanoisin taiteilijakuvasta lomittuivat varsin saumattomasti yhteen. Erinomaisen hyvin kokonaisuuteen istuivat myös ne kappaleet, joissa Lanois vaihtoi viivein ja muin efektein höystetyt kitaran ja steel-kitaran viime vuosina suosimiinsa sampleihin, joita hän (toki!) muokkasi livenä varsin voimallisesti perin epä-samplerimaisiksi.

Laskujeni mukaan tämä on neljäs kerta kun olen nähnyt Daniel Lanoisin yhtyeen livenä: yksi näistä konserteista oli tosin Pori Jazzissa esiintynyt Black Dub -yhtye, joka käytännössä oli Lanoisin silloinen keikkabändi täydennettynä laulaja/lauluntekijä/kitaristi/kakkosrumpali Trixie Whitleyllä. Näistä kerroista Tavastia-klubin keikka kesällä 1993 on pysynyt kaikkein vaikuttavimpana muistona. Muistojen kultautumisen lisäksi syynä on epäilemättä, että kyseessä oli ensikosketus vasta (huikeat) Acadie- ja For The Beauty of Wynonah -levyt julkaiseeseen artistiin livenä, ja siihen miten saumattomasti ”studiokikkailu” toimi myös etukäteen varsin askeettiselta tuntuneen triokokoonpanon soittamana. Ja Lanoisin silloinen neworleansilainen rytmisektio, rumpali Brian Blade ja basisti Daryl Johnson, olivat jo kaksistaan niin huikeasti groovaava komppiryhmä että helppohan heidän tuellaan oli tehdä sitten mitä tahansa siihen päälle… kaikella kunnioituksella Lanoisin myöhempiä ja nykyisiä yhteistyökumppaneita kohtaan.

Kaikesta tästä ”silloin oli kaikki paremmin” -nostalgiasta huolimatta ei voi väittää etteikö eilinen esitys olisi ollut huikean hieno konsertti. Ei ehkä ihan pissat housussa -tasoa, mutta eipä niin kauheasti puuttunutkaan. Ja suosikkilauluni ”The Maker” kuultiin tälläkin kertaa.

Orilammen opit

·

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.

 

All work and no play

·

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Satakaksikymppisillä

·

Eilen illalla noin kolmannes meistä Suomen Kirjailijaliiton jäsenistä – eli kaksi ja puolisataa henkeä – kokoontui Helsinkiin juhlistamaan järjestömme 120-vuotista toimintaa. Kirjailijaliitto on siis kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin Suomen tasavalta. Pienestä, lähinnä toimittajataustaisten helsinkiläisten herraseurasta on kasvanut taiteilijajärjestöksi kohtuullisen vaikutusvaltainen ja arvostettu liitto, joka on ollut mukana monessa muussakin järjestössä ja kampanjassa puolustamassa tekijöiden oikeuksia ja sananvapautta. Tekemistä riittää edelleen, ja muutoksillekin on tarvetta. Aikoinaan kävi, valitettavasti niin, että ruotsiksi kirjoittavat suomalaiskirjailijat järjestyivät omaan järjestöönsä ja Kirjailijaliitosta tuli nimenomaan suomeksi kirjoittavien ammattilaisten organisaatio. Kuten puheenjohtaja Jyrki Vainonen juhlapuheessaan totesi, lähivuosina Liitto joutuu muun muassa pohtimaan, ottaako jäseneksi muilla kielillä kirjoittavat suomalaiset kirjailijat, kasvava ja (kansainvälisestikin) yhä merkittävämpi joukko.

(Eräästä heistä bloggailen luultavasti pikapuoliin lisää.)

Kirjailijoiksi tapaa päätyä suhteellisen introverttejä ja omissa oloissaan viihtyviä ihmisiä, ja tunnistan piirteet perin selvästi itsestänikin. Siinä mielessä on aina riemastuttavaa huomata, miten mukavaa porukkaa kollegat ovat. Toisaalta työn luonne vaikuttaa omalta osaltaan tällaisiin ajoittaisiin sosiaalisuuden puuskiin: vaikka iso osa meistä tekee päätoimisesti ns. oikeita töitä, monet jopa ns. oikeissa työyhteisöissä – opettajina, toimittajina, sairaanhoitajina, kirjastovirkailijoina ja niin edelleen – kirjoitustyö on kuitenkin yksinäistä puuhaa, alan epävarmuudet, itseluottamusongelmat, ilot ja surut yhdistävät. Monet meistä, minä mukaan luettuna, käytämme Facebookia virtuaalisena työyhteisönä silloin kun emme kerkiä tavata silmästä silmään.

Olin eilisessä porukassa iän puolesta luullakseni lähellä keskiarvoa, mutta virkaiältäni varsin nuori: aloin julkaista omia tekstejäni vasta yli nelikymppisenä, viitisentoista vuotta sitten, ja pääsin Liittoon tuoreena kahden kaunokirjallisen teoksen julkaisseena reilut kymmenen vuotta sitten, parikymppisenä esikoisensa julkaisseiden, kymmeniäkin teoksia tehneiden mutta minua nuorempien joukkoon. Kun vielä ponnistan joidenkin (kenties) mielestä vähän nenäänyrpistyttävästä spefin kentästä, on aina ilahduttavaa huomata keskinäinen reilu me-henki. Tuttava-, kaveri- ja ystäväpiiriin on näidenkin vuosien mittaan kertynyt melkoisen kirjava joukko spefistejä, runoilijoita, dekkaristeja, arjen kuvaajia, historiallisten romaanien tekijöitä, novelisteja, nuoria toivoja, pitkän linjan veteraaneja, entisiä rakennustyöläisiä ja sijoitusneuvojia, koko työikänsä (ja ylikin) kirjoittaneita.

On tietysti totta, että mahdolliset nenänvarttaan pitkin katsovat epäsosiaalisen eliitin kirjailijaedustajat tuskin vaivautuvat tällaisiin kekkereihin sekalaisen rahvaan joukkoon. Jos heitä sitten loppujen lopuksi on edes olemassa. Mutta jos on, se on heidän ongelmansa, ei meidän. Ja kyllä näin sateenkaarenkirjavaan joukkoon mahtuu kuulumaan myös, vaikka ei siihen haluaisikaan kuulua, hah.

Satakaksikymppisten tavallisia Liiton bileitä juhlavammasta tunnelmasta huolimatta elävää musiikkia tarjoamaan oli palkattu aikaisemmissa Villa Kiven kirjailijatalokekkereissä mainioksi tanssibändiksi todettu WHAT?: eräänlainen kädenojennus suomalaisen kirjallisuuden kielimuurin yli, sillä rock- ja soulklassikoita soittavassa ja laulavassa kokoonpanossa vaikuttavat muiden muassa Henrika Andersson ja Westön veljekset Kjell ja Mårten.