Kategoria: sf

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.

On ohi taas con

Olen käynyt Finnconeissa toistakymmentä vuotta ja blogannut niistä jotakuinkin yhtä kauan. Tälläkään kertaa ei voi muuta kuin ylistää Jyväskylässä vapaaehtoisvoimin järjestetyn ilmaistapahtuman sujuvuutta, toimivuutta ja sympaattisuutta. Järjestelyt toimivat, ihmiset olivat mukavia, tuttuja oli hauska tavata, paneelikeskusteluiden ja luentojen kuunteleminen herätti ajatuksia.

Ainakin käytävillä tuntui, että väkeä oli tällä kertaa enemmän kuin viimeksi Turussa. En tiedä lukemia, ja koska Jyväskylän liikuntatieteellisen aula- ja käytävätilat ovat aika ahtaita – etenkin kun niihin on sijoitettu myyntipöytiä – vaikutelma voi syntyä siitäkin.

Koska molemmat omat esiintymiseni olivat sunnuntaina, saatoin käyttää koko kirjoittajaperjantain sekä ensimmäisen varsinaisen conipäivän lauantain muun ohjelman seuraamiseen. Kiinnostava oli esimerkiksi otsikolla ”Space Opera – A New Humanity” -nimellä kulkenut paneeli, muutenkin kuin vain siksi että pari panelistia vaihtui juuri ennen aloitusta yleisön joukossa istuneisiin ”hei, sä muuten tiedät näistä asioista enemmän kuin minä” -pohjalta. Lopulta Anders Sandbergin, Hannu Rajaniemen, kunniavieras Charles Strossin ja moderaattori Petri Hiltusen muodostama joukkio toi esiin muun muassa ajatuksen siitä, että ihminen on onnistunut kehittämään toimivan tekoälyn muodon jo muutama sata vuotta sitten: suuria korporaatioita voidaan hyvinkin pitää itsenäisesti toimivina, mahdollisesti jopa tietoisina olioina, joiden toiminta, tarpeet, tavoitteet ja mieliteot eivät välttämättä aina noudata edes korporaation omistajien etua tai tahtoa – muun ihmiskunnan ja ympäristön edusta tietysti puhumattakaan.

Conin kunniavieraista suomentaja Kersti Juva – ”Tolkienin oheistuote”, kuten hän itse itseään kutsui – taisi olla ensimmäistä kertaa missään sf-henkisessä tapahtumassa ja tuntui siltä, että sekä vastaanoton lämpimyys että tapahtuma ylipäänsäkin oli hänelle aikamoinen elämys ja vieläpä hyvin myönteisessä mielessä. Ja kyllä hän totisesti kaiken saamansa kunnioituksen ansaitseekin.

Olin Kerstin, Johanna Vainikaisen ja Sarianna Silvosen kanssa sunnuntaina keskustelemassa spefin suomentamisesta. Aiheesta syntyi hyvää keskustelua, ja katederin takaa syntyi vaikutelma että myös yleisö nautti meidän kuuntelemisestamme.

(Itsekin istun oikein mielelläni kuuntelemassa aina kun Kersti puhuu suomentamisesta: hänellä on näkemystä ja kykyä esittää sitä.)

Toinen paneelikeskustelu spefin genrerajoista jätti vähän ristiriitaisia fiiliksiä. Kanssakeskustelijat – Helena Waris, Terhi Tarkiainen ja Antti Alanen – esittivät hyviä näkökulmia ja kertoivat kiinnostavasti omista kokemuksistaan siitä millaista on pujotella kustantamojen odotusten lomassa: onko tämä fantasiaa, onko tämä YA-kirjallisuutta, pitäisikö sen olla sitä tai tätä, ja pitääkö kirjan vampyyrien olla samanlaisia kuin telkkarisarjoissa. Tunsin jälleen kerran olevani varsinainen kultalusikkakirjailija, koska yksi ja sama kustantaja on (ainakin tähän asti) nurkumatta julkaissut jokaisen käsikirjoituksen jonka olen taloon kantanut.

Ongelmana oli lähinnä keskustelun moderaattori, joka krapulansa/laskuhumalansa takia kävi to–del–la hitaalla, vaikka kävikin sinnikkäästi läpi etukäteen huolellisesti, perehtyneesti ja ajatuksella laatimiaan kysymyksiä. Tällainen on ainakin minun käymissäni Finnconeissa hyvin poikkeuksellista. Vaikka iltabileissä saattaa mennä pitkään ja juomaakin tulee kulutettua, kaikki seuraavan päivän esiintyjät pitävät yleensä hyvin tarkasti huolta siitä että ovat ajan koittaessa täydessä keskustelu- tai luennointikuosissa. Sitä vaatii jo normaali kohteliaisuus kanssakeskustelijoita ja yleisöä kohtaan.

Yhtä kaikki tämänkin Jyväskylän Finncon oli jälleen mainio, lämmin ja vaivan arvoinen tapahtuma. Ensi vuonna sitten Tampereelle – ja jos hyvin käy, silloin päästään juhlistamaan myös Wolandan ilmestymistä. Kunhan nyt saan kirjoitettua sen loppuun, ja kunhan siitä saadaan kustantajan kanssa toimitettua jotakin julkaisukelpoista…

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.

Taas tähtivaelletaan

Ensi viikon lauantaina, 26. tammikuuta, vietetään jälleen kerran Tähtivaeltaja-päivää ravintola Dubrovnikissa, Helsingin Eerikinkatu 11:ssa. Ohjelmaa on iltapäiväyhdestä aamukahteen, kello 18 jälkeen vain täysi-ikäisille.

Itsekin olen paikalla ja mukana ainakin paneelikeskustelussa, jossa pohdimme Magdalena Hain ja Johanna Sinisalon kanssa kokemuksiamme Finlandia-ehdokkuudesta: Johannan tapauksessa tietenkin myös itse palkinnon voittamisesta. Tarkempia aikatauluja tullee viikon mittaan ainakin Tähtivaeltaja-päivän tapahtumasivulle Facebookiin.

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Enää ei tulla tyhjästä

Maanantai-iltapäivänä kahdeksantoista kirjan kirjoittaa tai kirjoittajakuntaa odotteli puhelinsoittoa. Niin minäkin, mutta minulle soittoa ei tullut: Hunan ei voittanut tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoa. Palkinnon sai eilisessä Kansallisteatterin gaalassa Olli Jalosen Taivaanpallo. Ei lainkaan aiheetta, minun(kaan) mielestäni. Olen ehdokkaiden julkistustilaisuuden jälkeen lueskellut kuusikkomme muiden jäsenten kirjoja, ja Taivaanpallo on toinen suosikeistani Pauliina Rauhalan Synnintekijöiden ohella.

 

 

Kiinnostavaa kyllä, Taivaanpallo oli kuusikosta ainoa, jossa ei ollut nähdäkseni lainkaan spekulatiivisen fiktion aineksia – mikä toki sopii erinomaisesti kirjan teemoihin ja tapahtuma-aikaan ns. valistuksen ajan aamunkoitossa. Hunanin lisäksi myös Jari Järvelän Kosken kahta puolta -romaanissa ja Lars Sundin Där musiken började -kirjassa keskustellaan kuolleiden kanssa. Katja Ketun Rose on poissa on pohjimmiltaan oikeastaan paranormaali rikosromaani. Synnintekijöissäkin todellisuutta havainnoidaan (Hunanin joidenkin näkökulmahenkilöiden lailla) ei-aivan-realistisrationaalisesta kulmasta. (Lisäksi Synnintekijät käyttää hyvin samantapaista kerronnallista otetta kuin Hunan.) Spefikirjallisuus on jo hyvän aikaa ujuttanut sateenkaarenkirjavia lonkeroitaan kaunokirjallisuuden valtavirtaan, eikä se ole väärin.

Mitalisijoille jääminen ei ollut minusta mikään syy jättäytyä pois eilisestä palkintogaalasta (joka, toki, satuttiin järjestämään kotikaupungissani vaivattoman julkuneuvomatkan päässä). Tilaisuus oli tyylikäs ja hyvin järjestettu: ehkä vaikuttavin hetki minulle oli kohta, jossa (kunkin kategorian) ehdokasteoksista luettiin pikkuriikkinen pätkä. Olen ennenkin kertonut kokemuksesta kuulla omaa tekstiään ammattinäyttelijän esittämänä, ja Kristiina Halttu sai Hunan-katkelman kuulostamaan tehokkaalta ja napakalta.

Toki mieltä lämmitti myös varsinaisen gaalatilaisuuden jälkeisillä maljannostokokkareilla ja myöhemmin illalla Finlandia-jatkoilla ravintola Teatterissa (jonka minä vanhus muistan edelleenkin Häppärinä) kuulla valtavia määriä onnitteluja ja kehuja lukuisilta Hunanin lukijoilta, myös kauno-Finlandia-diktaattori Puttoselta. Niinpä eilisilta omalta osaltaan sai minut tajuamaan entistäkin paremmin, että asemani suomalaisen kirjallisuuden kentässä on muuttunut nyt aivan toisenlaiseksi kuin mitä se oli vielä tämän vuoden alussa. Huolimatta kuudesta aikaisemmasta romaanista, huolimatta runsaista kriitikoiden ja kirjabloggareiden ylistyksistä olin huomaavinani useissakin Finlandia-ehdokkaita arvioivissa lehti- ja televisiojutuissa minun kirjani kohdalla rivien välissä Mistä ihmeestä tämä tänne putkahti? -hämmennyksen. Muut viisi olivat jo ennestään, ns. valtavirrankin silmissä, etabloituneita nimiä. Siinä mielessä minä epäilemättä hyödyn F-ehdokkuudesta meistä kaikkein eniten. Aiheesta ja aiheen käsittelytavasta riippumatta seuraava romaani noussee jo pelkästään Hunanin voimin hieman korkeammalle mahdollisesti noteerattavien romaanien pinossa eri medioiden kulttuuritoimittajien pöydällä. Silloin spefiin perehtymätönkään kulttuuritoimittaja ei joudu kaivelemaan muististaan ”ai, tää oli kai joku skifikirjailija” vaan tietää että ”ahaa, tää on sen Finlandia-ehdokkaan uusi”.

Mutta ensin se seuraava romaani, työnimeltään Wolanda, pitäisi saada kirjoitettua – ja julkaistua. Jatkoilla puhuttiin kustantamon väen kanssa mahdollisista aikatauluista. Jos hyvin käy, kirja voitaisiin saada julki kesällä 2020, sopivasti ennen Finnconia. Mutta se edellyttää sitä, että minulla on kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitus jo ensi lokakuun alussa ja että käsikirjoitus vaikuttaa siltä että siitä saadaan editoitua toimiva romaani puolen vuoden tiiviissä aikataulussa. Tämä tarkoittaa minulle työntäyteistä ensi vuotta ja etenkin ensi kesää. Onneksi on mahdollisuus keskittyä omaan romaaniin suhteellisen rahahuolettomasti yksivuotisen apurahan ansiosta. Ja saattaahan olla niinkin, että ensimmäistä kertaa minun kirjailijaurallani kirjamyynnistä kertyvät rojaltit ylittävät etukäteen maksetun palkkioennakon jo ensimmäisenä tilivuotena.

Keskiviikkona 12.9. kello 18 Malmin kirjastossa

Aivan niin, ensi keskiviikkona keskustelemme kirjailija- ja reaalifantastikkokollega Jani Saxellin kanssa Hunanista Malmin kirjastossa, kävelymatkan päässä täältä meiltä kotoa ja helpon julkuneuvomatkan päässä melkein kaikkialta pääkaupunkiseudulta. Tervetuloa! Luulen, että tulossa on vallan kiinnostava keskustelu.