Kategoria: sf

Viiden vuoden kakku

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

3 × LeGuin

Vaikka laskenkin Ursula Kroeber LeGuinin yhdeksi hyvin tärkeäksi kirjalliseksi esikuvakseni, on myönnettävä että minulla on aikamoisia aukkoja hänen tuotantonsa lukemisessa. Maameri-kirjoja olen lukenut viimeksi 1970-luvulla, ja muutenkin olen perehtynyt lähinnä ns. Hainilaisen syklin teoksiin. Mutta LeGuin on kirjoittanut paljon muutakin, ja kaikeksi onneksi Vaskikirjat on julkaissut tasaiseen tahtiin uusia suomennoksia.

Malafrena (alkuteos 1979, Jyrki Iivosen suomennos 2018) on LeGuinin tuotannossa sikäli kiinnostava tapaus, että sen ainoa ns. spekulatiivinen ainesosa on sijoittuminen kuvitteelliseen Orsinia-nimiseen maahan jossakin itäisessä Keski-Euroopassa. Eletään 1820-luvun loppua, ja Napoleonin sotien jälkimainingeissa Orsinia on joutunut Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi. Keisarikunnan ankara sensuuri- ja poliisikoneisto yrittää tukahduttaa kaikki idullaan olevat yritykset puhua Orsinian uudesta itsenäistymisestä tai mitenkään edistää sitä.

Nuori Itale Sorde, vauraan maanomistajaperheen poika, on joutunut jo opiskeluaikoinaan toteamaan ettei valtakoneisto hyväksy separatistisia ajatuksia, mutta hän ei luovu hankkeesta, vaan katkaisee välit Malafrenan idyllisessä laaksossa asuvaan perheeseensä ja muuttaa Orsinian pääkaupunkiin, jossa hän perustaa samanmielisten kanssa uuden, riippumattoman lehden – joka joutuu välillä julkaisemaan miltei tyhjiä sivuja, kun ennakkosensuuri kieltää kaiken poliittisen ja ajankohtaisiin tapahtumiin liittyvän sisällön, ja lopulta Itale Sordekin joutuu edesvastuuseen toiminnastaan. Kaikesta huolimatta Orsiniaan tihkuu uutisia Ranskan uudesta vallankumouksesta, jossa ”porvariskuningas” Ludvig Filip I nousee valtaan syrjäytetyn Kaarle X:n tilalle. Tämä ei voi olla vaikuttamatta myös Orsiniaan.

Monessa suhteessa Malafrena toi mieleen Daniel Derondan, vaikka kirjat tapahtuvat eri maissa ja tapahtumien väliä on viitisenkymmentä vuotta. Yhtä kaikki tarina etenee yhtä lailla nimellisen päähenkilönsä kuin tämän lähipiirin – ennen kaikkea lähipiirin naisten – silmin tarkasteltuna, ja sekä rakkaus- että ystävyyssuhteilla on keskeinen osa. Ehkä LeGuin onkin halunnut rakentaa (tässä suhteessa) jonkinlaista pastissia 1800-luvun romaaneista? Yhtä kaikki fiktiivinestä Orsiniasta muodostuu elävä, uskottava ja uppouduttava kuva: miljöö on ihan yhtä kiinnostava kuin tarina.

Valitettavasti painoon tuntuu päässeen huonosti editoitu raakakäännös, johon on jäänyt turhan paljon sana sanalta englannista käännettyjä, perin kömpelöitä lauserakenteita ja jokunen silkka lapsuskin. (Cembalossa ei esimerkiksi viritetä jousia, vaan kieliä.)

Onneksi Ikuiden hämärän maan (The Beginning Place 1980, Jyrki Iivosen suomennos 2017) käännös toimii paljon paremmin. Parisataasivuista kirjaa voisi ehkä (jos on jostakin syystä tarvis) luokitella nuorten- tai YA-kirjallisuuteen, mutta tokihan hyvä, surumielisellä nuotilla kerrottu tarina toimii kenelle tahansa.

Kaksi parikymppistä nuorta, arkiseen elämäänsä, työhönsä ja perhetilanteeseensa turhautunutta ja tuskastunutta nuorta sattuu kumpikin löytämään, omia aikojaan, esikaupungin läheisestä metsiköstä portin toisenlaiseen maailmaan, jossa aika kuluu hyvin hitaasti ja jossa tuntuu olevan jatkuva iltahämärä. Siitä tulee heille pakopaikka ns. todellisuudesta, virkistävä ja elvyttävä oma todellisuus, jota heille ei normaalielämässä ole suotu. He kohtaavat toisensa, epäluuloisina ja mustasukkaisina siitä että joku toinenkin on löytänyt heidän yksityisen salaisen maailmansa. Paljastuu, että tämä heidän salainen maailmansa on vaarassa ja, kas kummaa, juuri nämä kaksi ulkopuolista ovat ne joille lankeaa tehtävä käydä vaaraa vastaan.

Ikuisen hämärän maa tavallaan leikittelee fantasiakliseillä, mutta toisaalta lankeaa itsekin niiden helppoon houkutukseen. Se ei ehkä kuulu LeGuinin laajan ja monipuolisen tuotannon omaperäisempiin huippusaavutuksiin. Toisaalta se on sellainen ikäkausi- ja itsenäistymiskertomus, joka saattaisi jossakin elämäntilanteessa hyvinkin tuntua juuri oikealta ja tärkeältä rohkaisijalta: eikä se ikä tai elämäntilanne välttämättä ole juuri kirjan päähenkilöiden parikymppisyys ja kotoa muuttamisen hinku.

Haikaran silmä (The Eye of the Heron 1978, Jyrki Iivosen suomennos 2015) -pienoisromaani pitänee laskea tieteiskirjallisuuteen, vaikka ainoa scifistinen piirre kirjassa on, että se tapahtuu Maasta avaruusaluksella saapuneiden ihmisten asuttamalla vieraalla planeetalla.

Asetelma muistuttaa hieman lemppari-LeGuiniani Osattomien planeettaa (The Dispossessed 1974), vaikka tässä ei liikutakaan hainilaisissa maailmoissa. Victoria-planeettaa on käytetty rangaistussiirtolana, jonne on lähetetty Maassa tuomittuja rikollisia. He ovat muodostaneet kaksi toistensa kanssa tekemisissä olevaa, mutta enimmäkseen tiukasti erillistä ja toisiaan pelkäävää yhteisöä: on hierarkkinen, väkivaltainen machokulttuuri-Kaupunki ja on Maan rauhanliikkeen karkoitetuista jäsenistä muodostunut pasifistinen, ehdottomaan väkivallattomuuteen ja tasa-arvoisuuteen sitoutunut Hökkelikylä. Pasifistit huolehtivat pääosin viljelyksestä ja ruoantuotannosta, joten Kaupungin asukkaat ovat heistä riippuvaisia, huolimatta siitä että halveksivat näitä ja suunnittelevat heidän orjuuttamistaan. Hökkelikyläläiset puolestaan haaveilevat itsenäisestä siirtokunnasta kaukana Kaupungista – planeetalla on sinänsä runsaasti asumattomia alueita – ja lähettävät tutkimusretkikunnan tutkailemaan maisemia. Vähitellen tilanne kiristyy, etenkin sen jälkeen kun kaupunkilaiset ottavat joukon kyläläisiä panttivangeiksi, ja Kaupungin johtohenkilöihin kuuluvan ylimyksen tytär loikkaa omasta tahdostaan Hökkelikylään.

Alle 170-sivuisessa pienoisromaanissa ei välttämättä punota kovin monimutkaisia juonilankoja, etenkään kun LeGuin kuljettaa tarinaa eteenpäin sävykkään kiireettömästi. (Tämä Iivosen käännös toimii pääosin oikein hyvin, vaikka olisin sieltä täältä vielä tehnyt muutamista lauserakenteista suomenkielisempiä.) Kirjan teemoihin nousee kyllä yhtä kaikki pasifismi/ruohonjuuridemokratian ja hierarkia/väkivallan vastakkainasettelun ohella, Ikuisen hämärän maan tavoin kysymys siitä, missä määrin ihmisellä on oikeus valita itse oma tiensä taustastaan riippumatta – ja jos hänelle ei sitä oikeutta suoda, pitääkö hänen ottaa oikeus omiin käsiinsä. Tässä suhteessa se lomittuu Ikuisen hämärän maahan ja toisaalta myös Malafrenaan, jonka sääty-yhteiskunnassa järjestetyt avioliitot ovat normaalia, hyväksyttyä elämää.

Toisaalla ajassa ja paikassa

Koska nyt ei ole sopivaa matkustaa laivalla, lentokoneella, junalla tai oikeastaan autollakaan, on hyvä aika siirtyä perinteisiin menetelmiin ja matkustaa kirjallisuuden avulla toisiin aikakausiin, toisiin paikkoihin – olleisiin, oleviin, (vielä) olemattomiin.

Tulin hankkineeksi Vandana Singhin novellikokoelman Ambiguity Machines and Other Stories (Small Beer Press, 2018) taannoisen Tähtivaeltajan kiinnostavan haastattelun ja samassa numerossa julkaistun ”Somadeva – taivaanvirran sutra” innoittamana. Olen eri yhteyksissä valitellut, miten angloamerikkakeskeistä silmiimme ja käsiimme päätyvä spekulatiivinen fiktio on, enkä itse voi juuri asiaa auttaa, koska omakin kielitaitoni on niin kapea. Lisäriesana on, että muista kielistä englantiin käännetyt teokset on niin kovin usein käännetty perin kehnosti.

Delhissä kasvanut ja nykyään Massachusettsissa fysiikan apulaisprofessorina työskentelevä Vandana Singh auttaa asiaan, sillä hän kirjoittaa englanniksi ja kaiken lisäksi erinomaisella, rikkaalla englannilla. Ambiguity Machinesin tieteis-, fantasia- ja maagisrealistiset tarinat kuitenkin ammentavat hyvin vahvasti intialaisesta kertomusperinteestä, kirjallisuudesta ja mytologiasta, välillä niinkin vahvasti että tiesin lukiessani missaavani monta oleellista pointtia koska intialaisen kulttuurin sivistykseni on niin luvattoman kehnolla tolalla. Siinä mielessä voisi toivoa, että Singhiä saisi suomentaa joku asiantuntevampi, tai että edes julkaistaisiin asianmukaisilla alaviitteillä täydennetty versio.

Yhtä kaikki, Ambiguity Machines oli tavattoman kiinnostavaa luettavaa.

Maaliskuussa punnitsin kädessäni – kirjaimellisesti! – George Eliotin viimeiseksi jääneen romaanin Daniel Derondan (1876) tuoretta suomennosta (Alice Martin, WSOY 2020), mutta ajatus siitä että kirjahyllystä pitäisi löytää tilaa liki tuhatsivuiselle tiiliskivelle sai sitten lopulta turvautumaan e-kirjaversioon.

George Eliot (oik. Mary Ann Evans, 1819–1890) on yksi vuosisatansa keskeisistä englantilaiskirjailijoista ja saksalaisen kirjallisuuden englannintajista, ja Daniel Deronda kuuluu hänen tärkeimpiin teoksiinsa. Pintapuolisesti se on kertomus kahden maalaisaatelistoa lähellä olevan nuoren identiteettiongelmista, ihmissuhteista ja elämänkolhuista, mutta mutta ei kirjaa voi minään pelkkänä romanttisena kertomuksena sivuuttaa. Kuten Alice Martin jälkisanoissaan toteaa, kirja ennakoi juutalaista sionismia muutamaa vuosikymmentä ennen kuin aate sai nimensä, ja on ilmeisesti innoittanut ja rohkaissut useita varhaisen sionismin merkkihenkilöitä siihen aikaan kun ”sionismilla” tarkoitettiin sitä että juutalaisilla pitäisi olla oma valtio, eikä sitä että ko. valtio saa tehdä ihan mitä tahansa mieli tekee kenenkään paheksumatta. Eliot itse ei ollut juutalainen, pikemminkin sekulaari humanisti, mutta ystäväpiirinsä kautta hän oli hyvin perillä juutalaisesta perinteestä ja juutalaisiin kohdistuneista vainoista vuosisatojen aikana. Eliotin kuvaus kirjassa keskeiseen rooliin nousevista englantilaisista juutalaisista on sävykäs ja nyrpistelee nenäänsä ajan stereotypioille.

Kirjan alkupuolella vaikuttaa siltä, että päähenkilö onkin nuori, hemmoteltu ja ylivertaiseen kauneuteensa turhankin itsevarmasti luottava neiti Gwendolen Harleth, joka joutuu yllättäen tilanteeseen, jossa hänellä on – vastoin koko paapottua aikaisempaa elämäänsä – valittavanaan vain huonoja vaihtoehtoja. Hän valitsee niistä sen jota arvelee vähiten huonoksi – joissain suhteissa jopa mainioksi – ja huomaa pian erehtyneensä pahan kerran. Nimihenkilö Daniel Deronda, sukutaustastaan tietämätön aatelisherran ottopoika, astuu mukaan ensin neiti Harlethin satunnaistuttavuutena, sitten salaisena pienenä ihastuksena ja hetkittäin luottoystävänä samalla kun hänen oma tarinansa ja oman paikkansa etsintä nousee kirjassa koko ajan keskeisemmälle osalle. Kirjan jokseenkin ainoa selkeästi epämiellyttäväksi kuvattu henkilö poistuu lopulta kuvioista turhankin arvattavalla tavalla, ja lopussa sekä Gwendolen että Daniel ovat molemmat aivan uudessa, ennenkokemattomassa elämäntilanteessa matkalla kohti jotakin, mistä eivät voi etukäteen tietää.

(Oliko tarpeeksi epäselvästi sanottu niin ettei tuota voi pitää spoilerina?)

Valtavasta sivumäärästä huolimatta Daniel Deronda on sujuvaa luettavaa, mistä iso kiitos kuuluu tietysti Alice Martinille, joka osaa pitää tekstissä mukavan vanhahtavan sävyn, mutta niin ettei vanhahtavuus tee tekstistä raskasta. Singhin novellikokoelmasta poiketen Derondassa on myös alaviitteitä ja selityksiä, jotka valaisevat kirjassa ajan tavan mukaan runsaasti viljeltyjä sitaatteja, ajan uutistapahtumia ynnä muuta tarpeellista. Paperikirjassa viitteet ovat ilmeisesti kirjan lopussa, e-versiossa näppärästi lukujen lopussa, mistä ne on helppo vilkaista silloin kun luvun asiat ovat vielä hyvin mielessä.

Aviollisia asioita Ekumeenissa (ja muita kertomuksia)

Harvoin, hyvin harvoin, käy niin että kaunokirjallista teosta lukiessa mieleen pälkähtäisi yhtäkkiä: Tämä olisi kiva tenttiä. Ursula K. LeGuinin novellikokoelma Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2019) kuitenkin sai tälläisen pälkähdyksen aikaan. Tavallaan se ei ole mikään ihme: LeGuin on aina käyttänyt tieteisromaaniensa tieteenä vanhaa oppialaansa sosiaaliantropologiaa, ja tässä kokoelmassa hän on päässyt toden teolla leikittelemään tämän tieteen aineksilla. Minä olen itse 1990-luvulla lukenut aika paljonkin sukulaistieteenhaaraa eli kulttuuriantropologiaa, joten…

Maailman syntymäpäivä koostuu kahdeksasta 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kirjoitetusta pitkästä novellista – tai voisi myös sanoa, että seitsemästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista, sillä kokoelman päättävä, yli satasivuiseksi ladottu ”Kadotetut paratiisit” on kyllä jotakuinkin pienoisromaanin mittainen. Se poikkeaa paketin muista tarinoista myös siinä, että se ei liity LeGuinin monien tieteistarinoiden ”Hainilaiseen maailmaan”, vaan on itsenäinen kertomus eräänlaisesta pienoismaailmasta, monien sf-kirjailijoiden lempiteemoihin kuuluvasta sukupolvialuksesta matkalla Maasta kohti jotakin toista tähteä, jota kiertää (mahdollisesti) asumiskelpoinen planeetta. Välillä tarina uhkaa sortua yhteen sukupolvialustarinoiden kliseeseen kun aluksella nousee valtaan uskonnollinen kultti, mutta tarina mutkaakin lopulta toiseen suuntaan.

Kokoelman niminovellista LeGuin toteaa kirjan antoisassa esipuheessa, että se ”saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta jossakin päin Ekumeenin maailmaa”, ts. ”Hainilaista maailmaa”, jossa ihmiskunta on alkuaan peräisin Hain-nimiseltä planeetalta, jonka asukkaat ovat joskus miljoona vuotta sitten levittäneet vähän geenimuunneltuja ihmisiä lukuisille (osin sittemmin unohtuneillekin) planeetoille ympäri Linnunrataa ikään kuin laboratoriokokeina. Sittemmin on syntynyt ”Ekumeeniksi” kutsuttu liike, joka yrittää saattaa nämä maailmat taas yhteyteen toistensa kanssa, mutta puuttuen mahdollisimman vähän siihen millaiseksi elämä, tavat ja yhteiskunnat ovat missäkin muotoutuneet kuluneiden vuosituhansien mittaan.

Muut kuusi novellia ovat selkeästi hainilaistarinoita, ja yhtä lukuun ottamatta ne kietoutuvat eri planeettojen kulttuurien sukupuolielämään ja avioliittoihin liittyvään tapakulttuuriin. Aloitusnovelli ”Täysikäistyminen Karhidessa” suorastaan huokuu kirjoittajan riemua siitä, että hän on päässyt palaamaan Pimeyden vasemman käden maailmaan tutkiskelemaan tarkemmin, miten aviolliset asiat hoituvat yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sukupuolettomia muulloin kuin kiima-aikansa, kemmerin, kuluessa, jolloin heistä saattaa tulla milloin mies- ja milloin naispuolisia. Selkeästä etnografisesta latauksestaan huolimatta tarina on samalla lämmin ja mehevän aistillinen.

LeGuinin mukaan ”Rakkaus jota ei valittu” ja ”Vuoriston tapoja” ovat ”tapakomedioita”, mutta minun silmälleni ehkä enemmänkin eräänlaisessa venäläisen kirjallisuuden vähän surumielisen haikeassa mielessä. ”Aineistoa Seggrin oloista” ja ”Yksinäisyys” ovat puhtaimmin antropologisia tarinoita, ensimmäinen kokoelmana katkelmia pitkän ajan kuluessa laadituista raporteista ja jälkimmäinen kuvauksena siitä, miten syrjäiselle ja tapakulttuuriltaan (meidän ja ekumeenilaisten silmissä) melkoisen vastenmielisen brutaalille planeetalle pienenä päätynyt tutkijoiden lapsi sopeutuu uuden kulttuurin elämään ja alkaa pitää sitä vanhempiensa kulttuuria luontevampana, omana kotinaan.

”Vanha Musiikki ja orjanaiset” jatkaa Neljä anteeksiantoa -romaanin neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan ketjua viidentenä lenkkinä ja on tämän kokoelman kertomuksista ehkä toiminnallisin.

Ursula K. LeGuin on yksi lempikirjailijoitani, suuria esikuviani, ja olen tavattoman iloinen siitä että Vaskikirjat jaksaa suomennuttaa hänen teoksiaan. Jyrki Iivosen käännösjälki on enimmäkseen vallan sujuvaa, mutta on kyllä sanottava että Maailman syntymäpäivän tapauksessa vielä yksi huolellinen kustannustoimittajakierros olisi tehnyt oikein hyvää. Painettuun tekstiin on jäänyt jonkin verran lapsuksia ja kömpelyyksiä sekä jokunen kirjoitusvirhe, ei paljon, mutta sen verran että ne pistävät siellä täällä kiusallisesti silmään muuten hyvän tekstin seasta.

Vaihtuu vuosi, vaihtuu tahti

Luulin, että käännöksen deadline oli tammikuun lopussa. Eipäs ollutkaan, vaan vuodenvaihteessa. Niinpä olen viimeiset puolitoista kuukautta suomentanut Josh Malermanin Punaista pianoa perin pitkin päivärupeamin. Eilen käännös lähti kustantajalle. Samoin lähti selvitys vuosiapurahajaksosta Taiteen Edistämiskeskukseen.

On aika vaihtaa moodia suomentajasta takaisin kirjailijaksi. Pahasilmän seuraavan version pitäisi syntyä alkuvuoden aikana kustannustoimittajan ihmeteltäväksi. Teksti kaipaa isoa remonttia. Ideoita kyllä on, mitä sille tehdä. Lisää syntynee matkan varrella.

Vuosi 2019 merkitsi kirjailija-minälle jonkinlaista toipumisvaihetta Hunanin edellisvuotisesta vastaanotosta F-ehdokkuuksineen. Töitä kyllä tuli tehtyä: pari kirjakäännöstä, ja se Pahasilmän – entiseltä työnimeltään Wolandan – käsikirjoituksen ensimmäinen versio. Se syntyi varsin vaivattomasti, ehkä liiankin vaivattomasti. Hybris oli yhä päällä. Niinpä työtä käsikirjoituksen parissa piisaa ensi vuodellekin.

Hetken aikaa voin kuitenkin huoahtaa. Rauhoittaa rytmiä. Tehdä vähän musiikkia. Nikkaroida soittimia ja erään jo kauan sitten tilatun kaapin. (Keittiökaapin, ei kaiutinkaappia.) Ja skarpata vähän liikuntaharrastusten suhteen.

Mutta kaikki se vasta vuoden 2020 puolella. Nyt vain toivotan teille kaikille

Mitä mainiointa uutta vuotta!
Olkaa kilttejä toisillenne.

Lokaconin kunniavieraspuhe

(Vietimme hienon viikonlopun Jyväskylässä Science fiction -seura 42:n kutsumina Lokacon-tapahtumaan. Tämä pitkä bloggaus on lauantain tapahtumassa Pääkirjaston Wolmarinsalissa pitämäni puhe – tai, pikemminkin, kyseisen puheen plari. Ymmärrettävästi muutama asia muutti lennossa järjestystä, eivätkä puhutun puheen painotukset välity.)

Kuva: Sari Eronen–Mäkelä

Hyvät kuulijat! Ensin haluan kiittää Jyväskylän science fiction -seura neljäkakkosta siitä että he ovat kutsuneet minut tänään kunniavieraaksi. Kiitos toki myös kirjaston väelle ja teille kaikille, jotka olette tänne paikalle tulleet.

Ajattelin puhua sellaisesta hieman kyseenalaisesta ja epämääräisestä käsitteestä kuin ”lahjakkuus”. Koska en usko siihen että hallussani olisi mitään yleismaailmallisia totuuksia tai rikkumattomia luonnonlakeja, puhun siitä millaisena ”lahjakkuuden” käsite on vaikuttanut minulle itselleni, oman kirjoittajahistoriani kohdalla.

Minua on nimittäin jotakuinkin aina pidetty kirjallisesti ”lahjakkaana”. Jotkut ovat jopa kuvitelleet, että olen perinyt tämän ”lahjakkuuden” vanhemmiltani. Äitini oli ennen naimisiinmenoaan lupaava runoilija, ja hänestä tuli sittemmin aikakauslehtitoimittaja ja Anna-lehden toimituspäällikkö. Isäni oli hänkin toimittaja, joka varsinaisen lehti- ja televisiotyönsä ohella kirjoitti pakinoita sekä stadin slangilla että yleiskielellä. Sittemmin hän kehitti kaksikin eräänlaista televisiopakinahahmoa, ”Kaikkien alojen erikoisasiantuntija” ja ”Satunnainen matkailija”. Yleisradiosta eläkkeelle jäätyään hän julkaisi lukuisia kirjoja, romaaneja ja tarinakokoelmia.

Perinnöllisen ”lahjakkuuden” ongelmana tässä tapauksessa on, että molemmilla vanhemmillani olisi täytynyt tapahtua samankaltainen lahjakkuusmutaatio. Heidän omat vanhempansa eivät nimittäin osoittaneet minkäänlaisia merkkejä kirjallisista kyvyistä. Äitini kotona suhtauduttiin kirjallisuuteen avoimen kielteisesti, ja runoilijuus oli hänelle eräänlainen teinikapinoinnin muoto. Isä puolestaan tulee rautatieläisten suvusta. Perheen isä, minun isänisäni, kuoli yllättäen nelikymppisenä ja leskeksi jäänyt mummuni rahoitti lasten koulunkäynnin tehdastöillä ja vyönkiristyksellä. Isästä ja hänen pikkusiskostaan tuli suvun ensimmäiset ylioppilaat.

Voi olla, että vanhemmat ottivat myöhemmin takaisin lapsuutensa kirjojen puutetta. Kirjoja meillä nimittäin oli kotona runsaasti. Työhuoneen seiniä kiersivät kirjoja pursuavat hyllyt, ja valikoimasta löytyi klassikoita, dekkareita, uutuuksia ja monien eri alojen tietokirjallisuutta. 1960- ja 70-luvuilla kustantamot lähettelivät uutuuksiaan toimittajille varsin höveliin tahtiin. Vaikka kumpikaan vanhemmistani ei yleensä kirjoittanut kirja-arvosteluja, hyllystämme löytyi melkoinen määrä teoksia, joiden tittelisivulle oli leimattu sana ”Arvostelukappale”. Koska molemmat vanhemmat tekivät ainakin ajoittain töitä myös kotosalla, kirjojen keskeltä kantautui tupakansavun lisäksi usein myös kirjoituskoneen jämäkkä pauke. Vanhempien aikuisesta tuttavapiiristä iso osa oli tietenkin toisia toimittajia.

Siinä mielessä minut on pienestä pitäen indoktrinoitu sekä lukemiseen että kirjoittamiseen. Lukeminen ja kirjoittaminen on minulle ollut lapsuudesta lähtien luonnollinen asia, jotakin jota jotakuinkin kaikki ihmiset tekevät. Opinkin lukemaan jo viisivuotiaana, ja aloitin kansakoulun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana. Parin kaverin kanssa kirjoittelimme kuvitettuja merirosvoseikkailuja. Eräästä kertomuksesta on mieleen jäänyt kielikuva ”hän putosi mereen kuin märkä säkki”, mutta en tiedä oliko kielikuva minun vai kaverini Mikon keksimä. Taannoin törmäsin toiseen näistä kavereista Facebookissa, ja Karri liitti faceen valokuvia eräästä yhteisestä kertomuksestamme. Itse en näistä mieleen palautetuista puolisarjakuvista kykene erottamaan erityistä kuvallista tai kirjallista lahjakkuutta.

Varhaisteinivuosina kirjoittelin Välskärin kertomusten ja Kolmen muskettisoturin innoittamia 1600-luvun tietämiin sijoittuvia seikkailukertomuksia. Niitä eivät ole minun lisäkseni koskaan lukeneet muut kuin vanhempani, joiden mielestä ne olivat erinomaisia. Toisaalta opin kyllä jo siinä iässä, että vanhemmat kyllä kannustivat minua innokkaasti kaikenlaisissa kirjallisissa touhuissa, mutta rakentavaa kritiikkiä oli vaikeampi saada.

Yhtä kaikki, olin jo nuoresta pitäen oppinut, että olen lahjakas kirjoittaja. Tavallaan voi jopa sanoa, että minut oli aivopesty uskomaan, että olen lahjakas kirjoittaja. Aloin pitää oikeastaan itsestäänselvyytenä, että minä vielä kirjoitan romaaneja, sitten kun olen aikuinen.

Minä tiesin kirjoittavani historiallisten romaanien lisäksi myös tieteisromaaneja. Apollo yhdentoista lennon jälkeen seitsemänkymmentäluvun alussa julkaistiin kasapäin erilaisia ”avaruuden valloitusta” käsitteleviä tietokirjoja, ja sekä WSOY että Kirjayhtymä aloittivat samaan aikaan laadukkaat tieteisromaaniklassikoiden käännössarjat. Sekä kodin kirjahyllyn että kirjaston valikoimien ansiosta oli mahdollista päästä tutustumaan hyvin suomennettuihin klassikoihin esimerkiksi Arthur C. Clarkelta, Isaac Asimovilta, Stanislaw Lemiltä, Strugatskin veljeksiltä ja Ursula Le Guinilta. Le Guinilta tuli luettua samalla vauhdilla myös Maameren tarinat, mutta ne eivät tehneet niin suurta vaikutusta kuin ennen kaikkea Osattomien planeetta, joka on edelleenkin yksi kaikkien aikojen suosikkiromaanejani. Tämä johtuu ehkä siitä, että luin Pimeyden vasemman käden ehkä vähän liian nuorena, että sen sukupuoliroolipohdiskelu olisi päässyt uppoamaan kovinkaan hedelmälliseen maaperään.

Kävin teinivuosina myös konekirjoituskurssilla, jonka tarkoituksena oli oppia kirjoittamaan sokkona kymmensormijärjestelmällä. Tätä varten kurssilaiset saivat lainaan kirjoituskoneet, joiden näppäinten päällä oli värilliset huput aina sen mukaan, millä sormella kutakin näppäintä oli tarkoitus painaa – tai pikemminkin lyödä, sillä mekaaniset kirjoituskoneet kaipasivat melkoisen voimallisia painalluksia, jotta paperille tarttuisi edes hailakka kirjasin.

En ollut erityisen innokas tekemään kurssin kotiläksyjä. Yritin selvitä mahdollisimman vähällä, ja joskus kotitehtäviä palauttaessa taisin väittää, että osa harjoitusliuskoista oli unohtunut kotiin. En oppinutkaan koskaan kunnollista kymmensormijärjestelmää, vaan kirjoitan nykyään lähinnä molempien käsien keskisormilla, paitsi että välilyöntinäppäintä lyön peukalonsyrjällä.

Ehkä tässä olikin jotakin minulle ja minun kuvitellulle lahjakkuudelleni tyypillistä. Halusin toki oppia hyväksi konekirjoittajaksi, ja taidosta olisi ollut minulle ehdottomasti hyötyä, mutta en viitsinyt nähdä vaivaa. Yhtä lailla kuvittelin että minusta tulisi hyvä kirjoittaja, hyvä kirjailija, mutta viitsinkö nähdä sen eteen vaivaa? Enpä juuri. Oli paljon mukavampaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta kuin kirjoittaa edes novelleja. Sitäpaitsi lukio ja sitten fysiikan ja myöhemmin filosofian yliopisto-opinnot veivät paljon aikaa, ja loppuaika kului ainejärjestöhommissa, musiikin kuuntelemisessa, bändin perustamisessa ja parisuhdeasioissa, joten kirjoittaminen sai jäädä sitten epämääräiseen tulevaisuuteen.

En kuitenkaan mitenkään salaillut tietoa siitä, että minä vielä kirjoittaisin romaaneja. Salailin asiaa niin vähän, että ensimmäinen tyttöystäväni valitti joskus asiasta hyvin, ja aiheesta, turhautuneena: ”Sä vaan puhut aina noista sun suunnitelmista mutta sä et tee koskaan mitään!”

Hän oli aivan oikeassa. Tämän jälkeen opin pitämään kirjoittamishaaveistani pienempää suuta.

En minä edelleenkään kirjoittanut yhtään enempää, en harjoituksia enkä valmista tekstiä.

Olen joskus sanonut, puolivakavissani, että lahjakkuus on jotakin päähänpinttymän ja pakkomielteen välimailta. Mikäli uskotaan tähän teoriaan, minulla oli tähän aikaan ehkä jonkinlainen päähänpinttymä siitä että olisin lahjakas kirjoittaja ja päähänpinttymä siitä että kykenisin kirjoittamaan kirjoja – joskus – mutta ei niin pahaa pakkomiellettä, että olisin ryhtynyt millään tavalla maanisesti tekemään asian eteen yhtään mitään.

Toisin sanoen en ollut tähän aikaan kirjallisesti kovinkaan lahjakas. Tai sitten olin avannut lapsena saamani kirjallisen lahjakkuuden käärepaperista, leikkinyt sillä vähän aikaa ja jättänyt sen sitten sängyn alle pölyyntymään, kun tuli kaikenlaisia muita, uusia ja kiinnostavia asioita.

Olin minä alkanut kyllä kehitellä ihan oikeita tieteisromaanin ideoita, peräti kolmea erillistä:

Yhdessä toisen maailmansodan aikainen lentokone joutuu merkilliseen aikapyörteeseen ja sen miehistö päätyy myöhäisantiikin aikaan osaksi jostakin tulevaisuudesta tullutta porukkaa, joka yrittää varastaa Aleksandrian kirjaston aarteita ennen kuin ne joutuvat uskonnollisten kiihkoilijoiden tuhotöiden kohteeksi.

Toinen leikitteli ajatuksella, että ainoat alkuperäiset eurooppalaiset eli neandertalilaiset palaisivat jostakin avaruudesta Maahan ja pakottaisivat kaikki myöhemmin tulleet maahantunkeutujat lähtemään pois.

Kolmas oli enemmänkin tapahtumapaikka kuin tarina: viidenkymmenen valovuoden päässä Maasta sijaitsevaa tähteä kiertävä kuvitteellinen planeetta, jossa olisi paljon merta, tulevaisuudessa Maasta sinne muuttaneiden ihmisten siirtokunta ja ultramoderneja purjelaivoja kuljettamassa rahtia ja matkustajia saarelta toiselle.

Numero ykköstä ja numero kolmosta minä aloin kirjoittaakin. Molemmista taisi syntyä erinäisiä ensimmäisiä lukuja, tai ensimmäisen luvun puolikkaita, tai ensimmäisiä liuskoja, tai ensimmäisten liuskojen puolikkaita. Seuraavana aamuna ne näyttivät virkeisiin silmiin kömpelöiltä, töksähteleviltä ja päämäärättömiltä. Ne olivat alkuja, joihin en ollut suunnitellut kunnollista jatkoa, lopusta puhumattakaan.

En ollut tähän aikaan ilmeisesti mitenkään erityisen lahjakas kirjoittaja.

Olin päätynyt 80-luvun loppupuolella puolivahingossa pienosakkaaksi aloittelevaan kustantamoon, jonka muutama kaveri oli perustanut vähän aikaisemmin. Sen nimi oli alunperin Lieke, mutta kun tamperelaisen Liekkeen suvun asianajaja otti yhteyttä ja kertoi että kyseessä oli suojattu sukunimi, kustantamosta tuli yhtä kirjainta lyhyempi Like. Notkuin kustantamon liepeillä ihan kaveripohjalta, ehdottelin muiden lailla kaikenlaisia itseäni kiinnostavia kirjahankkeita, tarjouduin jopa kääntämäänkin vaikka en ollut koskaan kääntänyt mitään pientä lehtiartikkelia pidempää. Olin muutaman vuoden ajan kyseisen puulaakin hallituksessakin.

Tämä aika, 90-luvun alkupuoli, ei ollut kovinkaan iloista aikaa minun elämässäni. Oli ihmissuhdesotkuja, minkä lisäksi – tai osittain myöskin niiden seurauksena – sain potkut mikrotukihenkilön työpaikastani keskellä lamaa, ylivelkaantuneena ja, jälkeenpäin kotidiagnostisoiden, lievää pahemmista masennusoireista kärsivänä. Olin huono ja jo valmiiksi lannistunut työnhakija tilanteessa, jossa työpaikkoja ei juurikaan ollut, etenkään minulle jolla ei ollut oikeastaan minkäänlaista kunnollista koulutusta mihinkään ammattiin.

Olin aina kuvitellut että minusta tulisi joko kirjailija tai jonkin alan tutkija – arkeologi, tähtitieteilijä, fyysikko tai filosofi – mutta pitkällisistä yliopisto-opinnoista huolimatta ei vaikuttanut siltä, että minun arvosanoillani ja paneutumiskyvylläni olisi mitään toiveita tutkia työkseen yhtään mitään. Ongelmana oli, ettei minulla ollut varasuunnitelmiakaan sen jälkeen, kun muutaman vuoden ajan ihan puhtaasti elannon tienaamiseksi tekemäni mikrotukihenkilön työ loppui ja vähitellen koko ”mikrotukihenkilö”-ammatti alkoi hiipua historiaan jonnekin reikäkorttilävistäjän ja sisälähetin seuraksi.

Minun ammatinvalintani oli aina ollut poissulkevaa: mitä en ainakaan halunnut tehdä. Kahden toimittajan lapsena olin aina tiennyt, että ainakaan toimittajaksi en koskaan halunnut. Yksi 90-luvun masentavimpia hetkiä olikin tajuta, että minusta oli tullut, paremman työpaikan puutteessa ja puoliksi sattumalta, toimittaja erääseen kissa- ja koiralehteen. Poissulkeva ammatinvalintani oli osunut sikäli oikeaan, etten todellakaan viihtynyt työssä. Olen ihan liian introvertti haastattelijaksi, ellei kyse ole minua todella kiinnostavasta aiheesta. Kyseisen kissa- ja koiralehden toimitus oli sitäpaitsi työyhteisönä erittäin epämiellyttävä monessakin suhteessa, ei vain siksi että kyseessä oli sukulaisten omistama yhtiö.

Jälkeenpäin ajatellen asiassa oli myös hyvä puoli: minä kirjoitin joka päivä. Pääsin kehittämään jo hyvän aikaa hiipunutta lahjakkuuttani, vaikka se tapahtuikin aika vastentahtoisesti.

Mitä kiinnostaviin aiheisiin tulee, päädyin näihin aikoihin myös avustamaan Rumba-lehteä eli kirjoittamaan musiikista, toisesta asiasta jota halusin tehdä ja jonka suhteen en välttämättä ollut kovin lahjakas. Rumban palkkiot eivät koskaan olleet kovin kaksisia, mutta pienituloiselle ja ylivelkaiselle avustajasuhteessa oli yksi plussa: tilaisuus päästä katsomaan keikkoja, joihin ei olisi ollut varaa, ja tilaisuus saada levyjä, joihin ei olisi ollut varaa. Koska aihepiiri oli niin kiinnostava, oli haastattelujen ja muiden juttujen tekeminenkin paljon mukavampaa kuin kissa- ja koiralehdessä, joka sitä paitsi kuukahti vain muutaman vuoden olemassaolon jälkeen.

Ja, jälleen: musiikkijuttujenkin tekeminen pakotti minut kirjoittamaan, paljon ja säännöllisesti.

Musiikkijuttujen tekeminen, pienessä puulaakikustantamossa pyöriminen ja kyseisessä puulaakissa kääntämisestä ääneen haaveileminen taas johtivat erääseen epätodennäköiseen päivään, jolloin kyseisen putiikin toimitusjohtaja Hannu Paloviita soitti ja kysyi, kiinnostaisiko minua suomentaa Kurt Cobainin elämäkerta.

Olen ainoa tuntemani kirjallisuuden suomentaja, jonka ura on alkanut siitä, että hänelle tarjotaan kokonaisen kirjan käännöstyötä pyytämättä ja yllätyksenä.

Tilanne oli siis se, että pidin itseäni lahjakkaana kirjoittajana, vaikka näyttöjä asiasta ei juurikaan ollut. Arvelin osaavani englantia aika hyvin, ja arvelin tuntevani rock-musiikkisanastoa sitäkin paremmin. Kuvittelin, että tämä on riittävän vankka pohja suomentaa tietokirja. Sitä paitsi se helkutin kissa- ja koiralehti oli kuukahtanut, eikä ollut muutakaan työtä, ja tästä oli luvassa palkkio. Niinpä sanoin kyllä.

Hyvä yleisö, noudattakaa kokeneen neuvoa: jos teille tarjotaan palkallista kirjallisuuden suomennostyötä, harjoitelkaa ensin hyvän aikaa sellaisella materiaalilla, jota ei ole aikomustakaan julkaista. Jos joudutte kokemattomina suomentamaan oikeasti julkaistavaa kirjaa, huolehtikaa siitä että saatte kustannustoimittajan, jolla riittää osaamista, opetuskykyä ja kärsivällisyyttä neuvoa kädestä pitäen, miten kieltä EI missään nimessä pidä kääntää ja miten sitä kannattaa kääntää. Suomi ja englanti ovat rakenteeltaan ja kieliopiltaan hyvin erilaisia kieliä, ja englannista suomeen kääntäminen on paljon mutkikkaampaa kuin miltä näyttää. Tällaisia kustannustoimittajia taitaa Suomessa olla noin kaksi kappaletta. Heistä toinen on eläkkeellä ja toinen virkavapaalla, mutta hänkin jää luultavasti aika pian eläkkeelle.

Minulla ei ollut tällaista kustannustoimittajaa.

Ei se Kurt Cobain -elämäkerran alkuteoskaan niin kaksinen ollut, mutta ei ole suomennoksessa myöskään totisesti kehumista. Se sai aikamoiset haukut lehtiarvosteluissa, eikä todellakaan syyttä. En ole tosin vieläkään nähnyt Soundin julkaisemaa, kuulemma todella murskaavaa kritiikkiä, jonka kirjoitti Juice Leskinen. Sen lukeneet tuttavat olivat kyllä sitä mieltä että kyseinen arvostelu meni jo kohtuuttomuuksiin, ja joku arveli syyksi että olin kirjoittanut Rumbaan vähän aikaisemmin aika nihkeän arvostelun Juicen uudesta levystä. Toisaalta Juice oli aikanaan opiskellut englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjäksi, joten hänellä oli kyllä ammatillistakin kompetenssia, joka minulta puuttui jotakuinkin kokonaan.

Yhtä kaikki: Kurt Cobain -kirja myi hyvin, ja myy ilmeisesti edelleenkin, koska se on yhä kustantamon listoilla yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kustantamo uskaltautui antamaan minulle lisää käännöshankkeita, ja koska minulla ei ollut muutakaan työtä, otin niitä vastaan. Kaikeksi onneksi ammattitaito alkoi vähitellen parantua työn, paljon kääntämisen ja kirjoittamisen myötä. Myös itsekritiikki kasvoi, samoin kyky arvioida ja editoida omaa tekstiä.

Tämän ansiosta lahjakkuuteni monissa myös kirjailijalle keskeisissä asioissa alkoi vähitellen kehittyä. Romaaneja suomentaessa oppi myös, tiedostamattaan, hahmottamaan miten romaanin mittainen tarina on hyvä rakentaa.

Sain kirjasuomennosten perusteella sitä paitsi niin sanottuja oikeita töitä lokalisointihommissa, eli yhtiössä joka suomensi ja mukautti tietokoneohjelmistojen käsikirjoja, valikkoja ja viestejä suomeksi ja Suomen oloihin. Pari vuotta myöhemmin siirryin sitten jonkinlaiseksi taittaja-graafikon ja kustannustoimittajan yhdistelmäksi siihen samaan puulaakikustantamoon, josta oli vähitellen kasvanut Suomen oloissa likimain keskisuuri ja varsin arvostettu kustannustalo.

Elämäntilanne alkoi muutenkin parantua. Menin naimisiin, sain palkkojen, käännöspalkkioiden ja vähitellen myös kääntäjille tarkoitettujen apurahojen ansiosta lopultakin lyhennettyä vanhoja velkojani. Enää ei ahdistanut ihan niin paljon. Lopulta koitti sellainenkin aika, että oli varaa pitää jokunen kuukausi vapaata suomentajan töistä ja kehitellä omaa kirjahanketta.

Ideoitahan minulla oli ollut, samoin kesken jääneitä ensimmäisiä lukuja. Valitsin sen kaikkein helpoimmalta tuntuvan tarinakehitelmän, sen jossa oli toisen maailmansodan aikainen lentokone, aikamatka ja Aleksandrian kirjasto. Aikaisempiin romaaninaloitusyritelmiin nähden olin nyt paremmassa asemassa. Ensinnäkin olin sekä suomentajana että taittajana tullut oppineeksi, että tarinaa voi kertoa varsin monenlaisella tavalla. Erityisen tärkeä kirja minulle oli kuubalaisen Abilio Estévezin romaani Sinun on valtakunta, jonka taitoin. Lumoava kirja, ei mitään sellaista mitä itse kirjoittaisin tai mitä edes yrittäisin kirjoittaa, mutta se aiheutti vahvan ahaa-elämyksen: näinkin voi kirjoittaa. Mikä voisi minulle sopiva persoonallinen tapa kirjoittaa?

Tajusin myös, että minä en saa ikinä aikaiseksi romaania, jos vain rupean kirjoittamaan ensimmäistä lukua ja kuvittelen, että kyllä se lopputarina pitää huolen itsestään, sitten joskus. Laadin muistikirjaan suunnitelman, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuisi. Vasta sitten, kun minulla oli ikään kuin hanskassa sekä kerronnan tyyli että kirjan rakenne, ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön.

Minulla oli sitä paitsi yksi etu, jota kovin monella toiveikkaalla esikoisromaanin kirjoittajalla ei ole: tunsin yhden kustantamon väen ja he tunsivat minut. Minulla oli myös vahva näkömielikuva siitä miltä kyseisen putiikin kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikön huoneessa näyttää, niistä puoliväliin kattoa yltävistä pinoista kustantamoon lähetettyjä käsikirjoituksia, joita kustannuspäällikkö lueskeli silloin kun hänellä sattui olemaan aikaa.

Niinpä heittäydyin ikään kuin ovelaksi. Siinä vaiheessa kun vasta olin aloittelemassa kirjan kirjoittamiseen ryhtymistä ja satuin olemaan kustantamossa – olin siinä vaiheessa jo jättäytynyt päivätöistä täyspäiväiseksi kirjallisuuden suomentajaksi – mainitsin ikään kuin ohimennen kustannuspäällikölle, että olin kirjoittamassa tieteisromaania ja voisinko tuoda jossakin vaiheessa alkua näytille. Hän oli kiinnostunut, arveli ettei suomalaista scifiä julkaistu kovinkaan paljon, tuo vain.

Niin minä tein, heti kun sain kuusi ensimmäistä lukua kasaan.

Koska jatkoin kirjoittamista, en ehtinyt pureskella kynsiäni mitenkään poikkeuksellisen lyhkäisiksi ennen kuin hän soitti ja kysyi että oliko minulla mielessäni kirjalle joku aikataulu.

JES! Jonon ohi!

Tähän aikaan, 2000-luvun alkuvuosina, julkaisuaikatauluja tehtiin ainakin tässä kustantamossa sen verran löysästi ja viime tingassa, että esikoisromaanini 391 julkaistiin jo seuraavana keväänä. Tein siihen itse taiton ja kansikuvankin.

Esikoisen julkaisun ansiosta päädyin myös ensi kertaa minkäänlaisen kirjailijuuskoulutuksen piiriin, kun minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä joka vuosi järjestettävään E80-esikoiskirjailijaseminaariin. Kovin takki auki en seminaarissa kyllä osannut olla, sillä samaan esikoisten joukkoon oli tullut muiden muassa Paula Havaste, jolta oli juuri seminaarin alla ilmestynyt jo toinen romaani, sekin yli viisisataasivuinen runsasta taustatyötä vaatinut historiallinen järkäle, vajaata vuotta esikoisen jälkeen – päivätöiden ja perheen ohessa kirjoitettuna. Siihen nähden minun parisataasivuinen rykäykseni oli varsin vaatimaton tekele.

Mutta pää oli saatu auki. Pitkästä aikaa minulla alkoi olla edes jonkinlaisia kirjallisia lahjoja. Minulla alkoi olla edes hivenen itseluottamusta kirjallisiin kykyihini, siitä huolimatta että esikoinen sai varsin kädenlämpimiä arvosteluja eikä myynyt kovinkaan kaksisesti. Sitä ei myöskään huolittu ehdokkaaksi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoon. Kuulin vasta monta vuotta myöhemmin, että kustantajan pitää ilmeisesti maksaa lehdelle jokaisesta ehdokkaaksi halutusta kirjasta.

Pää oli yhtä kaikki auki, ja seuraava romaani Alshain tuli reilua vuotta myöhemmin. Sitä seurasi kohtuullisen pian kolmas romaani Nedut, viimeinen kolmesta alkuperäisestä romaani-ideastani. Sen jälkeen on pitänyt keksiä uusia ideoita sitä mukaa kun olen saanut edellisten kirjojen käsikirjoituksen valmiiksi.

Eräs näistä ideoista muuten syntyi, kun kirjoittelin kustantamon nettisivuja varten omaa kirjailijaesittelyäni ja sain aikaan seuraavan virkkeen: ”Hän käyttää mielellään teemojensa puitteina tieteiskirjallisuuden perinteisiä aineksia, mutta sankareita enemmän häntä kiinnostavat ihmiset, jotka jäävät sankarien jalkoihin tai joutuvat siivoamaan näiden aiheuttamia sotkuja.”

Hmmm.

Aloin kehitellä jonkinlaista anti-avaruusoopperaa, jossa ei käydä avaruussotaa, vaan jossa sodan hävinnyt osapuoli, ihmiskunta, joutuu siivoamaan jälkiä sen jälkeen kun ihmiskunta on hävinnyt avaruussodassa. Erinäisistä ilmassa olleista kehonkuvaan ja sukupuoleen liittyvistä pohdiskeluista kirjan kertojaksi päätyi sitä paitsi henkilö, jonka mielestä hänen oma sukupuolensa on yksityisasia joka ei kuulu kenellekään muulle kuin korkeintaan lääkärille.

Tämä oli muuten yksi syy pitäytyä jälleen kerran minun tyylikseni vakiintuneesta tavasta kertoa tarina ensimmäisessä persoonassa, minä-muodossa. Olin nimittäin aikoinaan esikoiseen kirjoittanut silloin mielestäni nokkelasti, että romaanin henkilöt pohtivat, onko eräs sivuhenkilö mies vai nainen, mihin toinen romaanihenkilö sitten sanoo että mitä väliä, haluaisiksä muka panna sitä?

Vähän myöhemmin satui kuulemaan kääntäjäliiton tilaisuudessa suomalaisen kirjallisuuden saksantajan Gabriele Schrey-Vasaran esitelmän, josta opin että suomalaisten dekkaristien vakioklisee on jättää kertomatta jonkun rikosjuonen kannalta oleellisen henkilön sukupuoli. Suomen kielessähän asia ei ole ongelma, mutta saksassa on: persoonapronominien ohella myös jotakuinkin kaikki ammattinimikkeet on sukupuolitettu.

Minun romaanejani ei ole käännetty saksaksi eikä muillekaan kielille, mutta onhan se parempi olla aiheuttamatta mahdollisille tuleville kääntäjille ongelmia aivan tieten tahtoen.

Yhtä kaikki, nyt ollaan siinä tilanteessa, että minulta on julkaistu viidentoista vuoden kuluessa seitsemän romaania. Niistä viisi on enemmän tai vähemmän tieteisromaaneja, yksi on eräänlaista sub-urbaania fantasiaa – tai reaalifantasiaa – ja viimeisin julkaistu, Hunan, on historiallinen romaani, jossa on hieman maagisrealistisia aineksia. Kahdeksannesta romaanista on olemassa ensimmäinen käsikirjoitusversio, ja alustavan aikataulun mukaan sen pitäisi ilmestyä joskus helmikuussa 2021, reilun vuoden päästä. Julkaistuja kirjasuomennoksia on reilun kahdenkymmenen vuoden ajalta noin kuusikymmentä.  Alan vähitellen ehkä itsekin uskoa, että kai minulla sitten on lahjoja tälle alalle.

Sen uskominen ei ole aina helppoa. Esikoiskirjailijaseminaaria lukuun ottamatta en ole koskaan osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen. Kirjallisuuden suomentajakoulutuskin on jäänyt joihinkin luentoihin ja viikonmittaiseen englanninkielisen kirjallisuuden suomentajien kurssiin siinä vaiheessa, kun olin ollut alalla jo kymmenen vuotta. Kyseinen kurssi oli kyllä hieno kokemus, ja sen jälkeen voi edes puolivitsinä röyhistää rintaansa ja kehaista, että minä muuten olen ollut muun muassa sekä Kersti Juvan että Kristiina Drewsin oppilaana.

Olen toki ollut monissa muissakin ammateissa, joihin yleensä vaaditaan varsin perusteellinen koulutus. Olen ollut esimerkiksi tietoverkon valvojana, apuhoitajana, mikrotukihenkilönä, toimittajana, toimitussihteerinä, lokalisoijana, graafikkona ja kustannustoimittajana, kaikissa hommissa likipitäen kadulta reväistynä.

Lapsuudessa tuli tutuksi ammattinimike ”sekatyömies”, jota näki televisiossa mustavalkoisissa ajankohtaisohjelmissa, joissa kerrottiin jonkun pohjoisemman Suomen maalaispaikkakunnan työttömistä ja huonosti toimeentulevista vanhemmista miehistä. Näissä jutuissa sekatyömiehet olivat ammattitaidotonta porukkaa, joiden työttömyyskaudet katkeilivat korkeintaan ojankaivuuhommissa tai traktorikuskin apumiehenä – niistä jälkimmäistä muuten itsekin tein kyllä lukion kesäduunina. Tavallaan olen kokenut olevani eräänlainen sekatyömies itsekin.

Tuoreessa Parnassossa Niina Mero kirjoittaa, että kirjallisuus alkaa olla taidealoistakin viimeinen, jolle enää päädytään pelkästään ”elämällä kirjailijan elämää”, kuten klisee kuuluu, ja kirjallisuudessakin se alkaa olla koko ajan harvinaisempaa. Yhä useammilla kollegoilla on takanaan hyvinkin perusteellisia kirjallisuuden ja kirjoittamisen opintoja. Minulla ei niitä ole, ja sivistykseni kirjallisuuden klassikoidenkin suhteen on aikamoisen aukkoista.

(Olen esimerkiksi lukenut tähän mennessä yhden ainoan Dostojevskin – kyseessä on pienoisromaani Pelurit, joka on kyllä kertakaikkisen hieno tarina.)

En kyllä tiedä, olenko loppujen lopuksi elänyt varsinaisesti sellaista elämääkin, jota kirjailijan pitäisi elää. Näköjään olen kyllä elänyt sellaista elämää, että niitä kirjoja on tullut kirjoitettua valmiiksi, kuten reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläinen joskus sanoi.

Joka tapauksessa jossakin mielenpohjalla on aina silloin tällöin kolkutellut ajatus, olenko minä oikea kirjailija ja suomentaja, vaikka olen moisia ammattinimikkeitä käyttänyt jo toistakymmentä vuotta. Suomentajana minulta menikin monta vuotta, ennen kuin uskaltauduin hakemaan Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton jäseneksi, siis oikeiden kääntäjien seuraan. Hakemus meni kerralla läpi, olihan minulla sentään jo monen kirjasuomennoksen edestä näyttöjä. Kun sitten lopulta uskaltauduin kirjallisuuden kääntäjien jaoston kokouksiin, kävi ilmi että aika monella kirjallisuuden kääntäjällä on tausta ihan toisaalla kuin kielen tai kirjallisuuden opinnoissa, vaikka monet ovat niitäkin toki opiskelleet, jotkut valmistuneetkin.

Tulin laittaneeksi Kirjailijaliiton jäsenhakemuksen sisään heti toisen romaanin ilmestyttyä, kun tiesin että kaksi kirjaa tai vastaavanlaajuinen tuotanto on vähimmäisvaatimus – mutta vain vähimmäisvaatimus, sillä moni enemmänkin julkaissut on jätetty odottamaan ”tuotannon täydentymistä”, kuten termi kuuluu. Harvoin hakemus hylätään kokonaan.

Joka tapauksessa minun hakemukseni meni kerralla läpi. Silti mielenpohjalla kolkutteli edelleenkin, että en minä nyt sentään ole ihan oikea ammattimainen kirjailija. ”Ammattimaisuudella” tässä tarkoitan sitä, että ihminen tulee toimeen kirjoja kirjoittamalla, edes jotakuinkin täysipäiväisenä kirjailijana.

Tungin siis itseäni niin sanottujen ”oikeiden kirjailijoiden” joukkoon, vaikka en oikein osannut tuntea itseäni ”oikeaksi” kirjailijaksi. Pyörin Kirjailijaliiton ja muiden järjestöjen tilaisuuksissa ja juttelin kokeneempien ja nimekkäämpien kirjailijoiden kanssa kuin tasavertainen. He muuten ovat osoittautuneet erinomaisen mukavaksi sakiksi, joka ei katsonutkaan minua nenänvarttaan pitkin, ei vaikka kirjoitin tieteiskirjallisuutta, jota jossain piireissä pidettiin pitkään jostakin syystä vähän vähäarvoisempana kirjallisuutena. Opin sen, että kirjailijakollegat eivät kuulu niihin piireihin, ainakaan ne kirjailijakollegat, jotka käyvät järjestöjen tilaisuuksissa ja ryhtyvät ihan mielellään juttusille vähemmän tunnetun ja vähemmän julkaisseen kollegan kanssa.

Kului muutama vuosi. Sitten eräänä päivänä tuijotin apurahapäätöstä, jonka mukaan minulle oli myönnetty yksivuotinen apuraha ”luovaan kirjalliseen työhön”. Toisin sanoen minulle maksettiin kuukausittaista palkkaa siitä, että kirjoitan romaania. Pientä palkkaa, mutta palkkaa yhtä kaikki.

Minusta oli tullut ammattimainen, täysipäiväinen kirjailija. Edes siksi yhdeksi vuodeksi. Eikä se jäänyt ainoaksi vuosiapurahaksi.

Pakko se on vähitellen uskoa. Välillä uskominen on vaikeaa:

Tunnen itseni huonoksi amatöörisuomentajaksi joka ikinen kerta kun käännökseni tulee kustannustoimittajalta takaisin täynnä punakynämerkintöjä.

Olen tuntenut itseäni surkeaksi amatöörikirjoittelijaksi joka kerta kun hyvin suunnitellunkin romaani-idean toteuttaminen etenee yhden virkkeen päivävauhtia tai vieläkin hitaammin, kun tuntuu että tarina ei toimi, ja erityisesti kun Hunanin nelivuotisen syntyprosessin aikana tuntui erinäisiä kertoja siltä että nyt on tullut haukattua ihan liian iso pala, en minä saa tästä sekavasta materiaali- ja tekstikasasta aikaiseksi mitään järjellistä, kasassa pysyvää tarinaa.

Kirjailijatuttavat ovat havainneet, että meikäläisiä vaivaa yliluonnollinen olento, jonka nimi on Paskatekstikeiju. Jos illalla saa kirjoitettua jotakin mikä tuntuu hyvältä, fiksulta ja toimivalta, viimeistään yön aikana Paskatekstikeiju pelmahtaa paikalle ja ripottelee käsikirjoitukselle taikapölyä, joka muuttaa sen kököksi, kömpelöksi ja amatöörimäiseksi räpellykseksi.

Paskatekstikeiju on vakiovieras. Tietenkin se liittyy siihen, mitä on viime vuosina ruvettu kutsumaan ”huijarisyndroomaksi”. Jokaisen kirjan suunnittelu- ja kirjoitusprosessi on ollut niin erilainen, että on helppoa ruveta uskomaan siihen, että ne edelliset ovat olleet pelkkiä onnenkantamoisia, en minä oikeasti osaa tätä minun ammattiani, en minä ole mikään oikea kirjailija tai oikea suomentaja.

Minun kokemukseni mukaan lahjakkuus ei siis ole mikään ihmisen synnynnäinen, tai edes lapsuudessa lahjaksi saatu ominaisuus, ei luonteenpiirre, vaan jotakin joka välillä kukoistaa, välillä hiipuu, saattaa alkaa kukoistamaan uudelleen ja hiipuu ehkä uudelleen. Minun silmissäni ajatus synnynnäisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – tai peräti perinnöllisestä taiteellisesta lahjakkuudesta – on ankea ja vahingollinen jäänne sääty-yhteiskunnasta, jolloin vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema määräsivät sen, mitä heidän lapsensa oli mahdollista tehdä elämänsä aikana. Mitään mahdollisuuksia ammatinvalintaan omien kykyjen tai kiinnostusten mukaan ei ollut. Nykyään tällainen surullinen kohtalo on meillä niin sanotuissa länsimaissa oikeastaan vain kuninkaallisten lapsilla.

En minä väitä, että suomalainen nyky-yhteiskuntakaan olisi vielä tarpeeksi tasa-arvoinen mahdollisuuksien suhteen, mutta paljon paremmalla tolalla ollaan kuin koskaan ennen. Nykyään alkaa olla myös mahdollista vaihtaa elämänuraa myöhemmällä iällä, joten on aivan mahdollista, että vaikkapa yli kolmekymppisestä lahjattomasta, työttömäksi jääneestä ja syrjäytymisvaarassa olleesta entisestä IT-tukihenkilöstä sukeutuu kohtuullisesti toimeentuleva neljä–viisikymppinen kirjallisuuden suomentaja ja kirjailija. Siihen ei tarvita mitään myyttistä lahjakkuutta, siihen tarvitaan hyvää onnea, jonkinlaista jääräpäisyyttä, jonkinlaista pakkomielteisyyttä tilaisuutta paneutua kirjoittamiseen – ja syvällä masennusoireiden alla kaiken aikaa kukkinutta katteetonta, mutta yhtä kaikki pinttynyttä optimismia.

Itämaisen viisauden, tai itämaisen kliseen mukaan kaikkeen pitäisi pystyä suhtautumaan kuin aloittelija. Ehkä niin, mutta ei totisesi nosta mielialaa, kun yrittää väsätä suomennosta tai romaania ja tuntee itsensä osaamattomaksi aloittelijaksi. Kun suomentaja ja kirjailija ovat ainoita ammatteja joita on kuvitellut osaavansa, ainoita ammatteja joissa on oikeastaan viihtynyt, ja ammatteja joissa haluaisi jatkaa eläkeikään saakka – tai pidemmällekin, koska tällä työhistorialla eläkkeestä tulee väistämättä niin pieni, että jotain on varmaankin pakko tehdä silloinkin. Optimismille on näissä hommissa totisesti käyttöä.

Mutta onneksi on sellaisiakin päiviä, että välillä hupenevat optimismivarannot saavat täydennystä, kun voi täydestä sydämestään tuntea olevansa ammattimainen kirjailija ja ammattimainen kirjallisuuden suomentaja.

Kun saa käsikirjoituksen loppuun, sen valtavan, epämääräisen materiaalikasankin.

Kun käsikirjoituksesta syntyy kustannustoimittajan – tai, Hunanin tapauksessa, kahden kustannustoimittajan – avulla painettu kirja.

Kun avaa Kirjavälityksen postittaman paketin, jossa on painokoneelta tuoksuvia lämpimäiskappaleita.

Kun egosurffaa netissä, ja löytää lehtiarvostelun tai kirjabloggauksen, joka ei olekaan nuiva tai hapan.

Tai kun tulee aamun uintireissulta kotiin, huomaa että kustantamosta on soitettu, soittaa takaisin ja kuulee, että oma romaani, minun romaanini!,  on valittu Finlandia-palkintoehdokkaaksi.

Kun lukee tuttavien ja tuntemattomien kommentteja ehdokkuudesta, sitä valtavaa innostusta jonka ehdokkuus heissä herätti.

Kun joku tulee hakemaan signeerausta kirjaan. Kun saa kutsun kunniavieraaksi  Turcoseen, Finnconiin tai tänne Lokaconiin.

Silloin tuntee olevansa kirjailija. Silloin on vähän parempi kestää niitäkin päiviä, jolloin Paskatekstikeiju on ripotellut taikapölyä käsikirjoitukselle ja huijarisyndrooma on täydessä kukassa. Sillä vaikka suurin osa kirjailijoista on omissa oloissaan viihtyviä ujoja introvertteja, ei olisi mitään järkeä kirjoittaa niitä kirjoja pelkästään itselleen, omaan pöytälaatikkoon itselle ihailtaviksi. Ihminen on yhteisöllinen eläin, aitososiaalinen eläin aivan kuten muurahaiset ja kaljurotat, ja introverttikirjailijakin on ja haluaa olla osa yhteisöä, kirjoittajien ja lukijoiden yhteisöä. Se tekee tästä työstä tekemisen arvoista.

Kiitos.

Multia–Jyväskylä

Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.

Lauantain 19.10. ohjelma – Pääkirjaston Wolmarinsali

  • 10.30 Ovet avautuvat
  • 10.45–11.30 Tekoälystä huumoria
    Jarno Hietalahti
    Esitelmässä tarkastellaan huumorintajun edellytyksiä filosofisesta näkökulmasta. Huumorintaju vaikuttaa luontaiselta osalta ihmiselämää, mutta millainen käsitys huumorista tulisi luoda koneille? Huumorintaju ei ole pelkästään kyky keksiä vitsejä tai nauraa hauskuutuksille, vaan se on osa maailmankatsomusta. Niinpä jos tekoälylle halutaan luoda omaehtoinen huumorintaju, sen on pohjauduttava koneen omaan maailmankatsomukseen. Tämä saattaa olla kimurantimpi pulma kuin mitä nykyaikaiset nauravat koneet antavat ymmärtää.
  • 11.30–12.00 tauko
  • 12.00–13.00 Kunniavieras: kirjailija J. Pekka Mäkelä
    Helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä tunnetaan musikaalisesti lahjakkaana monipuolisena kirjailijana ja suomentajana. J. Pekka Mäkelän vuonna 2018 ilmestynyt romaani Hunan oli Finlandia-palkintoehdokas.
  • 13.00–13.45 Mielikuvitusta vai kulttuurieroja?
    Juho Mäntysalo
    Kulutamme paljon ulkomaalaista populaarikulttuuria. se on jännittävää ja yllättävää, mutta onko se aina spefiä? Esityksessä pohditaan mielikuvituksen ja kulttuurierojen sekoittumista toisiinsa, ja miten suomalaisen harrastajan tulisi niihin reagoida.
  • 13.45–14.15 tauko
  • 14.15–15.00 Puolieläviä ja kuolemattomia
    Katri Alatalo, Karoliina Heinola ja Oskari Rantala
    Oskari Rantala haastattelee kauhua kirjoittavaa Karoliina Heinolaa ja Katri Alataloa, joka kirjoittaa fantasiaa. Molempien tarinoita yhdistävät olennot, jotka eivät suostu kuolemaan.
  • 15.00–15.45 Tuomiopäivän tuppisuut Tatu Ahponen
    Tatu Ahponen kertoo suomalaisesta äärioikeistoscifistä 20- ja 30-luvuilla, superaseista, Suur-Suomi-fantasioista ja vastaavista asioista.

Tervetuloa!

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.