Kategoria: sf

Ohi on con

Tämänvuotinen Finncon helteisessä ja välillä miltei aavemaisen hiljaisessa Turussa on päättynyt, ja tämäkin conivieras on kotiutunut ja setvinyt kameransa ja kännykkänsä muistikorttien sisällön.

Itse conipaikalla Turun yliopiston Natura- ja Quantum-rakennuksissa ei ollut hiljaista. Väkeä riitti ymmärtääkseni runsaasti suunnilleen kaikkiin ohjelmanumeroihin. Ei voi kuin ihailla, miten hyvin tapahtumaa hallinnoiva conitea ja muut vapaaehtoiset saivat homman tälläkin kertaa toimimaan. Iso käsi, hatunnosto ja kolminkertainen kowtow. Siinä porukassa on todellisia sankareita.

Ihailematta ei voi olla myöskään monien conivieraiden näkemää vaivaa pukujensa suhteen. Perinteiset naamiaiset jäivät minulta tällä kertaa väliin, mutta käytävillä ehti kyllä nähdä vähintäänkin vilaukselta aikamoisen joukon vaikuttavia ilmestyksiä.

Itse olin tällä kertaa ohjelmassa mukana kahdessa paneelikeskustelussa. Lauantaina keskusteltiin otsikolla ”Elääkö kirjoittamisella?” Saara Henrikssonin johdolla. Sain paneelin jälkeen kiitosta siitä että leväytin dataheittimen valkokankaalle omat lainauskorvauslaskelmani viime vuodelta: toivon mukaan se(kin) antoi hieman realistista kuvaa minkälaisista summista on kyse – vaikkakin minä olen lainauskorrvausten suhteen eräänlaista kultapossukerhoa: summia laskettaessa nimittäin kääntäjä lasketaan tasaveroiseksi tekijäksi kirjailijan kanssa, joten isoimmat lainauskorvauspotit osuvat käytännössä sellaisille kääntäjille, joiden nimissä on paljon runsaasti lainattuja nimikkeitä.

Kirjailijan toimeentulosta puhuttaessa mietimme Saaran sekä muiden panelistien Helena Wariksen, Maria Turtschaninoffin ja Jani Saxellin kanssa, annoimmeko kirjailijan pärjäämisestä liian synkän tai liian valoisan kuvan. Totta on, että oikeastaan me kaikki viisi olemme onnistuneet pärjäämään aika hyvin yhdistämällä (vain muutaman tonnin vuodessa tuottavaan) kirjailijuuteen esimerkiksi toimittajan, opettajan tai kääntäjän töitä. Totta on myös, että suurin osa ammattimaisiksikin lasketuista kirjailijoista saa päätoimeentulonsa muualta eikä välttämättä kuulu meidän laillamme apuraha-kultapossukerhoon.

Kun Saara paneelin aluksi halusi meiltä yhden sanan vastaukset keskustelun otsikkokysymykseen, oma vastaukseni olikin ”Toisinaan”.

Mietin etukäteen, olisiko minulla oikeastaan mitään sanottavaa sunnuntain ”Kuuluisuuden kirot” -paneelikeskustelussa, jossa minun lisäkseni Mirka Ulannon tentattavina olivat paljon suurempaa valtavirtahuomiota saaneet Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja Tuuli Hypén. Mutta paneelista muodostui luultavasti toiseksi hauskin keskustelu missä muistan coneissa koskaan olleeni. (Vuoden 2006 Paasitorni-conin ”Vikings in Space” -keskustelu on edelleen aikalailla ylittämätön.) Asiaakin puhuttiin muun muassa siitä miten kukakin katsoo aiheelliseksi sijoittaa rajoja julkisuudelle – otetaanko perhe mukaan, päästetäänkö kuvaajat kotiin?– ja siitä onko kaikki julkisuus sittenkään hyvästä.

Tästä oli hyvä jatkaa kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, Anu Holopaista, Marko Hautalaa ja J. S. Meresmaata, jotka keskustelivat yhtä lailla hyvässä ja rennossa hengessä kirjailijuuden iloista ja suruista, yllätyksistä ja opetuksista.

Eero Suoranta piti erittäin kiinnostavan esitelmän kiinalaisen scifin historiasta ja nykypäivästä aina keisarivallan loppuajoista nykypäivän nettikirjailijoihin. Tämä merkitsee sitä että ”näihin kirjailijoihin pitäisi perehtyä” -pino kasvoi saman tien Han Songilla, Wang Jinkangilla ja He Xillä, kunhan olen saanut ensin luettua loppuun ”neljän suuren nimen” länsimailla tunnetuimman tekijän Liu Cixinin Hugo-palkitun trilogian – jonka ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema muuten ilmestyy syksyllä suomeksi Aula & Co:n kustantamana ja Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Suomennoksen lukeneena voin vakuuttaa että kirja on erinomainen ostos, eikä vain sen takia että englanninkielinen kirjallisuus dominoi aivan liikaa Suomen käännösmarkkinoita.

Minulla oli tällä kerralla tilaisuus olla conissa mukana juhlistamassa myös vastajulkaistua kirjaa, jonka kekoon kannoin omankin korteni. Pasi Karppasen toimittama Valitut – Suomen presidenttien salainen historia (Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti) on eräänlainen jatkuvajuoninen novellikokoelma, jonka kahdestatoista kirjoittajasta kukin perehtyi yhden presidentin tekemisten lisäksi toistensa novelleihin niin, että kirjan halki kulkee vissin spefistinen jatkumo. Itse tulin aikoinaan valinneeksi kohteekseni Mannerheimin, osittain kiinnostuksesta hänen vuosisadan alussa tekemäänsä parivuotiseen Aasian-ratsastukseen, jonka sitten ujutin oleelliseksi osaksi pikku tarinaani vanhenevan presidentin viimeisestä työpäivästä.

Illanvietto – tai illanvietot, jos tarkkoja ollaan – on oleellinen osa conia, paikka todeta olevansa keskellä omaa heimoaan, jossa voi spekuloida kaikenlaisella kummallisella ja kiinnostavalla ilman että saa syrjäsilmällä kummallisia katseita, oppia uusia asioita alasta jos toisestakin, sekä ennen kaikkea tutustua uusiin ihmisiin ja tavata pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Panimoravintola Koulun pihaterassi oli tukahduttavan päivän jälkeen leppeän lämmin ja suloisen varjoinen, joten siellä kelpasi istua, kierrellä ja keskustella hyvän matkaa sunnuntain puolelle saakka.

Kun Finncon 2018 päättyi, oli häkellyttävää kävellä hälisevän conikansan keskeltä kaupunkiin, jossa ei tuntunut liikkuvan ainoatakaan ihmistä, autoista puhumattakaan. Edes jalkapallon loppuottelu ei ollut vielä alkanut. Vain joenrannan puistoissa oli muutama ihminen nauttimassa kelistä.

Jotenkin tuntuu, että minun coniraporttini ovat vuodesta toiseen onnellisia vuodatuksia tyyliin ”siellä oli hienoa, harmi jos et ollut paikalla, mutta tule ensi vuonna”. Juttu vain on niin, että minulla on ollut coneissa jotakuinkin aina tosi mukavaa ja tällainen ujo introverttikin voi siellä tuntea olevansa osa heimoa – ja kirjailija/suomentajana vieläpä kohtuullisen arvostettu osa heimoa. Ei sille mitään voi, kyllä se itsetuntoa hivelee.

Siitä syystä lienen mielihyvin paikalla ensikin vuonna. Jyväskylä-conin kunniavieraslista on ainakin vaikuttava: Kersti Juva, Raine Koskimaa, Cheryl Morgan & Charles Stross.

Kirjan kalterit

Yksi Jani Saxellin Hesarin Hunan-arviossa verrokkina mainitsemia kirjailijoita oli Margaret Atwood. Tällaiset maininnat ovat aina kiinnostavia, etenkin minun kaltaiselleni kirjailijalle jolla on isoja, rumia ja ammottavia aukkoja kirjallisessa sivistyksessään: vinkkaukset ovat tilaisuuksia löytää arvostetuista kirjailijoista sielunsisaria ja -veljiä – tai ainakin lukemisen arvoisia kirjoja.

Näinä aikoina Atwoodin lukeminen on helppo aloittaa Orjattaresi-kirjasta (Handmaid’s Tale, suom. Matti Kannosto 1986), joka ei tokikaan ollut niitä kirjoja mihin Jani viittasi, vaan pinnalla kirjan pohjalta tehdyn televisiosarjan vuoksi. Kirja on joka tapauksessa kuulunut hypoteettiseen ”tuo pitäisi lukea” -kasaan jo siitä lähtien kun siitä ensi kertoja kuulin muutama vuosikymmen sitten.

Perusasetelma lienee useimmille jo tuttu: Fundamentalistikristityt ovat tehneet verisen vallankaappauksen ja muuttaneet Yhdysvallat Gilead-nimiseksi teokratiaksi, joka käy jatkuvaa sisällissotaa kapinallisia vastaan. Tiede, etenkin lääketiede, on nyt syntiä ja Saatanasta. Koska ihmisten hedelmällisyys on romahtanut jo ennen vallankaappausta ympäristömyrkkyjen sun muiden syiden vuoksi, hedelmällisiksi arvioiduista naisista on tehty eliittipariskuntien orjattaria vain yhtä ainoaa tarkoitusta varten: heidän on tarkoitus tuottaa pariskunnalle lapsi. Lisääntymiselle tarpeellisesta siitostapahtumasta on tehty rituaali, jossa paikalla on myös lapsensaannissa epäonnistunut vaimo ja jossa kenenkään ei ole tarkoitus nauttia mistään (yhtään sen enempää kuin ejakulaation aikaansaamiseksi on välttämätöntä). Synnytyksen jälkeen orjatar siirtyy johonkin toiseen taloon samoihin hommiin – tai, jos hänen ei enää katsota olevan hyödyksi synnyttäjänä, hänet siirretään ”siirtokuntiin” töihin jossa hän ei luultavasti elä enää kovinkaan kauan.

Kaikelle tälle löytyy tietenkin perustelu Raamatusta, sopivia kohtia sopivasti kopioimalla, leikkaamalla ja liimaamalla.

Kirjan kertojana toimii yksi tällainen orjatar, jolla ei ole (enää) omaa nimeä. Hän on isäntänsä nimen mukaan ”Frediläinen”. Vallankaappauksesta on sen verran vähän aikaa, että hän muistaa vielä edeltäviä aikoja – ja myös oman silloisen avioliittonsa, ja oman lapsensa josta ei ole kuullut mitään vuosiin. Hän on uusi tulokas isäntänsä talossa, mutta talo ei ole hänen ensimmäinen sijoituspaikkansa. Hän tietää mitä häneltä odotetaan. Hän osaa käyttäytyä. Nöyryys ja tilanteeseen sopeutuminen ovat parhaita vaihtoehtoja tilanteessa, jossa pienimmätkin merkit toisinajattelusta merkitsevät viranomaisväkivaltaa ja, hyvin todennäköisesti, brutaalia kuolemaa. Näin toimii myös talouden muu palvelusväki, joka tuntuu sisäistäneen heitä sortavan arvomaailman paljon vahvemmin kuin sortava isäntäväki. Toisaalta talon kolme palvelijaa jäävät suurimmassa osassa kirjaa ohimennen mainituiksi sivuhenkilöiksi, kun kertojan huomio keskittyy isäntään ja emäntään, jotka kummatkin kapinoivat heitä hyödyttävää (tai ainakin ”hyödyttävää”) järjestelmää vastaan kumpikin omilla, salaisilla tavoillaan.

On selvää, että vuonna 1985 julkaistuun alkuteokseen on vaikuttanut voimakkaasti Iranin islamilainen vallankumous 1970-luvun lopulla. Se on selvää jo ennen kuin lukija pääsee kaukaisessa tulevaisuudessa pidettyyn tieteelliseen konferenssiin sijoitettuun mainioon epilogiin, jossa Iran ja Gilead mainitaan samanveroisina esimerkkeinä ”1900-luvun lopun monoteistisista teokratioista”. Atwood on halunnut selvästikin korostaa, että kristinusko taipuu hyvin helposti samanlaisiin ääritulkintoihin kuin islam. Samasta uskonnostahan niissä on pohjimmiltaan kyse, ainakin minun nähdäkseni: molemmissa on sama jumala, melkein kaikki profeetat ovat samoja, Jeesus on tärkeässä roolissa (toisessa jumaluutena, toisessa profeettana) ja molemmissa tärkeällä sijalla on Kirja, jota voidaan tulkita kirjaimellisesti kulloiseenkin tarpeeseen sopivat kohdat valikoiden. (Ja molemmat ovat ainakin kausittain suhtautuneet erittäin vihamielisesti ja tuomitsevasti kaikkiin muihin uskontoihin.)

Ei kirjassa ole kuitenkaan kyse pelkästään pintapuolisesta poliittis-uskonnollisesta varoitussanomasta. Atwoodin kertoja – ja hänen lähipiirinsä hahmot – tietävät oikein hyvin olevansa pönkittämässä epämiellyttäväksi kokemaansa järjestelmää, ja ymmärtävät syitäkin. Pelon sijaan pääpontimena on oikeastaan turvallisuuden ja jatkuvuuden tunne. Kertoja muistaa yhä entistä opiskelija- ja perhe-elämäänsä ennen vallankaappausta silloisessa liberaalissa Mainessa, ja hyvistä ja rakkaista asioista huolimatta muistoissa on vahvasti esillä epävarmuus ja pelko huomisesta. Hän oli taustansa ja työnsä suhteen sen verran koulutettu ja hyvätuloinen että hän pääsi nauttimaan ”vapaan” yhdysvaltalaisen yhteiskunnan todellisistakin vapauksista eikä vain vastuista, mutta taloudellisen tilanteen tuoma turvallisuudentunteen hiven ei poistanut jatkuvaa pelkoa ja ahdistusta – eikä sattumanvaraisen katuväkivallan uhkaa. Nyt, Gileadissa, ei ole mitään epävarmaa: hän tietää mitä hänen pitää tehdä, hän tietää miten hänen käy jos hän tekee ja tietää miten käy jos hän ei tee.

Teos on pääosin tunnelmiltaan hyvinkin rauhallistempoinen ja pohdiskeleva. Gileadilaisten arkipäivässään kohtaama (fyysinen ja henkinen) yhteiskunnallinen väkivalta sivuutetaan yleensä nopeasti, enimmäkseen tuntuu että kertoja istuu yksin huoneessaan pohtimassa asioita – kunnes hänen maailmansa, maailmankuvansa ja elämänsä alkaa vähitellen muuttua yllättäviltä tahoilta ilmaantuvien asioiden vuoksi. Ratkaisu toimii erinomaisesti, etenkin kun teksti – ja Kannoston suomennos – on hyvin soljuvaa ja miellyttävää luettavaa.

Kirjan ja samannimisen televisiosarjan mahdollisista yhteyksistä toisiinsa en osaa tässä vaiheessa sanoa vielä mitään, sillä olen toistaiseksi nähnyt sarjasta vain ensimmäisen osan (jossa kyllä nähtiin mm. kohtaus joka kirjassa on vasta loppupuolella). Kirjaa kuitenkin voi vallan varauksetta suositella.

Pian on con

Suomen suurimpaan ei-kaupalliseen kirjallisuuustapahtumaan on enää vähän yli viikko! Juuri kun viime kesän Worldconista Helsingissä on juuri ja juuri ehditty toipua, vuoden 2018 Finncon pidetään Turun yliopiston tiloissa 14.–15. heinäkuuta.

Kenellekään ei liene yllätys, että minä aion olla paikalla. Olen tälläkin kertaa mukana myös ohjelmassa, tarkemmin sanottuna kahdessa paneelikeskustelussa:

Elääkö kirjoittamisella?
(lauantai 14.7. 13–13:45, sali XIV, Natura)

Millaisista puroista kirjailijan elanto koostuu? Työstään ovat kertomassa Maria Turtschaninoff, Jani Saxell, Helena Waris ja J. Pekka Mäkelä. Kassakoneen käyttäjänä toimii Saara Henriksson.

Kuuluisuuden kirot
(sunnuntai 15.7. 13–13:45, sali XX, Agora)

Monet meistä tavoittelevat mainetta ja kunniaa, mutta kuuluisuudella on kääntöpuolensakin. Vinkkejä aloitteleville julkimoille, miten mediahuomioon kannattaa suhtautua. Mirka Ulanto (pj.), Johanna Sinisalo, Tuuli Hypén, Magdalena Hai ja J. Pekka Mäkelä.

Notkun toki paikalla muutenkin molempina päivinä ja yritän ainakin päästä kuuntelemaan Eero Suorannan esitelmää kiinalaisesta scifistä (lauantaina 11–11:45, sali XVII), enkä vähiten siksi että olen vastikään lukenut Liu Cixinin syksyllä ilmestyvän Kolmen kappaleen probleeman (Aula & Co.) suomennosta. Valitettavasti missaan oman esiintymisen vuoksi Minttu Ollikaisen conin akateemiseen ohjelmaan sisältyvän esitelmän Real and Dream – Encounters in the Novels of the Reaalifantasia Group.

Jumalan hullun neljä nimeä

Jossakin läntisellä Venäjällä, lähellä Viron ja Suomen alueita, varttuu 1400-luvulla Arseni-niminen poika parantajataitoisen isoisänsä huomassa. Isoisä opettaa pojalleen yrttien käyttöä ja lukee tälle tuohisuikaleille kopioituja kirjoituksia, Raamatun tekstejä ja muita kertomuksia menneisyyden sankareista. Isoisän kuoltua Arseni jatkaa asumista tämän mökissä ja ottaa jatkaakseen parantajantointa. Hänen(kin) kykynsä lähentelevät yliluonnollisia: hän ei kykene parantamaan kaikkia luokseen tulevia, mutta niistä joita hän ei pysty auttamaan, hän kykenee kertomaan tarkasti kuolinhetken. Kuolevia on paljon, sillä seudulla riehuu ruton lisäksi muitakin kulkutauteja. Eräänä päivänä Arseni kohtaa metsässä tautien nujertamasta kotikylästään paenneen yksinäisen nuoren naisen, Ustinan, ja ottaa tämän asumaan luokseen. Niin kuin tavataan sanoa, asia johtaa toiseen, ja lopulta Arsenin vihkimätön Ustina-vaimo menehtyy synnytykseen poikavauvansa kanssa. Tämä musertaa Arsenin: hän on kuvitellut kykenevänsä hoitamaan synnytyksen omin päin, kehenkään toiseen turvautumatta, ja epäonnistunut tavalla joka on vienyt kahden ihmisen hengen. Hän ei enää kykene jatkamaan entistä elämäänsä, vaan lähtee vaeltamaan päämäärättömästi. Tie vie lopulta Pihkovan kaupunkiin, jossa hän ottaa edesmenneen vaimonsa – ja edelleen ainoan (yksipuolisen) puhekaverinsa ja uskottunsa – muistoksi nimen ”Ustin” ja rakentaa itselleen majanhökkelin nunnaluostarin puutarhan perille. Hänestä tulee ”Jumalan hullu”, ja epämääräisten vuosien ajan hän parantaa ruton riivamassa kaupungissa niitä joita pystyy auttamaan. Sieltä hänet löytää kaukaa Italiasta matkustanut Ambrogio, joka on koko ikänsä nähnyt merkillisen yksityiskohtaisia näkyjä tulevaisuudesta, ajankohdista joiden pitäisi olla monta sataa vuotta ennustetun maailmanlopun tuolla puolen.

Jevgeni Vodolazkinin romaani Lavr (”Luostari”) on saanut 2015 ilmestyneelle Elina Kahlan suomennokselle jossain määrin harhaanjohtavan nimen Arsenin neljä elämää. Vaikka Arsenin elämä taitekohdissa muuttuu, ei se ala missään mielessä alusta, puhtaalta pöydältä. Hänen nimensä sen sijaan muuttuu. Jotakuinkin yhtä harhaanjohtava on takakannen tekstin väite ”Arseni kulkee aikakaudesta ja kaupungista toiseen, läpi myllerrysten ja tuskaisten muodonmuutosten”. Ei Arseni matkusta ajassa (paitsi kuunnellessaan Ambrogion kuvauksia näyistään), hän vain elää useampaankin otteeseen (luultavasti) vuosikymmeniä tajuamatta ajan kulkua: sillä ei ole hänelle mitään merkitystä. Ainoa millä on merkitystä on Ustinan kuolema ja Arsenin siitä tuntema syyllisyys. Ainoa millä on hänelle merkitystä on sovitus. Sitä varten hän lähtee pitkälle matkalle, mutta sovitus löytyy lopulta aivan toisaalta.

Arsenia ympäröivä 1400–1500-lukujen taitteen länsivenäläinen maailma (johon hän ei aina kiinnitä kovinkaan paljoa huomiota) on sekin tavallaan ajaton, muuttumaton, itseensä ja perinteisiinsä käpertynyt. Se pelkää kulkutauteja ja odottaa maailmanloppua, mutta elää toisaalta jatkuvan muuttumattomuuden tilassa. Ei Arsenikaan tätä maailmaa muuta: hänestä tulee poismenonsa jälkeen yksi tarinoiden pyhistä miehistä, yksi monista joista voi kertoa tarinoita ja kirjoittaa niitä tuohenpalasille, ei ensimmäinen eikä viimeinen.

Maagiseksi realismiksi luettavissa olevan tarinansa ohella Arsenin neljä elämää kiehtoo siksikin, että se kuvaa (luullakseni varsin tarkasti) maailmaa, joka on ollut kovin lähellä meitä suomalaisia mutta josta tiedämme hämmentävän vähän. Tässä suhteessa tuli samanlaisia tuntoja kuin muutaman vuoden takaisella matkallamme Vienanmeren Solovetskiin. Ei Arsenin maailma tietysti ole kovin erilainen uskonpuhdistusta edeltäneen ajan Suomestakaan – tai siitä seudusta jota ruvettiin myöhemmin kutsumaan ”Suomeksi” – joten siinä mielessä sitä voi pitää miltei kotiseutuhistorian kuvauksena. Sujuvasti kirjoitettuna romaanina historiaan on helpompi perehtyä kuin tietokirjana, mutta on toki syytä muistaa että romaani on aina pohjimmiltaan mielikuvituksen tuotetta, miten paljon se sitten noudatteleekin todellisia (tai todellisiksi väitettyjä) tapahtumia.

Elina Kahlan suomennoskin on sujuvan ja toimivan tuntuinen, mutta minun silmääni tökkivät pahasti lukuisat lauseenvastikkeet, jotka oli erotettu päälauseistaan pilkuilla vastoin perinteisiä kirjakielen sääntöjä:

Aavistaessaan vitsauksen lähestyvän, he päättivät neuvotella Arsenin kanssa.

Nähdessään luostarin muurit, Arseni muisteli sinne lapsena Kristoforoksen kanssa tekemäänsä matkaa.

Tokihan tällainen kirjoitustapa on nykyään kohtuullisen yleistä blogi- ja muissa nettikirjoituksissa ja yleistynee aikaa myöten entisestään, mutta tällaisessa huolellisessa ja tyylillisesti harkitun vanhahtavassa kirjatekstissä se häiritsee ainakin minun silmääni. Jonkin verran. Ei tokikaan niin paljon, että se estäisi minua suosittelemasta Arsenin neljää elämää itse kunkin maagisesta realismista ja/tai hyvistä historiallisista romaaneista kiinnostuneen lukupinoon.

Toisiaan hipaisevat tarinat

Ursula K. Le Guinin alkuaan vuonna 1995 ilmestynyt Neljä anteeksiantoa (Four Ways to Forgiveness, suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2014) kuuluu Le Guinin tieteiskirjallisemman tuotannon keskeiset teokset sisältävään ”hainilaissykliin”. Sarjan perusasetelman mukaan ihmiskunta on levittäytynyt toista miljoonaa vuotta sitten Hain-nimiseltä planeetalta useisiin muihin aurinkokuntiin – myös Maahan* – minkä jälkeen yhteydet ovat katkenneet pitkäksi aikaa, ja eri siirtokunnissa kulttuuri ja biologia ovat kehittyneet omiin suuntiinsa. Lopulta hainilaiset ja heidän entiset siirtokuntansa alkavat ottaa toisiinsa varovaista yhteyttä. Syntyy ”Ekume(e)niksi” kutsuttu löyhä yhteisö, jonka nimissä kukin yhteydenpitoon halukas maailma voi vastaanottaa muilta planeetoilta saapuneita lähettiläitä. Lähettiläiden velvollisuuksiin kuuluu olla puuttumatta asemapaikkojensa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kulttuuriin tai tapoihin, riippumatta siitä miten vastenmielisiksi he ne kokevat – periaatteessa. Heidän on määrä olla tarkkailijoita pitkälti samanlaisessa mielessä kuin nykyisen maan kulttuuri- ja sosiaaliantropologit. (Le Guinilla oli tunnetusti sosiaaliantropologin koulutus.) Mutta voiko kukaan olla oikeasti vaikuttamatta ympäristöönsä vaikka yrittäisi?†

Neljän anteeksiannon neljä pitkää novellia sijoittuvat kahden asuttavan planeetan, Werelin ja Yeowen aurinkokuntaan. Ekumenin ensimmäiset lähestymisyritykset muutama sata vuotta aikaisemmin ja sen mukana (uudelleen) tullut avaruuslentotekniikka ovat saaneet wereliläiset levittäytymään aikaisemmin (ihmis)asumattomalle Yeowelle ryöväämään planeetan luonnonvaroja. Werelille oli jo kauan aikaisemmin kehittynyt hyvin jyrkkä ja jäykkä orjanomistajayhteiskunta, ja orjien riisto vain paheni Yeowella. Lopulta – osittain Ekumenin vaikutukseta – yeowelaiset ovat nousseet kapinaan ja saavuttaneet pitkän, verisen sodan päätteeksi itsenäisyyden – sekä tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa tosin miehet ovat huomattavati tasa-arvoisempia kuin naiset. Mutta tämäkin asiaintila on muutoksen kourissa.

YLE Teeman hienon Vietnamin sota -dokumenttisarjan myötä Neljää anteeksiantoa on helppoa tulkita allegoriaksi yhdysvaltalaisille niin traumaattisesta sodasta ja ylipäänsä siirtomaamiehitysten murenemisesta 1900-luvun mittaan, mutta niin yksinkertaisesta sanomasta ei ole kyse. Le Guinin monissa muissakin teoksissa esiin nousevat feministiset teemat näkyvät nekin hyvin voimakkaina, mutta ei tässä kirjassa ole kyse (pelkästään) niistäkään. Kolmas keskeinen teema on ajatus, jolla minä olen moninaisia kertoja puolustanut vanhan kunnon Babylon 5 -televisiosarjan usein mollattua viimeistä kautta: Yksikään sota ei lopu silloin kun viimeinen laukaus on ammuttu.

”Petoksia”-tarinan keskeinen henkilö on sodan jälkeen valtaannoussut yeowelaispoliitikko, joka on menettänyt asemansa korruption ja väärinkäytösten vuoksi. ”Anteeksiannon päivässä” keskiöön kohoaa Yeowessa taistellut ja raakuuksiin osallistunut upseeri, josta on sodan jälkeen tullut PTSD-oireinen henkivartija Ekumenin lähettiläälle. ”Kansan mies” alkaa Hain-planeetalta, maailmasta joka on yhtä lailla kiinni perinteissään kuin entiset siirtokunnat, ja siirtyy sitten päähenkilön lähettilästehtävän vuoksi Werelin orjayhteiskuntaan. Ja ”Erään naisen vapautuminen” kertoo orjanomistajien seksileluksi kasvatetusta naisesta, joka onnistuu lopulta pakenemaan ”kohtaloaan”, opettelee lukemaan ja päätyy itse opettajaksi. Toisten novellien keskeiset henkilöt vilahtavat kussakin tarinassa ohimennen. Le Guin -maiseen tapaan traagiset ja dramaattiset tapahtumat sattuvat enimmäkseen kulisseissa: tärkeämpää on pohtia, miten niistä voi mitenkään selvitä – miten toipua, voiko mitään saada anteeksi, voiko mitään antaa anteeksi.

Alkuteosta lukematta Jyrki Iivosen suomennos tuntuu enimmäkseen suhteellisen toimivalta ja tavoittaa tarinoiden kiireettömän, mietteliään tunnelman, mutta olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen kustannustoimittajan kanssa.

___
* Jep, biologisesti ottaen on ns. oikeasti selvää että Maan Homo sapiens on kehittynyt tällä samalla planeetalla varhaisemmista esi-isistä ja jos Maahan on tullut eliöitä muualta avaruudesta, ne ovat olleet miljardien vuosien takaisia yksisoluisia. Mutta tämä ei ole hainilaistarinoiden kannalta mitenkään oleellinen asia.

† Strugatskin veljesten klassikko Hankalaa olla jumala pohdiskelee tietysti samantyyppisiä asioita vähän samantapaisessa kontekstissa.

Yorubaodysseia

Vauraan miehen poika viettää päivänsä juomalla palmuviiniä. Isä palkkaa hänen avukseen juomanlaskijan, joka jatkaa tehtävässään vielä isän kuoleman jälkeenkin. Mutta eräänä päivänä juomanlaskija putoaa kesken työnsä palmusta ja kuolee. Poika ei saa enää haluamaansa määrää palmuviinia, ja juoman puutteessa ystävätkin kaikkoavat. Poika päättää lähteä Kuolleiden kaupunkiin etsimään juomanlaskijaansa houkutellakseen tämän takaisin töihin. Matkan varrella hän menee naimisiin hienon neidin kanssa, jonka on pelastanut vankeudesta irrallisten kallojen kylästä. Sitten juttu alkaa mennä vähän omituiseksi.

Tartuin hyllyssä pyörineeseen Amos Tutuolan Palmuviinijuoppoon (The Palm-Wine Drinkard and His Dead Palm-Wine Tapster in the Deads’ Town, 1952, suom. Reijo Tuomi, Kirjayhtymä 1963) tietäen kirjasta suunnilleen vain, että sitä pidetään afrikkalaisen kirjallisuuden klassikkona ja siinä on jonkinlaisia maagis-realistisia aineksia. Ensimmäinen reaktio lukiessa oli aikamoinen hämmennys. Mistä tässä on kyse ja miksi tämä teksti on niin omituista? Mitä suomentaja on tekstille oikein tehnyt?

Netistä tonkiessa selvisi, että en ole totisesti ollut ainoa hämmentynyt. Tutuolan ilmeisesti muutamassa päivässä kirjoittama vain vähän yli satasivuinen pienoisromaani on väliin luokiteltu primitiiviseksi roskaksi, väliin joycemaiseksi kielellä ja ideoilla leikittelyksi. ”Maagisesta realismista” ei missään nimessä ole kyse, sillä realismia kirjassa ei liene kovin montaa häivähdystä. Palmuviinijuoppo on pieni, homeerinen matka kuolleiden tai muuten vaan kummallisten olentojen kansoittamaan maailmankaikkeuteen, joka ilmeisesti lainailee vapaasti yoruba-kansan tarustoa ja myyttejä. Sellaisena se on syytä lukea, ja sellaisena se on, kun kerrontatapaan tottuu, vallan viehättävä outo pieni kertomus.

Ja, joka tapauksessa, se ilmeisesti aukaisi länsimaisten lukijoiden silmät monenlaiselle muullekin afrikkalaiselle kirjallisuudelle. Jo se riittää klassikonaseman varmistamiseen.

Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

744 594 merkkiä

Hunan on lähdössä painoon kuunvaihteessa, joten alkaa olla viimeiset ajat tehdä käsikirjoitukselle mitään. Virtuaalisella kirjoituspöydälläni on kustannustoimittaja-Stellan viimeiset kommentit ennen taiton aloitusta sekä taittopohjatiedostot – minähän olen perinteisesti taittanut omat kirjani itse, ja näin tapahtuu tälläkin kertaa. Vielä loppurypistys ja sitten nelivuotias paperilapsoseni muuttaa pois kotoa. Tällä hetkellä asia tuntuu… helpottavalta. Toiveikkaalta. Iloiselta. Lopultakin!

Myönteisiin tunnelmiin vaikuttaa tietenkin, että käsikirjoitus on saanut varsin vahvasti myönteistä palautetta niiltä, jotka sitä ovat eri versioina lukeneet. Kriitikoiden, bloggarien ja muiden ns. tavallisten lukijoiden kommentteja – ja sitä, tuleeko niitä ylipäänsä mistään ja keneltäkään – tarvitsee alkaa hermoilla vasta helmi-maaliskuun taitteessa, jolloin kirjan pitäisi pullahtaa painosta tekijän ja ostajien käsiin.

”Pidätkö sä tätä sun tähänastisena pääteoksenasi?” kysyi kustannusjohtaja käydessään meillä* lokakuussa, jolloin allekirjoitimme kirjan kustannussopimuksen. Kysymys tuntui hämmentävältä: minähän kyllä ajattelen itseäni spefi- tai ehkä jopa tieteiskirjailijana, joten tällainen sivuloikka historialliseen romaaniin (jossa on hieman maagis-realistisia aineksia) on kirjailijakuvassa jonkinlainen yleisestä kokonaisuudesta poikkeava väriläiskä.

Toisaalta tämä on – tietenkin – pitkäaikaisin, massiivisin, työläin ja (myös) mutkikkain kirjahankkeeni koskaan. Tämä on vaatinut enemmän pohjatyötä kuin yksikään aikaisempi romaani, joita niitäkään ei missään vedetty ihan hihasta paperille lukematta kohtuullisenkokoista kasaa lähdeteoksia. Tätä kirjaa on myös tehty varsin erilaisilla – eikä välttämättä paremmilla – työmetodeilla kuin aikaisemmin: huolimatta esimerkiksi Alas-romaanin kertojahahmojen erilaisista aikajänteistä minä kuitenkin kirjoitin kirjan lineaarisesti, alusta loppuun, siinä järjestyksessä kuin teksti on kirjassa. Hunanin henkilöiden tarinat muotoutuivat pieninä palasina, kohtaus sieltä ja toinen tuolta. Muutamissa episodeissa näkökulmahenkilö muuttui editointikierrosten mittaan. Pätkiä leikkautui pois, uusia pätkiä piti kirjoittaa täydentämään kokonaisuutta. Tästä syystä kirjan toimitustyökin on ollut pitkällisempää, työläämpää ja monivaiheisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sekavasta ja hajanaisesta kokoelmasta tapahtumia, kohtauksia ja keskusteluja on ollut leikattava, liimattava ja hiottava yhtenäinen, jäntevä tarinakokonaisuus. Kaikenlaisia pieniä sivupolkuja on toki edelleen jäljellä: kirjaan sisältyy esimerkiksi kaksi pientä satua. (Niistä toinen on muokattu kiinalaisesta kansantarinasta, toisen olen rakentanut muutaman parintuhannen vuoden takaisen historiallisen henkilön ympärille.)

On hyvin mahdollista – ja ehkä toivottavaakin – että monen lukijan mielessä tästä muodostuu minun (tähänastinen) pääteokseni. Toivon, että pikku sivuloikka vähän lähemmäksi kirjallisuuden keskikenttää auttaa uusia lukijoita havaitsemaan että kappas, tämmöinenkin kirjailija on olemassa tuolla kirjallisuuden sivurajan kupeessa, eivätkä sen tarinat olekaan niin pelottavia kuin mitä aikaisempien kirjojen aiheista tai kanteen painetusta ”scifi”-merkinnästä voisi kuvitella. Ehkä lukijat uskaltavat Hunanista rohkaistuneena tarttua sitten niihin muihinkin kirjoihin, aikaisempiin ja tuleviin myöhempiin. Ehkä myös muiden suomalaisen spefi-kentän loistavien kirjoittajien teoksiin. Ehkäpä Hunan on minun porttiteoreettinen pääteokseni.

Ei romaanien eikä spefiftävien romaanien kirjoittaminen tähän lopu, nimittäin. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme viideosaa kirjoittamatta, ja toivon itsekin ettei kaikkia osia joudu odottamaan yhtä kauan kuin ensimmäisiä. Tarkoitus on ollut käydä seuraavaksi numero kolmosen kimppuun. Paitsi että olen muutamana aamuna huomannut pohdiskelevani erästä toista kirjaideaa, joka mahdollisesti muodostaisi eräänlaisen prequelin eräälle tarinalle X, jonka olen tehnyt aivan toiseen formaattiin kuin kirjaksi ja jonka mahdollisesta kohtalosta kuullen lähikuukausina. Voi olla, että tämä vinkeä pikku hommeli ottaa ja kiilaa jonossa. Ehkä.

Sitä paitsi olisi mukavaa tehdä lisää kirjasuomennoksiakin. Syksyllä pääsin pitkästä aikaa maistamaan, millaista elämä oli ennen muutaman vuosiapurahan putkeani ja Hunaniin keskittymistä, kun suomensin miltei peräjälkeen Ernest Clinen Armadan ja Neil deGrasse Tysonin pienen astrofysikaalisen tietokirjan Tähtitiedettä kiireisille. Oli kertakaikkisen mukavaa tonkia vaihteeksi muidenkin ihmisten pääkoppaa kuin omaani.

___
* Päivi sattuu asumaan noin viidensadan metrin päässä meiltä ja piti etäpäivää. Mistään sen juhlallisemmasta ja prestiisipitoisemmasta ei ollut kyse.