Kategoria: suomentaminen

Sähköiset kämmenet

Kovin harvoin onnistun olemaan ajankohtainen lukemisteni suhteen. Poikkeustapauksiakin on. Kun Helsingin sanomien kulttuurisivut julkaisivat eilen kiinnostavan kahden laajan arvion koosteen uutuuskirjasta, minulla oli kyseisestä teoksesta lukematta enää satakunta sivua – osittain siksi, että Naomi Aldermanin Voiman (suom. Marianna Kurtto, Gummerus) teemat sivuavat hieman omaa tulevaa Wolandaani. Ja koska Gummerus sattui jakamaan kirjan ennakkopainosta joulukuussa kevätkauden julkaisujen esittelytilaisuudessaan, jonne minut oli Ernest Clinen Armadan suomentajana kutsuttu.

Voiman perusasetelma on yksinkertainen: jotkut nuoret naiset huomaavat eräänä päivänä voivansa antaa käsiensä kautta sähköiskuja, voimakkaampia tai heikompia. He huomaavat myös voivansa opettaa taidon toisille naisille. Miehillä tätä kykyä ei ole eikä tule, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joten seksuaaliseen (tai muuhun) naisiin kohdistuvaan väkivaltaan viehtyneet miehet huomaavat yhtäkkiä olevansa niinsanotusti kusessa – tai kuolleita. Koska naisten uusi kyky leviää nopeasti kaikkialle maailmaan, asiasta tulee nopeasti maailmanlaajuinen kulttuurillinen ja, väistämättä, poliittinen ilmiö. Saudi-Arabian äärimisogynistinen hallinto romahtaa naisten kapinaan ja hovi rahoineen pakenee ulkomaille. Niin sanottu miesten oikeuksien liike saa lopultakin ihan oikeaa ruikutettavaa ja pelättävää, ja joutuu pakenemaan nettiin ja maanalaiseksi terroristijärjestöksi.

Mutta tästä ongelmat vasta alkavat. Aldermanin näkemyksen mukaan ongelma ei pohjimmiltaan ole sukupuoli tai yhden sukupolven kohtuuton ja huonosti käyttämä valta, vaan valta sinänsä – valta, joka johtaa väistämättä väkivaltaan. Tätä Alderman vielä korostaa kauas tulevaisuuteen sijoittamassaan kehyskertomuksessa, jossa leikitellään toisenlaisella asetelmalla valetieteellisistä, mukabiologisista näkemyksistä sukupuolten tunnusomaisista luonteenpiirteistä ja niiden syistä.

Voima on monessa suhteessa perin tavanomainen poliittis-yhteiskunnallinen trilleri, välillä turhankin innostunut kuvaamaan silmittömän raakaa (seksuaalista) väkivaltaa vain väkivallan kuvaamisen riemusta. Aldermanin näkökulmahenkilöt eivät oikein jaksa nousta paperia paksummiksi, uskottavammiksi tai kiinnostavammaksi ihmisiksi, vaikka kirja on valottaakseen kuinka heidän (enemmän tai vähemmän kliseisiä) taustojaan. Mutta toisaalta se tekee trillerien perinteisiin perusasetelmiin juuri sellaisen pikku mutkan, että se pysyy aiheensa ja lähtökohtiensa puolesta myös kiinnostavana – ja se on verran sujuvasti kirjoitettu, että neljäsataa sivua tuli luettua vallan mielihyvin.

Tulosta työstä

Postissa odotti pitkästä aikaa paketillinen kirjoja. Viime kesänä Into-kustantamolle suomentamani Tim Peaken Kysy astronautilta – kaikki avaruudessa elämisestä (Ask an Astronaut) on ilmestynyt.

Olen juuri sen ikäinen, että vanhempani herättivät minut heinäkuussa 1969 katselemaan suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä (josta tulee puolen vuoden päästä kuluneeksi viisikymmentä vuotta). Luin myös seuraavina vuosina innokkaasti erilaisia ”avaruuden valloituksesta” kertovia tietokirjoja, joiden ennusteiden mukaan meillä pitäisi nykyään olla Kuussa vakituista asutusta ja Maan kiertoradalla isoja avaruusasemia. Kuussa ei ainakaan vielä asuta, mutta Maan kiertoradalla on kyllä melkoisen iso lukaali nimeltä Kansainvälinen avaruusasema eli ISS. Englantilainen Tim Peake työskenteli siellä parisen vuotta sitten kuuden kuukauden ajan ja kokosi hänelle esitetyistä kysymyksistä varsin mainion ja ainakin tällaiselle ”avaruusajan” kasvatille hyvinkin kiinnostavan kirjan. Kirjan suomentaminen oli jossakin suhteessa nostalgista paluuta 1970-luvun alkuvuosien innostuksiin.

Avaruusmatkailu ja avaruustekniikka eivät ole ehkä kehittynyeet yhtä vauhdikkaasti kuin tuolloin nuoruudessani unelmoitiin: osittain syynä on, toki, kaiken avaruuteen liittyvän tekniikan kalleus. Eikä touhu ole totisesti ihan riskitöntäkään, vieläkään. ISS on joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostava hanke monestakin syystä. Ensinnäkin kyseessä on kansainvälinen projekti ja sitä myöten ainakin jossain määrin erinomaista vastalääkettä kaikenlaiselle rajat kiinni -nationalismille. Sen lisäksi ISS on osaltaan tehnyt avaruudessa olemisesta ja siellä työskentelemisestä juuri sellaista arkista rutiinihommaa, jollaiseksi 2000-luvun alkupuolen avaruusmatkailua neljäkymmentä vuotta sitten uumoiltiin.

Monien muinoin lukemieni avaruuskirjojen lailla Peaken teoksen ensisijainen kohderyhmä lienee nuoriso, mutta leppoisasti etenevä teksti antaa kyllä ajateltavaa ja opittavaa aikuisillekin. Hieno hanke, ja kaiken lisäksi kerrassaan komeannäköinen kirja.

Tämä vuosi, jos joku

Facebookissa on kierrellyt loppuvuoden aikana meemi, jossa ihmisten toivotaan kertovan, mitä he ovat mielestään saavuttaneet päättyvänä vuonna 2018. Ideana on, että pienetkin asiat voivat olla merkittäviä, ja niinhän ne ovatkin. Monen kohdalla on saavutus voinut olla esimerkiksi, että on jotenkin onnistunut pitämään elämänsä, päänsä ja läheisensä koossa – tai onnistunut hakemaan apua.

Itse olen ollut vähän nolo ja ujo osallistumaan haasteeseen. Minun vuottani 2018 on niin vahvasti värittänyt yksi ainoa hanke, sen saattaminen valmiiksi neljän vuoden päkeltämisen jälkeen – ja hankkeen saama palaute.

Hunan on ollut minulle valtaisa projekti, mutta sen kutsuminen ”suurteokseksi” hämmentää minua edelleenkin. Aikaisempien kirjojen kirjoittamisen ja editoinnin yhteydessä olen piiskannut itseäni eteenpäin hokemalla mielessäni jotakin tyyliin ”joojoo, tää nyt on tällainen väliteos, lyödään tää nyt nopeasti kasaan niin että päästään sitten tekemään niitä oikeasti hyviä kirjoja…” Hunanin kohdalla mielessä on kuitenkin ollut koko ajan pikemminkin ajatus ”tämä, jos joku”. Tämä, jos joku, saa huomiota muuallakin kuin sf-fandomissa. Tämä, jos joku, saa palkintoehdokkuuksia. Kun maaliskuun ensimmäisenä päivänä pidettiin kirjan julkkarit Villa Kivessä (koska tämä kirja, jos joku, on julkkarien arvoinen), varauduin kuitenkin mielessäni siihen realistisempaan vaihtoehtoon, että kirja saa jälleen kerran muutaman kädenlämpimän arvion siellä täällä ja hiljaisuutta muualta.

Alkuun olikin aika hiljaista. Mutta sitten alkoi virrata arvosteluja ja bloggauksia, jotka tuntuivat enimmäkseen olevan yhtä ylistystä. Kaikkein hämmentävintä olivat oikeastaan suorat palautteet ihmisiltä: kollegoilta, ystäviltä, tuttavilta, jopa Hunanin keskushenkilön, Helvi-tätini tuttavilta ja entisiltä oppilailta.

”Tuntuu, että Hunan on ollut tämän vuoden kirjallisia tapauksia”, sanoi moneen kertaan palkittu ja lautakunnissa istunut runoilija- ja prosaistikollega yhteisen kirjailijaystävämme syntymäpäivillä marraskuun alussa. Kolme päivää myöhemmin, tullessani kotiin aamu-uinnilta, huomasin että Liken kustannusjohtaja oli soittanut minulle kertoakseen, että Hunan on valittu vuoden 2018 kaunokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksi.

Ehdokkuus ei sinänsä ole kovin paljon aiheuttanut lisähommia, eikä puhelin juuri pirise tai sähköposti laula haastattelupyyntöjä. Huomio on keskittynyt itse kirjaan, ja nekin kriitikot ja bloggarit jotka eivät ole teokseen ennen tarttuneet, ovat kiirehtineet lausumaan mielipiteitään. Hyvä niin. Oikeastaan upeinta koko ehdokkuudessa on silti ollut se ilo ja riemu, jota kaveri- ja ystäväpiiri on siitä tuntenut. Olen saanut kokea olevani mukava tyyppi, joka on tämän menestyksen ansainnutkin. Siitä ei voi kuin olla nöyrästi onnellinen ja yrittää pysyä jatkossakin mukavana tyyppinä.

Olen minä tietysti vuoden 2018 mittaan tehnyt muutakin kuin Hunanin. Kesän Finnconissa ilmestyi Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetin julkaisema novellikokoelma Valitut – Suomen presidenttien salainen historia, jossa on minun Mannerheimia käsittelevä tarinani nimeltä ”Varas”. Lisäksi olen väkertänyt parikin lähikuukausina ilmestyvää kirjasuomennosta. Josh Malermanin spefikauhuromaani Lintuhäkistä (Karisto) näyttää olevan Netflixissä myös elokuvaversio Bird Box. Tim Peaken Kysy astronautilta (Into) on mainio tietoteos Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä elämisestä ja työskentelemisestä.

Ensi vuosikin alkaa vaikuttaa sangen työteliäältä. Ensinnäkin tulin puhuneeksi itselleni deadlinen seuraavalle romaanille: Wolandasta pitäisi olla kustantamolle näytettävissä oleva käsikirjoitusversio ensi lokakuun alussa. Jos kässäri on kaikkien osapuolten mielestä riittävän hyvä ja editointi sujuu ripeästi, kirja saataisiin julkaisukuntoon kesäkaudelle 2020, jolloin jonkinlaisen julkkaritilaisuuden voisi järjestää Finnconin yhteydessä. Taiteen edistämiskeskuksen vuosiapurahan ansiosta pystyn keskittymään romaanin kirjoittamiseen täysipäiväisesti – joskin ihan alkuvuodeksi on näillä näkymin tiedossa pieni kirjallinen käännösprojekti.

Työteliäältä vaikuttavan vuoden vuoksi olen hieman keventänyt järjestötoiminnallista panostani: huomisesta alkaen en ole enää Helsingin kirjailijoiden hallituksessa. Kuusivuotinen hallitusputki on ollut antoisaa aikaa ja olen saanut olla loistavien tyyppien kanssa nostamassa järjestöä vähän murheellisesta alhosta aktiivisesti toimivaksi putiikiksi. Siinä sivussa olen saanut tutustua todella loistaviin tyyppeihin, joista muutamista on tullut läheisiä ystäviä. Uudessa hallituksessa on siinäkin kerrassaan loistavaa porukkaa, ja tulen taatusti olemaan mukana järjestön tapahtumissa ja tilaisuuksissa tavallisena rivijäsenenä.

Musiikkiakin on tarkoitus tehdä: olen viiden vuoden takaisen Studio Yrttimaa -levyn ilmestymisen jälkeen väkerrellyt lisää lauluja, joista olisi kiva saada lopultakin kasaan jonkinlainen albumi – todennäköisesti vain digitaaliseen levitykseen. Kunhan saan ääniteltyä kappaleista sellaisia versioita, joihin olen edes itse tyytyväinen.

Vuosi 2019 näyttää siis tällä hetkellä täältä katsoen vallan lupaavalta. Toivottavasti se on sitä myös sinulle, blogini lukija.

Pieni pyrähdys kääntäjästä kirjailijaksi

Kesä ja alkusyksy on mennyt aika pitkälti suomennostöissä, kahden kirjan verran. Siitä olen ollut iloinen: toisten tekstin kanssa puljaaminen on aikamoisen terapeuttista touhua oman tekstin tuottamisen lomassa. Sitä paitsi siitä saa palkkaa… ei kovin suurta palkkaa työmäärään nähden, mutta palkkaa yhtä kaikki. Ei kirjailija–suomentajakaan ihan pelkillä apurahoilla pysty elämään.

Sitä paitsi minulla on ollut jälleen kerran hyvä onni suomennettavaksi tarjottujen hankkeiden suhteen. Into halusi minun suomentavan Tim Peaken Ask an Astronaut -kirjan, jossa Peake vastaa hänelle tehtyihin kysymyksiin puolen vuoden rupeamastaan Kansainvälisellä avaruusasemalla ISS:llä, tehtävän vaatimasta monipuolisesta koulutuksesta, Maahan paluun jälkeisistä tunnelmista ja avaruuslennoista ylipäänsä. Astronauttiasiat ovat väistämättä sydäntä lähellä, olenhan sitä ikäluokkaa joka herätettiin seitsemänvuotiaana kesken unien katsomaan aamuöistä suoraa lähetystä Apollo 11:n kuuhunlaskeutumisesta. Tästä tapauksesta tulee ensi kesänä kuluneeksi viisikymmentä vuotta, joten luultavasti muitakin avaruus- ja avaruushistoria-aiheisia kirjoja ensi vuonna ilmestynee. Onneksi on aika epätodennäköistä, että niiden nimissä käytettäisiin 1970-luvun alkupuolen nuorisolle tarkoitettujen tietokirjojen naurettavaa ”avaruuden valloitus” -ilmausta. Avaruus on aika paljon isompi paikka kuin Maan ja Kuun välinen alue, ja tuolla logiikalla Vasco da Gama olisi voinut väittää valloittaneensa Intian valtameren kastettuaan isovarpaansa rantaveteen Portugalissa.

Toinen käännös, joka lähti Karistolle perjantaina, on Josh Malermanin vallan mainio spefi-kauhuromaani Bird Box, tulevalta suomenkieliseltä nimeltään ilmeisesti Lintuhäkki. Siinä missä kauhukirjallisuuden ja -elokuvataiteen klassikkoklisee on joutua suljetuksi pimeään taloon jossa ei näe oikein mitään, Lintuhäkissä vaarana on olla ulkona, kirkkaassa auringonpaisteessa ja nähdä… jotakin. Niinpä ihmiset sulkeutuvat sisään koteihinsa, ja jos on aivan pakko mennä ulos, laittavat siteen silmilleen. Ainakin minun mielestäni oikein toimiva romaani, toivottavasti käännökseni (sitten kun se on käyty läpi kustannustoimittajan kanssa) tekee tarinalle oikeutta.

Molemmat kirjat ilmestyvät jossakin vaiheessa kevätsesonkia. Sitä ennen on vielä syyssesongin kiihkeimmät kaksi kuukautta lokakuun loppupuolelta jouluun. Itse asiassa sesonki alkoi viimeistään Turun kirjamessuilta muutama viikko sitten, seuraavaksi ovat vuorossa vastaavat karkelot Helsingissä. Kevään kirjailijana minulla on tällä kertaa vain yksi esiintyminen:

Suomen Kirjailijaliitto esittää: Työn alla novelli

Miten novellin kirjoittaminen eroaa romaanin kirjoittamisesta? Millainen on hyvä novelli? Mitä novellille lajina kuuluu meillä ja maailmalla? Keskustelemassa Maritta Lintunen ja Erkka Mykkänen, haastattelijana J. Pekka Mäkelä.

Aika

Lauantai 27.10.2018, 17:30 – 18:00

Paikka

Töölö

Yritys

Suomen Kirjailijaliitto

Esiintyjät

Lintunen Maritta, Mykkänen Erkka, Mäkelä J. Pekka

(Ja, kuten nokkelammat–pokkelammat ehkä arvaavatkin, ”Töölö” ei tässä viittaa kaupunginosaan, vaan uuden nimeämiskäytännön mukaiseen esiintymislavaan Helsingin messukeskuksessa.)

Suomennosurakat on tehty, haastattelu on pian tehty, entä sitten sen jälkeen? Sitten on aika heittäytyä seuraavan romaanin kimppuun. Wolanda-työnimellä kulkeva kirjaidea on sekin eräänlainen historiallinen romaani, mutta tällä kertaa ei edestä 1990-luvun loppupuolen Helsinkiä eksoottisemmille seuduille ja kirjassa tulee olemaan spekulatiivisen fiktion aineksia paljon Hunania isommassa osassa. Itse toivon, että tämä tarina syntyy myös edellistä kirjaa vähän nopeammassa ajassa: tarkoitus on, että ainakin jonkinlainen muille näytettävässä kunnossa oleva käsikirjoitus olisi kasassa ensi vuoden loppuun mennessä.

Kirjan ideointia ja teemojen miettimistä olen tehnyt jo hyvän aikaa. Pian on aika siirtyä lukemaan lähdemateriaalia: tarkoituksena on hyödyntää (monen muun asian ohella) kirjailijaa, josta olisin tehnyt 1990-luvulla graduni, jos olisin graduni tehnyt. Hyllyssä hyvän tovin odottaneet teokset pääsevät lopultakin hyötykäyttöön.

Ohi on con

Tämänvuotinen Finncon helteisessä ja välillä miltei aavemaisen hiljaisessa Turussa on päättynyt, ja tämäkin conivieras on kotiutunut ja setvinyt kameransa ja kännykkänsä muistikorttien sisällön.

Itse conipaikalla Turun yliopiston Natura- ja Quantum-rakennuksissa ei ollut hiljaista. Väkeä riitti ymmärtääkseni runsaasti suunnilleen kaikkiin ohjelmanumeroihin. Ei voi kuin ihailla, miten hyvin tapahtumaa hallinnoiva conitea ja muut vapaaehtoiset saivat homman tälläkin kertaa toimimaan. Iso käsi, hatunnosto ja kolminkertainen kowtow. Siinä porukassa on todellisia sankareita.

Ihailematta ei voi olla myöskään monien conivieraiden näkemää vaivaa pukujensa suhteen. Perinteiset naamiaiset jäivät minulta tällä kertaa väliin, mutta käytävillä ehti kyllä nähdä vähintäänkin vilaukselta aikamoisen joukon vaikuttavia ilmestyksiä.

Itse olin tällä kertaa ohjelmassa mukana kahdessa paneelikeskustelussa. Lauantaina keskusteltiin otsikolla ”Elääkö kirjoittamisella?” Saara Henrikssonin johdolla. Sain paneelin jälkeen kiitosta siitä että leväytin dataheittimen valkokankaalle omat lainauskorvauslaskelmani viime vuodelta: toivon mukaan se(kin) antoi hieman realistista kuvaa minkälaisista summista on kyse – vaikkakin minä olen lainauskorrvausten suhteen eräänlaista kultapossukerhoa: summia laskettaessa nimittäin kääntäjä lasketaan tasaveroiseksi tekijäksi kirjailijan kanssa, joten isoimmat lainauskorvauspotit osuvat käytännössä sellaisille kääntäjille, joiden nimissä on paljon runsaasti lainattuja nimikkeitä.

Kirjailijan toimeentulosta puhuttaessa mietimme Saaran sekä muiden panelistien Helena Wariksen, Maria Turtschaninoffin ja Jani Saxellin kanssa, annoimmeko kirjailijan pärjäämisestä liian synkän tai liian valoisan kuvan. Totta on, että oikeastaan me kaikki viisi olemme onnistuneet pärjäämään aika hyvin yhdistämällä (vain muutaman tonnin vuodessa tuottavaan) kirjailijuuteen esimerkiksi toimittajan, opettajan tai kääntäjän töitä. Totta on myös, että suurin osa ammattimaisiksikin lasketuista kirjailijoista saa päätoimeentulonsa muualta eikä välttämättä kuulu meidän laillamme apuraha-kultapossukerhoon.

Kun Saara paneelin aluksi halusi meiltä yhden sanan vastaukset keskustelun otsikkokysymykseen, oma vastaukseni olikin ”Toisinaan”.

Mietin etukäteen, olisiko minulla oikeastaan mitään sanottavaa sunnuntain ”Kuuluisuuden kirot” -paneelikeskustelussa, jossa minun lisäkseni Mirka Ulannon tentattavina olivat paljon suurempaa valtavirtahuomiota saaneet Johanna Sinisalo, Magdalena Hai ja Tuuli Hypén. Mutta paneelista muodostui luultavasti toiseksi hauskin keskustelu missä muistan coneissa koskaan olleeni. (Vuoden 2006 Paasitorni-conin ”Vikings in Space” -keskustelu on edelleen aikalailla ylittämätön.) Asiaakin puhuttiin muun muassa siitä miten kukakin katsoo aiheelliseksi sijoittaa rajoja julkisuudelle – otetaanko perhe mukaan, päästetäänkö kuvaajat kotiin?– ja siitä onko kaikki julkisuus sittenkään hyvästä.

Tästä oli hyvä jatkaa kuuntelemaan Tiina Raevaaraa, Anu Holopaista, Marko Hautalaa ja J. S. Meresmaata, jotka keskustelivat yhtä lailla hyvässä ja rennossa hengessä kirjailijuuden iloista ja suruista, yllätyksistä ja opetuksista.

Eero Suoranta piti erittäin kiinnostavan esitelmän kiinalaisen scifin historiasta ja nykypäivästä aina keisarivallan loppuajoista nykypäivän nettikirjailijoihin. Tämä merkitsee sitä että ”näihin kirjailijoihin pitäisi perehtyä” -pino kasvoi saman tien Han Songilla, Wang Jinkangilla ja He Xillä, kunhan olen saanut ensin luettua loppuun ”neljän suuren nimen” länsimailla tunnetuimman tekijän Liu Cixinin Hugo-palkitun trilogian – jonka ensimmäinen osa Kolmen kappaleen probleema muuten ilmestyy syksyllä suomeksi Aula & Co:n kustantamana ja Rauno Sainion suoraan kiinasta suomentamana. Suomennoksen lukeneena voin vakuuttaa että kirja on erinomainen ostos, eikä vain sen takia että englanninkielinen kirjallisuus dominoi aivan liikaa Suomen käännösmarkkinoita.

Minulla oli tällä kerralla tilaisuus olla conissa mukana juhlistamassa myös vastajulkaistua kirjaa, jonka kekoon kannoin omankin korteni. Pasi Karppasen toimittama Valitut – Suomen presidenttien salainen historia (Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti) on eräänlainen jatkuvajuoninen novellikokoelma, jonka kahdestatoista kirjoittajasta kukin perehtyi yhden presidentin tekemisten lisäksi toistensa novelleihin niin, että kirjan halki kulkee vissin spefistinen jatkumo. Itse tulin aikoinaan valinneeksi kohteekseni Mannerheimin, osittain kiinnostuksesta hänen vuosisadan alussa tekemäänsä parivuotiseen Aasian-ratsastukseen, jonka sitten ujutin oleelliseksi osaksi pikku tarinaani vanhenevan presidentin viimeisestä työpäivästä.

Illanvietto – tai illanvietot, jos tarkkoja ollaan – on oleellinen osa conia, paikka todeta olevansa keskellä omaa heimoaan, jossa voi spekuloida kaikenlaisella kummallisella ja kiinnostavalla ilman että saa syrjäsilmällä kummallisia katseita, oppia uusia asioita alasta jos toisestakin, sekä ennen kaikkea tutustua uusiin ihmisiin ja tavata pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Panimoravintola Koulun pihaterassi oli tukahduttavan päivän jälkeen leppeän lämmin ja suloisen varjoinen, joten siellä kelpasi istua, kierrellä ja keskustella hyvän matkaa sunnuntain puolelle saakka.

Kun Finncon 2018 päättyi, oli häkellyttävää kävellä hälisevän conikansan keskeltä kaupunkiin, jossa ei tuntunut liikkuvan ainoatakaan ihmistä, autoista puhumattakaan. Edes jalkapallon loppuottelu ei ollut vielä alkanut. Vain joenrannan puistoissa oli muutama ihminen nauttimassa kelistä.

Jotenkin tuntuu, että minun coniraporttini ovat vuodesta toiseen onnellisia vuodatuksia tyyliin ”siellä oli hienoa, harmi jos et ollut paikalla, mutta tule ensi vuonna”. Juttu vain on niin, että minulla on ollut coneissa jotakuinkin aina tosi mukavaa ja tällainen ujo introverttikin voi siellä tuntea olevansa osa heimoa – ja kirjailija/suomentajana vieläpä kohtuullisen arvostettu osa heimoa. Ei sille mitään voi, kyllä se itsetuntoa hivelee.

Siitä syystä lienen mielihyvin paikalla ensikin vuonna. Jyväskylä-conin kunniavieraslista on ainakin vaikuttava: Kersti Juva, Raine Koskimaa, Cheryl Morgan & Charles Stross.

Ovien äärellä

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?

Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:

Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.

Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:

Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)

Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.

Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.

Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.

Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.

Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.

Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.

Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.

744 594 merkkiä

Hunan on lähdössä painoon kuunvaihteessa, joten alkaa olla viimeiset ajat tehdä käsikirjoitukselle mitään. Virtuaalisella kirjoituspöydälläni on kustannustoimittaja-Stellan viimeiset kommentit ennen taiton aloitusta sekä taittopohjatiedostot – minähän olen perinteisesti taittanut omat kirjani itse, ja näin tapahtuu tälläkin kertaa. Vielä loppurypistys ja sitten nelivuotias paperilapsoseni muuttaa pois kotoa. Tällä hetkellä asia tuntuu… helpottavalta. Toiveikkaalta. Iloiselta. Lopultakin!

Myönteisiin tunnelmiin vaikuttaa tietenkin, että käsikirjoitus on saanut varsin vahvasti myönteistä palautetta niiltä, jotka sitä ovat eri versioina lukeneet. Kriitikoiden, bloggarien ja muiden ns. tavallisten lukijoiden kommentteja – ja sitä, tuleeko niitä ylipäänsä mistään ja keneltäkään – tarvitsee alkaa hermoilla vasta helmi-maaliskuun taitteessa, jolloin kirjan pitäisi pullahtaa painosta tekijän ja ostajien käsiin.

”Pidätkö sä tätä sun tähänastisena pääteoksenasi?” kysyi kustannusjohtaja käydessään meillä* lokakuussa, jolloin allekirjoitimme kirjan kustannussopimuksen. Kysymys tuntui hämmentävältä: minähän kyllä ajattelen itseäni spefi- tai ehkä jopa tieteiskirjailijana, joten tällainen sivuloikka historialliseen romaaniin (jossa on hieman maagis-realistisia aineksia) on kirjailijakuvassa jonkinlainen yleisestä kokonaisuudesta poikkeava väriläiskä.

Toisaalta tämä on – tietenkin – pitkäaikaisin, massiivisin, työläin ja (myös) mutkikkain kirjahankkeeni koskaan. Tämä on vaatinut enemmän pohjatyötä kuin yksikään aikaisempi romaani, joita niitäkään ei missään vedetty ihan hihasta paperille lukematta kohtuullisenkokoista kasaa lähdeteoksia. Tätä kirjaa on myös tehty varsin erilaisilla – eikä välttämättä paremmilla – työmetodeilla kuin aikaisemmin: huolimatta esimerkiksi Alas-romaanin kertojahahmojen erilaisista aikajänteistä minä kuitenkin kirjoitin kirjan lineaarisesti, alusta loppuun, siinä järjestyksessä kuin teksti on kirjassa. Hunanin henkilöiden tarinat muotoutuivat pieninä palasina, kohtaus sieltä ja toinen tuolta. Muutamissa episodeissa näkökulmahenkilö muuttui editointikierrosten mittaan. Pätkiä leikkautui pois, uusia pätkiä piti kirjoittaa täydentämään kokonaisuutta. Tästä syystä kirjan toimitustyökin on ollut pitkällisempää, työläämpää ja monivaiheisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sekavasta ja hajanaisesta kokoelmasta tapahtumia, kohtauksia ja keskusteluja on ollut leikattava, liimattava ja hiottava yhtenäinen, jäntevä tarinakokonaisuus. Kaikenlaisia pieniä sivupolkuja on toki edelleen jäljellä: kirjaan sisältyy esimerkiksi kaksi pientä satua. (Niistä toinen on muokattu kiinalaisesta kansantarinasta, toisen olen rakentanut muutaman parintuhannen vuoden takaisen historiallisen henkilön ympärille.)

On hyvin mahdollista – ja ehkä toivottavaakin – että monen lukijan mielessä tästä muodostuu minun (tähänastinen) pääteokseni. Toivon, että pikku sivuloikka vähän lähemmäksi kirjallisuuden keskikenttää auttaa uusia lukijoita havaitsemaan että kappas, tämmöinenkin kirjailija on olemassa tuolla kirjallisuuden sivurajan kupeessa, eivätkä sen tarinat olekaan niin pelottavia kuin mitä aikaisempien kirjojen aiheista tai kanteen painetusta ”scifi”-merkinnästä voisi kuvitella. Ehkä lukijat uskaltavat Hunanista rohkaistuneena tarttua sitten niihin muihinkin kirjoihin, aikaisempiin ja tuleviin myöhempiin. Ehkä myös muiden suomalaisen spefi-kentän loistavien kirjoittajien teoksiin. Ehkäpä Hunan on minun porttiteoreettinen pääteokseni.

Ei romaanien eikä spefiftävien romaanien kirjoittaminen tähän lopu, nimittäin. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme viideosaa kirjoittamatta, ja toivon itsekin ettei kaikkia osia joudu odottamaan yhtä kauan kuin ensimmäisiä. Tarkoitus on ollut käydä seuraavaksi numero kolmosen kimppuun. Paitsi että olen muutamana aamuna huomannut pohdiskelevani erästä toista kirjaideaa, joka mahdollisesti muodostaisi eräänlaisen prequelin eräälle tarinalle X, jonka olen tehnyt aivan toiseen formaattiin kuin kirjaksi ja jonka mahdollisesta kohtalosta kuullen lähikuukausina. Voi olla, että tämä vinkeä pikku hommeli ottaa ja kiilaa jonossa. Ehkä.

Sitä paitsi olisi mukavaa tehdä lisää kirjasuomennoksiakin. Syksyllä pääsin pitkästä aikaa maistamaan, millaista elämä oli ennen muutaman vuosiapurahan putkeani ja Hunaniin keskittymistä, kun suomensin miltei peräjälkeen Ernest Clinen Armadan ja Neil deGrasse Tysonin pienen astrofysikaalisen tietokirjan Tähtitiedettä kiireisille. Oli kertakaikkisen mukavaa tonkia vaihteeksi muidenkin ihmisten pääkoppaa kuin omaani.

___
* Päivi sattuu asumaan noin viidensadan metrin päässä meiltä ja piti etäpäivää. Mistään sen juhlallisemmasta ja prestiisipitoisemmasta ei ollut kyse.

Arkista

Viime viikkoina on vietetty perin arkista kirjailijaelämää ainakin tässä taloudessa. On editoitu Hunanin käsikirjoitusta (jälleen kerran), on editoitu Armadan suomennosta. On tullut ääniteltyä muutama uusi versio omista lauluista, kun Armadan käännöstyön viimeisten viikkojen ajaksi itselleni julistama biisintekokielto hellitti. On tullut nikkaroitua muuatta taloyhtiön ikkunaruutuprojektia.

Facebookissa on (vaihteeksi) kiertänyt arkihaaste, jossa pitäisi kuvata mustavalkoisia kuvia arjesta, vailla ihmisiä. Kotona ja pihalla pyöriessä on tullut räpsittyä muutamia muitakin kuvia, joten jatkan tätä arkipäivitystä kuvallisessa muodossa.

Pikkujoulukausi on sentään päässyt alkamaan, joten toisinaan on tämä kirjailija/kääntäjä päässyt piipahtamaan kotiympyröistä vähän maalikylämäisempiinkin maisemiin, edes hetkeksi.

(Laitoin tuon edellisen Oum-bloggauksen kommentoinnin kiinni, koska se tuntuu houkuttelevan tavallistakin enemmän roskapostikommentteja. Voi tieten olla, että robotit käyvät seuraavaksi tämän merkinnän kimppuun.)