Kategoria: suomentaminen

Ja mulla on paperiakin siitä

·

Käväisin eilen hakemassa Rosebudin uudesta Kluuvin myymälästä samaisen firman kustantamon julkaiseman suomennokseni Adrian Tchaikovskyn vinkeästä fantasiaromaanista Lukinvalo (alkuteokseltaan Spiderlight). Tämä kirja on, tavallaan, eräänlainen virstanpylväs suomentajanurallani. Se on ensimmäinen käännökseni, jonka kanteen suomentajan nimi on painettu.

Jotkut kustantajat ovat ulkomailla ja viime vuosina Suomessakin ottaneet tämän normaalikäytännökseen. On joitakin kääntäjiä – nimiä kyllä tulee mieleen luultavasti sinullekin – joiden nimi kirjan kannessa on laadun tae, myyntivaltti. En luultavasti kuulu tähän pieneen mutta arvostamaani kategoriaan – vaikka toki pyrin tekemään niin ladukasta jälkeä kuin suinkin pystyn – mutta silti. On se hytkäyttävää.

Tämä on ollut muutenkin hyvän mielen hanke. Luin ensimmäisen Tchaikovskyni vajaat puolitoista vuotta sitten arvostamani tiedelehti New Scientistin sf-palstan innoittamana. Shroud oli sen verran vaikuttava teos, että viestittelin tutulle kustantajalle suosittelun ja ilmaisin kiinnostukseni. En saanut edes sähköpostikuittausta. Kun viime kesänä sitten julkistettiin tämän kesän Finnconin kunniavieraat, lähetin uuden viestin, että Tchaikovsky olisi nyt niin kuin aika ajankohtainen. En saanut edes sähköpostikuittausta. Joulun alla tapasin Rosebudin pomon Hannu Paloviidan* eräissä bileissä, ja hän sitten totesi, että olikin pitänyt ottaa yhteyttä käännösprojektin tiimoilta…

Koska aikaa alkoi olla vähän, käännettävän kirjan valinnassa jouduttiin ottamaan huomioon kaksi oleellista kriteeriä: Sen piti olla lyhyt, ja mielellään ei myöskään osa mitään sarjaa. Tchaikovsky on aivan käsittämättömän tuottelias kirjailija, ja tekee paljon kirjasarjoja (kuten Children of Time ja The Tyrant Philosophers), joiden osat tuppaavat olemaan yli kuusisataasivuisia. Onneksi bibliografiasta löytyi myös tämä alle kolmesataa sivua laaja yksittäisteos. Ensimmäinen Tchaikovsky-teos on siis herran fantasiatuotantoa eikä tieteiskirjallisuutta, kuten ensimmäiset innostuksenkohteeni. Mutta mikäpä siinä, kun kyseessä on erinomainen ja monitasoinen teos. Alun vähän tolkienmaisesta ”hyvisten retkikunta pahaa lordia vastaan” -asetelmasta päädytään varsin nopeasti paljon kiinnostavampiin kuvioihin.

Hyvää mieltä on tuonut myös paluu suomennoshommiin. En viisivuotisen kirjailija-apuraha-aikani kuluessa mitenkään kieltäytynyt tekemästä käännöksiä, mutta niitä ei vain tarjottu. Toki tämä tarkoitti sitä että minulla oli enemmän aikaa kirjoittaa ja muokata Denuja, mutta olen kyllä huomannut että käännösten tekeminen oman tekstin välissä tekee hyvää sekä mielentilalle että tekstintuottokyvylle. Nyt oman romaanin tuhertaminen tuntui väliin perin kivireenvetohenkiseltä touhulta, mutta kyllähän se sitten tuli kirjoitettua valmiiksi. (Denut saadaan toivon mukaan julkaistua ensi vuoden Finnconissa, jos kaikki käy hyvin ja kustantaja on sitä mieltä, että kirja on julkaisun ja kustannustoimittamisen väärti.)

Tämän käännöstyön parissa oli pitkästä aikaa tunne, että minulla on, itse asiassa, ihan julmetun kiva duuni. Sen verran mukava, että se melkein korvaa pienituloisuuden ja taloudellisen epävarmuuden. No, melkein.

Ja kivoja duuneja tarjottiin sitten, yllättäen ja eri kustantajalta, heti perään lisää. Kuunvaihteessa on minun ensimmäisen Holly Black -suomennokseni Rohkeuden (Valiant) deadline. Ja sen jälkeen kolmas mainio romaanisuomennoshanke, sekin taas vähän erilaista spekulatiivista fiktiota.

Niinmuuten: Adrian Tchaikovsky on tavattavissa Rosebudin Postitalon myymälässä (Postikatu 2, Helsinki) 9. heinäkuuta kello 17, päivää ennen Finnconin alkua. Paikalla toki minäkin.

___

* Tunnemme Hannun kanssa jo 1980-luvun alun ainejärjestökuvioista, ja sittemmin myös monista työjutuista. Käännösurani alkoi 1990-luvun loppupuolella silloin vielä itsenäisessä Like-kustantamossa (jota Hannu toimitusjohti) ja olin muutaman vuoden firmassa päivätöissäkin graafikkona ja kustannustoimittajana.

Käännännäinen ja muuta luovistelua

·

Työasioiden suhteen takana on muutaman kuukauden verran hermostunutta odottelua ja sen jälkeen tiivis käännösrupeama, jonka jälkeen on vuorossa vähintäänkin yhtä tiivis oman kirjan editointirupeama ennen uutta tiivistä käännösrupeamaa. No, oikeastaan kahta.

Kesti hyvän matkaa vuodenvaihteen yli ennen kuin saatiin sopimukset kuntoon siitä, että pääsin kääntämään ensi kesän Finncon-kunniavieraan Adrian Tchaikovskyn ensimmäistä suomennettavaa romaania. Olin jo viime vuoden alkupuolella lukenut häneltä tuoreen tieteisromaanin Shroud ja ehdotin sen suomentamista eräälle toiselle kustantajalle, vielä uudelleen sen jälkeen kun tieto kunniavieraudesta oli julkistettu. Kustantamo, jonka kanssa olen tehnyt aikaisemmin yhteistyötä, ei edes vastannut sähköposteihin kummallakaan kerralla. Loppuvuodesta sitten satuin tapaamaan muissa yhteyksissä kustannustoimintaan(kin) palanneen vanhan kaverin, Rosebudin Hannu Paloviidan, ja kävi ilmi että hän olikin aikonut ottaa minuun yhteyttä Tchaikovsky-suomennosasioissa. Osittain kiiresyistä herran laajasta, runsassarjaisesta ja -sivuisesta scifi- ja fantasiaromaanituotannosta valikoitui työstettäväksi yksi harvoja alle 300-sivuisia romaaneja, nimeltään Spiderlight tai, kuten suomennoksen nimi nyt kuuluu, Lukinvalo.

Lukinvalon ensimmäisen luvun nimestä voi aavistella, että tässä lähdetään hieman tolkienmaisista asetelmista, mutta niissä ei totisesti pysytä. Asetelma särkyy matkan (kirjaimellisesti!) varrella erinäisiä kertoja, ja lopulta… no, lukekaa itse.

Pitkän, turhauttavan ja välillä ahdistavankin oman tekstin kimpussa päkeltämisen jälkeen oli suorastaan riemastuttavaa päästä taas käännöksen kimppuun, etenkin kun tykkäsin tästä kirjasta hyvinkin paljon. Tiukasta aikataulusta huolimatta työ valmistui ajallaan. Tokihan siinä on vielä korjailtavaa, muokattavaa ja editoitavaa, kun toimittaja käy tekstiä läpi tiukalla katseellaan, mutta niin kuuluu ollakin.

Kommentteja odotellessa olen palannut oman romaanikäsikirjoitukseni pariin. Kyllä tuosta tekstistä kirja tulee, mutta kiireellä sitä ei kannata tehdä. Näillä näkymin Denut tullaan julkaisemaan ensi vuoden kesällä, ehkäpä Finnconissa. Työstettävää siis piisaa.

Jahka saan tämän romaanin kakkosversion kustantamon nähtäväksi, edessä on uusi käännösrupeama, kiireprojekti sekin. Ja sen jälkeen on sovittuna kolmas suomennoshanke. Nämä ovat hyvin, hyvin iloisia asioita, sillä viisivuotinen apurahakausi päättyi vuodenvaihteessa, ja palkkiotuloille on siksi(kin) kova tarve. Minulta ei ole tullut muutamaan vuoteen omia teoksia eikä käännöksiä, ja jälkimmäisten suhteen ehdin jo pahoin pelätä, että kustantajat ovat kokonaan unohtaneet minun olemassaoloni. Viime vuoden puolella viestittelin parille kustantajataholle tyyliin ”hei, minä täällä”, mutta ne viestit eivät ole ainakaan vielä poikineet hankkeita. Onneksi nämä kolme hanketta putkahtivat sitten enemmän tai vähemmän, köh, pyytämättä ja yllätyksenä.

Musiikkiakin on tekeillä, on toki ollut jo hyvän tovin. Itsekseen lauluja kirjoitellessa, äänitellessä ja nikkaroidessa on kovin vaikeaa sanoa itselleen: ”No niin, nyt nämä ovat valmiit. Ei enää muutoksia.” Nikkaroiminen jatkuu, jatkuu, jatkuu… Olin aika pitkälti sitä mieltä, että minulla on kymmenkunta laulua valmiina niin, että tarvitaan vain pientä miksausten viilailua että niistä saadaan kohtuullisen hyvä albumikokonaisuus. Tulin sitten erääseen niistä lisänneeksi miksaukseen toisen, aikaisemmin hyllyttämäni bassoraidan, jonka olin tehnyt eri soittimella. Tuplabassosoundi kuulosti sen verran makealta, että rupesin tuplaamaan bassoja niihinkin biiseihin, joissa ennestään oli vain yksi basso… no, katsotaan miten käy ja miten kauan vielä kestää, ennen kuin suostun uskomaan, ettei noita teoksia saa enää parannettua. Toivottavasti pian.

Elämäkertaa etsimässä

·

Kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista parikymppisenä 1980-luvun alussa: minusta musiikkityylissä oli paljon samaa henkeä kuin punkissa ja uuden aallon musiikissa: ”Älä kaunistele vaan sano niin kuin asiat on.” Oli väistämätöntä törmätä tämän kiinnostuksen myötä pian Robert Johnsonin nimeen. King of the Delta Blues Singers -LP kuului jotakuinkin välttämättömiin hankintoihin. Lehdistä, levykansista ja kirjoista luetut hajanaiset tiedot miehestä kutkuttivat mielikuvitusta. Soittotaidoton poika, joka katosi ja palasi muutaman kuukauden kuluttua mestarimuusikkona. Tummasävyisissä lauluissa seikkaili outoja olentoja. Niissä kerrottiin tienrististä, ja huhuttiin että hän oli käynyt tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa: soittotaito mulle, sielu sulle. Esiintyvä muusikko, joka oli niin ujo – tai salaileva soittotekniikkansa suhteen – että suostui teksasilaiseen hotellihuoneeseen pystytetyssä tilapäisstudiossa soittamaan vain selin huoneessa odotteleviin muihin muusikoihin. Mustasukkaisuusmurhan uhri vain kaksikymmenvuotiaana – tai kolmekymmenvuotiaana, lähteestä riippuen. Bluesmies, josta ei ole olemassa ainoatakaan valokuvaa.

Onnistuin myös osuttautumaan Tavastia-klubille 20. toukokuuta 1982, jolloin siellä esiintyi kaksi Johnsonin lähipiiriläisten maineessa ollutta muusikkoa, Johnny Shines ja Robert Lockwood Jr., joista jälkimmäisen vieläpä huhuttiin olevan Robert Johnsonin poika tai poikapuoli. (Huhua ruokki sekin, että usein hänen nimensä kirjoitettiin muodossa ”Robert Jr. Lockwood”.)

1990-luvun alussa tietoja alkoi tulla lisää. Julkaistiin laajalla tausta-artikkelilla varustettu The Complete Recordings -boksi, syy jonka vuoksi ostin ensimmäisen cd-soittimeni. Ilmestyi Peter Guralnickin pienoiselämäkerta Searching for Robert Johnson, jonka suomensin puhdetöinäni. (Suomennos julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin nimellä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä.)* Myös kaksi valokuvaa Johnsonista julkaistiin. Niin boksin kuin Guralnickin kirjankin yhteydessä mainittiin moneen kertaan musiikkihistorioitsija Robert ”Mack” McCormick ja tämän 1970-luvulta asti tekeillä ollut laaja Robert Johnson -elämäkerta nimeltä Biography of a Phantom. Molemmilla kirjoittajilla oli ollut pääsy ainakin osaan McCormickin aineistosta, ja niin näissä teksteissä kuin muissakin Johnson-yhteyksissä mainittiin julkaisemattomuudelle sama syy: McCormick oli luvannut jollekin informantilleen, ettei teosta julkaista tämän elinaikana. Jokin vanhan Guitar Playerin juttu vahvisti oman arvaukseni: McCormick oli tavoittanut Johnsonin murhaajan, ja koska Yhdysvalloissakaan murha ei vanhene koskaan, tämä joutuisi edesvastuuseen jos nimi ja tunnustus julkaistaisiin.

Joten ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaa.

Ja odottaa.

Alkoi näyttää siltä, että tämä informanttihenkilö oli aikamoisen sitkeähenkinen tyyppi, tai ollut todella nuori myrkyttäessään 27-vuotiaan bluesmiehen vuonna 1938.

Vuonna 2015 tuli tieto Mack McCormickin kuolemasta. Se siitä sitten, taisin ajatella.

Joulun alla tulin syystä tai toisesta tehneeksi jonkun Johnsoniin liittyvän nettihaun, ja kävi ilmi että saman vuoden keväällä oli ilmestynyt Biography of a Phantom – A Robert Johnson Blues Odyssey (Smithsonian Books, 2023) -niminen kirja, jonka kirjoittaja on Robert ”Mack” McCormick. Vaikka muutamakin arvio teki selväksi ettei tämä ole ihan se odotettu elämäkerta, olihan se pakko tilata ja lukea.

Kirjan toimittajan John W. Troutmanin laajoista alku- ja jälkisanoista selviää paljon tämän projektin vaiheista. McCormick kärsi pahenevista mielenterveydellisistä ongelmista, joihin alkoi liittyä myös paranoiaa, ja hän kirjoitti Johnson-elämäkertaansa aina vain uudelleen 1970-luvulta kuolemaansa asti. ”Lupasin odottaa että X kuolee” oli pelkkä hätävalhe julkaisemattomuudelle. Pakkomielteinen uudelleenkirjoittaminen kävi perheen hermoille: McCormickin tytär kertoo oppineensa vihaamaan kirjoituskoneen ääntä työhuoneesta. Isän kuoltua hän hävitti tämän kirjoituskoneet, mutta onneksi päätti kuitenkin lahjoittaa ”Hirviöksi” nimeämänsä arkiston Smithsonian-instituutille. McCormick ajautui myös juridisiin riitoihin sekä tapaamiensa Johnsonin siskojen että muiden blueshistorian tutkijoiden kanssa. Tästä syystä julkaistusta kirjasta on jätetty pois siskojen haastatteluista peräisin ollut materiaali, vaikka muuten teos on ilmeisesti hieman siistitty ja toimitettu versio McCormickin ensimmäisistä ja selväpäisimmistä kirjaversioista 1970-luvun puolivälistä.

(Kirjasta selvisi myös, että Johnsonin sisarpuoli Annye C. Anderson on ehtinyt julkaista jo nelisen vuotta sitten omat muistelmansa nimellä Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson.)

Tälle kirjalle sopisi paremmin Guralnickin kirjan nimi Searching for Robert Johnson kuin Biography, sillä kirja kertoo nimenomaan kauan sitten kuolleen, omana aikanaan perin vähän tunnetun muusikon jälkien etsinnästä Mississippi-joen alajuoksun maalaistaajamissa ja pikkukaupungeissa. Siinä mielessä teosta kannattaa ehkä lukea yhdessä Guralnickin kanssa, joka on puolestaan selkeästi elämäkerta. Vaikka McCormick tuntui olevan varsin taitava epämääräisten vihjeiden jäljittäjä – ja kyvykäs voittamaan vanhempien etelävaltiolaisten tummaihoisten ymmärrettävän pelokkaan epäluulon kyselemään ilmestynyttä nuorta valkoista herrasmiestä kohtaan – turhautuminen välittyy tekstistä erinomaisen selvästi. McCormick onnistuu kohtaamaan erään lyhyehkön suhteen jäljiltä syntyneen Johnsonin pojan, mutta sitten lisäselvittelyt eivät johda taas mihinkään, kunnes… ”Ai, tarkoitat varmaan Robert Spenceriä?”

Tämän jälkeen päästään elämäkerrallisempaan tekstiin, joka käsittelee lähinnä Johnson/Spencerin nuoruutta, sitä kuinka hän ensin hurahti vähäksi aikaa uskoon ja innostui sen jälkeen ensin huuliharpunsoitosta ja sitten kitarasta, jonka soittamista hän treenasi pitkän aikaa kokeneempien muusikkosukulaisten ja -tuttavien opastuksella. Lopussa on vielä, eräänlaisena epilogina, pieni fiktiivisehkö kuvaelma Johnsonin viimeisestä keikasta ja kohtalokkaasta pontikkapullosta, jonka joku toimitti soittajan kurkunkostukkeeksi.

Vaikka Biography of a Phantom on elämäkertana varsin torso, kirjana se on hyvinkin luistava ja valaiseva. McCormick on taitava kuvailemaan miljöitä, ihmisiä ja sitä kuinka (mustien) elämä on muuttunut Johnsonin elämän jälkeen niillä seuduilla joilla hän aikoinaan liikkui. Hänellä on myös sanansa sanottavana ”bluesmafiasta”, siitä valkoisten bluesintoilijoiden ja amatöörihistorioitsijoiden porukasta, johon hän myönsi itsekin kuuluvansa täysin jäsenoikeuksin.

Mutta Johnson-kirjallisuus tuskin päättyy tähän. Smithsonian-instituutin arkistoissa on ilmeisesti vielä yhtä ja toista, jota nyt ei voitu julkaista juridisista syistä. Toivottavasti kattava Robert Johnson -elämäkerta saadaan joskus aikaisesti. Mies ja hänen musiikkinsa ansaitsevat sen.

_______
* Jostakin käsittämättömästä syystä painettuun kirjaan päätyi äärimmäisen nolo virhe: väärä syntymäkuukausi. Alkuteoksessa se on oikein, käännöksessä väärin. Hävettää.

Paluu Keski-maahan

·

Joskus 1970-luvun puolivälissä perheemme lomaili Yleisradion työntekijöiden kestäsiirtolassa Suvisaaressa (eli Högkloppan-nimisellä Espoon Suvisaariston saarella). Syystä tai toisesta hieman toisella kymmenellä ollut minä ehti lukea mukaansa ottamat kirjat jo parina ensimmäisenä lomapäivänä, minkä vuoksi äitini luovutti minulle omaksi lomalukemisekseen ottamansa tiiliskiven nimeltä Sormuksen ritarit. Siinä suhteessa oli oiva asia, että ei ollut muuta lukemista, sillä kirjan alun miltei kulttuurantropologinen johdanto-osa olisi saattanut lannistaa nuorta mieltä ja saanut tarttumaan johonkin luistavampaan ennen kuin tarinassa olisi päästy ns. asiaan. Siinä suhteessa oli myös oivaa, ettei äiti ollut hankkinut tätä kohtuullisen suosittua kirjasuomennosta aivan tuoreeltaan: jos olisin joutunut odottelemaan tarinan kahta jälkimmäistä osaa kumpaakin vuoden, olisi saattanut tulla parku ja epätoivo. Tiiliskivi nimittäin humahti melkoisella vauhdilla. J. R. R. Tolkienin maailma osui, upposi ja vetosi.

Pikkusiskolleni kävi samoin muutama vuosi myöhemmin, ja lopulta kotimme ovessa luki hänen tekstaamanaan haltiakielinen toivotus pedo mellon a minno. Kolmiosainen Taru Sormusten herrasta taisi jäädä hänelle. Itse hommasin vasta 1980–90-lukujen taitteessa yhteisniteen pokkariversion (joka tunnetaan kansikuvansa mukaan Kaapuhemmo–painoksena), mikä ei ollut hyvä idea: teksti oli niin lukemisen kannalta ikävän pientä ja ahtaasti ladottua pränttiä. Mutta luettua sitäkin tuli, ja uppouduttua maailmaan. (Siinä mitassa että muistan silloisen avovaimoni ainakin kerran hermostuneen pahan kerran, kun yritin keskittyä lukemiseen hänen sijaansa – vaikka hänkin tykkäsi Tolkienista perin paljon.)

Kaapuhemmokirja ei muuttanut helmikuussa kanssamme uuteen kotiin, sillä jo toista vuotta on ollut tiedossa, että Kersti Juva on käymässä läpi – jälleen kerran – omaa (sekä osin Eila Pennasen ja Panu Pekkasen) Sormusten herra -käännöstä suomennoksen (ja Tolkienin kuoleman) 50-vuotisjuhlapainosta varten. Esimakuakin työstä oli ehditty saada sekä Kerstin eri tilaisuuksissa pitämien esitelmien sekä Matka suomeen– ja Tolkienin tulkkina -kirjojen käännös- ja käännöskorjailuesimerkkien ansiosta.

Tuhatsivuinen juhlapainos on massiivinen ja näyttävä järkäle. Alkuperäiset kolme kirjaa on nytkin ahdettu samoihin kansiin, mutta taitto ja ladonta ovat huomattavasti parempia kuin kaapuhemmopokkarissa: kirjasinkoko ei ole suuri, mutta luettavaa kokoa silti. Liitteet ovat aikaisempia versioita laajempia, sillä nyt on sukupuiden ja taustahistorioiden ohella mukana Tolkienin täysimittainen alkuperäinen selostus siitä miten hän on ”kääntänyt” keksimiensä westronin-, sindarin- ja quenyankielisten ihmisten ja paikkojen nimet englanniksi – lomitettuna Kerstin huomautuksilla siitä miten nimistö on sitten jatkojalostunut suomeksi. Lisäksi Kersti on kirjoittanut laajan tiivistelmän Tolkienin tulkkina -kirjan alkuaan esittelemistä muutoksista, korjauksista ja parannuksista käännökseen. Kirjan lopussa on vielä jotakin jota romaaneissa ei kovin usein näe: hakemisto.

Niin, ja lisäksi mukana on Tolkienin alkuperäisiä kuvituksia teokseen. Suurinta osaa kuvista hän ei suinkaan tarkoittanut julkaistaviksi, lähinnä ne olivat hänelle itselleen tukena paikkojen kuvauksissa. Väripainatussivut tekstin lomassa tekevät kirjaan joka tapauksessa mukavan vanhahtavaa tunnelmaa.

Nyt, melkein viisikymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen, itse tarinaan suhtautuu toki osin toisella tavoin kuin ennen teini-iän alkua. Tarinan järkähtämätön usko hyvien (ja huonojen!) luonteenominaisuuksien geneettiseen periytyvyyteen hyppää sieltä täältä silmille ja saa kiinnittämään huomiota myös siihen, miten vähättelevästi Tolkien suhtautuu maailmansa tummempi-ihoisiin tai ”kierosilmäisiin”, kellertäväihoisiin ihmisiin. Yksilöllisyyttä, jaloutta ja muita positiivisia ominaisuuksia löytyy lähinnä vaaleaihoisista lännen ja/tai pohjoisen asukeista, tarkemmin sanottuna miespuolisista asukeista. Koko kirjasarjajärkäleessä taitaa olla sitä paitsi yksi ainoa nainen – Éowyn – jolla on minkäänlaisia henkilökohtaisia luonteenpiirteitä, ja hänkin löytää elämälleen oikean suunnan ja onnen vasta kohdattuaan elämäänsä miehen ja tilaisuuden tulla kotiäidiksi. Muut naispuoliset ihmiset (tai haltiat) eivät pääse edes oikein kulisseiksi. Enkä tässä käy puuttumaan itse tarinan epäloogisiin kummallisuuksiin tai Keski-maan maantieteellisiin ja/tai geologisiin outouksiin.

Silti: lumous kantaa yhä edelleen. Myöhempien (oikean!) kulttuuriantropologian opintojen myötä johdanto ei enää tunnu niin raskaalta jankkaukselta, ja kun tarina pääsee alkuun, se kulkee aina Konnun leppoisista maisemista Tuomiovuoren jyrkänteille. Olisi vaikea kuvitella lukevansa tätä kirjaa pikku hiljaa – ei, tämä on (kuten, hih, nykynuoriso ehkä sanoisi) bingetettäväksi tarkoitettu kirja, hiljaisen viikonlopun täyttävä täräys, hiilijalanjäljeltään hyvin vähäinen matka eksoottiseen maahan ja aikaan.

En ole koskaan opetellut aikaisempia suomennosversioita niin perusteellisesti, että olisin tuosta vaan tunnistanut kohtia joissa muutoksen punakynän on ollut käytävä. Voin vain sanoa, että teksti luistaa, on sävykästä ja toimivaa kieltä. Luultavasti uusia versioita ei enää tule (vaikka kirjan painoonmenon jälkeen on kuulemma muutama pikkuvirhe vieläkin löytynyt, ja yhden merkityksettömän sellaisen bongasin itsekin). Tällä kyllä voi hyvin mennä, ja tähän kirjaan on sen painosta huolimatta kepeämpi tarttua kuin kaapuhemmoversioon.

Muutama kielellinen ärsy

· 4 kommenttia ·

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

· 2 kommenttia ·

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Kääntäjän uran kumpujen yöstä

·

Pitkään väitin aloittaneeni kirjallisuuden kääntäjän urani vuonna 1997 ilmestyneellä Christopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkerralla. Vasta vuosia myöhemmin muistin, että kyllähän minä olen kirjallisuutta kääntänyt aikaisemminkin, ja vieläpä sellaista lajityyppiä jota minulle ei ole sittemmin käännettäväksi tarjottukaan: sarjakuvalla. Minun nimeäni ei kyseisistä teoksista tosin löydy.

Äitini Riitta Mäkelä työskenteli Jaana-lehden toimittajana, kun lehteä julkaissut Lehtimiehet Oy päätti julkaista albumimuodossa sanomalehdissä, muun muassa Helsingin Sanomissa, pyörinyttä amerikkalaisen Gordon Bessin Punasulka– eli Redeye-strippisarjakuvaa. Albumeita tarjottiin käännettäväksi äidilleni, ja hän puolestaan nakitti tehtävään viisitoistavuotiaan poikansa, minut: käännökset julkaistiin äidin nimissä, ja hän kävi käännökseni huolella läpi, mutta pohjatyön tein minä (ja sain siitä jonkinlaista taskurahaa – tuskin käännöksistä äidillekään paljoa maksettiin).

Albumeita ei taidettu julkaista kovin montaa eikä niitä voi varsinaisesti pitää minään klassikkokamana: nyt kun taas muistin koko jutun ja tutkiskelin divaritarjontaa, onnistuin löytämään niitä kaksi – molemmat vuodelta 1977 – ja jouduin maksamaan niistä peräti vitosen hyväkuntoiselta kappaleelta.

Punasulka on peräisin kaikeksi onneksi jo katoamassa olevalta aikakaudelta, jolloin ”huumorissa” katsottiin täysin soveliaaksi pilkata yhteiskunnan heikompia, tässä tapauksessa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita. Sarjan ja sen keskushenkilön alkuperäinen nimi ”Redeye” viittaa suoraan alkoholiin ja alkoholismiin, ja juopottelevat intiaanit ovat stripeissä yleinen vitsinaihe – samoin Punasulan intiaaniheimon muukin kädettömyys ja hölmöys. Yhä edelleenkin tekohengitetyn Harald Hirmuisen lailla Punasulka on muka sijoittuvinaan historiallisella aikakaudelle (1800-luvun loppupuolelle), mutta sisältää tuon tuostakin nykyaikaan ja nykyajan kliseisiin liittyviä heittoja, kuten heimon poppamiehen, joka on kiinnostunut ainoastaan rahasta ja golfinpeluusta. Tai Punasulan lihavan ja muutenkin miestään isokokoisemman pirttihirmuvaimon Pikku Kukan, joka ei tietenkään osaa laittaa miehelleen hyvää ruokaa. Mitään muuta olemassaolon oikeutusta hahmolla ei tietenkään ole. Se ettei tällaista kamaa enää julkaista ei johdu sensuurista eikä mistään cancel-kulttuurista tai wokeismista vaan siitä, että tällainen ylimielinen ”huumori” on yksinkertaisesti typerää, tahditonta ja raukkamaista.

(Nimi ”Pikku Kukka” taitaa olla äidin ja minun keksintöä: muut keskeisimmät hahmot oli suomennettu jo aikaisemmin. Itse pidän Tanglefoot-hahmon suomentamista ”Kotivaloksi” varsin onnistuneena, kuka sen on sitten keksinytkin.)

Albumeissa on muutama pidempi tarina ja sitten liuta yksirivisiä strippejä. En taida jaksaa lukea niitä läpi, pikainen selailu kertoo että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään unohdettu helmi, ja käännöskin on… no, ihan ookoo, alkutekstiin verrattuna. Kai. Sitä paitsi ykkösalbumin kuplat on ladottu varsin rumalla fontilla ja kakkosalbumi tekstattu jokseenkin kamalalla käsialalla.