Kategoria: kulttuuri

Toinen Rooma (ennen kolmatta)

Historiasta aina kiinnostuneenakin joudun tuon tuostakin myöntämään, että on alueita joiden vaiheista tiedän häpeällisen vähän, eivätkä kyseessä ole läheskään aika mitkään täältä Pohjolasta katsoen kaukaiset tai eksoottiset tienoot. Isoja aukkoja tietämyksessäni on esimerkiksi yhdestä Euroopan merkittävimmästä myöhäisantiikin ja keskiajan valtiomahdista, jolla on ollut valtava vaikutus Suomen naapurimaan – ja Karjalan – historiaan ja henkiseen ilmapiiriin. Tarkoitan sitä valtiota, joka koulun historiankirjoituksessa ainakin minun aikanani kuitattiin lähinnä sivulauseissa nimellä ”Itä-Rooma”.

Paavo Hohtin tuore kuusisataasivuinen Bysantti – tuhat draaman vuotta (WSOY 2021) paikkaa ainakin jokusen aukon, mutta samalla jättää mielenpohjalle vähintään yhtä paljon kysymyksiä. Hohti myöntää esipuheessaan, että historiankirjoituksen pohjaksi käytettävissä on ollut arkeologisten löytöjen ohella lähinnä aikalaiskronikoita, jotka ovat keskittyneet enimmäkseen hallitsijoiden tekemisiin ja sotimisiin. Siinä mielessä Bysantin hiukan kuivakkaan ja välillä vähän luettelomaisen tekstin lukeminen oli liki nostalginen kokemus: tällä tavalla historiaa opetettiin ennen vanhaan. Tärkeintä olivat heidän hallitsijansa, heidän sukujuurensa, sukupuolielämänsä, sotansa ja muut touhunsa, ”rahvas” mainittiin vain poikkeustapauksissa ja silloinkin sivulauseissa.

Toisaalta tavallisen kansan jääminen sivummalle on mahdollistanut toistatuhatta vuotta pitkän historian tiivistämisen vajaaseen kuuteensataan sivuun, sillä paljon on kerrottavaa näinkin. Hohti aloittaa tarinan Rooman keisari Konstantinus I:stä 300-luvulla jaa., jolloin tämä perusti uudeksi hallintokaupungikseen Konstantinopolin (nyk. Istanbul), ja päättää tarinan 1400-luvun puoliväliin, kun osmanisulttaani Mehmed II:n joukot valloittavat tämän ”Toisen Rooman”, jolloin bysanttilainen keisarikunta lakkaa lopullisesti olemasta…

… tai ainakin siirtyy pohjoisemmaksi ”Kolmanteen Roomaan” eli Moskovaan, jonka suuriruhtinaille muutama viimeisen bysanttilaisen keisarisuvun tyttäristä naitettiin.

Toinen Rooma peri ensimmäisestä monen muun asian ohella huonot vallanperimyskäytännöt, mikä tarkoitti sitä että myös Konstantinopolissa vallanvaihdokset tapahtuivat sotkuisesti, johtivat usein kilpailevien vallantavoittelijoiden murhiin tai vähintäänkin silpomisiin – etenkin silloin jos kilpailijat sattuivat olemaan veljiä tai serkkuja ja siten yhtä ”oikeutettuja” keisariuteen – sekä mutkikkaisiin kanssahallitsijajärjestelmiin. Ehkä hieman yllättävästi ns. kansalla – käytännössä Konstantinopolin kaupungin asukkailla – oli ainakin toisinaan jonkin verran päätösvaltaakin hallitsijanvalinnassa, enimmäkseen kyllä huutoäänestyspohjalta kansankokouspaikkana käytetyllä suurella Hippodromilla. Toisinaan myös naisilla, keisarinnoilla, saattoi olla hyvinkin paljon valtaa, etenkin jos ”varsinainen” keisari sattui olemaan alaikäinen.

Yksinvaltaisessa järjestelmässä ongelmana on aina, että yksinvaltiaan tulisi kyetä loistamaan kaikilla hallinnon aloilla yhtä aikaa. Hohti ja ilmeisesti myös aikalaiset mittasivat hallitsijan kuntoisuutta ensisijaisesti sotilastaidoilla, ja kun bysanttilaisten hallitsijoiden sotataidot vaativat mukanaoloa sotaretkillä ja taistelukentillä, ja keisarikunta oli yleensä kaiken aikaa sodassa keskimäärin kahdella eri rintamalla eri puolilla valtakuntaa, on selvää että yleensä melkoinen osa muuta hallintoa jäi keisarin agendalla toissijaiseksi. Bysanttilaiskeisareilla oli vielä lisäriesana sekin, että heidän oli enimmäkseen oltava Konstantinopolin patriarkan rinnalla teologian asiantuntijoita aikana, jolloin kristikunta rakoili monen eri fraktion, opin ja harhaopin suuntaan. Keisarit eivät välttämättä aina olleet samaa mieltä patriarkkojensa kanssa, joten näiden päät olivat usein yhtä huterasti hartioilla kuin keisareiden itsensä. Jos keisari (tai useampi kanssakeisari) keskittyi sotaretkiin ja/tai uskonnollisiin kysymyksiin, saattoi valtakunnan taloudesta ja kansalaisten hyvinvoinnista huolehtiminen jäädä varsin vähälle huomiolle. Tokihan yksinvaltiaat delegoivat asioiden hoitamista alaisilleen, mutta historia on osoittanut (muuallakin) että yksinvaltiaiden kyky löytää nuoleskelevien suosikkiensa (ja/tai sukulaistensa) joukosta oikeita miehiä oikeisiin virkoihin on yleensä kerrassaan surkeaa. Bysantissa tämä johti usein kapinoihin, jotka joskus jopa onnistuivat keikauttamaan keisarin valtaistuimeltaan.

Silti tämä kakkosversio Rooman valtakunnasta kesti jotakuinkin koossa toistatuhatta vuotta, itse asiassa pidempään kuin ”alkuperäinen” Rooma, joskin Konstantinopolin hallitsijat katsoivat johtavansa samaa valtakuntaa Konstantinopolista jota oli aikoinaan johdettu Rooman kaupungista (ja sittemmin Ravennasta). Historiankartastoja katsellessa tulee helposti vaikutelma, että nuo toistatuhatta vuotta olivat pelkkää alamäkeä, sillä valtakunnan pinta-ala pieneni jatkuvasti. Todellisuudessa Bysantti pysyi kuitenkin sekä taloudellisena että kulttuurillisena suurvaltana hyvin pitkään, oikeastaan aina vuoteen 1204, jolloin neljännen ristiretken ainoaksi sotilaalliseksi saavutukseksi jäi Konstantinopolin miehitys ja silmitön ryöstäminen sekä ”kreikkalaisen” keisarin korvaaminen ”latinalaisella” yli viideksikymmeneksi vuodeksi.

Tämä episodi oli oikeastaan se viimeinen pisara, joka lopullisesti katkaisi ”idän” ja ”lännen” kristikuntien välit ja kasvatti jo aikaisemminkin hyvällä alulla olleen ”itäisen” epäluulon ”länttä” kohtaan – epäluulon, joka jatkuu yhä montaa Bysantin perintöä (ortodoksisen uskonnon ohella) vaalivalla Venäjällä, joka aikanaan omi tunnuksekseen jopa Bysantin viimeisen Palaiologos-keisarisuvun vaakunalinnun, jakomielisen kaksipäisen kotkan.

Etenkin Venäjän tämänhetkisen järjettömän Ukrainan sotaretken aikana Bysantin historiaa on vähän turhankin helppo peilata nyky-Venäjään, poimia yhtäläisyyksiä yksityiskohdista: niin tuntuu tekevän Venäjän ortodoksikirkkokin, tai ainakin ne jotka uskovat että ”Kolmas Rooma” on se lopullinen, joka kestää aina tuomiopäivään asti.

Toisaalta Bysantin ja myös sen ympäristön kansakuntien historia on erinomainen todiste siitä, miten liikkuvaisia ihmiset ovat, ja miten sattumanvaraisia väestöryhmien päätymiset sinne missä ne nykyään majailevat: esimerkiksi unkarilaiset ajautuivat nykyisen Unkarin alueelle (joka bysanttilaisena aikana tunnettiin ”Pannoniana”) ja turkkilaiset (osmanit) nykyisen Turkin tietämiin (”Anatoliaan”) jostakin paljon itäisemmiltä seuduilta vain, koska toiset kansanryhmät heitä sinne työnsivät. Valtioiden ja kansakuntien ”historialliset”, ”oikeat” ja ”ikuiset” rajat ovat enimmäkseen hyvin lyhytaikaisia ja keinotekoisia.

Vain viikko Coniin!

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Taas mä tahdoin mennä Lahteen

Vielä kaksi viikkoa sitten oli varsin epävarmaa, olisiko minusta menemään kolmen vuoden tauon jälkeen järjestettävään Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen. Koronaoireet jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ennen kaikkea lyhyiksi, ja oireetonta aikaa oli asianmukaisen kauan, joten uskaltauduin matkaan.

Kokouspaikka oli vaihtunut parin viime kerran Kansanopistolta Lahden uuden Malski-kulttuurikeskuksen Sammio-saliin, mutta muuten mentiin perinteisellä kaavalla. Torstai-iltana pidettiin Mukkulan kartanohotellin pihamaalla perinteinen Suomi – Muu maailma -jalkapallo-ottelu, jonka Muut voittivat – joskin joukkueen kommunikaatiokieli kuulosti silläkin puolella olevan suomi. Perjantaina ja lauantaina pidettiin Sammio-salissa sitten varsinaiset kokousrupeamat, yhteensä neljä alustuksia ja keskustelua sisältävää sessiota.

Venäjän raukkamainen hyökkäys Ukrainaan kuului keskusteluissa, etenkin kun yhdessä sessioista oli alustajina sekä Puolaan sotapakolaiseksi joutunut Iryna Tetera että Ukrainassa töitä tehnyt toimittaja/kirjailija Sami Sillanpää. Kokouksen Rivien välissä -teemaa kuitenkin käsiteltiin monilla eri tavoin, monenlaisin tavoin tulkiten: sensuuri (ja itsesensuuri) puhuttivat yleisemminkin, sillä alustajissa ja yleisössä oli monta entisessä Neuvostoliitossa elänyttä kirjailijaa ja kääntäjää, jotka oppivat nuorena että oleelliset asiat on sanottava rivien välissä, sillä riveille kirjoitettuna ne saattoivat johtaa kirjoittajansa ja lukijansa vakaviin vaikeuksiin. Kirjallisuuden muuttuva asema, ilmaisukeinot ja julkaisutavat puhuttivat nekin tänä e- ja äänikirjojen aikana, samoin se, onko taide yleensäkin kriisitilanteiden aikana turhaa ylellisyyttä – vai ase.

Keskustelujen ohella kokouksen ohjelmaan kuului julkisina yleisötilaisuuksina Lahden kirjastossa pidetty proosamatinea sekä kansainvälinen runoilta Wanhan Walimon salissa. Kokouksen (muutkin) osanottajat vetivät lisäksi omaa showta perinteisessä Open Mic -illassa.

(Tämän kamerani muistikortilta löytyneen kuvan otti silminnäkijähavaintojen mukaan Harri Hertell.)

Koronatoipilaisuussyistä olin etukäteen ajatellut jättäväni tällä kertaa lausumiset ja muut esiintymiset väliin, joten en ottanut mukaani kitaraa enkä pedaaleja perinteistä ”lausuntaa äänimaiseman kera” -numeroani varten. Mutta niin vain veri veti sittenkin lauteille, ja vetäisin Open Micin viimeisenä numerona säestyksettömän version Nedujen ”Maailmanpuu”-katkelmasta, jonka teksti sattui olemaan mukana aivan muista syistä. Teksti tuli luettua aikaisempaa innoittuneemmin ja kiihkeämmin, kun ei ollut kitaraa ja sen soittamista skarpattavana samalla kun luki.

Sitä paitsi kaksi aikaisempaa esiintyjää oli kyllä innoittanut ja innostanut pistämään kaikki peliin.

Suomalais-brasilialais-englantilainen lavarunoilija Francis North osoittautui paitsi erinomaiseksi jalkapallomaalivahdiksi, myös kertakaikkisen karismaattiseksi esiintyjäksi, joka loikki Runoilta-osuutensa aikana lavalla ja katsomossa ja esitti tekstinsä vimmaisella intohimolla. Tyylistä oli saatu esimakua jo Open Micissä, joten ihan yllätyksenä vedon voimallisuus ei tosiaankaan tullut.

Tämänkertaisen kokouksen lemppariesiintyjäni, T. S. Elliot -palkittu englantilaisrunoilija Joelle Taylor oli vakuuttava niin Open Micissä, Runoillassa kuin omassa paneelikeskustelu-alustuksessaankin (ja sitä paitsi ns. siviilissäkin aivan loistava tyyppi). Thatcherin aikojen homofobisen Section 28 -lainsäädännön aikana queer-kulttuurissa toimineena hänen ilmaisussaan on aiheellista vimmaa, katkeruuttakin, mutta myös valtavasti positiivista, rakentavaa energiaa.

Kirjailijakokous on nyt ohi. Vaikka aina välillä harmittaa että kokous on kutistunut (taloudellisista syistä) vain kaksipäiväseksi, myönnän monen kirjailija- ja kääntäjäkollegan tavoin, että kovin paljoa kauempaa ei introvertti olisi näin intensiivisiä päiviä jaksanut.

Onneksi kuitenkin jaksoin – Lahteen sunnuntaina tulleen S:n ansiosta – käydä tutustumassa kokouspaikka-Malskin kanssa samassa rakennuksessa sijaitsevaan Malva-taidemuseoon.

Malvan yläkerta on varattu suomalaisen muotoilun klassikoille pallotuolista vanhoihin mainosjulisteisiin – ja Lahden julistebiennaalin töihin – mutta kannustan sinua käymään ennen syyskuun puoliväliä katsomassa alakerrosten Piiloleikki-näyttely hollantilaisen muotoilijan Marten Baasin teoksista. En yleensä perusta kovin paljon videoteoksista, mutta Baas osaa tehdä niistä oikeasti kiinnostavia, näyttäviä ja oivaltavia. Eikä kyse ole pelkästään videoista, sillä kokonaisuuteen kuuluu paljon muutakin.

Sekä näyttely että varsinkin kokous synnyttivät myös jokusen varsin tarpeellisen ja kutkuttelevan idean tulevaan romaaniin, ja välillä olikin vaikeuksia pysytellä tapahtumien valokuvaajana (yksi Liwren vakikuvaajista oli joutunut jäämään pois, joten minua pyydettiin paikkaamaan) kun hinguin täyttämään muistikirjaa romaanisuunnitelmilla.

Sata mainiota laulua

Jokunen somettaja lienee pöyristynyt siitä, millainen valikoima sävelmiä on valikoitunut Vironniemen sanomien julkaisemaan listaan ”Maailman sadasta parhaasta laulusta”. Koska kyseinen lista (ja artikkeli) on maksumuurin takana, kerrottakoon että lehden toimittaja oli kysellyt joiltakin kymmeniltä suomalaisilta musiikkialan vaikuttajilta pariakymmentä kappaletta, jotka olivat heidän mielestään parasta juuri nyt. Tuloksista koottiin sitten lista, jonka ykkössijalle nousi Billie Holidayn klassinen tulkinta ”Strange Fruitista” – laulusta joka sattuu esittämään merkittävää osaa muutama vuosi sitten Rocknomicon-novellikokoelmassa julkaistussa tarinassani ”Merkillisiä hedelmiä”.

Tällainen listahan on väistämättä täysin subjektiivinen ja sattumanvarainen. Tästä syystä julkaisen, vaikka kukaan ei ole minulta kysynyt yhtään mitään, Tidal-palveluun tekemäni oman, subjektiivisen ja sattumanvaraisen listani sadasta mainiosta laulusta – tai sadasta minua melkoisesti miellyttävästä laulusta, jotka sattuivat tulemaan mieleen juuri nyt.

Listalla on aika paljon musiikkia, jota nykyään kutsutaan Americanaksi – siinä mitassa että laatimisen loppuvaiheissa rupesin runsaasta tarjonnasta karsimaan pois englanninkielisiä kappaleita, jotta tilaa olisi vähän enemmän muualtakin peräisin oleville helmille. Tästä syystä jokunen minulle rakkaan artistin mieluisa kappale on sitä paitsi listalla jonkun toisen esittämänä erinomaisena cover-versiona.

Koska ihan sujuvasti olisi syntynyt kahdenkinsadan mainion laulun lista. Tai aivan toisennäköinen lista jonakin toisena päivänä.

PS.

Laitetaaanpa lista näkyviin myös listana:

Neville Brothers: Over Africa

Youssou N’Dour & Peter Gabriel: Shakin’ the Tree

Jussi & The Boys: Sun hommas on rock’n’roll

Little Feat: Rock’n’roll Doctor

Sonny Landreth: Shooting for the Moon

Larkin Poe: Every Bird that Flies

David Lindley: Quarter of a Man

The Blues Band: Talk to Me Baby

David Bowie: Ashes to Ashes

Queen: Somebody to Love

Adele: Rolling in the Deep

Martha & the Vandellas: Dancing in the Street

Cream: White Room

Japan: Visions of China

Neville Brothers: Yellow Moon

Richard Bona: Dina Lam

Peter Gabriel: Games without Frontiers

Kate Bush: The Dreaming

Kate Bush: Wow

Mick Karn: Buoy

Little Feat: Long Distance Love

Bonnie Raitt: Write Me a Few of Your Lines/Kokomo Blues

Sam Brown: Stop

Freud, Marx, Engels & Jung: Danny Show

Hassisen Kone: Muoviruusuja omenapuissa

Dave Lindholm: Tätä iloista siltaa et kävele yksin

Kaseva: Mari

J. Karjalainen: Terve, Sirkka Lautamies

J. Karjalainen: Telepatiaa

Sielun Veljet: Rakkaudesta

Don Huonot: Seireeni

Dave Lindholm: Pieni ja hento ote

CMX: Kultanaamio

CMX: Suljettu astia

Mikko Perkoila: Liftari ja lehmä

Woude: On kesä vasta alussa

Vaaralliset lelut: Viidakko kotona

Ratsia: Me noustiin kellareistamme

Se: Kadonneet

Se: Köyhän pikajuna

Tinneri: Mustavalkoinen maailma

Bluesounds: Waves

Bluesounds: Lost Country Music

Beth Hart: Caught out in the Rain

Mavis Staples: I’ll Be Rested

The Band: Up on Cripple Creek

Jon Batiste: Freedom

Jon Batiste: Don’t Stop

John Hiatt: Feels Like Rain

John Hiatt: Memphis in the Meantime

Richard Thompson: Backlash Love Affair

Fatoumata Diawara: Nterini

Amina Annabi: Le dernier qui a parlé

Nusrat Fateh Ali Khan: Musst Musst

Manu Chao: Me gustas tu

Rokia Traoré: Tu voles

Rokia Traore: Strange Fruit

Habib Koité & Bamada: Bitile

Ali Farka Toure: Amandrai

John Lee Hooker: Tupelo Blues

Les Négresses Vertes: Zobi la mouche

Sepultura: Ratamahatta

Mari Boine: Gula Gula

Hedningarna: Såglåten

Värttinä: Kylä vuotti uutta kuuta

Värttinä: Matalii ja mustii

Hedningarna: Kruspolska

Tinariwen: Amassakoul ’ṆTénéré

Ani DiFranco: Little Plastic Castle

Tavaramarkkinat: Jyrki Melartin

Tavaramarkkinat: Pieniä poikia

Liisa Akimof: Primadonna

Liisa Akimof: Alkava pimeä vuodenaika

Maija Vilkkumaa: Satumaa-tango

Rolf Wickström’s Hjärtslag: Jävla Måndag

Rexi: Puhtaat purjeet

Robert Johnson: Come on in My Kitchen

Robert Johnson: Love in Vain

Blind Willie Johnson: Dark Was the Night, Cold Was the Ground

Electric Light Orchestra: Roll Ove Beethoven

Eva Dahlgren: Titta på mej

Talking Heads: Burning Down the House

Ultravox: Vienna

Daniel Lanois: The Maker

Daniel Lanois: Duo Glide

Valravn: Kelling

A. R. Rahman: Ishq Bina

A. R. Rahman: Mitwa

Ebba Grön: Tittar på TV

Natacha Atlas: Bastet

Spaccanapoli: Vesuvio

Richard Thompson: Batsheba Smiles

Rachid Taha: Rock El Casbah

Martija Šerifovič: Molitva

Holger Czukay: Persian Love

Khaled: Kebou

Orishas: 537 C.U.B.A

Delgres: Mo Jodi

Talking Heads: Road to Nowhere

Sielun veljet: Laulu

Menneisyyden teemapuistossa

Hollantilaiskirjailija ja runoilija Ilja Leonard Pfeijfferin teos Grand Hotel Europa (suom. Sanna van Leeuwen, 2021) olisi voinut olla kiinnostava esseekokoelma. Hän tekee varsin teräviä huomioita Euroopan kulttuurin – etenkin ns. korkeakulttuurin – jumittumisesta palvomaan loistavaa menneisyyttään: renessanssin kuvataiteilijaneroja, 1700-luvulta 1800-luvun loppuun asti kestäneen pienen ajanjakson säveltäjiä, joiden teoksia yritetään esittää mahdollisimman ”autenttisesti”. Ylipäänsä siihen enemmän tai vähemmän rasistiseen omahyväisyyteen, jolla Eurooppa suhtautuu itsenssä, kulttuuriinsa ja ylemmyyteensä muiden maanosien nousukkaita kohtaan. Pfeijfferille Eurooppa on maanosa, jossa ns. villi luontokin on todellisuudessa huolella hoidettuja ja vaarattomiksi tehtyjä puistoja. Koska suomalaisena kuulun enemmän tai vähemmän ulkoeurooppalaiseen nousukaskulttuuriin – Pfeijfferille ”Eurooppa” on lähinnä Keski-Eurooppa ja Välimeren vanha kulttuuripiiri, etenkin hänen toinen kotimaansa Italia – tulee monta tilaisuutta nyökytellä hyväksyvästi. Toki olen eri mieltä siitä, että nousukaskulttuurit, joista kirja nostaa esiin ennen kaikkea Kiinan ja Yhdysvallat, olisivat mitenkään enemmän vapaita sairaalloisesta menneisyydenpalvonnasta. Ei, kyllä kunniakas historia on tärkeää propagandaväline joka maan nationalisteille ja muillekin valtaapitäville.

Pfeijffer pohdiskelee paljon turismia, eikä ainoastaan nykyajan ”massaturismia” vaan yhtä lailla kultivoituneempaa matkailua sekä historiallisena ilmiönä että sinä vahinkona, mitä ”turisteja” ja ”turistipaikkoja” inhoavat matkailijat tekevät niille kulttuureille ja ilmiöille, joita he ovat kunnioittavinaan – ja miten helppoa heitä on huijata näennäisellä aitoudella. Tässä suhteessa ensisijaiseksi esimerkiksi nousee Venetsia, jossa ei nykyään ole, ainakaan kirjan mukaan, oikeastaan mitään muuta elinkeinoa kuin turismi, ja jossa kukaan muu ei oikeastaan pysty enää edes elämään, koska vuokrat ovat kauan sitten karanneet käsistä ja jossa sinnittelevien asukkaiden on matkustettava turistien täyttämillä vaporettoilla mantereelle asti päästäkseen edes ruokakauppaan, koska ne ovat kadonneet laguunikaupungista turistiputiikkien tieltä.

Pfeijfferillä on itseironiankin tajua kertomuksessaan: hän piirtää itsestään kuvan ihmishahmoisesta menneisyyden teemapuistona, jossa loppujen lopuksi ei ole juuri mitään aitoa.

Grand Hotel Europa ei kuitenkaan ole esseekokoelma, vaan romaani. Se kulkee kahdessa aikatasossa, vuoroluvuin. Kehyskertomuksessa Ilja Leonard Pfeijffer -niminen kirjailija asettuu asumaan epämääräisessä paikassa sijaitsevaan perinteikkääseen, hienostuneeseen Grand Hotel Europa -nimiseen hotelliin kirjoittamaan turismia käsittelevää romaaniaan, jonka päätarina muodostaa samalla rakkaustarinan samaisen Ilja Leonard Pfeijffer -nimisen kirjailijan ja italialaista markiisisukua olevan kuvankauniin taidehistorijoitsija Clion kanssa, ja ennen kaikkea aika jona he asuvat kaksin Venetsiassa.

Tämä romaanitarina on ongelmallinen monessa suhteessa. Räikein vika on tietysti lukuisien seksikohtauksien penetraatiokeskeinen, kliseinen, nihkeä ja lattea tunkkaisuus, mutta ehkä vieläkin pahemmin keskeisten henkilöhahmojen, etenkin naisten paperinohut kliseisyys. Minähenkilö-kirjailijan eksän, ”kuuluisan historioitsijan” ainoa mainitsemisen arvoinen ominaisuus ovat hänen isot tissinsä. Hotellin asukkaisiin kuuluva ranskalainen runoilija Albane on kuin parodia jonkun persjunttilan machokakaran kuvitelmasta siitä millaisia feministit ovat, jopa sitä myöten että hän eheytyy feminismistään saatuaan eräältä toiselta hotellivieraalta, köh, isoa. Sitten on hotellissa piipahtavan pikkuporvarillisen amerikkalaispariskunnan lihava rouva ja heidän purkkaa jauhava teinityttärensä – (”se ei ole minihame, vaan vyö”) – joka tietysti hyppää keski-ikäisen minäkertojakirjailijan kanssa sänkyyn. Minäkertojan suuri rakkaus Clio puolestaan on (tietysti!) kuvankaunis, fyysisesti täydellinen italiatar hienosta suvusta, mutta katkeroitutunut ja poikaystäväänsä kohtaan ylimielisen arvosteleva valtapelailija.

Romaanin loppua kohti alkupään keskusteluiksi naamioitujen esseiden näkemyksekkyys ja itseironia katoavat varsin sukkelaan ja lopputuloksena on surkeaa, pölyisyyttään yskivää ruikutusta eurooppalaisen kulttuurin loiston katoamisesta, kun kaikki päätyy niille jotka näkevät taiteesta vain hinnan, eivät arvoa. Vironniemen sanomien kirja-arvostelussa kehuttiin kirjan loppupuolelle sijoitettua Pfeijfferin analyysia Damien Hirstin muutaman vuoden takaisesta Venetsian biennaalin aikaan pidetystä Treasures from the Wreck of the Unbelievable -näyttelystä, mutta itse en siinä kauheasti nerokkuutta havainnut. Loppujen lopuksi Hirstin jättiläismäisistä muka-antiikkisista puolipsykedeelisistä teoksista koostuva näyttely julistaa yhtä lailla sitä miten tärkeää on, että teos on kallis (toteuttaa) sen mahdollisen taiteellisen arvon sijaan.

Sanna Van Leeuwenin käännös pitäytyy jokseenkin kirjallisessa, ylätyylisessä ilmaisussa, mikä toki sopii hyvin Pfeijfferin tyyliin ja ilmaisuun. Urputain vain jälleen kerran siitä pikku detaljista, että ”kaljuuna” ei ole mikään laivatyyppi, vaan tietyn aikakauden purjealusten rungon osa.

(Epä)tasa-arvoisuuden (esi)historiaa

Olen erinäisissä yhteyksissä esitellyt teoriaani Raamatun 1. Mooseksen kirjassa (ja Koraanissa, ja monissa muissa ”Kirjan kansojen” teksteissä ja tarinoissa) kerrotusta tarinasta, kuinka ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Minun teoriani mukaan kyse oli siitä traumasta joka syntyi kun ihmisyhteisöt joutuivat – monista syistä – siirtymään metsästäjä- ja keräilytaloudesta karjanhoitoon ja maanviljelykseenja joutuivat tekemään työtä. On nimittäin niin, että keräily ja metsästys ovat itse asiassa varsin leppoisia elinkeinoja: eläinten tai peltojen hoitaminen vaatii paljon enemmän työtä, minkä lisäksi tartuntataudit lisääntyvät, koska lehmät, siat, lampaat ja vuohet ovat varsin tehokkaita zoonoosien levittäjiä lajista toiseen. Ravitsemuksen yksipuolistuminenkin heikensi ihmisten hyvinvointia ja lyhensi elinikiä. Niinpä siirtymälle on täytynyt olla pakottavia syitä: Lähi-Idässä, erityisesti (nykyisen) Persianlahden ympäristössä sellainen olisi voinut olla esimerkiksi jääkauden päättymisen aiheuttama merenpinnan merkittävä nousu, jolloin aikaisemmin niin kuivillaan ollut Persianlahti alkoi täyttyä mereksi ja ihmisten oli paettava Eufratin ja Tigrisin yläjuoksulle, jossa olosuhteet olivat huomattavasti vaikeammat.

Hauska teoria, jossa saattaa olla jotain perääkin – ainakin periaatteessa, ainakin arkeologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen amatöörin teoriaksi. Näiden alojen oikeiden tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ammatinvaihto ollut aikoinaan lainkaan niin yksinkertainen, yksiselitteinen tai edes yksisuuntainen tapahtuma.

Viime vuonna kuollut, anarkistin maineessa ollut Occupy Wall Street-liikkeen aktivistinakin toiminut antropologi David Graeber oli kymmenkunta vuotta sitten alkanut pohtia vähän konservatiivisemman arkeologin David Wengrow’n kanssa yhteiskunnallisen epätasa-arvon syntyjä syviä molempien tutkimusalojen, etnografisten aineistojen ja arkeologisten löytöjen perusteella. Tuloksena on vasta Graeberin kuoleman jälkeen ilmestynyt, seitsemänsataasivuinen teos The Dawn of Everything: A New History of Humanity (Farrar, Strauss and Giroux, 2021). Kirja on tuoreeltaan saanut paljon huomiota ja ristiriitaisiakin arvioita, sillä se laittaa uusiksi monia ainakin populaarikirjallisuudessa yleisiä käsityksiä ihmiskunnan, ihmisyhteisöjen ja erityisesti kaupungistumisen varhaishistoriasta – ja suhtautuu samalla hyvinkin kriittisesti vähän samoilla vesillä liikkuneisiin, Yuval Noah Hararin ja Jared Diamondin kaltaisiin muotikirjailijoihin.

(Hararia en ole itse lukenut, mutta Diamondia kyllä. Hän on nostanut esiin erinomaisia pointteja, mutta olen kyllä itsekin huomannut hänen suhtautuneen aivan turhan kritiikittömästi moniin käyttämiinsä kyseenalaisiin lähteisiin, esimerkiksi siinä mitä tulee tuliaseiden merkitykseen atsteekkivaltakunnan kukistumisessa, tai Pääsiäissaarella ennen espanjalaisten tuloa muka vallinneeseen nälänhätään, joka on aivan ilmeisesti ollut pelkkää espanjalaisten valheellista propagandaa.)

Erityisesti Graeberin ja Wengrow’n hampaissa on ”kulttuurievolutionistinen” teoria siitä, kuinka ihmisyhteisöt ovat siirtyneet kehitysvaiheesta toiseen: metsästäjä/keräilijät ovat ruvenneet viljelemään maata ja asettumaan kyliin, missä on tarvittu koordinaatiota, joka on johtanyt päälliköihin, ja kylien kasvaessa niistä on tullut kaupunkeja ja päälliköistä ruhtinaita ja kuninkaita, joka on johtanut hierarkiaan, aatelistoon, armeijaan ja valtioihin ja niin edelleen.

”Evoluutio”-sanaa on tosiaan käytetty tässä yhteydessä jo toistasataa vuotta, mutta se perustuu täysin virheelliseen käsitykseen biologisesta evoluutiosta. Biologisella evoluutiolla ei ole suuntaa eikä määränpäätä, eivät ihminen (tai ylipäänsä mikään ”älyllinen” olento) tai koronavirus ole mitään väistämättömiä tuloksia vaan pelkkää muutaman miljardin vuoden sattumaryteikköjen tuotosta. Sitä Graeber ja Wengrow korostavat myös yhteisöjen kehityksessä – mutta siinä on mukana, sattuman ohella, toinenkin merkittävä tekijä: tietoinen valinta. He korostavat, että jo paleoliittisen kauden metsästäjä/keräilijät saattoivat olla hyvinkin tietoisia ja analyyttisiä sen suhteen, miten elävät, mitä syövät ja millaisia rituaaleja noudattavat.

Graeber ja Wengrow ovat tykästyneet termiin schismogenesis (”skismogeneesi”), joka heidän ihmisyhteisöjensä tapauksessa viittaa siihen, että yhteisöä koossapitävänä voimana voi olla erottuminen toisista: ”Me ei ainakaan olla niin kuin noi.” Näin esimerkiksi metsästäjä/keräilijäyhteisö saattaa olla hyvinkin tietoinen maanviljelyksen ideasta, mutta ei vain ole kiinnostunut muuttamaan elämäänsä sen suhteen – tai viljelee ainoastaan esimerkiksi joitakin rituaaleissa tarvittavia kasveja (kuten Pohjois-Amerikassa tupakkaa) mutta ei varsinaisia ruokakasveja. Samalla tavoin hierarkkinen yhteisö tai tasa-arvoisuus voi olla täysin tietoinen valinta, tai jopa vuodenkiertoon liittyvä rituaali: esimerkiksi jotkut amerikkalaisyhteisöt kokoontuivat tiettyyn aikaan vuodesta suuriin juhliin, joiden aikana vallitsi tiukka kuri ja järjestys ja joissa valvoo tiukka poliisijoukko (jolla oli oikeus langettaa jopa kuolemantuomioita), mutta juhlakauden jälkeen porukka hajaantuu tahoilleen, anarkistisen tasa-arvoisiin porukoihin, ja seuraavana vuonna poliisihommat olivat eri porukan velvollisuus. Puhetta on myös Stonehengen ja Pohjanlahden rannikon ”jätinkirkkojen” kaltaisista megaliittimonumenteista, jotka ovat saattaneet olla juuri sellaisia vuodenaikaisrituaaleja, joihin porukka on kokoontunut eri puolilta ympäristöä elääkseen kuukauden tai pari hierarkkista ja johdettua elämää monumentteja rakentamalla, kunnes ovat sitten palanneet vapaaseen arkeensa.

On myös mahdollista että esimerkiksi ns. Mississippi-kulttuuri ja sen pääkaupunki Cahokia sortuivat siihen, että porukat saivat tarpeekseen hierarkiasta, hallitsijoista, kurista ja valtiollisesta väkivallasta (joka tarkoitti myös ihmisuhreja) ja yksinkertaisesti lähtivät lätkimään. Sittemmin monille pohjoisamerikkalaisille kansoille vapaudesta tuli erittäin merkittävä arvo, jota he korostivat vertaillessaan mailleen tunkeutuneiden eurooppalaisten yhteiskuntaolojen huonommuutta omiinsa verrattuna. On hyvin mahdollista, että Jean-Jacques Rousseau oli lukenut edeltävällä vuosisadalla Ranskassa julkaistuja raportteja ja pohjasi niihin ajatusleikkinsä siitä kuinka ihmiskunta on alkuaan elänyt paratiisimaisessa tasa-arvossa, ehkä matriarkaatissakin, kunnes ”sivistys” on tuhonnut kaiken. Tämä ajatusleikki on kuitenkin yhtä ilmeisen huuhaata kuin Thomas Hobbesin 1600-lukuinen kuvitelma ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, josta sivistys ja valtiovalta ovat ihmiset pelastaneet.

Graeber ja Wengrow korostavat myös, että ainakin jotkut ensimmäiset yhtään suuremmat kaupungit – kuten nykyisessä Turkissa sijaitseva Göbekli Tepe – ovat olleet nimenomaan metsästäjä/keräilijäyhteisöjen koteja – seudulla, jossa on päivämatkan säteellä ”jo” ollut pienempiä maanviljelijäyhteisöjä – ja että niiden alkuperäisessä rakennuskannassa ei ole merkkejä siitä, että jotkut olisivat eläneet rikkaampaa ja/tai leveämpää elämää tai heillä olisi ollut enemmän valtaa kanssaihmisiinsä. Kirjoittajien mukaan on mahdollista sekin, että esimerkiksi nykyisessä Meksikossa sijaitseva Teotihuacan oli espanjalaisten tullessa jonkinlaisen neuvoston johtama ”demokratia” (eikä kuningaskunta, kuten Diamond väittää) ja että heikäläisten päätös liittoutua espanjalaisten kanssa atsteekkeja vastaan olisi ollut nimenomaan tällaisen neuvoston päätös.

Tässä kirjassa luin ensi kertaa Ukrainan, Romanian ja Moldovan alueella kukoistaneesta Tripoljen kulttuurista ja sen synnyttämistä, ajankohtaan nähden valtavista kaupunkimaisista asutuksista, jotka ovat ehkä olleet stonehengemäisiä rituaalipaikkoja – tai sitten ainakin osanvuotisia asuinpaikkoja. Niissäkin rakennusten tasakokoisuus viittaa Graeberin ja Wengrow’n mielestä siihen, ettei kukaan ollut (juuri) toista korkeammassa tai rikkaammassa asemassa. Myös nykyisessä Irakissa sijaitsevan Urukin varhaisin rakennuskanta puhuu heidän mukaansa tasa-arvoisehkosta yhteiskunnasta.

Aikamoisia johtopäätöksiä, ja monessa tapauksessa johtopäätöksiä on vedelty varsin vauhdikkaasti. Siitä huolimatta The Dawn of Everything tekee perusteellisesti selväksi sen, etteivät varhaisten kulttuurien kehitysvaiheet mahdu mitenkään yksille suoraviivaisille tikkaille pienistä metsästäjä/keräilijä-sukuyhteisöistä* maanviljelykylien kautta kuninkaiden kaupunkeihin. Ja että Rousseaun ja Hobbesin fantasiat ihmiskunnan yhtenäiskulttuurisesta aamunkoitosta on syytä sysätä huuhaateorioiden roskakoriin. Niille ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

____
* Tässä tekijät siteeraavat useammankin erilaisiin 1800–1900-luvuilla eläneiden metsästäjä-keräilijäkulttuurien informanttien toteamusta, johon useimmat meistä ”korkeakulttuurienkin” edustajista voivat yhtyä: Kuka helkutissa haluaisi elää koko elämänsä vain omien sukulaistensa seurassa?

Kyllä kirja on (taas) messun arvoinen

Pikaisesti mainostan vain, että Helsingissä järjestetään vuoden tauon jälkeen taas kirjamessut, ja minäkin olen siellä julkisesti näytillä torstaina aamupäivällä:



Pahasilmä

Lähihistoriaa ja spekulatiivista fiktiota yhdistelevän Pahasilmän ytimessä on ajaton kysymys siitä, miten säilyttää oma moraalinsa suhteessa ihmisiin, joiden arvomaailmaa ei hyväksy.

(Ja ”Hakaniemi” on Messukeskukseen Pasilaan rakennettu esiintymislava, ei Hakaniemen kaupunginosa, kuten muuan nimeltä mainitsematon sukulaiseni ehti jo kuvittelemaan.)

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.