Kategoria: kulttuuri

Näkyviä tuloksia

Postin virkaa näillä kulmilla toimittavassa kioskissa odotti paketti (no, itse asiassa kaksikin, mutta se toinen ei liity tähän). Tätä kirjapakettia olin jo tovin odotellutkin, ja kustantaja epäilemättä odotti hyvin kiihkeästi, että pääsisi lähettelemään tätä teosta myös ostavalle yleisölle.

Josh Malermanin romaanista Lintuhäkki (Karisto) ehti tulla ilmiö sillä aikaa, kun suomennokseni oli toimitus- ja taittovaiheessa: kirjan tyylikkääseen kanteen onkin ilmestynyt lätkä, jossa muistutetaan teokseen perustuvasta Netflix-elokuvasta, joka kantaa kirjan alkuperäisnimeä Bird Box.

(Kirjan suomenkielisen nimen kanssa käytiin pientä vääntöä alkusyksystä, ennen kuin elokuvasta tiedettiin. ”Lintuhäkki” on tavallaan vähän epätäsmällinen käännös, ja monessa suhteessa vähemmän osuva kuin se umpinainen laatikko, mihin alkuteoksen nimi viittaa, mutta toisaalta ”Lintulaatikko” voisi jonkun mielessä yhdistyä uuniruokaan…)

Muistelen käännöstä tehdessäni pohtineeni, että tästä kirjasta on tuskin tulossa elokuvaa tai televisiosarjaa, sillä mitä järkeä olisi yrittää tehdä visuaalinen esitys kirjasta, jonka maailmassa silmien pitäminen auki on tappavan vaarallista… väärässäpä olin.

Katselimme elokuvan taannoin, ja vaikka se rakenteeltaan noudattelikin kirjan kahdella aikatasolla etenevää kerrontaa (ja päähenkilöllä oli sama nimi mutta perin erilainen ikä), aika paljon tarina oli muuttunut matkalla kuviksi. Itse olen sitä mieltä, että kirjana tarina tosiaan toimii paljon paremmin: asioiden kehittyminen katastrofaaliseksi apokalypsiksi tapahtuu hitaammin ja ainakin siinä mielessä uskottavammin. Kirja on sitä paitsi perin epäamerikkalainen ainakin yhdessä suhteessa: en ainakaan muista, että siinä olisi kertaakaan käytetty tuliaseita, joilla elokuvassa herkutellaan aivan liian kanssa.

(Niin, ja tietenkin erityismaininta siitä, että Maloriella on kirjassa suomalaiset sukujuuret.)

Mutta makuja on monia, eikä minun omani ole aina oikein.

Elämäkertauskursseja

Syystä tai toisesta on käynyt niin, että vuodenvaihteen mittaan olen päätynyt näkemään ja lukemaan useita elämäkerrallishenkisiä elokuvia ja kirjoja. A. E Nordenskiöldin elämäkertakirjasta oli blogissa jo puhettakin. Toinen tieteellisehkö ja löytöretkehkö elämäkerran kohde on tällä erää ollut Neil Armstrong (1930–2012), ensimmäisenä Kuun pinnalle astunut amerikkalaisastronautti. Damien Ghazellen ohjaama Ensimmäisenä Kuussa (First Man, 2018) on monessakin suhteessa suhteellisen perinteinen biopic: alussa kerrottu kohtaus (tyttären kuolema) palautetaan mieliin traumana useita kertoja elokuvan mittaan, ja miltei lopussa siihen palataan (fiktiivisessä) kohtauksessa, kun Armstrong pudottaa Kuun pinnalle tyttärelle kuuluneen nimirannekkeen. Muuten elokuva on hyvinkin toimiva kokonaisuus, joka tuo oikeastaan varsin hienosti esiin, miten pelottavia, rämiseviä, täriseviä ja meluisia kapineita yliääni-kokeilukoneet, avaruusraketit ja kuumoduulit oikein ovat. Tätä on vielä korostettu tekemällä kuukävelykohtauksesta täysin äänetön: tämä ei tietenkään vastaa todellisuutta – Tim Peaken kirjasuomennoksen jäljiltä olen tietenkin perillä siitä, että avaruuspuvun elossapitojärjestemät tuuttaavat astronautin korviin melkoisen kovaa meteliä. Vaikka elokuva olikin nimenomaan Armstrongin tarina, hämmentävää oli miten vähän tilaa Apollo 11:n muut astronautit saivat. Edwin ”Buzz” Aldrin pääsi ääneen parissa kohtauksessa, Michael Collins taidettiin mainita nimeltä suunnilleen kerran.

Muut kohdalle sattuneet elämäkerrat ovat sitten olleet musiikillisempia. Freddie ”Faroukh Bulsara” Mercuryn (1941–1991) elämästä kertova Bohemian Rhapsody (ohjaus Bryan Singer, 2018) ottaa varsin paljon vapauksia todellisten tapahtumien ja niiden järjestyksen suhteen: todellisuudessahan Queen ei suinkaan ollut hajonnut ennen Live Aid -konserttia, eikä Mercury vielä siinä vaiheessa tiennyt mitään AIDS-tartunnastaan, esimerkiksi. Toisaalta elokuva valottaa hetkittäin vallan mainiosti Queenin levytysten synnyn dynamiikkaa ja myös bändin kolmen muun jäsenen sävellyksellistä ja sanoituksellista panosta.

Teppo Airaksisen Juice (2018) ottaa yhtä lailla vapauksia totuuden suhteen, yhdistelee Juice Leskisen (1950–2006) vaimoja ja tyttöystäviä yhdeksi fiktiiviseksi henkilöksi ja niin edelleen. Elokuva on etenkin edellä mainittuihin amerikkalaisteoksiin verrattuna melkoisen rosoisen ja, sekä hyvässä että pahassa, kotimaisen näköinen: toisaalta estetiikkaa on selvästi lainattu Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiöstä (1981), eikä minulla ole sitä vastaan mitään. Kyseinen konserttielokuva oli minulle aikoinaan iso juttu ja hieno kokemus, vaikkakin enemmän Hassisen koneen kuin Juicen vuoksi. Juice antaa keskimääräistä muusikkoelämäkertaelokuvaa enemmän tilaa musiikille: toisinaan elokuvassa nähtiin jopa melkein kokonainen biisi ilman nykyään jotakuinkin pakollista ADHD-pätkimistä. Rajua ja radikaalia!

Viime aikojen elämäkertaelokuvista kuitenkin hienoimmaksi kokemukseksi muodostui Kirill Sebrennikovin Kesä (Leto, 2018), enimmäkseen mustavalkoinen ja aika ajoin riemukkaan surrealistiseksi heittäytyvä kertomus kahden bändinjohtajan ystävyydestä. Elokuvasta nauttimista epäilemättä osaltaan auttoi se, että minulla ei ollut etukäteen minkäänlaista käsitystä Zooparkin laulajakitaristi Mihail ”Mike” Vasiljevits Naumenkon (1955–1991) tai Kinon laulajakitaristin Viktor Robertovitš Tsoin (1962–1990) elämästä – eikä hirveästi Neuvostoliiton viimeisten vuosien rockkuvioista muutenkaan: mutta itsekin jonkin aikaa silloisessa Leningradissa asunut ja molempia bändejä ainakin puolella korvalla kuunnellut S. piti elokuvasta hänkin. Jos Pihtiputaan skideillä oli mielestään tylsää, he eivät todellakaan tienneet millaista oli naapurissa: Leningradin Rock-klubi oli käytännössä koko maan ainoa paikka minne rockbändejä päästettiin esiintymään, kunhan sanoitukset oli ensin tarkastettu ja yhteiskunnallisesti sopiviksi hyväksytty.

Kirjallisella puolella tulin lukaisseeksi perä perää sekä Timo Kalevi Forssin kirjan Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo (Into 2018) että Ville Similän ja Mervi Vuorelan teoksen Ultra Bra – Sokeana hetkenä (WSOY 2018). Molemmat käsittelivät minulle ikään kuin puoliläheisiä artisteja. Leevi and the Leavingsin musiikki on ollut osa elämäni soundtrackia aina ”Mitä kuuluu Marja-Leenasta” lähtien, vaikken ikinä ole bändin levyjä ostanutkaan: radio on tarjonnut Leevi-meininkiä vuosikymmenien mittaan kerrassaan riittämiin, ja radio on ehkä ollut oikein hyvä tapa kyseisestä kokoonpanosta nauttimiseen. Joskus kyllä on mennyt liiallisuuksiin: siihen aikaan kun meillä oli vielä anoppila Kiihtelysvaarassa, siellä käymisen rituaaleihin kuului kuulla ”Pohjois-Karjala” paikallisradiosta – noin kerran tunnissa. Viime kesänä tulin lainanneeksi kirjastosta Matkamuistoja-boksin (2008) ja totesin, että kovin pitkää rupeamaa ei Leevi-klassikoita kerrallaan pysty kuuntelemaan: vaikka laulujen rumpukompit onkin soittanut jokseenkin aina ns. oikea ja vallan pätevä rumpali, johtajan näkemys oikeasta rytmistä oli rumpukonemaisen mekaaninen ja tasapaksu nakutus täysin vailla groovea. Sellaista ei tämä korva kovin kauaa kestä.

Vaikka Gösta Sundqvist (1957–2003) ilmeisesti jotakuinkin vihasi Juice Leskistä (ja tunne tuntuu olleen molemminpuolinen), musiikillisesti molemmat pelasivat perin samanlaisilla korteilla. Toisaalta mukana oli vahvasti kuplettivaikutteisia huumoripaloja ja niiden välissä, ikään kuin huumorin lomassa helpommin sulatettavana, hyvinkin vakavia ja traagisia tarinoita ja ihmiskohtaloita.

Ultra Brasta innostuin esikois-ep:n ja etenkin ”Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat” -laulun myötä. Vaikka en itse kannata noin äärimmäisiä toimenpiteitä ja sitä paitsi äänestin ”kyllä” EU-äänestyksessä enkä ole katunut, 1990-luvun puolivälissä kaikenlainen yhteiskunnallisuus ja maailmanmenoon kriittisesti suhtautuva poliittisuus oli siivottu kotimaisesta musiikista täysin olemattomiin. Jopa Apulannan kaltaiset mukapunkkarit tekivät pelkkiä teini-ihmissuhdedraamoja ja ylistivät haastatteluissa Kokoomusta. Edistin Ultra Bran asiaa itse haastattelemalla esikoisalbuminsa juuri julkaissutta bändiä Rumbaan loppukesästä 1996: kuvaavaa kokoonpanolle oli, että haastattelussa oli paikalla neljä henkeä: pianisti/säveltäjä Kerkko Koskinen, laulaja Terhi Kokkonen sekä kaksi sanoittajaa – Anni Sinnemäki ja Janne Saarikivi – jotka eivät laulaneet eivätkä soittaneet mitään. Vapaaherran elämää (1996) soi kotonani paljon, mutta kiinnostus alkoi pian lopahtaa, kun Ultra Bran musiikki alkoi sekin vältellä yhteiskunnallisuutta ihmissuhdetarinoiden ja ”Hauen” kaltaisten nonsense-palojen kaltaisilla (minun mielestäni) tyhjänpäiväisyyksillä. Uuden aallon(kin) kasvattina tekstit ja niiden sisältämät ajatukset ovat olleet minulle hyvin tärkeitä. Aukaisin korviani uudelleen oikeastaan vasta viimeisen Vesireittejä-albumin raidan ”Poika vuoden takaa” kohdalla: ihmissuhdetarina sekin, mutta miten hieno, taidokkaasti rakennettu ja koskettavasti laulettu kappale! Ehkä elämäni oli edennyt sellaiseen tilaan että olin vastaanottavaisempi ihmissuhdeaiheisille lauluille.

Näistä elämäkertureista Timo Forssilla on ollut hankalampi urakka: teoksen päähenkilö Gösta Sundqvist on ensinnäkin kuollut toistakymmentä vuotta sitten, minkä lisäksi hän lakkasi antamasta haastatteluja vuoden 1995 tienoilla ja sitä edeltävissäkin haastatteluissa keskittyi lähinnä kehumaan omia projektejaan, paisuttelemaan tulevia (mahdollisesti täysin fiktiivisiä) suunnitelmiaan ja haukkumaan kollegojaan. Ultra Bran väestä jotakuinkin kaikki ovat elossa ja ovat myös olleet ilmeisesti innokkaita puhumaan asioista.

Mielenkiintoista kyllä, sekä monen Ultra Bran keskeisen jäsenen että Sundqvistin juuret ovat Espoossa ja tie vei sittemmin jonnekin Punavuoren hörneille. Maantieteellisen etäisyyden lyhyydestä huolimatta henkinen etäisyys oli joissakin suhteissa valtava: koulupudokas, remonttireiska ja talonmies Sundqvist jotakuinkin vihasi (myös) kaikkea mikä liittyy akateemisuuteen – ja alkoholinkäyttöön. Ultra Bran väestä useat olivat kohtuullisen vauraista akateemisen tai kulttuurielämän perheistä, he olivat lähteneet Kallion tai Torkkelin lukiosta korkeakouluihin eivätkä pahemmin sylkeneet lasiin. Niin, ja Ultra Bra oli loistokas keikkabändi siinä missä Gösta Sundqvist kieltäytyi systemaattisesti nousemasta lavalle.

Toisaalta Ultra Bran johtaja Kerkko Koskinen oli studiotyöskentelyn suhteen yhtä pikkutarkka täydellisyydentavoittelija kuin Sundqvist, ennen kuin jälkimmäiseltä vähitellen loppui veto, energia, ideat ja kiinnostus, ja sekä Leevi and the Leavingsin musiikki että lukuisat radio-ohjelmat alkoivat mennä ali siitä mistä aita oli matalimmillaan. Sundqvist olisi tarvinnut pitkän sapattivapaan myös terveytensä hoitamiseen, mutta siihen hänellä ei ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Ultra Bra ymmärsi pistää pillit pussiin siinä vaiheessa kuin leipääntymisestä alkoi näkyä ensimmäisiä merkkejä.

Sekä Leevi and the Leavingsin dynamo että Sokeana hetkenä ovat, henkilöhistorioidensa ja musiikillisten asioiden ohella myös hyvin kiinnostavaa ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa 1900-luvun loppupuolen Helsingistä ja jo sellaisina ehdottomasti lukemisen arvoisia, vaikkeivät kohteiden musiikit lukijaa niin nappaisikaan.


Jinshi (Tsingshi) 1991

Hitaanpuoleinen matka Lishui-joen varren kaupunkeihin vuonna 1991 jatkuu nyt Jinshiin, jonka nimen translitteraatio oli Hunan-kirjan aikaan Tsingshi.

1930–40-luvuilla Jinshi toimi suomalaisten lähetystyön keskuspaikkana. Jo vuonna 1991 kaupunki oli edellisiä matkakohteitamme selkeästi suurempi ja modernimpi. Vanha lähetysasema ei ole enää kristillisessä käytössä, ja jos oikein muistan, rakennukset on purettu.

Aktiivista kristillistä toimintaa kaupungissa kuitenkin oli, ja pääsiäisen kunniaksi osallistuimme jumalanpalvelukseen. Eturivissä istuvan ison länkkärin kasvoilta voi ehkä lukea jonkinlaisia ”en oikein tiedä olenko oikeassa paikassa” -ajatuksia, ja voin sisäpiirin tietona kertoa, että jotakin sentapaista mielessä saattoi pyörähtää.

Virsikirjoja ei käytetty, vaan pastori näytti virren tekstejä alttariseinälle ripustetusta paperista. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä, että eräs suomalaisten(kin) lähettien tärkeä perintö – lukutaidon yleistäminen – on edelleen hyvissä voimissa ja kunnollisissa kantimissa.

Joukko uusia seurakuntalaisia kastettiin pääsiäispalveluksen yhteydessä. Kastemaljana toimi sininen muovisoikko, ja tehtävänsä tuo hoiti oikein kunniallisesti, samoin kuin ehtoollisviinin tehtävässä käytetty mehu.

Jumalanpalveluksen jälkeen papit, työntekijät, ulkomaalaisturistit ja osa seurakuntalaisia kokoontui tietenkin kirkkokah– ei vaan kirkkoteelle. Vihreä tee kuului kohteliaisuuden perusasioihin. Minne tahansa menimmekin, käteen työnnettiin lämmin mukillinen. Siihen ehti kymmenessä päivässä tottua niin, että kun sitten Beijingiin palattua hotellihuoneessa ei odottanutkaan termospulloa, piti käydä valittamassa. Pian teetarpeet silloinkin järjestyivät, asiallisten anteeksipyyntöjen kera.

Koska keväinen ilma oli oikeastaan koko reissun ajan viileä ja kostea eivätkä kiinalaiset juurikaan harrasta lämmittämistä – on aivan hyvien tapojen mukaista istua bankettipöydässä päällysvaatteet yllä – tee oli ehdottomasti arvossaan, ja turistikin osasi ottaa mukillisen vastaan aidosti kiitollisena.

Toinen jinshiläiskohteemme oli kaupungin sairaala, jonka johtaja, näin ymmärsin, oli itsekin lähetyskoulun kasvatteja. Sairaalan periaatteisiin kuului ainakin tähän aikaan yhdistää länsimaista ja kiinalaista lääketieteellistä perinnettä, kutakin aina tarpeen mukaan. Tässä meille esitellään perinteisten kiinalaislääkkeiden varastoa.

Länkkärin silmissä jossain määrin kyseenalaisempaa oli, että meidät vietiin tutustumaan myös sairaalan keskososastolle. Tässä hoitajalla on kyllä hengityssuoja, mutta puolta metriä kauempana seisoneilla vierailla ei ollut mitään – edes käsiä ei pyydetty pesemään. (Emme tokikaan koskeneet yhteenkään potilaaseen.) Täytyy vain toivoa, ettemme tulleet tarkoittamattamme levittäneeksi osastolle mitään tarttuvaa.

Jinshissä saimme myös tutustua perinteiseen – joskaan ei romaanini ajoilta periytyvään – polkupyörätaksiin. Kun Edith-oppaamme meni kysymään taksikuskilta, ottaako hän kolme matkustajaa, kuski ei arvannut että saisi kolmen hoikan kiinalaisen sijaan kyytiinsä yhden hoikan kiinalaisen ja kaksi paksua suomalaista. Perille kuitenkin päästiin, ja tässä vaiheessa hymykin irtosi.

Tämä laite lienee jonkinlainen kirjoituskoneen ja monistevahakon tekolaitteen yhdistelmä. Arkikielessäkin on aiheellista hallita erinäisiä tuhansia kirjoitusmerkkejä, joten kirjurilta vaaditaan aikamoista tarkkuutta – ja erittäin tarkkaa näköä.

PS.

Lisättäköön vielä, että minua ja armoitettua kiinalaisen kirjallisuuden suomentajaa Riina Vuokkoa pääsee kuuntelemaan torstaina 11. lokakuuta – viikon päästä – Otavan kirjakaupassa (Uudenmaankatu 10, Helsinki), jolloin perinteisessä Kääntäjän ääni -tapahtumasarjassa on vuorossa episodi ”Täähän on jotain kiinaa!”. Meidän kanssamme puhumassa on kirjallisuustoimittaja Anna Tulusto. Vapaa pääsy. Linkki tapahtuman Facebook-sivulle.

Kaksi kertaa Dubrovnikissa (ja kerran Malmilla)

En ole erityisen baari- tai soittoruokalauskollinen ja sitä paitsi yleensä välttelen kantakaupungilla pyörimistä (etenkin näin pölyntäyteisenä vuodenaikana), mutta niin vain kävi että istuin Kampin Dubrovnikissa peräti kahtena iltana kuuden illan välein. Asiaan vaikutti eräänlainen hyvä sisar -verkosto: kumpanakin iltana lavalla säteili tuttu nainen.

Petra Lampinen vietti viime viikon perjantaina kymmenvuotisjuhlaansa runojen säveltäjänä. Tunnen Petran muista yhteyksistä enkä ollut juurikaan kuullut hänen musiikkiaan, joten paikalla oli hyvä olla avoimin mielin vailla ennakkokäsityksiä. Olen myös vähän huono lukemaan runoja: minun kohdallani ne toimivat paremmin lausuttuina tai laulettuna.

Illan setti koostui muun muassa Anja Erämajan, Edith Södergranin, Ilpo Tiihosen, Taina Latvalan, Helena Sinervon ja Miina Supisen teksteistä, joita Petra veti alkuun singer/songwriter-tyyliin sähköpianon tai kitaran säestämänä. Eivätpä laulut oikeastaan muuta tarvinneetkaan: vahva teksti ja tekstiä tukeva melodia riittävät oikein hyvin. Säestävän pianistin ja kahden taustalaulajan lisääminen toki toi sitten lisää sävyjä. Isommaksi homma painui konsertin lopussa, kun lauteille ahtautui Petran johtama Kaupungin naiset -kuoro ja veti niin jylhästi kuin kuoro vain voi.

 


 

Eilen torstaina samassa paikassa juhlistettiin Essi Tammimaan uuden Isän kädestä -romaanin ilmestymistä. Kirja oli saanut saman aamun Vironniemen sanomissa laajan haastattelun verran palstatilaa, mutta Miina Supisen ja Essin pitkä ja rönsyilevä keskustelu kirjan teemoista ja, eh, sanomasta kasvattivat kyllä kiinnostusta melkoisesti. Kysymys ei ole siitä – kuten kirjan tarinan saattaisi helposti pelkistää – että nuoripari löytäisi seksuaalisen onnen pikkutuhmista ”isä ja tytär” -roolileikeistä. Niitä kirjassa kyllä leikitään, mutta oleelliset asiat ovat muualla. Sekä Essi että Miina tuntuivat olevan yksimielisiä siitä, että Isän kädestä on poikkeuksellinen seksuaalisuutta käsittelevä – ja ilmeisesti hyvin paljon seksikuvauksia sisältävä – kirja siinä, että siinä hyvä seksi ei välttämättä tarkoita täydellistä, millintarkkaa suoritusta ja sanatonta kommunikaatiota sekä yhtäaikaisia orgasmeja. Oleellisempaa on, että pariskunta puhuu: mikä tuntuisi hyvältä, mikä ei tuntuisi hyvältä, mikä oli äsken kivaa ja mikä tuntui vähän inhalta… ilman että kumpikaan kokisi että häntä tai hänen suoritustaan pidettäisiin todisteena siitä, että hän on hyvä tai huono sängyssä.

Lisää epäilemättä sitten, kun saan nyt yöpöydällä odottelevan kirjan luettua.

Essi kertoi oppineensa tästä kommunikaation tärkeydestä paljon ryhdyttyään harrastamaan shibaria, japanilaista sitomista, jossa on (toki) eroottinenkin ulottuvuus, mutta jossa oleellisinta on sanallinen ja sanaton kommunikaatio: niin brutaalilta ja miltei sadistiselta kuin sitominen saattaa ensi silmäykseltä näyttääkin, ensiarvoisen tärkeää on, että molemmat osapuolet ovat koko ajan selvillä siitä, miltä toisesta tuntuu ja että molemmilla on hyvä olla. Tämä korostui julkkareiden shibari-esityksessä, jossa Ceci Ferox ja Amy May pitivät tarkasti huolta siitä, että tietävät miltä toisesta tuntuu.

Myös kirjailijakollega Laura Honkasalo oli paikalla ja kirjoittaa illasta omassa blogissaan.

 


 

Palasimme parisen tuntia sitten Malmin mainiolta monitoimitalolta kuuntelemasta musiikkia, jota tallennettiin saman tien myös ”nauhalle” (eli, nykyaikana, luultavasti kovalevylle). Minulle(kin) jo 1970-luvun alkupuolelta ja Piirpaukkeesta tuttu Sakari Kukko soitti yhdeksänhenkisen GMS-kokoonpanonsa kanssa kainuulaisen viulunsoittajan Ressan Lassin musiikkia, jotka oli sovitettu jousikvartetin, koran ja ns. rytmisektion kokoonpanolle. Alunperin keikalla piti olla myös laulaja, mutta koska hän ei ollut päässyt lähtemään Senegalista, tilalla soitti balafonisti.

Kukko on Piirpaukkeen alkuajoista asti yhdistellyt aineksia eri puolilta maailmaa periytyvistä, näennäisesti yhteensopimattomista tyyleistä, ja saanut aikaan perin luontevan kuuloista musiikkia. Niin tälläkin kertaa. Masurkat ja jopa valssit taipuivat hyvinkin luontevasti afrikkalaisiin rytmeihin. En yleensä ole kovin innoissani jazzille tyypillisistä ”teema–soolo–teema–soolo–kolmas soolo–neljäs soolo–teema–soolo–ad nauseam” -kappalerakenteista, mutta GMS teki touhua sen verran sävykkäästi ja tyylikkäästi että musiikki toimi, kulki, hengitti ja eli oikein mallikkaasti. Tässä malliksi muualla (ja hieman eri kokoonpanolla) äänitetty versio ”Kuokka-Jussista”:

Wolandin laulu

Mihail Bulgakovin monitasoinen ja -säikeinen romaaniklassikko Saatana saapuu Moskovaan (eli, alkuperäisteoksen nimestä suoraan suomennettuna, Mestari ja Margarita) on ihan täysin mahdoton ajatuskin tehdä elokuvaksi, televisiosarjaksi tai, herra nähköön, näytelmäksi. Siihen nähden on mielenkiintoista, että olen onnistunut näkemään teoksesta jo kolme tai neljä varsin toimivaa teatteriversiota ja yhden ihan hyvän televisiosarjasovituksenkin.

Eilisiltana pääsimme lopultakin näkemään Kansallisteatterin tulkinnan, johon nimeksi on valittu Mestari ja Margarita, aivan syystä. Romaanin lukuisista säikeistä on esityksen keskiöön valittu nimenomaan Mestariksi kutsutun kirjailijan ja hienostorouva Margaritan rakkaustarina, sekä Mestarin kirjoittama epäonninen romaani Pontius Pilateksesta. Bulgakovin irvailu alkuaikojen Neuvostoliiton byrokratialle ja Stalinin kiristyvälle kuristusotteelle jäävät hieman sivummalle, samoin Moskovan kaupungin häly, melu, ilo ja elo. Mutta tokikin mukana on myös pimeyden ruhtinaan Wolandin räävitön seurue Begemot-kissoineen ja Hella-vampyyreineen, ja tietenkin kertomus alkaa Patriarkan lammilta, Wolandin kahdelle epäuskoiselle kirjallisuusihmiselle esittämästä omituisesta ennustuksesta ja sitä seuraavasta raitiovaunuonnettomuudesta, jossa äärimmäisen epätodennäköisten yhteensattumien jälkeen kriitikko-Berlioz menettää päänsä.

Etenkään näytelmän alkupuolen aikana ei voinut olla ihailematta, miten loisteliaasti tarina oli saatu mahtumaan Willensaunan ahtaalle näyttömölle. Valot, äänet, savut ja taustakankaalle heijastetut kuvat onnistuivat tekemään pikkuriikkisestä lavasta kokonaisen kaupungin. Kuusihenkinen näyttelijäkaarti kasvoi suuremmaksi taitavalla nukkien käytöllä. Väliajan jälkeinen puolisko ei ihan onnistunut tavoittamaan alkupään loistokkuutta, mutta olihan sielläkin kertakaikkisen loisteliaasti toteutettu tanssiaiskohtaus.

Jokaisella Bulgakovin kirjan lukeneella on epäilemättä hyvinkin vahva mielikuva siitä, miltä Woland, Begemot ja Hella näyttävät, niin minullakin. Minun Wolandini on oikeastaan miltei traaginen hahmo, oikeudenmukainen tuomari joka ei välttämättä lainkaan pidä siitä mitä joutuu (ikuisena) työnään tekemään – mutta samalla taitava keksimään rangaistuksen ansaitseville uhreilleen riemukkaan irvokkaita rangaistuksia.* Marc Gassot’n Woland on lähempänä Cabaret-elokuvan seremoniamestaria ja toimii hyvin sellaisena. Begemot-kissan suhteen olen yhä ja ikuisesti puolueellinen Heikki Paavilaisen huikealle tulkinnalle KOM-teatterin vuoden 1983 versiossa. Sitä on vaikea ylittää. Juha Varis vie hahmon aivan eri suuntaan – ei välttämättä huonompaan, mutta toisenlaiseen.

Tältä keväältä Mestari ja Margarita on loppuunmyyty, mutta syksyksi lippuja on vielä saatavana. Kannattaa käydä katsomassa, mutta sitä ennen on hyvää aikaa lukea kirja.

___
* Jos minut joskus jostakin käsittämättömästä syystä palkattaisiin tekemään castingia johonkin Bulgakov-tulkintaan, tiedän kyllä kenet palkkaisin Wolandiksi – jos kyseinen teatteri- ja dokumenttiohjaaja saataisiin jotenkin suostuteltua. Kyseisellä tyypillä on minun Woland-käsitykseeni juuri sopivan surumieliset kasvot – ja, toisinaan, riemukkaan pirullinen hymy.

Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.

 

Vilja, vesi ja verot

Maatalouspolitiikkaa Yalen yliopistossa tutkiva yhteiskuntatieteilijä James C. Scott kirjoitti kirjan Against the Grain – A Deep History of the Earliest States (Yale Agrarian Studies Series, 2017) koska ei tiennyt kovinkaan paljoa kirjansa aiheesta: Miksi ihmeessä satojatuhansia vuosia ihan tyytyväistä metsästäjä–keräilijäelämää muutaman sadan ihmisen porukoissa viettäneet Homo sapiensit ryhtyivät lopulta viljelemään peltoja, tarhaamaan eläimiä ja perustamaan valtioita?

Koska hän ei tiennyt aiheesta tarpeeksi, hän kääntyi arkeologien, paleontologien, paleobiologien ja muiden alan asiantuntijoiden puoleen. Ja, kuten hän huomasi, yksiselitteisiä vastauksia ei ole, kuten on tyypillistä monille tieteenaloille, etenkin menneisyyttä tutkiville tieteenaloille.

Hyvin pian selvisi, ettei kyseessä ollut mikään äkillinen siirtymä. Ns. metsästäjä–keräilijät olivat ehtineet asettua paikalleen ja kasvatella sekä jalostella kaikessa rauhassa kaikenlaisia kasveja ja eläimiä pelkästään Mesopotamian alueella melkein kymmenkuntatuhatta vuotta ennen kuin (silloisille) merenrantakosteikkoalueille syntuyivät ensimmäiset varsinaiset kaupunkivaltiot noin 4000 eKr: Uruk, Ur, Eridu.* Selvisi myöskin, että perinteisessä historiankirjoituksessa ”sivilisaation romahduksiksi” tai ”dynastisiksi välikausiksi” nimetyt ajanjaksot eivät mitenkään välttämättä olleet minkäänlaisia romahduksia tai edes välivaiheita, vaan pikemminkin kasvavan hyvinvoinnin, pienempien ja itse itseään hallitsevien yhteisöjen sekä pakkotyön ja orjuuden vähenemisen jaksoja. Vahvoille (kaupunki)valtioille tyypillisiä piirteitä nimittäin oli – verotuksen ohella – hillitön työvoiman tarve. Sotia ei käyty valtion maa-alueiden laajentamiseksi, vaan orjatyövoiman hankkimiseksi monumentaalirakennustyömaiden lisäksi eliitin paapomiseen, raaka-aineiden hankkimiseen ja kaupunkien ruokkimiseen. Kaupunkien muurien tarkoituksena olikin, Scottin näkemyksen mukaan, yhtä lailla estää kaupungissaolijoita karkaamasta kuin torjua hyökkääjiä. Monet ”barbaariset” paimentolaisheimot eivät olleet ”heimoja” missään geneettisessä mielessä, vaan sekalaisen porukan yhteenliittymiä, joista merkittävä osa väkeä oli alkuaan karannut ”sivistyksen” (kirjaimellisia) kahleita.

”Barbaarien” muodostama henkinen vaara oli niin suuri, että myöhemmin oikeastaan koko Euraasian halki kulki muurien ja linnoitusketjujen muodostama kiviesirippu, Kiinan muurilta aina Hadrianuksen valliin asti. Toisaalta ”barbaarit” olivat monessa suhteessa myös välttämättömiä etelän valtioille kauppiaina ja, usein, palkkasotureina. Molemmat tarvitsivat toisiaan aina 1600-luvun tietämiin asti.

Scott välttelee ehdottomien totuuksien viljelyä, mutta nostaa esiin muutamia välttämättömyyksiä ”sivistyneiden” valtioiden synnylle. Hänen kannaltaan tärkein on jyviä tekevä viljakasvi: Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa vehnä ja ohra, Kiinassa hirssi (ja myöhemmin riisi), Keski-Amerikassa maissi. Vilja ei ole ravintona parhaana päästä, mutta hallinnolliselta kannalta siinä on suuria etuja: Vilja säilyy ja on varastoitavissa. Viljanjyvät ovat tasakokoisia ja niitä on runsaasti, joten niitä voidaan käyttää valuuttana – ja siten myös verottaa. Vilja kasvaa maan pinnalla toisin kuin juurekset, joten ”salakasvattaminen” verojen välttämiseksi ei onnistu. Viljasato kypsyy kerralla, mikä antaa tilaisuuden yhteisöllisyyttä kasvattaviin rituaaleihin.

Scott jättää vähemmälle huomiolle tekijän, johon minä merihistoriasta kiinnostuneena kiinnitin huomiota: Varhaistenkin kaupunkivaltioiden toiminnan edellytyksenä oli hyvin toimiva vesiliikenne. Etenkin puutavara – sekä poltto- että rakennuskäyttöön – on hyödyke, joka loppuu hyvin nopeasti kävelyetäisyydeltä pienemmästäkin taajamasta, ja maata pitkin kuljettaminen on paljon työläämpää. Mesopotamian ensimmäiset kaupungit syntyivät sitä paitsi merenrannan kosteikkoalueille, alueelle jossa oli suolaisten rämeiden keskellä kumparemaisia ”kilpikonnasaaria”. Näille oli kertynyt alkuaan asutusta siksi että erilaiset äyriäiset, niveljalkaiset ja kalat olivat metsästäjä–keräilijöiden tärkeää ravintoa, ja siksi että rantakosteikot ovat myös muuttolintujen reittien tärkeitä levähdyspaikkoja.

Scott toteaakin, että yksi ilmeisen tärkeä tekijä ravitsemuksen myöhempään siirtymiseen viljapainotteisempaan suuntaan oli, että eri riistaeläinten vakituisille vaellusreiteille asuvat ihmiset verottivat vaeltavien eläinten kantoja turhan tehokkaasti, joten ainakin joillakin alueilla lienee ollut pakko hankkia muita ruoanlähteitä. En tiedä mistä olen itse alkuaan keksinyt ajatuksen, että myytti Paratiisista karkoittamisesta olisi syntynyt traumaattisesta siirtymästä metsästys–keräilyn kohtuullisen rennosta hyvinvoinnista tautien ja raskaan työn maanviljelyyn ja karjatalouteen, mutta en ole ainakaan ainoa jolle asia on tullut mieleen: Scott mainitsee ajatuksen moneen kertaan. Etenkin kotieläintalous merkitsi sitä paitsi melkoista uhkatekijää. Useimmat kotieläimet ovat geneettisesti ihmiselle lähisukuisia nisäkkäitä, ja zoonooseista, eläimestä ihmiseen siirtyneistä kulkutaudeista tuli urbaaneille ihmisille jatkuva uhka – ja, kenties, myös syy monessa yhteisössä raivonneeseen ksenofobiaan, muukalaisten pelkoon.

Against the Grain tarjoaa tiiviissä paketissa paljon pohdittavaa siitä miten ihmisten yhteisöt alkuaan alkoivat kasvaa muutamasta sadasta ensin tuhansiin ja sitten miljooniin. Tuli mieleen, että kirja saattaisi olla erittäin hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kirjoittamaan keksittyihin maailmoihin sijoittuvaa, miekkoja ja barbaareja sisältävää fantasiaa. Kyllä nimittäin joku George R. R. Martinkin olisi saanut kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mistä leipä ja puuro ovat hänen aatelistensa ja sotilaidensa pöytiin ilmestyneet.

___

* Kiinnostavana detaljina Scott mainitsee, että näiden sumerilaisten kaupunkien nimet eivät ole sumerinkielisiä, vaan – kenties – peräisin joltakin vanhemmalta seudulla eläneeltä väestöltä ja heidän kielestään.

Kahden lahden lomassa

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎