Kategoria: kulttuuri

Viiden vuoden kakku

Tänään iltapäivällä Taiteen edistämiskeskus julkisti tiedon, jonka itse sain jo parisen viikkoa sitten. Minä olen yksi niistä kahdeksasta kirjailijasta, joille on myönnetty ensi vuoden alusta alkaen valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha.

Elleivät hallituksen ja eduskunnan budjettikaavailut tilannetta ratkaisevasti muuta, minulla on siis vuoden 2025 loppuun asti säännölliset kuukausitulot. Olen siis, ainakin jossain mielessä, Suomen tasavallan palkkaama kirjailija.

Koetin muistella, mutta ei ainakaan tullut mieleen ajanjaksoa, jolloin minulla olisi ollut näin pitkäksi aikaa toimeentulo turvattuna. Eihän kuukausierä suunnattoman iso ole, vähän alle kaksi tonnia kuussa, mutta se on verotonta tuloa; eläkemaksut, jotka työnantaja maksaa palkkatyöläisen puolesta, joudun kyllä itse maksamaan noista rahoista, eikä se summa ole todellakaan pelkkiä satasia.

Hyvin paljon pienemmillä kuukausituloilla olen itse joutunut tulemaan toimeen pitkiä aikoja elämässäni, ja monet joutuvat tulemaan tänäkin päivänä. Eikä tämän summan kilahtaminen tilille vaadi jokapäiväistä työtön-sanan kirjoittamista lomakkeeseen (kuten työttömyyskorvaus vielä 1990-luvulla) tai menemistä luukulle ruinaamaan (kuten toimeentulotuki ainakin vielä 1990-luvulla), joten en totisesti valita. Tokihan tästä apurahakaudesta on tehtävä asianmukainen selvitys, jossa kerrotaan miten aika ja raha on käytetty mutta vasta kauden päättyessä.

Naureskelin kavereille, että varmaankin minä sluibailen neljä vuotta ja sitten viimeisenä vuonna hakkaan kasaan kauheassa paniikissa kaksi tai kolme kirjaa, mutta uskon ja toivon, ettei niin käy. Itse asiassa apurahakauden ensimmäinen romaanijulkaisuni, Pahasimä, ilmestyy jo ensi vuoden alkukuukausina, vaikka se on tietenkin tehty ja editoitu painokuntoon ennen apurahakauden alkua.

Päätoimisesta kirjailijuudesta huolimatta en kyllä aio myöskään luopua aivan kokonaan suomennosten tekemisestä, vaikka jälkimmäinen tällä hetkellä allekirjoitetuista käännössopimuksista määrääkin deadlineksi tämän vuoden joulukuun lopun. Siinä on kyseessä jatko-osa hyvää huomiota ja palautetta saaneeseen aikaisempaan romaanisuomennokseeni, jonka alkuteoksesta on tehty myös (ainakin omasta mielestäni kehnohko) elokuva eräälle tunnetulle digialustalle. Tällä hetkellä viimeistelen vielä uutta suomennostani jo vajaat nelisenkymmentä vuotta sitten suomennetusta romaanista, jonka alkuteos ilmestyi 1968 ja johon löysähkösti perustuen tehtiin (vähän ennen tuota ensimmäistä, perin hätäistä suomennosta) melkoista mainetta nauttiva elokuva.*

Apurahoista puhuttaessa jotkut tahot muistavat aina nostaa esiin, vaikuttaako tällainen valtion palkkalistoilla oleminen kirjallisuuden sisältöön – esimerkiksi negatiivisesti, latistavasti tai kiltteyttävästi. Perustellun vastauksen saaminen tähän vaatisi melkoista apurahakausien aikoina kirjoitettuja romaaneja ja niiden (aate)sisältöjä koskevan analyysitutkimuksen tekemistä, ja sitä että käytettävissä olisi myös apurahoja hakeneiden mutta vaille jääneiden nimilistat, tuotannot ja CV:t. Pelkästään apurahansaajien nimilistaa lukemalla on vaikeaa hahmottaa mitään sen selkeämpää ideologista, tyylillistä tai genrellistä painotusta. Joitakin vuosia sitten muuan äärioikeistolaisesta naisvihastaan kuuluisa esseisti väitti jääneensä apurahoitta mielipiteidensä takia, mutta ainakin useamman vuoden kirjastoapurahansaajien listassa hän oli samoihin aikoihin kirkkaasti Top kahdessakymmenessä – itse asiassa yhtä pykälää paremmalla sijalla kuin minä (silloin).

Aivan selvää on, että ilman apurahajärjestelmää – valtion monia apurahoja sekä erilaisia säätiöitä – ideologinen ja sisällöllinen painopiste siirtyisi aivan varmasti jonnekin toisaalle: itse kukin kirjailijan ammatissa pysymistä toivova yrittäisi työstää bestsellereitä, jotakin joka myy niin paljon että rojalteilla pääsisi edes jonkinlaisille vuosituloille. Tämä tarkoittaa vähintään kaksinkertaista myyntiä esimerkiksi Hunanin kolmeen ja puoleentuhanteen kappaleeseen. Suurin osa kirjailijoista joutuisi kirjoittamaan ikään kuin harrastustoimintana, muiden palkallisten töiden ohessa. Se ei sinänsä välttämättä tarkoittaisi kirjojen tason huononemista, mutta aivan varmasti se tarkoittaisi julkaisujen välin pitenemistä vuosilla.

Käytännössä se tarkoittaisi myös, etteivät lapsiperheiden vanhemmat kirjoittaisi juuri mitään. Palkkatyön ja perheen yhdistäminen on jo sinänsä aikamoista taiteilua, joten kovin harva pystyisi siihen vielä lisäämään niin aika-, aivo- ja resurssisyöpön sivupuuhan kuin kirjoittaminen. On ihmisiä, jotka siinä onnistuvat, mutta ei heitä kovin montaa ole, ei totisesti.

___

(* Yhden pisteen vihjeet: suomennosten nimet ovat Malorie ja Uneksivatko androidit sähkölampaista.)

Sohvapurjehduksella kadonneissa maailmoissa

Heinäkuun puolella, matkalla Maarianhaminaan, yövyimme perinteikkäässä Bore-laivahotellissa, joka nykyään kuuluu Forum marinum -nimiseen merimuseokokonaisuuteen. Koska seuraavien päivien suunnitelmiin kuului Ahvenanmaan loistava Sjöfartsmuseet ja Pommern, vilkaisimme Aurajoen rantaan kiinnitetyt museoalukset vain pintapuolisesti ja menimme sitten syömään museokokonaisuuden laidalla olevaan Göran-nimiseen ravintolaan. Ravintolasalin toisessa laidassa oli kymmenmetrinen, iäkkään näköinen purjevene selvästikin sille rakennetussa tilassa, mastot pystyssä ja purjeet nostettuina. Daphne!

Göran Schildtin (1917–2003) mainekkaiden merimatkakirjojen veneklassikko oli minulle nimenä tuttu jo kaukaa. Minähän olen viettänyt puolet nuoruuttani meri- ja merimatkakirjallisuuden ääressä: jostakin syystä en kuitenkaan ollut koskaan tarttunut Daphne-kirjoihin, siitäkään huolimatta että niitä oli omassakin hyllyssä kaksin kappalein äidinperintönä.

Kotiin päästyä tuli tunne, että sivistyksen puute oli aika korjata. Niinpä kirjastokortti pääsi laulamaan.

Tällä erää sain haalittua Schildtin tuotannosta seitsemän kirjan setin:

  • Lainasiivin – nuoruudenmuistelmat (Med lånade vingar 1995, suomentanut Raija Mattila 1995)
  • Toivematka (Önskeresan 1950, Lauri Hirvensalon alkuperäissuomennoksesta tarkistanut ja ajanmukaistanut Raija Mattila, 1996)
  • Daphnen lokikirja läntisellä Välimerellä 1949 (Daphnes logbok 2003, suomentanut Raija Mattila 2003)
  • Odysseuksen vanavedessä (I Odysseus kölvatten 1951, tekijän lyhentämä ja täydentämä laitos, Lauri Hirvensalon suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava, 1997)
  • Ikaroksen meri (Ikaros’ hav 1957, suomentanut Eero Ahmavaara 1959)
  • Aurinkolaiva (Solbåten 1956, Eero Ahmavaaran suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava 1998)
  • Purjehdukseni Daphnella (Farväl Daphne: 38 års segelfärder i sydliga vatten 1987, suomentanut Kalle Salo 1987)

Kirjoja olisi vielä toinen mokoma, suomennoksiakin lukuisia, mutta ehkä myöhemmin… Lainasiivin on, alaotsikkonsa mukaisesti, Schildtin muistelmat nuoruusvuosista, siitä kehityksestä joka johti siihen että hän päätyi vuonna 1946 ostamaan kymmenkunta vuotta vanhan Daphne-veneen toteuttaakseen haaveilemansa matkan Välimerelle Ranskan jokia ja kanavia myöten (josta Toivematka sitten kertoo). Taustalla oli taidehistorian ja psykologian opintoja, vanhan ajan säätyläispoikien grand tourin tyylinen Saksan, Ranskan ja Italian matka opiskelutoveri Georg Henrik von Wrightin kanssa – sekä talvisodan loppuvaiheissa saatu sotavamma, josta toipumisen aikana Schildt sai sekä tutkinnon suoritettua että kirjoitettua esikoisromaaninsa Önskelekenin (1943).

(Nivusiin osunut räjähtävä luoti vei Schildtiltä lisääntymiskyvyn, mutta ei sitten monien leikkausten jälkeen ilmeisesti vaikuttanut ns. mieskuntoon, libidosta puhumattakaan.)

Nykykirjailija voi vain kateellisena lukea, kuinka Schildt saattoi jo esikoisromaanin julkaisun jälkeen uskoa, että hänellä oli edessään turvattu tulevaisuus kirjailijana. Daphnen ostamiseen tarvittiin sopivasti kohdalle sattunut perintö, mutta matkakirjojen kirjoittaminen mahdollisti sitten uusien, parhaimmillaan yhdeksänkuukautiseksi venyneiden Välimeren-purjehdusten rahoittamisen. Toki Schildt teki muutakin kuin purjehti ja matkakirjoitti: hänen tuotantoonsa kuuluu lukuisten muiden romaanien lisäksi taidehistorian tutkimusta sekä mm. nobelkirjailija André Giden ja hänen hyvän ystävänsä Alvar Aallon elämäkerrat.

Alunperin Schildtin ja hänen lasitaiteilijavaimonsa Mona Moralesin tarkoituksena oli viedä Daphne Välimerelle yhtenä kesänä ja tuoda se takaisin seuraavana. Mutta hyvän telakkapaikan löytäminen sai ruokahalun kasvamaan, ja Daphne vietti seuraavat 39 vuotta Välimerellä, 1960-luvun puolivälistä lähtien Leroksen saarella, josta Schildt ja hänen toinen vaimonsa Christine olivat hankkineet kakkosasunnon. Tässä vaiheessa pitkät matkapurjehdukset jäivät ja Daphnea käytettiin enintään viikon retkiin Kreikan itäisille saarille ja Turkin etelärannikolle.

Mutta Daphnen ja Schildtin purjehdusten maine lepää tietysti ensisijaisesti 1940–1950-lukujen pitkien purjehdusten ja niistä tehtyjen matkakertomusten varassa. Nykylukijan silmin on hetkittäin jopa hätkähdyttävää huomata, miten erilainen maailma on ollut tuolloin, vain muutama vuosikymmen sitten. Purjehdusreittejä jouduttiin suunnittelemaan ottaen visusti huomioon, missä oli vielä purkamattomia miinakenttiä, ja Ranskan jokien penkoilla saattoi nähdä muutama vuosi aikaisemmin päättyneen sodan jäljiltä tuhottujen panssarivaunujen hylkyjä. Monissa paikoissa – ja maissa – Daphne oli ensimmäinen moneen vuosikymmeneen nähty huvialus, ehkä ensimmäinen koskaan. Pitkällä Niilin purjehduksellaan (Aurinkolaiva) Schildt pääsi näkemään jotakin joka oli jo tuhoutumassa: jo Assuanin vanhan padon korottaminen oli nostanut veden tuhoamaan Ylä-Egyptin nuubialaiskylien palmuviljelmiä, ja Gamal Abdel Nasserin suuriin projekteihin kuulunut uusi Assuanin pato tuhosi ne kokonaan.

Tähän aikaan Välimerellä ei myöskään ollut juuri minkäänlaista infrastruktuuria huvialuksille, puhumattakaan siitä että eri maiden viranomaiset olisivat tienneet mitä tehdä kummallista lippua perässään heiluttelevalle pienelle veneelle. Monissa paikoissa Daphnen miehistön ainoana oppaana rannikkoiden purjehdusolosuhteisiin ovat englantilaisten sotalaivojen 1800-luvun alussa laatimat kartat ja kommentaarit. Näistä syistä – ja osittain myös Schildtin melkoisesta yltiöoptimismista, varomattomuudesta ja huolimattomuudesta johtuen – vene ja sen miehistöineen oli monta kertaa aikamoisten katastrofien partaalla. Aurinkolaivan kuvaama purjehdus köliveneellä Niiliä pitkin aina Pohjois-Sudaniin ja sieltä takaisin Port Saidiin on ehkä ääriesimerkki. Tämän kirjan luettuaan ei ihmettele lainkaan, miksi egyptiläiset eivät aikoinaan keksineet sellaista mainiota laivanosaa kuin ”köli”: Niili on täynnä petollisia, jatkuvasti muuttuvia hiekkasärkkiä eikä siellä ole mitään järkeä kulkea muuta kuin matalapohjaisilla aluksilla. Puolentoista metrin syväyksen Daphne juuttui monia kertoja päivässä särkkiin ja välillä irrottamiseen saattoi mennä melkein valvotun vuorokauden ja lukuisten paikallisten auttajien (ja jokihinaajien) avun verran.

Silti Schildtillä tuntuu olleen retkillään itse asiassa aivan mieletön onni. Lukemattomista ”vähältä piti” -tilanteista huolimatta kukaan miehistöstä ei kuole eikä edes loukkaannu (pintakolhuja lukuun ottamatta) ja venekin pysyy ainakin korjattavassa kunnossa. Eräänlainen ääriesimerkki on Aurinkolaivassa: Assuanin vanhan padon suluissa venemoottorin särkkävaurioiden vuoksi jo moneen kertaan korjailtu potkuriakseli hajoaa lopullisesti ja vettä alkaa tulvia kovaa vauhtia sisään. Mutta kas kummaa, heille huikataan rannalta – ruotsiksi: käy ilmi että muutaman sadan metrin päässä sattuu olemaan ruotsalainen konepaja, jonka väli tuntee Daphnen ja sen tarinat ja on valmis korjaamaan veneen sen kummemmitta korvauksitta.

Ikä näkyy myös Schildtin teksteissä. Monia hänen kommenttejaan ”kansanluonteista” ja rodullisista ominaisuuksista – ”neekeri”-sanan käytöstä tietysti puhumattakaan – voi pitää nykyvinkkelistä avoimen rasistisina. Sitä ne toki ovatkin, mutta muistan toki että samanlaista tekstiä löytyi omista maantiedon koulukirjoistani vielä 1970-luvun alkupuolella. Schildtin puolustukseksi – ja kunniaksi – on kuitenkin ehdottomasti mainittava, että hän on aivan valmis korjaamaan käsityksiään aina, jos todellisuus kertoo jotakin muuta kuin mitä hän on etukäteen kuvitellut. Ja niitä kertoja on totisesti paljon. Hänen pohdiskelunsa eri uskontojen eri haarojen erilaisten ajattelutapojen synnystä seutujen luonnonolojen vaikutuksesta ovat toki kiinnostavia. Joissakin toisissa suhteissa Schildt on sitten taas huomattavankin moderni: asiaan epäilemättä vaikutti, että aikaansa nähden huomattavan avoimesti biseksuaali Vivica von Frenckell (myöh. Bandler) kuului sekä lapsuudenystäviin että Daphne-purjehduskavereihin.

Välillä taidehistorioitsija-Schildt tuntuu kyllä olevan kiinnostuneempi raunioista kuin ihmisistä. Niidenkin suhteen hän korjaa moneen kertaan käsityksiään siitä, mikä on saattanut vaikuttaa mihin, ja mitä merkitystä milläkin (temppelien, kirkkojen tai moskeijoiden) rakentamisen tavalla saattaa olla. Erityisesti helsinkiläisenä Alvar Aallon arkkitehtuurin huonoimmista puolista (silloin tällöin) kärsimään joutuvana lukijana voi vain valitella, että Alvar ja Elissa Aalto purjehtivat Daphnen mukana juuri Niilillä: kouluttamatonkin silmä toki huomaa, että Aallon marmoritöherrykset sopivat paljon paremmin Välimeren eteläpuolen ilmastoon kuin tänne Arktiksen kynnykselle.

Daphne-kirjoista viimeinen, Purjehdukseni Daphnella, on eräänlainen Greatest Hits -kokoelma: siihen Schildt on koonnut katkelmia aikaisempien purjehdusten merkittävistä hetkistä sekä joitakin uusia kirjoituksia sen jälkeen kun hän myi veneen saksalaisperheelle vuonna 1984. He purjehtivat veneen lopulta Karibialle, missä hurrikaani runteli sen vuonna 1995 hylkykuntoon. Pro Daphne -yhdistys sai ostettua sen, mutta matkalla Suomeen veneenromu jäi vielä Floridassa lastikontin alle. Turun Göran-ravintolassa nykyään nähtävä vene onkin aikamoisen ja hyvin kunnioitettavan restaurointityön tulosta.

En olekaan vähään aikaan lukenut merikirjallisuutta: nuorena haaveilin itsekin avomerikelpoisesta veneestä ja maailmalla (tai sen ympäri) purjehtimisesta. Voi kuitenkin olla, että minulle sopii parhaiten näiden seitsemän kirjan kaltainen sohvapurjehtiminen. Schildt on sen verran tasokas kirjailija, että aikamoinen sivumäärä on kulunut sujuvasti ja miellyttävästi. Kääntäjätkin ovat tehneet enimmäkseen erinomaista työtä, hieman heittelehtivää purjehdustermistöä lukuun ottamatta: tietty vanhahtavuus on säilytettu uudistetuissakin laitoksissa. Seitsemän kirjan jälkeen kyllä tuntee purjehtineensa, ja vieläpä maailmassa joka ei ole enää tavoitettavissa kuin kirjoissa ja niiden valokuvissa.

Eliitin kekkereissä

On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renki­poika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.

Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.

Kuten esimerkiksi minä.

Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?

Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.

Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.

Taas violetissa talossa

Joutsan keskustan kupeessa toimiva taidelaitos Haihatus on kuulunut kesäkohteisiin jo hyvinkin toistakymmentä vuotta, kuten tämänkin blogin kirjoituksista on voinut päätellä. Parina viime kesänä Keski-Suomen reissu on kuitenkin jäänyt väliin, ja Haihatuksenkin kohtalo on ollut vaakalaudalla. Taidelaitoksen perustajat ja sitä kaiken aikaa vetäneet Merja Metsänen ja Raimo Auvinen menehtyivät vain reilun puolen vuoden välein, ja koko Haihatuksen toiminta ehdittiin päättää lakkauttaa.

Mutta kaikeksi onneksi mikään ei loppunutkaan. Mm. Cleaning Womenissa toimiva taiteilija ja muusikko Risto Puurunen osti perintörahoillaan Haihatuksen, nimesi itsensä tirehtööriksi ja polkaisi toiminnan uuteen alkuun. Ja miten!

Merjan ja Raimon viimeisinä vuosina Haihatus tuntui välillä vähän väsähtäneeltä, ja ensimmäisten käyntikertojen riemukas, luova hulluus tuntui vähän hiipuneen. En sinänsä ihmettele: pariskunta joutui hakkaamaan niin kauan päätään seinään Joutsan kunnan ja muiden tahojen suhteen, että olisi ollut aikamoinen ihme ellei mitään väsähtämistä olisi tapahtunut. Jo pelkästään kesänäyttelyiden suunnitteleminen ja rakentaminen on ympärivuotista, raskasta työtä, kaikesta muusta toiminnasta puhumattakaan.

Puurusella tuntuu olevan vauhti päällä: kesänäyttelyn luova hulluus kukoistaa, ja paikallisten yrittäjien kanssa on solmittu yhteistyösopimuksia. Kuva- ja muuta taidetta täydentävät Musasunnuntait, jolloin violetin talon pihamaan lavalle astelee nimekkäitäkin artisteja.

Ei voi kuin toivoa, että into jatkuu. Haihatus on niin upea paikka/tapahtuma, että sinne palaisi mielellään vuodesta toiseen. Kuin kummalliseen, eksentriseen mummolaan.

Tämän kesän Avantgardevekkula-näyttely jatkuu elokuun puoleenväliin asti, eivätkä tapahtumat siihen pääty. Suosittelen!

Aviollisia asioita Ekumeenissa (ja muita kertomuksia)

Harvoin, hyvin harvoin, käy niin että kaunokirjallista teosta lukiessa mieleen pälkähtäisi yhtäkkiä: Tämä olisi kiva tenttiä. Ursula K. LeGuinin novellikokoelma Maailman syntymäpäivä ja muita tarinoita (suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2019) kuitenkin sai tälläisen pälkähdyksen aikaan. Tavallaan se ei ole mikään ihme: LeGuin on aina käyttänyt tieteisromaaniensa tieteenä vanhaa oppialaansa sosiaaliantropologiaa, ja tässä kokoelmassa hän on päässyt toden teolla leikittelemään tämän tieteen aineksilla. Minä olen itse 1990-luvulla lukenut aika paljonkin sukulaistieteenhaaraa eli kulttuuriantropologiaa, joten…

Maailman syntymäpäivä koostuu kahdeksasta 1990-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina kirjoitetusta pitkästä novellista – tai voisi myös sanoa, että seitsemästä novellista ja yhdestä pienoisromaanista, sillä kokoelman päättävä, yli satasivuiseksi ladottu ”Kadotetut paratiisit” on kyllä jotakuinkin pienoisromaanin mittainen. Se poikkeaa paketin muista tarinoista myös siinä, että se ei liity LeGuinin monien tieteistarinoiden ”Hainilaiseen maailmaan”, vaan on itsenäinen kertomus eräänlaisesta pienoismaailmasta, monien sf-kirjailijoiden lempiteemoihin kuuluvasta sukupolvialuksesta matkalla Maasta kohti jotakin toista tähteä, jota kiertää (mahdollisesti) asumiskelpoinen planeetta. Välillä tarina uhkaa sortua yhteen sukupolvialustarinoiden kliseeseen kun aluksella nousee valtaan uskonnollinen kultti, mutta tarina mutkaakin lopulta toiseen suuntaan.

Kokoelman niminovellista LeGuin toteaa kirjan antoisassa esipuheessa, että se ”saattaa tapahtua tai saattaa olla tapahtumatta jossakin päin Ekumeenin maailmaa”, ts. ”Hainilaista maailmaa”, jossa ihmiskunta on alkuaan peräisin Hain-nimiseltä planeetalta, jonka asukkaat ovat joskus miljoona vuotta sitten levittäneet vähän geenimuunneltuja ihmisiä lukuisille (osin sittemmin unohtuneillekin) planeetoille ympäri Linnunrataa ikään kuin laboratoriokokeina. Sittemmin on syntynyt ”Ekumeeniksi” kutsuttu liike, joka yrittää saattaa nämä maailmat taas yhteyteen toistensa kanssa, mutta puuttuen mahdollisimman vähän siihen millaiseksi elämä, tavat ja yhteiskunnat ovat missäkin muotoutuneet kuluneiden vuosituhansien mittaan.

Muut kuusi novellia ovat selkeästi hainilaistarinoita, ja yhtä lukuun ottamatta ne kietoutuvat eri planeettojen kulttuurien sukupuolielämään ja avioliittoihin liittyvään tapakulttuuriin. Aloitusnovelli ”Täysikäistyminen Karhidessa” suorastaan huokuu kirjoittajan riemua siitä, että hän on päässyt palaamaan Pimeyden vasemman käden maailmaan tutkiskelemaan tarkemmin, miten aviolliset asiat hoituvat yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sukupuolettomia muulloin kuin kiima-aikansa, kemmerin, kuluessa, jolloin heistä saattaa tulla milloin mies- ja milloin naispuolisia. Selkeästä etnografisesta latauksestaan huolimatta tarina on samalla lämmin ja mehevän aistillinen.

LeGuinin mukaan ”Rakkaus jota ei valittu” ja ”Vuoriston tapoja” ovat ”tapakomedioita”, mutta minun silmälleni ehkä enemmänkin eräänlaisessa venäläisen kirjallisuuden vähän surumielisen haikeassa mielessä. ”Aineistoa Seggrin oloista” ja ”Yksinäisyys” ovat puhtaimmin antropologisia tarinoita, ensimmäinen kokoelmana katkelmia pitkän ajan kuluessa laadituista raporteista ja jälkimmäinen kuvauksena siitä, miten syrjäiselle ja tapakulttuuriltaan (meidän ja ekumeenilaisten silmissä) melkoisen vastenmielisen brutaalille planeetalle pienenä päätynyt tutkijoiden lapsi sopeutuu uuden kulttuurin elämään ja alkaa pitää sitä vanhempiensa kulttuuria luontevampana, omana kotinaan.

”Vanha Musiikki ja orjanaiset” jatkaa Neljä anteeksiantoa -romaanin neljän toisiinsa kietoutuvan tarinan ketjua viidentenä lenkkinä ja on tämän kokoelman kertomuksista ehkä toiminnallisin.

Ursula K. LeGuin on yksi lempikirjailijoitani, suuria esikuviani, ja olen tavattoman iloinen siitä että Vaskikirjat jaksaa suomennuttaa hänen teoksiaan. Jyrki Iivosen käännösjälki on enimmäkseen vallan sujuvaa, mutta on kyllä sanottava että Maailman syntymäpäivän tapauksessa vielä yksi huolellinen kustannustoimittajakierros olisi tehnyt oikein hyvää. Painettuun tekstiin on jäänyt jonkin verran lapsuksia ja kömpelyyksiä sekä jokunen kirjoitusvirhe, ei paljon, mutta sen verran että ne pistävät siellä täällä kiusallisesti silmään muuten hyvän tekstin seasta.

Kolmas ja viimeinen

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.

Multia–Jyväskylä

Pikainen muistutus siitä, että kirjailija-Mäkelä on tänä perjantaina ja lauantaina tavattavissa Keski-Suomessa. Perjantaina olemme Katri Alatalon kanssa puhumassa Multian kirjastossa kello 17–19. Lauantaina on sitten vuorossa scifiseura 42:n järjestämä Lokacon Jyväskylän kirjaston pääsalissa. Kuten tuosta alempaa selviää, ohjelmassa on muutakin kiinnostavaa kuin vain kunniavieraan puhe. Mahdollisista viime hetken muutoksista pysyy kärryillä vilkaisemalla Lokaconin omaa sivua.

Lauantain 19.10. ohjelma – Pääkirjaston Wolmarinsali

  • 10.30 Ovet avautuvat
  • 10.45–11.30 Tekoälystä huumoria
    Jarno Hietalahti
    Esitelmässä tarkastellaan huumorintajun edellytyksiä filosofisesta näkökulmasta. Huumorintaju vaikuttaa luontaiselta osalta ihmiselämää, mutta millainen käsitys huumorista tulisi luoda koneille? Huumorintaju ei ole pelkästään kyky keksiä vitsejä tai nauraa hauskuutuksille, vaan se on osa maailmankatsomusta. Niinpä jos tekoälylle halutaan luoda omaehtoinen huumorintaju, sen on pohjauduttava koneen omaan maailmankatsomukseen. Tämä saattaa olla kimurantimpi pulma kuin mitä nykyaikaiset nauravat koneet antavat ymmärtää.
  • 11.30–12.00 tauko
  • 12.00–13.00 Kunniavieras: kirjailija J. Pekka Mäkelä
    Helsinkiläinen J. Pekka Mäkelä tunnetaan musikaalisesti lahjakkaana monipuolisena kirjailijana ja suomentajana. J. Pekka Mäkelän vuonna 2018 ilmestynyt romaani Hunan oli Finlandia-palkintoehdokas.
  • 13.00–13.45 Mielikuvitusta vai kulttuurieroja?
    Juho Mäntysalo
    Kulutamme paljon ulkomaalaista populaarikulttuuria. se on jännittävää ja yllättävää, mutta onko se aina spefiä? Esityksessä pohditaan mielikuvituksen ja kulttuurierojen sekoittumista toisiinsa, ja miten suomalaisen harrastajan tulisi niihin reagoida.
  • 13.45–14.15 tauko
  • 14.15–15.00 Puolieläviä ja kuolemattomia
    Katri Alatalo, Karoliina Heinola ja Oskari Rantala
    Oskari Rantala haastattelee kauhua kirjoittavaa Karoliina Heinolaa ja Katri Alataloa, joka kirjoittaa fantasiaa. Molempien tarinoita yhdistävät olennot, jotka eivät suostu kuolemaan.
  • 15.00–15.45 Tuomiopäivän tuppisuut Tatu Ahponen
    Tatu Ahponen kertoo suomalaisesta äärioikeistoscifistä 20- ja 30-luvuilla, superaseista, Suur-Suomi-fantasioista ja vastaavista asioista.

Tervetuloa!

On kohta con

Haluan tässä vain näin viikon alkajaisiksi muistuttaa, että viikon lopulla kannattaa kääntää kurssi kohti Jyväskylää, jossa on tiedossa maan yksi parhaista – ja isoimmista ei-kaupallisista – kirjallisuustapahtumista, vuoden 2019 Finncon.

Itse notkun paikalla kaikki kolme päivää eli kirjoittajaperjantain ynnä varsinaiset conipäivät lauantain ja sunnuntain. Sunnuntaina osallistun myös kahteen paneelikeskusteluun, eli seuraavasti:

Su 13–14, sali L304:
Hobittien seikkailuista videopelien syövereihin: sukellus spefin suomentamiseen

Kersti Juva, J. Pekka Mäkelä, Sarianna Silvonen (pj), Johanna Vainikainen
Ansioitunut kunniavieraamme ja muut suomentajat keskustelevat spekulatiivisen fiktion suomentamisesta. Mitä suomennetaan ja miksi? Miten suomen kieli taipuu spefin erikoispiirteisiin?
Avainsanat: paneeli, kunniavieras, kirjallisuus

Su 15–16, sali L304:
Genre – rikkaus vai rasite?

J. Pekka Mäkelä, Antti Salminen, Jani Saxell (pj), Terhi Tarkiainen, Helena Waris
Miten genrerajat vaikuttavat tarinoiden kirjoittamiseen ja kirjailijoiden työskentelyyn? Monipuolisesti erilaisia tekstejä kirjoittavat kirjailijat pohtivat suhdettaan genreihin.
Avainsanat: paneeli, kirjallisuus, kirjoittaminen