Minun kouluaikanani 1970-luvulla historiantunneilla opetettiin oikeastaan yksinomaan Euroopan ja vähän Pohjois-Amerikan historiaa, ja vielä pitkälle 1980-luvulle asti Vironniemen sanomatkin sijoitti lähes kaikki oleelliset noiden alueiden ulkopuolisten alueiden tapahtumat muutamaan palstasenttimetriin ”Maailman ihmisiä” -palstalle. Pikku hiljaa tilanne on parantunut, ja nyttemmin uutisissa – ja toivon mukaan myös kouluopetuksessa – otetaan paremmin huomioon myös mitä esimerkiksi Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tapahtuu tai on tapahtunut.

Mutta on yhä katvealueita, jotka jäävät katveeseen, tai joita tarkastellaan lähinnä sen kannalta mitä eurooppalaiset tai pohjoisamerikkalaiset siellä tekevät tai jättävät tekemättä. Erästä varsin merkittävää aluetta valaisee brittiläisen Bysantin tutkijan Peter Frankopanin alkuaan vuonna 2015 ilmestynyt Silkkitiet – uusi maailmanhistoria (Silk Roads – A New History of the World; suomentanut Jaana Iso-Markku 2021).

Mahtipontisesta ja harhaanjohtavasta nimestä huolimatta Frankopan ei edes yritä sulloa vajaaseen tuhanteen sivuunsa mitään koko planeetan historian kokonaishistoriaa, vaan keskittyy alueeseen joka monesti tulee sivuutettua aina silloin kun kyse ei ole siitä että länkkärit (tai venäläiset tai kiinalaiset) tekevät alueella jotakin tai ovat tekemättä alueella jotakin: keskiseen Aasiaan, käytännössä pitkälti alueeseen joilla nykyään sijaitsevat Afganistanin, Iranin ja Irakin valtiot. Ajoittain Frankopanin huomiota saavat hänen keskeisen alueensa reunamat, kuten Kaukasus, Ukraina, Syyria ja Pakistan sekä koilisen suunnan ”-stanit” ja nykyään Kiinaan kuuluva Xinjiang. Muu maailma mainitaan lähinnä silloin kun sillä on jotakin tekemistä Keski-Aasian kanssa: Afrikasta ainoa maininta taitaa olla 1300-luvun Malin imperiumista ja sen legendaarisesta hallitsijasta Mansa Musasta, jonka rikkaus perustui (keskiaasialaisten valtakuntien tavoin) karavaanireitteihin.

Frankopanin tarkastelu alkaa suunnilleen samoista ajoista jolloin Euraasian länsilaidoilla vaikutti Rooma-niminen valtakunta ja Keski-Aasiaan syntyi ensi kertaa myöhemmin ”silkkitieksi” nimettyjä lukuisia itä-länsisuuntaisia kauppareittejä, ja kauppareittien varrelle tavatoman rikkaita ja myös henkisesti kukoistavia valtakuntia. Kauppatavaran lisäksi karavaani- ja vesiteillä liikkuivat myös aatteet, tieteelliset löydöt sekä ihmiset: en esimerkiksi tiennyt, että Intian läntisen rannikon satamakaupungeissa vaikutti parisen tuhatta vuotta sitten roomalaisten maahanmuuttajien yhteisöjä. Frankopanin tarkasteleman alueen länsilaitamilla syntyi myös uskonto, jonka kolme riitelevää lahkoa – juutalaisuus, kristinusko ja islam – levisivät sittemmin muuallekin maailmaan. Ja toistatuhatta vuotta Keski-Aasia oli maailman tieteellisen tutkimuksen keskeistä aluetta, joilla kehitettiin iso liuta esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen perustutkimusta.

Asetelma alkoi muuttua oikeastaan vasta 1500-luvulla jaa. löytöretkien myötä, jolloin maailman taloudellisen toimeliaisuuden ja silmittömän ahneuden painopiste siirtyi ensin Iberian niemimaalle ja vähän myöhemmin pohjoisempaan Länsi-Eurooppaan. Frankopanilla ei ole kovinkaan paljon hyvää sanottavaa kotimaastaan Britanniasta, jonka taloudellinen, poliittinen ja teknologinen nousu saatiin alkuun merirosvouksella ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä siirtomaiden ryöstelyllä. Luonnonvaroiltaan(kin) rikas Keski-Aasia oli yksi brittihallinnon rautasaappaiden jalkoihin jääneistä alueista. Vaikka brittien siirtomaavalta alkoi pikku hiljaa rapautua 1800-luvun mittaan, brittien kiinnostus ”Aasian selkärankaan” ei vähentynyt. Vielä ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina he kuvittelivat seuraavan suuren konfliktin tapahtuvan heidän itsensä sekä Afganistania ja Persiaa kohti pohjoisesta hivuttautuneen Venäjän välillä. Myös Ranska pyrki parhaansa mukaan heilumaan alueella, välillä asevoimin, välillä neuvotellen, lahjoen ja uhkaillen. Alueen rajoja piirrettiin (Afrikan tavoin) eurooppalaisilla piirustuspöydillä, ja esimerkiksi Irakin (myöhemmin itsenäistynyt) valtio syntyi yhdistämällä kolme täysin erilaista kansakuntaa yksien hallinnollisten rajojen sisään.

Mielenkiintoinen detalji, jota en tiennyt: Persian šaahi muutti 1930-luvulla valtakuntansa nimen Iraniksi, koska uusi nimi viittasi siihen aikaan Euroopassa suosittuihin arjalaisiin, historian ensimmäiseen indoeurooppalaisia (tai nykytermein indoiranilaisia) kieliä puhuneeseen valloittajakansaan (nykyisen Intian luoteisosissa).

Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä vahvemmin Frankopan kritisoi eurooppalaisten ja Britannian pitkälti syrjäyttäneen Yhdysvaltojen lyhytnäköistä ja silmittömän ahnetta sekoilua keskisessä Aasiassa. 1980-luvulla USA tuki ja aseisti Afganistanissa neuvostomiehitystä vastaan taistelleita mujahideen-sissiryhmiä, joista seuraavalla vuosikymmenellä kehittyi Taliban-liike. (Myös Kiina kannusti Xinjiangin uiguureja mukaan Afganistanin taisteluun, samoja uiguureja joiden muslimius on nykyään Kiinalle tuhottava kauhistus.) Kun islamilainen vallankumous oli murskannut Yhdysvaltain ja Englannin valtaistuimelle nostaman šaahin hirmuhallinnon (ja muodostanut tilalle oman hirmuhallintonsa), USA vuoroin yritti suistaa ajatollia vallasta ja vuoroin toimitti näille (salaa tai avoimesti) aseita ja varaosia, koska Iran oli sodassa Irakia vastaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Israelin valtion perustaminen ja alueella asuneen väestön ajaminen kodeistaan maahanmuuttajien tieltä on tietysti oma (pitkälti) angloamerikkalaisen sekoilun ja typeryyden lukunsa.

(Ei, en kiistä nykyisen Israelin oikeutta olemassaoloon valtiona. Sen perustaminen olisi kyllä luultavasti voitu hoitaa huomattavasti paremmin, inhimillisemmin ja järkevämmin, ja valtio itse olisi voinut historiansa mittaan toimia monessa tilanteessa vähän kaukonäköisemmin. Ei sillä että Israelin naapurivaltioidenkaan – tai palestiinalaisjärjestöjen – toiminnassa olisi pahemmin kehumisen aihetta. Nykytilanne on tragedia kaikkien osapuolten kannalta.)

Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Frankopan ei tietenkään ole kyennyt ennustamaan Afganistanin viime vuosien tapahtumia tai Venäjän hyökkäystä Ukrainaan (joskin Krimin kriisiä hän kyllä käsittelee), mutta merkkejä näistä kehityskuluista voi kyllä jälkiviisaasti nähdä tässäkin tekstissä. En silti ihmettele, että Frankopanista on sittemmin tullut hyvin kysytty asiantuntija näiden uusien kriisien tunkiessa uutisotsikoihin.

Erityisesti kirjan jälkisanat antavat hyvin valaisevaa aineistoa lähitulevaisuutta koskeviin spekulaatioihin. ”Uutta silkkitietä” on pitkälti käsitelty lähinnä Kiinan hankkeena, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne valtiot joiden kautta tämä ”Uusi silkkitie” kulkee. Ne eivät ole olleet pitkään aikaan – jos koskaan – mitään epämääräisiä paimentolaiskyliä, vaan luonnonvaroiltaan ja taloudeltaan erittäin rikkaita ja modernisoituneita maita. Toki ne ovat Kiinan lailla vallan ja omistuksen suhteen hyvin keskittyneitä ja epäilemättä myös korruptoituneita maita, joissa demokratiasta ei voi juuri puhua, mutta voi hyvin olla ettei Kiina tule lähivuosikymmeninä suinkaan olemaan silkkiteiden tärkein valtio (jos se on sitä tälläkään hetkellä). Voi olla, että Kazakstanista, Uzbekistanista, Turkmenistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta tulee lähitulevaisuudessa niin kauppasuhteiden kuin isompien uutisotsikoiden kohteita, toivottavasti rauhanomaisessa mielessä. Ja toivottavasti myös Pakistanista, Iranista, Irakista, Syyriasta, Saudi-Arabiasta ja niiden naapurimaista kuullaan mahdollisimman pian uutisia muustakin kuin väkivallasta ja despotismista.

Vanhan vitsin mukaan ”Saisitpa elää mielenkiintoisia aikoja!” on kiinalainen kirous. Kirottua tai ei, mielenkiintoisten aikojen keskellä ollaan.