Tänään on moni kirjailija- ja kääntäjäkaveri ollut sosiaalisessa mediassa iloisella mielellä. Sanasto ry. nimittäin tilitti tänään viime vuoden lainauskorvaukset.
Lainauskorvaus on siitä harvinainen raha, että sitä jaettaessa kääntäjät ovat tasaveroisia kirjailijoiden kanssa. Jos suomennetulla kirjalla on yksi kirjoittaja ja yksi kääntäjä, lainauskorvaukset jakautuvat puoliksi.* Suomentajien julkaisuluetteloilla on usein paljon enemmän pituutta kuin kirjailijoilla, joten heidän korvaussummansa saattaa olla hyvinkin paljon muhkeampi – ja apurahojen, arvostuksen ja muun suhteen heikommassa asemassa olevat ”viihteen” suomentajat (ynnä kirjailijat) saattavat kerätä isoimman potin, sillä trillereitä, jännäreitä ja dekkareita lainataan hyvin paljon.
Tämä tietysti pännii pahemman kerran niitä kirjallisuuden ystäviä, tutkijoita ja kriitikkoja, joiden mielestä raha menee aina väärille ihmisille, oli kyse sitten apurahoista, kirjanmyyntirojalteista tai lainauskorvauksista. Niinhän ne menevätkin, mutta koska ei ole olemassa mitään absoluuttista kirjallisuuden laatuasteikkoa,† raha menisi väärille ihmisille silloinkin jos nämä kirjallisuustulonjakokriittiset pääsisivät asiasta päättämään. Joka tapauksessa lainauskorvausten jakauma on toisenlainen kuin apurahojen jakauma, joten niillä voi katsoa olevan edes jonkinlaista eriarvoisuutta tasaavaa vaikutusta. Pieniä ovat apurahat eivätkä isoja ole lainauskorvauksetkaan – Suomen viranomaiset suostuivat ylipäänsä koko lainauskorvausjärjestelmään vain siksi että oli pakko EU-lainsäädännön myötä, ja siltikin asian kanssa vitkuteltiin tolkuttoman kauan. Lainauskorvausten taso on edelleenkin hävettävän pieni esimerkiksi muihin Pohjoismaihin** verrattuna.
Oma pottini oli tällä kertaa reilut kaksi ja puoli tuhatta,‡ vallan mukava summa. En ole tullut pyytäneeksi Sanastolta erittelyjä korvausten jakautumisesta käännösten ja omien kirjojen suhteen – eikä posti vielä tänään tuonut muutenkaan tilityspapereita – mutta olettaisin että valtaosa tulee käännöksistä. Jos koko summa olisi omista kirjoista, se olisi viitisen kertaa enemmän kuin kustantajan viime vuodelta tilittämät kirjanmyyntirojaltit kirjoittamieni kirjojen myynnistä. Siinä tapauksessa kirjojen kirjoittamisesta saamani vuositulot nousisivat jo suomalaisten ammattimaisten kirjailijoiden keskimääräiselle tasolle. Reilulla kolmella tuhannella eurolla vuodessa ei osteta kovinkaan paljoa tonnikalaa ja vessapaperia sen jälkeen kun sähkölaskut, vuokrat ja vastikkeet sun muut kulut on maksettu pois päältä, joten ei ole mikään ihme että useimmat suomalaiset ammattikirjailijat tekevät yleensä vähintään yhtä muutakin työtä ja/tai odottelevat sydän syrjällään apurahapäätöksiä. Pienelle kielialueelle ei mahdu kovinkaan montaa painosten kuningatarta tai kuningasta.
Kirjailijoiden ja suomentajien lisäksi näitä nykyään hienosti ”itsensä työllistäjiksi” kutsuttuja työlainsäädännön väliinputoajia on toki muitakin, etenkin kulttuuri- ja media-alalla. Linkitänkin tähän perään pari pitkää äänitettä viimekeväisestä ”Itsensä valjastajat” -tilaisuudesta, jossa puhuttiin näistä asioista ja ongelmista monen eri alan ihmisen ja järjestön voimin.
Itsensä valjastajien manifesti näkyy videokonversiossa vähän epäselvänä, joten siihen kannattaa käydä perehtymässä Journalistiliiton sivuilla.
___
* Sanasto varaa rahat myös niitä ulkomaalaisia kirjailijoita varten, jotka ovat oikeutettuja lainauskorvauksiin ja jotka kenties haluavat sellaisia saada. Tietääkseni tähän mennessä kukaan ulkomaalainen ei ole Suomen lainauskorvausjärjestelmään ilmoittautunut. Sekä ulkkarien että suomalaisten saatavat vanhenevat kolmessa vuodessa, jonka jälkeen varattu summa palaa yhteiseen pottiin, ja kasvattaa tasaisesti kaikkien lainauskorvausjärjestelmässä olevien saatavia.
† Paitsi tietysti aika. Viidenkymmenen–sadan vuoden päästä voidaan ehkä arvioida, mitkä 2000-luvun alun kirjat olisivat olleet tukemisen arvoisia: joukossa tulee varmasti olemaan sekä vakavamielisten kirjallisuudenystävien arvostamaa ”laatukirjallisuutta” että jokunen menestynyt ”viihdekirja”, jonka kaikki olisivat kuvitelleet kadonneen mielistä ja hyllyistä viimeistään parissa kvartaalissa. Taiteen historia ei ole useinkaan oikeudenmukainen, ja vielä vähemmän se on ennustettavissa.
** Muissa Pohjoismaissa lainauskorvausta on sitä paitsi maksettu jo vuosikymmeniä ilman EU:ta tai muutakaan ulkopuolista painostusta.
‡ Summasta viitisensataa oli itse asiassa minun osuuteni edesmenneen isäni lainauskorvauksista. Tekijänoikeushan tunnetusti on periytyvää omaisuutta, tosin vain määräajaksi periytyvää omaisuutta.
