Kategoria: reilu peli

Geometrialla avaruuteen

·

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Rakkaudesta anarkiaan

·

Teatterintekijä ja viestintäkonsultti (muun muassa) Suvi Auvisella on esseekirjansa taustalla sellaista elämää, josta olisin joskus nuorempana, naiivimpana ja innokkaampana ollut suunnattoman kateellinen. Ehken siitä marginaalisen ääriseurakunnan teinivuosien uskisvaiheesta, mutta sen jälkeisistä maailmaa kierrelleistä, maailmaa parannelleista taloja vallanneista, nukketeatteria tehneistä, suhteellisen rentoa seksiä sisältäneistä, elämää suojelemaan pyrkineistä aktivistivuosista. Tuskin minusta olisi ollut sellaiseen elämään, oikeasti, olen aivan liian mukavuudenhaluinen, omissa oloissani pohdiskelemaan ja haaveilemaan taipuvainen introvertti, että pääni (tai kroppanikaan) olisi sellaista menoa luultavasti koskaan kestänyt. Olen ihan tyytyväinen että voin lukea Auvisen hyvistä, huonoista, upeista ja karmeista kokemuksista kaikessa rauhassa mukavassa kodissani. Ja tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on erinomaista, sujuvaa luettavaa.

Esseistien tyypilliseen tapaan Auvinen lähtee omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, joista laajennetaan yleisempiä näkemyksiä ja ajatuksia. Hän onneksi pystyy olemaan turvautumatta monien esseistien tekstejä rasittavaan lisäauktoriteetin tavoitteluun ylettömällä määrällä kirjallisuusviittauksia – kyllä Kaltaisessa valmisteessakin viitteitä on, mutta vain silloin kun ne ovat tarpeen. Hänellä on jämeriä mielipiteitä monista asioista – muun muassa eläinten hyväksikäytöstä – mutta hän haluaa silti pahoitella aikaisempien elämänvaiheidensa ehdottomuutta:

Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.

Ei Auvinen silti vältä kaikkialla omahyväistä ikuisen oikeassaolemisen asennettaan. Toisia lukijoita sellainen epäilemättä ärsyttää, mutta ei esseekirjan lukemisessa ole mitään järkeä, jos sen kanssa huomaa olevansa kaikessa samaa mieltä. Esseet ovat provokatiivisia alustuksia päänsisäiselle väittelylle. Siinä suhteessa Auvinen onnistuu enimmäkseen varsin hyvin. Ja tekstistä huokuu hänen ilmeisen vilpitön rakkautensa anarkiaan, ja ajatuksensa anarkiasta rakkautena: välittämisenä, kunnioittamisena, yhdenvertaisuuden tunnistamisena ja tunnustamisena.

Pikipöksyjuristi

·
Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Kaksijalkainen koiranpentu

·

Vanhan väitteen mukaan uutiset ovat enimmäkseen negatiivisia siksi, että ikävät asiat ovat poikkeuksellisia – siis uutisarvoisia. Hyviä ja mukavia asioita tapahtuu niin taajaan ja niin arkisesti, ettei niitä tarvitse niin mainita.

Hollantilaisen historioitsijan Rutger Bregmanin Hyvän historia – ihmiskunta uudessa valossa (De meeste mensen deugen / Humankind, suom. Mari Janatuinen, Atena 2020) pyrkii, suomenkielisen nimensä mukaisesti, tavallaan rehabilitoimaan historian hyvät ja positiiviset kehityskulut. Kirja alkaa ”tosielämän Kärpästen herraksi” monessa paikassa kutsutulla tositarinalla kuudesta tongalaisesta koulupojasta, jotka varastavat veneen ja haaksirikkoutuvat sillä autiolle saarelle, jossa he joutuvat viettämään melkein puolitoista vuotta. Toisin kuin turhautuneen englantilaisopettajan William Goldingin satukirjassa, pojat eivät keksi uskontoja eivätkä tapa toisiaan, vaan järjestävät elämänsä varsin mallikkaasti: he jopa kehittävät konfliktinratkaisuprotokollan, jota riitojen sattuessa noudatetaan tiukasti ja onnistuneesti.

Kuvittelin etukäteen, että kirja olisi sarja juuri tämänkaltaisia tarinoita, mutta olin väärässä. Bregmanin tavoitteena on syvempi analyysi siitä, miksi ihmiskunta on ylipäänsä yhä hengissä. Tämä on nimittäin erinomainen kysymys, kun tiedetään että meitä on alkuaan ollut vain muutama tuhat. Jos ihminen olisi perusluonteeltaan paha ja julma lajitovereitaan kohtaan, homma olisi lopahtanut jo kymmeniä tuhansia vuosia sitten. Tältä(kin) pohjalta Bregman hylkää Thomas Hobbesin (1588–1679) ajatuksen siitä että vain sivistyksen ohut pintakalvo estää meitä muuttumasta raakalaisiksi, mutta yhtä epäuskottavana hän pitää Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) käsitystä siitä että ihminen on luonnostaan hyvä, mutta sivistys tekee meistä pahoja. Näistä kahdesta Bregman kuitenkin kallistuu Rousseaun suuntaan painottamalla, miten vahvasti meissä vaikuttaa satojen tuhansien vuosien mittainen kehitys metsästäjä-keräilijöinä ja miten vähän viimeisten muutaman vuosituhannen maanviljelys, karjanhoito ja sensellaiset muotivirtaukset.

Kirja vertaa esimerkiksi nykyihmisen kallonmuotoa neandertalilaisiin ”serkkuihimme” ja toteaa, että on tapahtunut samanlaista rakenteellista kehitystä kuin villien susien muuttumisessa kesyiksi koiriksi: silmät näyttävät suuremmilta ja aivokopan tilavuus on pienentynyt. Siinä missä koirat näyttävät pennuilta, myös nykyihmiset näyttävät lapsenomaisilta: siitä Bregmanin moneen kertaan käyttämä puolikielinen lajinimitys Homo puppy. Aivojen pienennyt koko ei kuitenkaan ole vähentänyt älykkyyttä, päin vastoin – etenkin sosiaalinen älykkyys ja ns. pelisilmä on parantunut. Sosiaaliset taidot, empatia ja myötätunto ovat myös parantaneet lajimme yksilöiden kykyä oppia lajitovereiltamme.

Sosiaaliset taidot ja yhteisöllisyys aiheuttavat toisaalta ison osan niistä ongelmista ja hirveyksistä, joita lajimme kirjoitettuun historiaan kuuluu roppakaupalla. Useimmat hirviöt ovat, ainakin Bregmanin mukaan, kuvitelleet olevansa hyvällä asialla, ainakin oman yhteisönsä kannalta: esimerkiksi natsit arvelivat edistävänsä Saksan ja saksalaisten hyvinvointia tuhotessaan niitä, joiden kuvittelivat jotenkin vaarantavan sitä. Ongelma on siinä, että luotamme ehkä liikaakin, ulkopuolisiksi tulkittujen kustannuksella, yhteisöihimme – ja karismaattisiin johtajiin. Johtajiksi pyrkii ja pääsee helposti ihmisiä joilla on taipumusta psyko- ja sosiopaattisiin luonteenpiirteisiin, ja koska me uskomme toisten toimivan samoin ajatuksin ja motiivein kuin itsekin toimimme, sosiopaatit pitävät muitakin sosiopaatteina, väkivaltaisin seurauksin. Tällaiset yksilöt ovat kuitenkin poikkeuksellisia, ja Bregman esittelee laajasti toisen maailmansodan aikaisia amerikkalaistutkimuksia, joiden mukaan vain pieni vähemmistö rintamasotilaista ampui vihollista kohti, edes silloin kun heidän oma henkensä oli vaarassa.

Runsaasti lähdeviitteistetyn historian, psykologian ja sosiologian ohella Bregman esittelee liudan hankkeita, jotka hänen nähdäkseen ovat merkkejä entistä paremmaksi kehittyvästä tulevaisuudesta. Näissä kohtaa teksti alkaa vaikuttaa kiusallisenkin naiivilta, etenkin hänen intoillessaan Suomessakin laajaa huomiota saaneista ”avokonttorimaisista” kouluista – meluisista halleista, joiden on käytännössä osoitettu hankaloittavan keskittymistä ja hidastavan oppimista, aivan kuten työpaikkojen avokonttorit vaikeuttavat keskittymistä ja heikentävät työn tuottavuutta.

Silti Rutger Bregman tuo esiin hyviä pointteja ja uuttakin tietoa. Joitakin hänen mainitsemiaan teemoja on mukana myös helmikuun alussa ilmestyvässä Pahasilmässä, joka on näinä päivinä lähdössä taittajan ihmeteltäväksi: kirja on siis minun osaltani, pikkukorjauksia vaille, käytännössä valmis.

Eliitin kekkereissä

· 2 kommenttia ·

On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renki­poika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.

Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.

Kuten esimerkiksi minä.

Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?

Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.

Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.

Uurnain aika

·

Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.

Ääntäsi vaali

·

Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..

Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.

Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.