2 iltaa, 2 konserttia, 2 kaupunkia

·

New Orleans, New York. Katrina ja Sandy. Kiinnostavaa kyllä, kahden peräkkäisen illan konsertit liittyivät kahteen myrskyvaurioita – pahempia tai lievempiä – viime vuosina kärsineeseen yhdysvaltalaiskaupunkiin.

Huvilateltta Goes Tremé oli jossakin mielessä ihan osuva otsikko sunnuntai-illan kattaukselle: musiikki oli louisianalaista, saman tyylistä mitä mainiossa Tremé-televisiosarjassa kuultiin, mutta toisaalta lavalla ei nähty juurikaan itse sarjassa esiintynyttä väkeä. Mutta toisaalta: parin vuoden takaisen reissun puolentoista vuorokauden New Orleans -kokemuksen jäljiltä voisi kyllä väittää, että juuri tämänoloista musiikkia voisi hyvinkin päästä kuulemaan, kun vaeltaisi muutaman korttelin verran Bourbon Streetiä kaupungin ranskalaiskorttelissa ja poikkeasti kapakkaan tai pariin.

(Huvilateltassa tosin oli aika paljon vähemmän kännikkäitä.)

Cedric Watsonin ja Dirk Powellin viisihenkinen yhtye antoi ensin tunnin kattauksen juurevaa cajunia ja zydecoa. Tekijämiesten käsissä Louisianan maaseudun enimmäkseen (alunperin) ranskankielisen kreoliväestön perinnetanssimusa kulki komeasti. Haitarit ja viulut vinkuivat, ja teinihiphopparin näköinen nuori neiti (jonka nimeä en pikagooglauksella onnistunut löytämään) rapsutteli pyykkilaudasta napakkaa komppia. Tuli mieleen paljon, paljon mukavia muistoja Queen Idan 1980-luvun Tavastian-keikoilta, jotka olivat minulle ja monelle muulle peruskurssi tällaiseen meininkiin.

Siinä missä Cedric Watson nähdiin Tremén ykköskaudella, Huvila-illan toisen yhtyeen laulajaa John Bouttéa kuultiin kaikkina kausina sarjan tunnussävelmän laulajana. Tällä kertaa Bouttélla oli mukanaan klarinetistin, kontrabasistin ja kitaristin trio. Musiikki nojasi New Orleansin perinteen jazzimpaan laitaan – sovitusten puolesta. Sävellysmateriaali oli enimmäkseen tuoreempaa. Mukana oli bluesia, Annie Lennoxia, soulia ja kertakaikkisen komea versio Leonard Cohenin ”Hallelujahista” – tosin pikemminkin Jeff Buckleyn coverversion hengessä.

Säestävä trio oli erinomainen ja taivutteli laulun kuin laulun mukavasti nykivään neworleansilaisrytmiikkaan, mutta Boutté vei kyllä laulajana koko show’n. Hänellä on vanhan polven soulmiehen ote, asenne ja hyvin samcookemainen ääni, joka toimi erinomaisesti tässä musiikissa ja tässä kontekstissa.

Keikan lopuksi Watsonin ja Powellin bändi palasi lavalle ja molemmat ryhmät vetivät kimpassa Tremén tunnusmelodian. Hieno ilta, mutta olisin kyllä kaivannut mukaan enemmän sellaista vähän uudempaa ja funkympaa New Orleans -meinikiä. Sellaista mitä vaikkapa Neville Brothers tai Dr. John ovat viime vuosina tehneet. Se oli kuitenkin televisiosarjankin oleellista pohjavirettä.

* * *

Maanantai-illaksi sali vaihtui Huvilateltasta Musiikkitalon suureen saliin, ja selkänojattomilla vaneripenkeillä monta iltaa kärsinyt kroppa nautti hyvin muotoilluista, pehmustetuista istuimista. Tällä kertaa salin ylikaikuisa akustiikkakaan ei häirinnyt: istumapaikka oli lähempänä lavaa kuin viimekesäisellä Patti Smithin keikalla, ja toisaalta tämän illan musiikki sopi paremmin salin ominaisuuksiin.

Laurie Anderson tuli nähtyä Huvilateltassa vuonna 2009, silloin Serth Calhounin ja Lou Reedin säestämänä. Nyt hänen, eh, bändinään oli Kronos-kvartetti, jonka tulin nähneeksi Espoon April Jazzissa joskus 1990-luvulla. Andersonin ja (tämän illan yleisön joukosta bongatun) Kimmo Pohjoisen kanssa tekemiensä projektien ohella (hah!) Kronos tunnetaan ennakkoluulottomana jousikvartettina, joka on aukaissut klasaripuolen(kin) yleisön korvia monelle musiikkityylille, ilmaisutavalle ja säveltäjälle, joista kuulijat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan tykkäävänsä.

Laurie Andersonin Landfall on monessakin mielessä hyvin laurieandersonmainen teos. Siinä yhdityy visuaalinen puoli, kiinnostus kieleen ja kirjoitusjärjestelmiin, maalailevat äänimaisemat, puhelaulu, muokattu ääni, syntetisoijat, sähköviulu ja elektroniset rytmit. Tällä kertaa lisäaineksena oli siis jousikvartetti.

Landfallin tarina alkaa ja päättyy Sandy-myrskyyn New Yorkissa, mutta välillä se poikkeilee suuntaan jos toiseenkin. Veden, tuulen ja tulvivien kellareiden lisäksi puolentoista tunnin aikana ehditään pohdiskella muun muassa sukupuuuttoon kuolleiden eläinlajien määrää – lähestulkoon esitelmän verran. Musiikki vaihtelee hitaasta leijumisesta kulmikkaaseen biittiin. Kronoksen nelikko pääsee ottamaan soittimistaan irti melkoisen valikoiman soundeja, säveliä ja hälyääniä, joita Anderson itse täydensi sähköviululla ja syntetisoijalla. Joissakin kohdissa teos tuntui etenevän kovin hitaasti, mutta kyllä kokonaisuus toimi. Useampia kuuntelukertoja se kyllä vaatisi. Tämä yksi kerta jätti mieleen paljon tarkempaa perehtymistä vaativia asioita.

”Minä olin siellä”

· 2 kommenttia ·

En voi väittää olevani kovin hyvin perillä Kalervo Palsan elämänvaiheista. Hänen taiteestaan on vahva mielikuva: niitä maalauksia on vaikea unohtaa, jos ne on kerran nähnyt. Tai Eläkeläinen muistelee -sarjakuvakirjaa, sen puoleen. Ne ovat väkevää tavaraa, piti niistä sitten tai ei. Täynnä ahdistusta, angstia, seksuaalista turhautumista, epätoivoa, niin mustaa ja julmaa huumoria että sille on pakko nauraa silkkana itsepuolustusreaktiona vaikka ei näkisikään hommassa mitään hauskaa.

Kun Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmä Palsa – ihmisen kuva alkaa keskiyöllä ja monologin ilmoitetaan kestävän kolme tuntia ilman väliaikaa, aihetta edes pintapuolisesikaan tunteva katsoja odottaa jotakin samanlaista kokemusta. Alkuun vaikutelma vahvistuu: yleistö päästetään ukkossateesta Kansallisteatterin isoon saliin, jonka metalliesirippuun heijastetaan kuvaa Kittilän kunnan nettisivuista: näkymätön selailija etsii sivuilta mainintaa Palsasta tai hänen työpajastaan (ja kuolinmökistään) Getsemanesta, mutta turhaan. Yhä edelleen.

Sitten tapahtuu sama kuin Smedsin parin vuoden takaisessa Mr Vertigossa: Yleisö johdatetaan näyttämön sivusta itse lavalle, jonne muodostuu pyöreä katsomo, keskellään teatterilavan pyörivä osa liikkeessä, sen keskellä koroke jossa ovat muusikko Timo Kämäräinen ja tavoittamaton nainen Aina Bergroth. Korokkeen ympärillä ja sivussa pyörii ikuista kehäänsä Kristian Smeds, joka esittää – tai on esittävinään – itseään Kalervo Palsaa. Seinälle heijastuvat natsilipun päälle Janten lait.

Ei, pian selviää ettei näytelmä sittenkään kerro siitä kuinka ahdasmielinen yhteisö tukahduttaa poikkeusyksilön. Angsti ja ahdistus muuttuvat nopeasti Smeds-mäiseksi karnevalismiksi, joka sekään ei ole, tietenkään, pohjimmiltaan erityisen hilpeää. Näytelmästä tulee lopulta enemmänkin Smedsin hätähuuto pohjoisen taiteilijoille kuin taiteilijoiden puolesta: Älkää sortuko siihen mihin palsat, lammet, mukat ja reidarit, lähtekää pois pikkukylästä, hakekaa apua ja hakekaa uudelleen, jos sitä etten ensimmäisellä kerralla saa. Hakekaa apua niin kauan kunnes saatte, älkää hakeko apua alkoholista, sillä alkoholi ei auta. Sivaripaikkakunnaltani Muhokselta – joka ainakin muistikuvissani näyttää ihan samalta kuin Kittilän kunnan keskustaajama nettisivujen kuvissa – lähtenyt ohjaaja-Smeds tuntee olevansa henkisesti samaa joukkoa kuin Palsan kaltaiset itsensätuhoajat, yhdellä erolla: hän on selvinnyt hengissä, oppinut jotakin ja jatkaa taiteen tekemistä ihan silkkaa jääräpäisyyttään. Ei ole antanut periksi. Ylitorniolaisesta Rosa Liksomista voi tieten sanoa samaa.

Kolmituntinen melkein-monologi kesti, ällistyttävää kyllä, koko mittansa, säilyi kiinnostavana ja toimivana (vaikka takalisto protestoikin kovia puupenkkejä). Ja oli siinä eräänlainen väliaikakin. Niin, ja kossuvissytarjoilu. Teos on mahdollista nähdä vielä ensi lauantaina. Jos lippuja vielä saa, kannattaa mennä näkemään.

 

Uutta musiikkia (minulle)

· 2 kommenttia ·

Olen moneen kertaan todennut, että musiikkifestivaalien paras puoli on, että siellä voi päätyä katsomaan ja kuulemaan musiikkia, josta ei ole koskaan arvannut edes kuvitella diggailevansa. Tällä menetelmällä on tullut löydettyä huikeita helmiä: Tinariwen ja Junoon Roskildessa, Vusi Mahlasela Maailma kylässässä ja viimeksi Hopeajärvi Naamoissa.

Vaikka Helsingin juhlaviikot ei olekaan festivaali tässä mielessä – se on sarjauseiden viikkojen aikana järjestettäviä konsertteja ja muita tapahtumia, joihin kuhunkin pitää ostaa oma lippu – se tarjosi minulle eilen illalla tällaisen uutuudenlumokokemuksen.

Azam Alin & Niyazin konserttiin oli tullut kauan sitten keväällä hankittua liput sellaisella kevyen huolettomalla ”iranilaista musiikkia, toi voisi olla kiinnostavaa” -pohjalla eikä artistin tekemisiä tai levyttämisiä ollut sittemminkään tullut tutkailtua. Ennen keikkaa lavalla odottelevat lyömä- ja kielisoittimet antoivat odotella jotakin kiinnostavaa, toisaalta lavalla yhtä lailla odottelevat kolme läppäriä vaikuttivat epäilyttäviltä: vaikka itsekin teen musiikkia nykyään varsin tietokoneavusteisesti ja käytän sekvensserillä rakennettuja rytmejä, en ole koskaan oikein saanut makua konserttitilanteessa sekvenssereiltä soitettuun ”puolikuolleeseen” musiikkiin.

Huoli oli kuitenkin turha. Kappaleiden perusrytmiikkaa tuli jonkin verran ”koneilta”, mutta ns. oikeat soittimet olivat yhtä kaikki pääosassa. Sekvenssitkin oli rakennettu niin huolella ja joustaviksi, että niitä soittava ja käsittelevä kosketinsoittaja Gabriel Ethier pystyi reagoimaan muiden soittoon – ja päinvastoin: setissä oli instrumentaali, jonka Ethier oli kuulemma säveltänyt samana päivänä: ”Mulla on uusi biisi, voitaiskos soittaa tää illalla?”

Niyazin musiikki on – kuten paras musiikki usein – perinteen kädenojennus globaalille modernille. Iranilaiset melodiat ja kielisoittimet paiskasivat reilusti ja tasaveroisina kättä enimmäkseen afrikkalaisille lyömäsoittimille (joita soitti loistava Habib Meftah Boushehri) sekä japanilaiselle elektroniikalle. Paketin täydensi vielä kertakaikkisen komeaääninen ja näyttävä laulaja Azam Ali. Ei ihme, ettei väkeä juuri tarvinnut houkutella tanssimaan, ja istumaan jääneetkin saivat groovea, melodiaa ja harmoniaa koko rahan edestä.

Azam Ali ei kauhean mielellään esitä välispiikkejä – niin hän sanoi pitkässä välispiikissä, jossa hän selitti meidän tietämättömien ja sivistymättömien iloksi yhtyeensä taustoja: nykyään Kanadassa toimiva viisikko koostuu yhdestä turkkilaisesta, yhdestä kanadalaisesta ja kolmesta Iranin islamilaista vallankumousta paenneesta, jotka eivät ole koskaan saaneet esiintyä kotimaassaan, vaikka heidän musiikkinsa onkin yhä edelleen väkevästi iranilaista. Tämän pienoispuheen jälkeen musiikki soljui laulusta toiseen luontevana, orgaanisena, elävänä. Tällä kertaa yhtye oli päästetty aloittamaan sen verran ajoissa, että hyvänmittaisen setin jälkeen ehdittiin kuulla vielä yksi encorekin.

Ennen Niyazia esiintyneiden Wimme Saaren ja Tapani Rinteen musiikki oli hieman tutumpaa, mutta kaksikon yhteisesityksiä en muista tätä ennen kuulleeni. Rinteen tavassa käytellä bassoklarinettia ja efektilaitteita oli vähän samaa asennetta ja idaa mitä itse olen kokeillut omien lausunta- ja laulantaesitysteni kanssa baritonikitaralla ja dobrolla. Saaren joikaus toimi erinomaisena parina näille elektroakustisille äänimaisemille.

Hmmm. Illan molemmat esitykset tarjosivat ajattelun aihetta, innoitusta ja ideoita myös omille tekemisilleni. Siinäkin suhteessa tavattoman antoisa ilta.

Susijengi

· 4 kommenttia ·

Kahdeksankymmentäluvun loppupuolella nousi Yhdysvalloista melkoinen joukko ns. alternative-yhtyeitä, joiden otteessa oli melkoisesti aineksia outlaw-kantrista, folkista ja muista perinteisemmistä musiikkityyleistä, punkhenkiseen energisyyteen yhdistettynä: Jason and the Scorchers, R.E.M., Lone Justice, Beat Farmers,… Itse kuuntelin näitä yhtyeitä vähintäänkin puolella korvalla, jonka mielestä tämä oli joka tapauksessa kiinnostavampaa musiikkia kuin sen ajan valtavirtapop, ns. sukkahousumetallista tietysti puhumattakaan. R.E.M. tuli nähtyä Provinssirockissa – tai, jos tarkkoja ollaan, puolet R.E.M:n keikasta tuli nähtyä Provinssirockissa: bändi oli meidän molempien mielestä jotakuinkin kehno, soundi oli yhtä puuroa ja sitä paitsi satoi.*

Los Lobosin päälavakeikka Roskilden festivaaleilla 1987 jäi sen sijaan mieleen vallan mainiona kokemuksena.

Seuraavana vuonna rosoisehkona sähkökitararyhmänä maineeseen noussut bändi palasi akustisille kalifornianmeksikolaisjuurilleen julkaisemalla mainion  La Pistola y El Corazón -ep:n. 1990-luvun puolella koitti sitten bändin ehkä suurin kausi: Kiko, Colossal Head ja niin edelleen. Loistavaa, omintakeista, monenlaisia aineksia oivaltavasti yhdistelevää musiikkia.

Odotukset eilisillan Huvilateltta-keikalle olivatkin kohtuullisen isot.

Alkuun hieman arvelutti: ensimmäiset kappaleet olivat vähän turhankin yksioikoista rock’n’rollia, ja tylsähköt kitarasoolot venähtivät turhanaikaisen pitkiksi. Ei kuitenkaan voi väittää etteikö homma olisi kulkenut ja toiminut. Viisikon monen kymmenen vuoden keikkarutiini kyllä kuului voimallisesti rullaavassa yhteissoitossa. Pian tunnelma kallistui cumbian suuntaan, äänikuva rikastui ja rytmit monipuolistuvat. Lavan eteen kertyneet tanssijat pääsivät pistämään parastaan. Pikku hiljaa kovin leipääntyneeltä kummisedältä näyttänyt laulaja/kitaristi/hanuristi David Hidalgokin alkoi hymyillä, edes vähäsen. Itse olisin toivonut mukaan enemmän 1990-luvun albumien mietteliäämpiä ja sävykkäämpiä paloja: nyt siltä osastolta kuultiin oikeastaan vain hieno ”Kiko and the Lavender Moon”.

Hienoa keikkaa olisi kuullut reippaasti pidempäänkin, mutta Huvilateltan huviluvan päättyminen pakotti lopettamaan setin jo puolentoista tunnin jälkeen ”La Bambaan”. Encoreeseen ei ollut enää aikaa.

Ennen itäisen Los Angelesin susijengiä Huvilateltan lavalla kuultiin Esa Pulliaisen C-comboa soittamassa ensin kolmistaan tyylikkäitä ja sisäsiistejä kitarainstrumentaaliklassikoita (se ”Albatross”-versio oli kyllä oikeastaan aika hirveä) ja sitten Mr. Breathlessin kanssa klassista pianorock’n’rollia. Ammattitaitoista, tyylipuhdasta ja tyylikästä, mutta pääesiintyjään verrattuna melkoisen kuivakkaa ja rutiinimaista menoa.

___
* Jotakuinkin samoin kävi samoina vuosina islantilaisen Sugarcubesin kanssa, silläkin kertaa siitä huolimatta että bändi oli etukäteen tuntunut kiinnostavalta ja sen levyjäkin oli hyllyssä. Ei edes bändin laulajan Björk Gudmunsdottirin vokaaliakrobatia jaksanut sitten lopulta viehättää koko keikan mittaa.

Viimeiset ihmiset

· 3 kommenttia ·

Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

Konkreettisia tuloksia työnteosta, osa Kolme

·

Iteljooni koputti ovelle ja kantoi sisään odotetun paketin: Sarah Lotzin Kolmen kääntäjänkappaleet. Olin hieman jo odotellutkin, sillä kirjan oli merkitty ilmestyväksi jo viime kuun puolella. (En tiedä onko sitä ollut kaupoissa tätä aikaisemmin, hyvin mahdollista kyllä.)

Valmis kirja näyttää vallan mainiolta ja osoittaa hyvin, että pehmeäkantisestakin kirjasta saa muutamalla pikku tuunauksella varsin näyttävän paketin.

Karisto selvästi satsaa Kolmeen ja toivon totisesti, että satsaus kannattaa. Itsehän en saa kääntämistäni kirjoista mitään rojalteja – käännökset on ollut tapana hoitaa valmiin käännöksen tekstimäärään sidotulla kertapalkkiolla – mutta hyvälle kirjalle kyllä toivoo sen arvoisen määrän lukijoita. Lotz on rakentanut tämän eräänlaisen (jossakin mielessä miltei) hyperrealistisen kauhutarinan (jossa kauhu on lopulta ihan muualla kuin mistä lukija sitä ehkä etsii) perin taitavasti ja saanut pujoteltua monista ohkaisista langoista kutomansa kokonaisuuden toimimaan. Täytyy vain toivoa, että minun suomennokseni tekee alkutekstille oikeutta.

Nuorena aikonut

·

Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtisen välistä löytyi tänä lauantaina kaksi varsin mielenkiintoista kirjailijakuvaa: Tuomas Kyrö ajautui sekoilun kautta kohtuullisen menestyväksi kirjailijaksi ja Miki Liukkonen markkinoi kirjailijuuttaan sekopäisellä julkisuuskuvalla ja saarikoskimaisilla elämäntavoilla. En tunne kumpaakaan, joten en tiedä ovatko herrat ns. livenä mitään sellaista miltä julkisuuskuva näyttää. En ole myöskään lukenut kummankaan kirjoja, joten en tiedä missä määrin kummankin tekstistä välittyvä peitelty tai peittelemätön uho (joko ”emmä yrittäny tehdä mitään mutta se vaan menesty” tai ”minä olen antiteesi keskiluokkaisille kirjailijoille”) saisi silmissäni katetta heidän tekstistään. Kyrön Mielensäpahoittajia olen tosin kuunnellut äänikirjoina parin kokoelman verran ja nauttinut niistä hyvinkin paljon. Miki Liukkosta ovat vallan arvostettavat tahot kehuneet, joten ehkä pitäisi voittaa haastattelun aiheuttamat tunteet ja sijoittaa hänenkin teoksiaan yöpöydällä lukemista odottavien pinoon.

Ärsyttävintä Liukkosessa on, että tunnistan hänessä hyvin paljon itseäni. En nykyistä itseäni, vaan vähän päälle kaksikymppistä itseäni.

Muistan joskus tuolloin todenneeni, että tuskin eläisin viisikymppiseksi. Kyse ei ollut mistään romanttisesta taiteilijauhosta eikä edes huonoista elämäntavoista – olen aina ollut niin huono hankkimaan rahaa ettei minulla ole koskaan ollut varaa dokata elimistöäni piloille, muista päihteistä puhumattakaan – vaan yksinkertaisesta arvelusta, että jos ympäristön saastuminen jatkuu samaa tahtia, on todennäköistä että saan kohtuullisen nuorella iällä parantumattoman syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Minun hajamielisyydelläni ei ole koskaan ollut mahdotonta sekään, että vaikkapa kävelisin päin punaisia ja jäisin auton alle.*

Oli minulla taiteilijauhoakin. Minähän olen aina tiennyt että kirjoitan aikuisena romaaneja, ja sitä paitsi parikymppisenä minä tiesin että teen vielä vallan hienoa musiikkiakin. Kaikki tämä tapahtuisi muutaman vuoden kuluessa. Se tapahtui aina muutaman vuoden kuluessa. Vähän myöhemmin ensimmäinen tyttöystäväni tympiintyi täysin jatkuviin puheisiini siitä, millaista hienoa kulttuuria on pian tulossa. Naisparka. Aikaa myöten opin, osin hänen vinoilunsa ansiosta, pitämään suutani sentään hieman soukemmalla,  vaikka edelleen tiesin että kohta kyllä tapahtuisi. Mitään ei vain tapahtunut. Olen jälkeenpäin itsediagnostisoinut kärsineeni 1980-luvun lopulta alkaen jotakuinkin kymmenen vuotta sen verran pahasta masennuksesta, ettei niitä vuosia voi laskea (joten olen nykyään oikeasti vähän päälle nelikymppinen). Senkin aikaa silti tiesin, että kohta tapahtuu.

Ehkä Miki Liukkosessa ärsyttääkin juuri se, että näen hänessä (tai hänen julkisuuskuvassaan) samanlaisen sisäisen tyhjänuhoajan millainen itse olin tuossa iässä. Meidän kohdallamme on tietenkin yksi merkittävä ero: Liukkosen perhana on ihan oikeasti saanut jotakin tehtyä jo kaksivitosena: kaksi runokokoelmaa ja romaanin, jotka ovat aiheuttaneet ainakin muutaman vaahtopään kirjaillisuuspiirien vesilasissa. Edes siellä. Näissä hommissa on varsin vaikeaa sen suurempia kuohuja saavuttaakaan kuin sattumalta.

Minulla on nyttemmin, viisikymppisenä, tuotantoa fiktiokirjojen määrässä laskien kaksin verroin Liukkoseen verrattuna. Myrskyjä ei ole syntynyt kenenkään vesilaseissa, vaikka olenkin tietenkin spekulatiivisen fiktion suomalaisten harrastajien piirissä ihan kohtuullisen nimekäs kirjailija. Liukkosjulkisuuteen ei oikein olisi edes mahdollisuuksia, kun olen iän, harrastusten ja olemuksen puolesta aivan liian selvästi poroporvarillinen, kuten Liukkonen sanoo, vaikka kuinka olisinkin samaisen lehdykän taannoisen luokkakonetestin tulosten perusteella vähäosainen (pienituloinen, vaikka vakinaista työpaikkaa). Minun lieneekin näillä näkymin syytä satsata terveempiin elämäntapohin niin, että voin sitten tulevaisuudessa joskus myhäillä lempeästi näille nuorille suurisuille kun minua syntymäpäivähaastatellaan kirjallisuudenalani grand old manina tai vanhempana valtiomiehenä. Ja tulevaa mediajulkisuutta odotellessa päkeltää vielä aika monta mahdollisimman laadukasta ja montaa lukukertaa kestävää teosta.

Vaikka voihan tietysti hyvinkin olla, että vuoden 2016 alussa tapahtuu, kun Hunan ilmestyy. Vaikka enhän minä sitä tietenkään siinä mielessä kirjoita että tavoittelisin isoja myyntituloja tai yrittäisin miellyttää kriitikoita, en. En minä. Mutta jos se nyt vain ihan vahingossa sattuu saamaan hyviä kritiikkejä ja myymään…

Ei minulla tietysti ole mitään myyntitulojen kasvua vastaankaan. Jos kerran minut lasketaan poroporvariliseksi kirjailijaksi, niin ollaan sitä sitten.

___
* Niin on ollut kerran vähällä käydäkin. Tosin autolla oli niin matala keula, että jäin auton päälle. Autolla oli myös niin hidas vauhti, että suurimmat vauriot olivat mustelma käsivarressani ja kuoppa konepellissä. Auton kuljettaja taisi pelästyä enemmän kuin minä. En ole ikinä nähnyt niin kalmankalpeaa miestä.

___
(Tuon Greenpeace-paitaisen kaksikymmentäyksivuotiaan pitkätukan kuvan otti äitini Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Siinäpä teille varsinainen vaihtoehtokulttuuriradikaali!)

Jokaheinäkuinen

·

Palasimme eilen helteisestä Keski-Suomesta (kiitos jälleen kerran, Maarit!) helteiseen syvään etelään, kotiin. Reissun perinteisiä kohokohteita oli jälleen kerran Haihatuksen mainio kesänäyttely. Vuosien mittaan entisestä ITE-näyttelystä on kehittynyt vallan varteenotettava ja arvostettava ”oikea” taidenäyttely, jonka tekijöistä iso osa on nimekkäitä ammattilaisia.

Heikki ”Morgan” Hämäläinen on sentään yhä mukana vanhasta vakiojengistä. Tyhjennetyn kaljakorin ympärille rakennettu ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vetosi tällä kertaa minuun, luultavasti aivan ymmärrettävistä syistä.

Pekka Purhosen ”Sohvaan sopiva maalaus” perustuu idealle, jonka eri variaatioita on tehty maailman sivu ja joissa on jotakuinkin aina se ongelma, että ne toimivat paremmin valokuvina (tai jos katsoja on yksisilmäinen).

Joudutte luottamaan sanaani siitä, että tällä kertaa homma toimi huomattavan hyvin ihan kolmedeenäkin. Jos ette usko, käykää ihmeessä itse katsomassa.

Kauniisti kolmiulotteisuudella pelasivat myös Raija Jokisen tekstiilityöt.

Johtuiko sitten taannoisesta reissusta Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle, että Hanni Haapaniemen ikonien kuvakieltä vahvasti lainailevat ja mukavan epäortodoksisiin suuntiin kehittävät, kauniin punaruskealla keraamiseen pintaan piirretyt työt vetosivat niin paljon. Saattaa, olla, että kyse oli vain niiden miellyttävän rauhallisesta, mietteliäästä tunnelmasta, joka joissakin kuvissa kyllä eteni hyvinkin lihalliseen mytologiaan. Näitä voisin hyvin pitää seinälläkin, eikä minua kiusaa lainkaan, että tiedän kauniin värin olevan kuukautisverta. Myyttisiin töihin materiaali sopii monessakin mielessä: veri lienee ollut tärkeä väriaine jo luolamaalausten aikakaudella.

Tokihan minuun vetosi myös näyttelyn myymälätilasta löytynyt rintanappi. Totuuden sanoja.

Ja hei, Haihatuksen kesänäyttely on avoinna 17. elokuuta saakka. Kannattaa ehdottomasti tehdä asiaa Joutsaan.

Samalla reissulla tulimme piipahtaneeksi mainioilla Naamat-festareilla, vaikkakin vain kolmen bändin ajan. Tämä kesätapahtumahan on kuuluisa siitä että liput myydään loppuun muutamassa minuutissa, kauan ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu. Maatalon pihapiiriin ei mahdu kovin montaa ihmistä nauttimaan hyvästä meiningistä ja yllättävistä(kin) esiintyjävalinnoista. Homma halutaan pitää näin pienenä ja hyvä niin.

The Escapist soitti jotakuinkin peruspunkkia. Homma oli hyvin hanskassa ja soitosta/asenteesta tuli mukavasti mieleen vanha kunnon The Clash, mutta kuten niin kovin usein, englanninkielisyys soi pahan kerran tehoa julistukselta ja kommunikaatiolta. Hopeajärvi olikin sitten vinkeämpi tapaus. Nimi toi tietenkin mieleen yhden varhaisnuoruuden suosikkikirjoista. Bändin musiikista puhuttaessa tunnutaan yleensä heitettävän peliin Sielun Veljet ja Radiopuhelimet. Jälkimmäistä en ole jostakin kumman syystä koskaan oikein kuunnellut, joten heitän omana verrokkeinani peliin Raine ”Hyvä paha rock’n’roll” Salon, häneltä paljon vaikutteita saaneen Sata lasta -yhtyeen sekä Vando Suvannon vähän myöhemmän Sue Van Doe -yhtyeen. Soitto lonksotti juuri minun makuuni sopivan kulmikkaana ja kiihkeänä ”pakko juosta eteenpäin ettei kaadu nenälleen” -paahtona. Tekstit vaikuttivat vähän korneilta, mutta jahka se puoli saadaan kuntoon tässä on vallan kiinnostava tapaus seurattavaksi.

Hopeajärven jälkeen Asa yhtyeineen kuulosti hyvin raffinoidulta ja ammattitaitoiselta soitannalta. Soundimaailmaltaan rikkaat ja kiinnostavilla kuvioilla alkaneet biisit jäivät kuitenkin (minun mielestäni) järjestään pahan kerran junnaamaan niiden parin hyvän musiikillisen idean loputonta toistoa, eivätkä Asan tekstitkään jaksaneet suuremmin pitää mielenkiintoa yllä. Viihdyttävä, mutta kokonaisuutena hieman ikävystyttävä ja tasapaksu keikka.

Kotiin palattua minua ilahdutti suuresti EK:n tiedotuslehtisen juttu kumpulalaisessa kellarissa treenaavasta nuorten naisten bändistä. Mielen täytti tyytyväinen hyrinä, nostalgian häivähdyksillä höystettynä. Sattuu nimittäin niin, että juuri samaisen kumpulalaistalon samaisessa kellarissa treenaili aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten minun ensimmäinen bändini, nimeltään Kumpula-projekti. Meistä viidestä ei kenestäkään tullut sittemmin rocklegendaa eikä -tähteä, ja bändi hajosi vuoden kuluttua tehtyään kolmisen keikkaa, mutta on hienoa kuulla että perinteitä pidetään yllä.