Olen moneen kertaan todennut, että musiikkifestivaalien paras puoli on, että siellä voi päätyä katsomaan ja kuulemaan musiikkia, josta ei ole koskaan arvannut edes kuvitella diggailevansa. Tällä menetelmällä on tullut löydettyä huikeita helmiä: Tinariwen ja Junoon Roskildessa, Vusi Mahlasela Maailma kylässässä ja viimeksi Hopeajärvi Naamoissa.

Vaikka Helsingin juhlaviikot ei olekaan festivaali tässä mielessä – se on sarjauseiden viikkojen aikana järjestettäviä konsertteja ja muita tapahtumia, joihin kuhunkin pitää ostaa oma lippu – se tarjosi minulle eilen illalla tällaisen uutuudenlumokokemuksen.

Azam Alin & Niyazin konserttiin oli tullut kauan sitten keväällä hankittua liput sellaisella kevyen huolettomalla ”iranilaista musiikkia, toi voisi olla kiinnostavaa” -pohjalla eikä artistin tekemisiä tai levyttämisiä ollut sittemminkään tullut tutkailtua. Ennen keikkaa lavalla odottelevat lyömä- ja kielisoittimet antoivat odotella jotakin kiinnostavaa, toisaalta lavalla yhtä lailla odottelevat kolme läppäriä vaikuttivat epäilyttäviltä: vaikka itsekin teen musiikkia nykyään varsin tietokoneavusteisesti ja käytän sekvensserillä rakennettuja rytmejä, en ole koskaan oikein saanut makua konserttitilanteessa sekvenssereiltä soitettuun ”puolikuolleeseen” musiikkiin.

Huoli oli kuitenkin turha. Kappaleiden perusrytmiikkaa tuli jonkin verran ”koneilta”, mutta ns. oikeat soittimet olivat yhtä kaikki pääosassa. Sekvenssitkin oli rakennettu niin huolella ja joustaviksi, että niitä soittava ja käsittelevä kosketinsoittaja Gabriel Ethier pystyi reagoimaan muiden soittoon – ja päinvastoin: setissä oli instrumentaali, jonka Ethier oli kuulemma säveltänyt samana päivänä: ”Mulla on uusi biisi, voitaiskos soittaa tää illalla?”

Niyazin musiikki on – kuten paras musiikki usein – perinteen kädenojennus globaalille modernille. Iranilaiset melodiat ja kielisoittimet paiskasivat reilusti ja tasaveroisina kättä enimmäkseen afrikkalaisille lyömäsoittimille (joita soitti loistava Habib Meftah Boushehri) sekä japanilaiselle elektroniikalle. Paketin täydensi vielä kertakaikkisen komeaääninen ja näyttävä laulaja Azam Ali. Ei ihme, ettei väkeä juuri tarvinnut houkutella tanssimaan, ja istumaan jääneetkin saivat groovea, melodiaa ja harmoniaa koko rahan edestä.

Azam Ali ei kauhean mielellään esitä välispiikkejä – niin hän sanoi pitkässä välispiikissä, jossa hän selitti meidän tietämättömien ja sivistymättömien iloksi yhtyeensä taustoja: nykyään Kanadassa toimiva viisikko koostuu yhdestä turkkilaisesta, yhdestä kanadalaisesta ja kolmesta Iranin islamilaista vallankumousta paenneesta, jotka eivät ole koskaan saaneet esiintyä kotimaassaan, vaikka heidän musiikkinsa onkin yhä edelleen väkevästi iranilaista. Tämän pienoispuheen jälkeen musiikki soljui laulusta toiseen luontevana, orgaanisena, elävänä. Tällä kertaa yhtye oli päästetty aloittamaan sen verran ajoissa, että hyvänmittaisen setin jälkeen ehdittiin kuulla vielä yksi encorekin.

Ennen Niyazia esiintyneiden Wimme Saaren ja Tapani Rinteen musiikki oli hieman tutumpaa, mutta kaksikon yhteisesityksiä en muista tätä ennen kuulleeni. Rinteen tavassa käytellä bassoklarinettia ja efektilaitteita oli vähän samaa asennetta ja idaa mitä itse olen kokeillut omien lausunta- ja laulantaesitysteni kanssa baritonikitaralla ja dobrolla. Saaren joikaus toimi erinomaisena parina näille elektroakustisille äänimaisemille.

Hmmm. Illan molemmat esitykset tarjosivat ajattelun aihetta, innoitusta ja ideoita myös omille tekemisilleni. Siinäkin suhteessa tavattoman antoisa ilta.

• Tweet
• Pin It