Hallelujatkaatten, siskot!

· Kommentoi ·

Olen toki tiennyt Boswell Sisters -lauluyhtyeestä ennenkin. Tokihan minä noteeraan melkein kaiken New Orleansista tulleen musiikin, joskin yleensä olen keskittynyt enemmän vähän tuoreempaan tavaraan, siihen funkahtavaan meininkiin mitä kaupungista on maailmalle levinnyt jostakin 1950-luvulta alkaen: Allen Toussaint, Pointer Sistersin alkuaikojen tuotanto, Dr. John ja, ennen kaikkea tietysti, Neville Brothers. Kaupungin vanhemmasta tarjonnasta Louis Armstrong, Bix Beiderbecke ja muu ajan N’Awlins-jazz on vähintäänkin hyvänpäiväntuttua, ajan lauluyhtyeet ovat jääneet vähäisemmälle kuuntelulle. Mutta onneksi tuttavapiiriin kuuluu loistava runoilija, kirjailija, laulaja ja lauluntekijä Riina Katajavuori.

Martha, Connie ja Helvetia ”Vet” Boswellin sisarustrio omaksui tarkalla korvalla kaikkea sitä musiikkia mitä heidän kotikaupungissaan saattoi kuulla, myöskin (ja ehkä ennen kaikkea) sitä musiikkia jota kantautui niiltä alueilta ja niistä soittoruokaloista, jonne ”valkoisten” teinityttöjen ei ollut 1920-luvulla asiallista eikä edes turvallista mennä. Runsaat ja monipuoliset vaikutteet johtivat siihen, että monet yhtyettä vain levyiltä tai radiosta kuulleet kuvittelivat heitä ”mustiksi” tai vähintäänkin ”kreoleiksi”. Vaikutteiden saaminen ja jakaminen ei myöskään jäänyt yksipuoliseksi, sillä mm. Ella Fitzgerald on maininnut Boswellit merkittäväksi tekijäksi oman ilmaisunsa kehittymisessä. Boswellien levytyksiä päätyi Suomeen saakka, ja kotkalaiset Valtosen sisarukset perustivat niiden harmonialaulutyylin innoittamana Harmony Sistersin.

Boswellien huippuvuosien runsas radioshow-, keikkailu-, levytystahti on sitäkin vaikuttavampaa, kun muistaa etteivät tuon ajan rakennukset olleet missään erityisen esteettömiä: Connie oli menettänyt lapsuusajan polion seurauksena jalkojensa toimintakyvyn, joten Martha ja Vet kantoivat hänet aina esiintymislavalle ja muihin portaikkoisiin paikkoihin kultatuolissa, ja lavalla hän istui tuolilla, kuten tässä elokuvapätkässä pianisti-Marthan vieressä. Kiinnostavaa kyllä, juuri Connie jatkoi musiikillista soolouraansa toistakymmentä vuotta trion toiminnan hyydyttyä 1930-luvun puolivälissä.

Tämän kaiken olen oppinut kuluneen viikonlopun mittaan Riina Katajavuoren tuoreesta kirjasta Laula sisko, laula.

Laula sisko, laula kulkee kahdella (aika)tasolla: Boswell Sistersin tarina on kerrottu tiiviinä, fragmentaarisena säeromaanina. Sen kanssa vuorottelee Katajavuoren oma aika, oma musiikki ja omat muistot niin lapsuudesta (hänen isoäitinsä oli kanteletaiteilija) kuin, ja ennen kaikkea, Merry Ladies -lauluyhtyeestä, joka on suomentanut, sovittanut, soittanut ja laulanut niin Boswell Sistersin tuotantoa kuin jäsentensä omia lauluja. Tasot lomittuvat yhteen, sillä Merryjen yli kaksikymmenvuotiseen tarinaan kuuluu myös matkoja New Orleansiin, jossa majapaikkana toimii Boswellin perheen vanha talo, jossa bändi keikkailee paikallisten boswelliaanien kanssa, ja jossa tehdään myös tutkimustyötä sekä Boswellien että muunkin ajan musiikin suhteen.

En voinut olla tuntematta hienoista kateutta(kin) Merry Ladiesin suhteen. Oma musiikintekemiseni on ollut miltei kaiken aikaa omissa oloissa nikkarointia täällä kotistudiossa, lukuun ottamatta satunnaisia projekteja tai jokavuotisia Muusikoiden.netin miittejä, joissa sentään olen päässyt kerran vuodessa soittamaan ja/tai laulamaan tilapäisyhtyeissä (nyt viimeksi, pari viikkoa sitten, Ratsiaa). Voi olla, etten edes osaisi olla minkään bändin vakiojäsen, enkä ole muutenkaan erityisen sosiaalinen: silti täytyy ihailla Merry Ladiesin kaltaisten kokoonpanojen toveri- ja sisaruushenkeä. Sillä eihän musiikki ole ainoastaan ääntä, vaan se on myös yhteisöllisyyttä, sekä esiintyjien kesken että esiintyjien ja yleisön välillä.

Ja mulla on paperiakin siitä

·

Käväisin eilen hakemassa Rosebudin uudesta Kluuvin myymälästä samaisen firman kustantamon julkaiseman suomennokseni Adrian Tchaikovskyn vinkeästä fantasiaromaanista Lukinvalo (alkuteokseltaan Spiderlight). Tämä kirja on, tavallaan, eräänlainen virstanpylväs suomentajanurallani. Se on ensimmäinen käännökseni, jonka kanteen suomentajan nimi on painettu.

Jotkut kustantajat ovat ulkomailla ja viime vuosina Suomessakin ottaneet tämän normaalikäytännökseen. On joitakin kääntäjiä – nimiä kyllä tulee mieleen luultavasti sinullekin – joiden nimi kirjan kannessa on laadun tae, myyntivaltti. En luultavasti kuulu tähän pieneen mutta arvostamaani kategoriaan – vaikka toki pyrin tekemään niin ladukasta jälkeä kuin suinkin pystyn – mutta silti. On se hytkäyttävää.

Tämä on ollut muutenkin hyvän mielen hanke. Luin ensimmäisen Tchaikovskyni vajaat puolitoista vuotta sitten arvostamani tiedelehti New Scientistin sf-palstan innoittamana. Shroud oli sen verran vaikuttava teos, että viestittelin tutulle kustantajalle suosittelun ja ilmaisin kiinnostukseni. En saanut edes sähköpostikuittausta. Kun viime kesänä sitten julkistettiin tämän kesän Finnconin kunniavieraat, lähetin uuden viestin, että Tchaikovsky olisi nyt niin kuin aika ajankohtainen. En saanut edes sähköpostikuittausta. Joulun alla tapasin Rosebudin pomon Hannu Paloviidan* eräissä bileissä, ja hän sitten totesi, että olikin pitänyt ottaa yhteyttä käännösprojektin tiimoilta…

Koska aikaa alkoi olla vähän, käännettävän kirjan valinnassa jouduttiin ottamaan huomioon kaksi oleellista kriteeriä: Sen piti olla lyhyt, ja mielellään ei myöskään osa mitään sarjaa. Tchaikovsky on aivan käsittämättömän tuottelias kirjailija, ja tekee paljon kirjasarjoja (kuten Children of Time ja The Tyrant Philosophers), joiden osat tuppaavat olemaan yli kuusisataasivuisia. Onneksi bibliografiasta löytyi myös tämä alle kolmesataa sivua laaja yksittäisteos. Ensimmäinen Tchaikovsky-teos on siis herran fantasiatuotantoa eikä tieteiskirjallisuutta, kuten ensimmäiset innostuksenkohteeni. Mutta mikäpä siinä, kun kyseessä on erinomainen ja monitasoinen teos. Alun vähän tolkienmaisesta ”hyvisten retkikunta pahaa lordia vastaan” -asetelmasta päädytään varsin nopeasti paljon kiinnostavampiin kuvioihin.

Hyvää mieltä on tuonut myös paluu suomennoshommiin. En viisivuotisen kirjailija-apuraha-aikani kuluessa mitenkään kieltäytynyt tekemästä käännöksiä, mutta niitä ei vain tarjottu. Toki tämä tarkoitti sitä että minulla oli enemmän aikaa kirjoittaa ja muokata Denuja, mutta olen kyllä huomannut että käännösten tekeminen oman tekstin välissä tekee hyvää sekä mielentilalle että tekstintuottokyvylle. Nyt oman romaanin tuhertaminen tuntui väliin perin kivireenvetohenkiseltä touhulta, mutta kyllähän se sitten tuli kirjoitettua valmiiksi. (Denut saadaan toivon mukaan julkaistua ensi vuoden Finnconissa, jos kaikki käy hyvin ja kustantaja on sitä mieltä, että kirja on julkaisun ja kustannustoimittamisen väärti.)

Tämän käännöstyön parissa oli pitkästä aikaa tunne, että minulla on, itse asiassa, ihan julmetun kiva duuni. Sen verran mukava, että se melkein korvaa pienituloisuuden ja taloudellisen epävarmuuden. No, melkein.

Ja kivoja duuneja tarjottiin sitten, yllättäen ja eri kustantajalta, heti perään lisää. Kuunvaihteessa on minun ensimmäisen Holly Black -suomennokseni Rohkeuden (Valiant) deadline. Ja sen jälkeen kolmas mainio romaanisuomennoshanke, sekin taas vähän erilaista spekulatiivista fiktiota.

Niinmuuten: Adrian Tchaikovsky on tavattavissa Rosebudin Postitalon myymälässä (Postikatu 2, Helsinki) 9. heinäkuuta kello 17, päivää ennen Finnconin alkua. Paikalla toki minäkin.

___

* Tunnemme Hannun kanssa jo 1980-luvun alun ainejärjestökuvioista, ja sittemmin myös monista työjutuista. Käännösurani alkoi 1990-luvun loppupuolella silloin vielä itsenäisessä Like-kustantamossa (jota Hannu toimitusjohti) ja olin muutaman vuoden firmassa päivätöissäkin graafikkona ja kustannustoimittajana.

Käännännäinen ja muuta luovistelua

·

Työasioiden suhteen takana on muutaman kuukauden verran hermostunutta odottelua ja sen jälkeen tiivis käännösrupeama, jonka jälkeen on vuorossa vähintäänkin yhtä tiivis oman kirjan editointirupeama ennen uutta tiivistä käännösrupeamaa. No, oikeastaan kahta.

Kesti hyvän matkaa vuodenvaihteen yli ennen kuin saatiin sopimukset kuntoon siitä, että pääsin kääntämään ensi kesän Finncon-kunniavieraan Adrian Tchaikovskyn ensimmäistä suomennettavaa romaania. Olin jo viime vuoden alkupuolella lukenut häneltä tuoreen tieteisromaanin Shroud ja ehdotin sen suomentamista eräälle toiselle kustantajalle, vielä uudelleen sen jälkeen kun tieto kunniavieraudesta oli julkistettu. Kustantamo, jonka kanssa olen tehnyt aikaisemmin yhteistyötä, ei edes vastannut sähköposteihin kummallakaan kerralla. Loppuvuodesta sitten satuin tapaamaan muissa yhteyksissä kustannustoimintaan(kin) palanneen vanhan kaverin, Rosebudin Hannu Paloviidan, ja kävi ilmi että hän olikin aikonut ottaa minuun yhteyttä Tchaikovsky-suomennosasioissa. Osittain kiiresyistä herran laajasta, runsassarjaisesta ja -sivuisesta scifi- ja fantasiaromaanituotannosta valikoitui työstettäväksi yksi harvoja alle 300-sivuisia romaaneja, nimeltään Spiderlight tai, kuten suomennoksen nimi nyt kuuluu, Lukinvalo.

Lukinvalon ensimmäisen luvun nimestä voi aavistella, että tässä lähdetään hieman tolkienmaisista asetelmista, mutta niissä ei totisesti pysytä. Asetelma särkyy matkan (kirjaimellisesti!) varrella erinäisiä kertoja, ja lopulta… no, lukekaa itse.

Pitkän, turhauttavan ja välillä ahdistavankin oman tekstin kimpussa päkeltämisen jälkeen oli suorastaan riemastuttavaa päästä taas käännöksen kimppuun, etenkin kun tykkäsin tästä kirjasta hyvinkin paljon. Tiukasta aikataulusta huolimatta työ valmistui ajallaan. Tokihan siinä on vielä korjailtavaa, muokattavaa ja editoitavaa, kun toimittaja käy tekstiä läpi tiukalla katseellaan, mutta niin kuuluu ollakin.

Kommentteja odotellessa olen palannut oman romaanikäsikirjoitukseni pariin. Kyllä tuosta tekstistä kirja tulee, mutta kiireellä sitä ei kannata tehdä. Näillä näkymin Denut tullaan julkaisemaan ensi vuoden kesällä, ehkäpä Finnconissa. Työstettävää siis piisaa.

Jahka saan tämän romaanin kakkosversion kustantamon nähtäväksi, edessä on uusi käännösrupeama, kiireprojekti sekin. Ja sen jälkeen on sovittuna kolmas suomennoshanke. Nämä ovat hyvin, hyvin iloisia asioita, sillä viisivuotinen apurahakausi päättyi vuodenvaihteessa, ja palkkiotuloille on siksi(kin) kova tarve. Minulta ei ole tullut muutamaan vuoteen omia teoksia eikä käännöksiä, ja jälkimmäisten suhteen ehdin jo pahoin pelätä, että kustantajat ovat kokonaan unohtaneet minun olemassaoloni. Viime vuoden puolella viestittelin parille kustantajataholle tyyliin ”hei, minä täällä”, mutta ne viestit eivät ole ainakaan vielä poikineet hankkeita. Onneksi nämä kolme hanketta putkahtivat sitten enemmän tai vähemmän, köh, pyytämättä ja yllätyksenä.

Musiikkiakin on tekeillä, on toki ollut jo hyvän tovin. Itsekseen lauluja kirjoitellessa, äänitellessä ja nikkaroidessa on kovin vaikeaa sanoa itselleen: ”No niin, nyt nämä ovat valmiit. Ei enää muutoksia.” Nikkaroiminen jatkuu, jatkuu, jatkuu… Olin aika pitkälti sitä mieltä, että minulla on kymmenkunta laulua valmiina niin, että tarvitaan vain pientä miksausten viilailua että niistä saadaan kohtuullisen hyvä albumikokonaisuus. Tulin sitten erääseen niistä lisänneeksi miksaukseen toisen, aikaisemmin hyllyttämäni bassoraidan, jonka olin tehnyt eri soittimella. Tuplabassosoundi kuulosti sen verran makealta, että rupesin tuplaamaan bassoja niihinkin biiseihin, joissa ennestään oli vain yksi basso… no, katsotaan miten käy ja miten kauan vielä kestää, ennen kuin suostun uskomaan, ettei noita teoksia saa enää parannettua. Toivottavasti pian.

Uuden vuoden luona

· 3 kommenttia ·

Blogi on ollut parisen vuotta perin hiljainen. On tuntunut ettei ole juurikaan kirjoitettavaa. Sitä paitsi on ollut stressiä siitä että pitäisi kirjoittaa Seuraavaa Romaania. No, Seuraavan Romaanin käsikirjoituksen ensimmäinen muille näytettävissä ollut versio on nyttemmin käynyt sekä ateljeekriitikoilla että kustantamossa. Seuraavan version olen luvannut kustantajalle huhtikuun lopussa. Muitakin duuneja on tiedossa, joten alkuvuodesta on tulossa kiireinen – toivon mukaan, sillä viisivuotinen apurahakausi päättyi eilen.

Tarkoitus on saada myös albumillinen lauluja julkaistua alkuvuodesta. Minulla on nyt kymmenen kappaletta sen verran kasassa, että ainakaan oman arvioni mukaan ne tarvitsevat vain pientä miksauksellista viilailua ollakseen julkistus- ja julkaisukelpoisia.

Lisäksi pitäisi selvittää nettisivustoni ongelmat. Entinen Nebula on ehtinyt (toistamiseen) vaihtaa omistajaa, ja yrittäessäni taannoin päivittää käännösbibliografiaani huomasin, että ftp:llä siirretyt tiedostot eivät selvästikään mene sellaiseen paikkaan mistä ne näkyisivät maailmalle. Jahka pyhistä päästään, pitää ottaa yhteyttä ja selvitellä ongelmaa.

Olisin mielelläni laittanut tähän kuvan tuossa parinsadan metrin päässä sijaitsevasta kerrassaan komeasta valotaideteoksesta, joka vihittiin käyttöönsä keväällä. Mutta kuvan lisääminen blogiinkaan ei onnistunut, joten voin vain linkata HAMin sivulle, jossa esitellään Olafur Eliassonin Pitkän päivänvalon paviljonki. Se on näkemisen arvoinen (myös) livenä, etenkin pimeällä, valaistuna. Valoteoksen keskelle voi astella ihmettelemään, mutta kannattaa olla varovainen, sillä rantakalliot saattavat olla liukkaita.

Olkoon alkava vuosi vähemmän ahdistava kuin edelliset, ja olkoon toivoa ja iloa! Pitäkää huolta toisistanne!

Elämäkertaa etsimässä

·

Kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista parikymppisenä 1980-luvun alussa: minusta musiikkityylissä oli paljon samaa henkeä kuin punkissa ja uuden aallon musiikissa: ”Älä kaunistele vaan sano niin kuin asiat on.” Oli väistämätöntä törmätä tämän kiinnostuksen myötä pian Robert Johnsonin nimeen. King of the Delta Blues Singers -LP kuului jotakuinkin välttämättömiin hankintoihin. Lehdistä, levykansista ja kirjoista luetut hajanaiset tiedot miehestä kutkuttivat mielikuvitusta. Soittotaidoton poika, joka katosi ja palasi muutaman kuukauden kuluttua mestarimuusikkona. Tummasävyisissä lauluissa seikkaili outoja olentoja. Niissä kerrottiin tienrististä, ja huhuttiin että hän oli käynyt tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa: soittotaito mulle, sielu sulle. Esiintyvä muusikko, joka oli niin ujo – tai salaileva soittotekniikkansa suhteen – että suostui teksasilaiseen hotellihuoneeseen pystytetyssä tilapäisstudiossa soittamaan vain selin huoneessa odotteleviin muihin muusikoihin. Mustasukkaisuusmurhan uhri vain kaksikymmenvuotiaana – tai kolmekymmenvuotiaana, lähteestä riippuen. Bluesmies, josta ei ole olemassa ainoatakaan valokuvaa.

Onnistuin myös osuttautumaan Tavastia-klubille 20. toukokuuta 1982, jolloin siellä esiintyi kaksi Johnsonin lähipiiriläisten maineessa ollutta muusikkoa, Johnny Shines ja Robert Lockwood Jr., joista jälkimmäisen vieläpä huhuttiin olevan Robert Johnsonin poika tai poikapuoli. (Huhua ruokki sekin, että usein hänen nimensä kirjoitettiin muodossa ”Robert Jr. Lockwood”.)

1990-luvun alussa tietoja alkoi tulla lisää. Julkaistiin laajalla tausta-artikkelilla varustettu The Complete Recordings -boksi, syy jonka vuoksi ostin ensimmäisen cd-soittimeni. Ilmestyi Peter Guralnickin pienoiselämäkerta Searching for Robert Johnson, jonka suomensin puhdetöinäni. (Suomennos julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin nimellä Robert Johnson – blueslegendan jäljillä.)* Myös kaksi valokuvaa Johnsonista julkaistiin. Niin boksin kuin Guralnickin kirjankin yhteydessä mainittiin moneen kertaan musiikkihistorioitsija Robert ”Mack” McCormick ja tämän 1970-luvulta asti tekeillä ollut laaja Robert Johnson -elämäkerta nimeltä Biography of a Phantom. Molemmilla kirjoittajilla oli ollut pääsy ainakin osaan McCormickin aineistosta, ja niin näissä teksteissä kuin muissakin Johnson-yhteyksissä mainittiin julkaisemattomuudelle sama syy: McCormick oli luvannut jollekin informantilleen, ettei teosta julkaista tämän elinaikana. Jokin vanhan Guitar Playerin juttu vahvisti oman arvaukseni: McCormick oli tavoittanut Johnsonin murhaajan, ja koska Yhdysvalloissakaan murha ei vanhene koskaan, tämä joutuisi edesvastuuseen jos nimi ja tunnustus julkaistaisiin.

Joten ei voinut kuin odottaa.

Ja odottaa.

Ja odottaa.

Alkoi näyttää siltä, että tämä informanttihenkilö oli aikamoisen sitkeähenkinen tyyppi, tai ollut todella nuori myrkyttäessään 27-vuotiaan bluesmiehen vuonna 1938.

Vuonna 2015 tuli tieto Mack McCormickin kuolemasta. Se siitä sitten, taisin ajatella.

Joulun alla tulin syystä tai toisesta tehneeksi jonkun Johnsoniin liittyvän nettihaun, ja kävi ilmi että saman vuoden keväällä oli ilmestynyt Biography of a Phantom – A Robert Johnson Blues Odyssey (Smithsonian Books, 2023) -niminen kirja, jonka kirjoittaja on Robert ”Mack” McCormick. Vaikka muutamakin arvio teki selväksi ettei tämä ole ihan se odotettu elämäkerta, olihan se pakko tilata ja lukea.

Kirjan toimittajan John W. Troutmanin laajoista alku- ja jälkisanoista selviää paljon tämän projektin vaiheista. McCormick kärsi pahenevista mielenterveydellisistä ongelmista, joihin alkoi liittyä myös paranoiaa, ja hän kirjoitti Johnson-elämäkertaansa aina vain uudelleen 1970-luvulta kuolemaansa asti. ”Lupasin odottaa että X kuolee” oli pelkkä hätävalhe julkaisemattomuudelle. Pakkomielteinen uudelleenkirjoittaminen kävi perheen hermoille: McCormickin tytär kertoo oppineensa vihaamaan kirjoituskoneen ääntä työhuoneesta. Isän kuoltua hän hävitti tämän kirjoituskoneet, mutta onneksi päätti kuitenkin lahjoittaa ”Hirviöksi” nimeämänsä arkiston Smithsonian-instituutille. McCormick ajautui myös juridisiin riitoihin sekä tapaamiensa Johnsonin siskojen että muiden blueshistorian tutkijoiden kanssa. Tästä syystä julkaistusta kirjasta on jätetty pois siskojen haastatteluista peräisin ollut materiaali, vaikka muuten teos on ilmeisesti hieman siistitty ja toimitettu versio McCormickin ensimmäisistä ja selväpäisimmistä kirjaversioista 1970-luvun puolivälistä.

(Kirjasta selvisi myös, että Johnsonin sisarpuoli Annye C. Anderson on ehtinyt julkaista jo nelisen vuotta sitten omat muistelmansa nimellä Brother Robert: Growing Up with Robert Johnson.)

Tälle kirjalle sopisi paremmin Guralnickin kirjan nimi Searching for Robert Johnson kuin Biography, sillä kirja kertoo nimenomaan kauan sitten kuolleen, omana aikanaan perin vähän tunnetun muusikon jälkien etsinnästä Mississippi-joen alajuoksun maalaistaajamissa ja pikkukaupungeissa. Siinä mielessä teosta kannattaa ehkä lukea yhdessä Guralnickin kanssa, joka on puolestaan selkeästi elämäkerta. Vaikka McCormick tuntui olevan varsin taitava epämääräisten vihjeiden jäljittäjä – ja kyvykäs voittamaan vanhempien etelävaltiolaisten tummaihoisten ymmärrettävän pelokkaan epäluulon kyselemään ilmestynyttä nuorta valkoista herrasmiestä kohtaan – turhautuminen välittyy tekstistä erinomaisen selvästi. McCormick onnistuu kohtaamaan erään lyhyehkön suhteen jäljiltä syntyneen Johnsonin pojan, mutta sitten lisäselvittelyt eivät johda taas mihinkään, kunnes… ”Ai, tarkoitat varmaan Robert Spenceriä?”

Tämän jälkeen päästään elämäkerrallisempaan tekstiin, joka käsittelee lähinnä Johnson/Spencerin nuoruutta, sitä kuinka hän ensin hurahti vähäksi aikaa uskoon ja innostui sen jälkeen ensin huuliharpunsoitosta ja sitten kitarasta, jonka soittamista hän treenasi pitkän aikaa kokeneempien muusikkosukulaisten ja -tuttavien opastuksella. Lopussa on vielä, eräänlaisena epilogina, pieni fiktiivisehkö kuvaelma Johnsonin viimeisestä keikasta ja kohtalokkaasta pontikkapullosta, jonka joku toimitti soittajan kurkunkostukkeeksi.

Vaikka Biography of a Phantom on elämäkertana varsin torso, kirjana se on hyvinkin luistava ja valaiseva. McCormick on taitava kuvailemaan miljöitä, ihmisiä ja sitä kuinka (mustien) elämä on muuttunut Johnsonin elämän jälkeen niillä seuduilla joilla hän aikoinaan liikkui. Hänellä on myös sanansa sanottavana ”bluesmafiasta”, siitä valkoisten bluesintoilijoiden ja amatöörihistorioitsijoiden porukasta, johon hän myönsi itsekin kuuluvansa täysin jäsenoikeuksin.

Mutta Johnson-kirjallisuus tuskin päättyy tähän. Smithsonian-instituutin arkistoissa on ilmeisesti vielä yhtä ja toista, jota nyt ei voitu julkaista juridisista syistä. Toivottavasti kattava Robert Johnson -elämäkerta saadaan joskus aikaisesti. Mies ja hänen musiikkinsa ansaitsevat sen.

_______
* Jostakin käsittämättömästä syystä painettuun kirjaan päätyi äärimmäisen nolo virhe: väärä syntymäkuukausi. Alkuteoksessa se on oikein, käännöksessä väärin. Hävettää.

Oliko vai eikö ollut? Kas siitä riita.

·

Syksyllä 2017 Havaijilla sijaitsevan Pan-STARRS1-observatorion järjestelmät tallensivat kuvia poikkeuksellisesta kappaleesta, jonka todettiin liikkuvan niin kovaa vauhtia ja sellaisella radalla, että sen on täytynyt saapua aurinkokuntamme ulkopuolelta, ja että se oli jo hyvää vauhtia matkalla pois aurinkokunnastamme. Eikä tässä vielä kaikki. Osoittautui että sen vauhti kiihtyi tavalla, jota Auringon painovoimakentässä kiepahtaminen ei voinut aiheuttaa, minkä lisäksi siitä ei havaittu esimerkiksi purkautuvan kaasuja tai muutakaan, mikä olisi voinut aiheuttaa nopeusmuutosta. Sitä paitsi kappaleen heijastama auringonvalo sykki säännöllisesti, joten se ilmeisesti kieppui akselinsa ympäri, ja oli mahdollisesti pitkä ja kapea tai levymäinen. Koska ensi havainnot tehtiin Havaijilla, kappale sai havaijinkielisen nimen ’Oumuamua, joka tarkoittaa suunnilleen ”sanansaattajaa.”

Sattui niin, että Harvardin astronomian professori Avi Loeb oli juuri vähää aikaisemmin ollut mukana suunnittelemassa miljonääri Juri Milnerin Breakthrough Starshot -hanketta, jossa kehiteltiin laserin kiihdyttämien, pienten valopurjeluotainten lähettämistä kohti Alfa Centaurin kolmoistähteä reilun neljän valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Loeb olikin ensimmäisiä, joka tuli julkisesti ehdottaneeksi, että ’Oumuamua voisi hyvinkin olla jonkun toisen sivilisaation vastaavanlaisen hankkeen luotain, joka ehkä oli rikkoutunut pitkällä matkallaan… jostakin toisesta aurinkokunnasta, ehkä Vegan suunnalta, josta se meille saapui.

Ilmeisesti Loeb on kokenut saaneensa hypoteesistaan asiatonta pilkkaa, sillä hänen suomeksi(kin) julkaistusta populaaritieteellisestä kirjastaan Elämää avaruudessa – miksi on todennäköistä ettemme ole yksin maailmankaikkeudessa (suom. Nina Mäki-Kihniä 2021) huokuu loukkaantuneisuus.

Kepeästi kulkevassa kirjassa on runsaasti kiinnostavaa asiaa, mutta kovin usein Loeb suhtautuu hypoteesiinsa kuten se olisi jo kiistattomien havaintojen vahvistama teoria, eikä pelkkä (kiinnostava ja ihan varteenotettava) hypoteesi. Lukeminen menee myötähäpeän puolelle aina kun Loeb heittää tiskiin klassisen ”kyllähän Galileolle ja Einsteinillekin naurettiin heidän elinaikanaan” -latteuden tai vaatii tiedeyhteisöltä nöyryyttä, jota hän ei selvästikään itse kykene tuntemaan. Miksi pitäisi, hän tuntuu ajattelevan, kun kerran itse Stephen Hawking on käynyt hänen kotonaan päivällisellä? (Juu, estoton namedroppailu kuuluu sekin Loebin retoriseen keinovalikoimaan.) Kuitenkin Avi Loeb on aiheesta erittäin arvostettu, palkittu ja kunnioitettu astrofyysikko, joten hänellä ei kuvittelisi olevan mitään tarvetta tuollaiseen marianordinmaiseen itkupotkuraivariretoriikkaan.

Itselläni ei tietenkään ole tiedelehtien harrastelijalukijana samanlaisia rahkeita arvioida ja analysoida ’Oumuamua-havaintoja kuin Loebilla. Lukemani perusteella pidän kyllä melkoisen varmana että muuallakin kuin Maassa (ja aurinkokunnassamme) on elämää, joskin on aivan toinen asia onko siellä kehittynyt samankaltaisia ”sivilisaatioita” kuin täällä meillä, ja jos on, ovatko ne ehtineet elinaikanaan lähetellä tähtienvälisiä luotaimia ennen kuin ovat onnistuneet hukuttautumaan omiin jätöksiinsä kuten me täällä näytämme parhaillaan olevan tekemässä. Nähdäkseni on ihan mahdollista että ’Oumuamua tosiaan oli jostakin muualta tullut keinotekoinen luotain, ja olisi todella kiehtovaa jos näin todella olisi: mitään kunnollisia todisteita asiasta on kuitenkin (enää) mahdotonta hankkia: se havaittiin vasta kun se oli jo poistumassa aurinkokuntamme sisäosista sellaista vauhtia, jota mikään meidän kehittämämme laite ei pysty (ainakaan vielä nykyään) saavuttamaan.

Sääli. Täytyy vain toivoa, että jos ’Oumuamuan lähetti jokin muukalaisporukka, he ovat lähettäneet vastaavia laitteita lisääkin, ja jos ovat, täytyy toivoa etteivät ne muut ole ehtineet livahtaa ohitsemme meidän havaitsemattamme. Tämä on niin kiinnostava aihe, etten totisesti toivo että sen suhteen jäädään pelkästään kiukuttelukirjallisuuden varaan.

Olisi myös mukava, ettei tähtitiedettä (ja avaruustekniikkaa) käsittelevän kirjallisuuden kuvitusta ja kaavioita sullottaisi karkealle paperille mikroskooppiseen kokoon, vaan että niille annettaisiin sen verran tilaa että niitä pystyisivät tarkastelemaan muutkin kuin me likinäköiset nenä jokseenkin kirjaimellisesti kirjassa kiinni.


Euraasian selkäranka

·

Minun kouluaikanani 1970-luvulla historiantunneilla opetettiin oikeastaan yksinomaan Euroopan ja vähän Pohjois-Amerikan historiaa, ja vielä pitkälle 1980-luvulle asti Vironniemen sanomatkin sijoitti lähes kaikki oleelliset noiden alueiden ulkopuolisten alueiden tapahtumat muutamaan palstasenttimetriin ”Maailman ihmisiä” -palstalle. Pikku hiljaa tilanne on parantunut, ja nyttemmin uutisissa – ja toivon mukaan myös kouluopetuksessa – otetaan paremmin huomioon myös mitä esimerkiksi Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa tapahtuu tai on tapahtunut.

Mutta on yhä katvealueita, jotka jäävät katveeseen, tai joita tarkastellaan lähinnä sen kannalta mitä eurooppalaiset tai pohjoisamerikkalaiset siellä tekevät tai jättävät tekemättä. Erästä varsin merkittävää aluetta valaisee brittiläisen Bysantin tutkijan Peter Frankopanin alkuaan vuonna 2015 ilmestynyt Silkkitiet – uusi maailmanhistoria (Silk Roads – A New History of the World; suomentanut Jaana Iso-Markku 2021).

Mahtipontisesta ja harhaanjohtavasta nimestä huolimatta Frankopan ei edes yritä sulloa vajaaseen tuhanteen sivuunsa mitään koko planeetan historian kokonaishistoriaa, vaan keskittyy alueeseen joka monesti tulee sivuutettua aina silloin kun kyse ei ole siitä että länkkärit (tai venäläiset tai kiinalaiset) tekevät alueella jotakin tai ovat tekemättä alueella jotakin: keskiseen Aasiaan, käytännössä pitkälti alueeseen joilla nykyään sijaitsevat Afganistanin, Iranin ja Irakin valtiot. Ajoittain Frankopanin huomiota saavat hänen keskeisen alueensa reunamat, kuten Kaukasus, Ukraina, Syyria ja Pakistan sekä koilisen suunnan ”-stanit” ja nykyään Kiinaan kuuluva Xinjiang. Muu maailma mainitaan lähinnä silloin kun sillä on jotakin tekemistä Keski-Aasian kanssa: Afrikasta ainoa maininta taitaa olla 1300-luvun Malin imperiumista ja sen legendaarisesta hallitsijasta Mansa Musasta, jonka rikkaus perustui (keskiaasialaisten valtakuntien tavoin) karavaanireitteihin.

Frankopanin tarkastelu alkaa suunnilleen samoista ajoista jolloin Euraasian länsilaidoilla vaikutti Rooma-niminen valtakunta ja Keski-Aasiaan syntyi ensi kertaa myöhemmin ”silkkitieksi” nimettyjä lukuisia itä-länsisuuntaisia kauppareittejä, ja kauppareittien varrelle tavatoman rikkaita ja myös henkisesti kukoistavia valtakuntia. Kauppatavaran lisäksi karavaani- ja vesiteillä liikkuivat myös aatteet, tieteelliset löydöt sekä ihmiset: en esimerkiksi tiennyt, että Intian läntisen rannikon satamakaupungeissa vaikutti parisen tuhatta vuotta sitten roomalaisten maahanmuuttajien yhteisöjä. Frankopanin tarkasteleman alueen länsilaitamilla syntyi myös uskonto, jonka kolme riitelevää lahkoa – juutalaisuus, kristinusko ja islam – levisivät sittemmin muuallekin maailmaan. Ja toistatuhatta vuotta Keski-Aasia oli maailman tieteellisen tutkimuksen keskeistä aluetta, joilla kehitettiin iso liuta esimerkiksi matematiikan ja tähtitieteen perustutkimusta.

Asetelma alkoi muuttua oikeastaan vasta 1500-luvulla jaa. löytöretkien myötä, jolloin maailman taloudellisen toimeliaisuuden ja silmittömän ahneuden painopiste siirtyi ensin Iberian niemimaalle ja vähän myöhemmin pohjoisempaan Länsi-Eurooppaan. Frankopanilla ei ole kovinkaan paljon hyvää sanottavaa kotimaastaan Britanniasta, jonka taloudellinen, poliittinen ja teknologinen nousu saatiin alkuun merirosvouksella ja sitä jatkettiin sitten säälimättömällä siirtomaiden ryöstelyllä. Luonnonvaroiltaan(kin) rikas Keski-Aasia oli yksi brittihallinnon rautasaappaiden jalkoihin jääneistä alueista. Vaikka brittien siirtomaavalta alkoi pikku hiljaa rapautua 1800-luvun mittaan, brittien kiinnostus ”Aasian selkärankaan” ei vähentynyt. Vielä ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina he kuvittelivat seuraavan suuren konfliktin tapahtuvan heidän itsensä sekä Afganistania ja Persiaa kohti pohjoisesta hivuttautuneen Venäjän välillä. Myös Ranska pyrki parhaansa mukaan heilumaan alueella, välillä asevoimin, välillä neuvotellen, lahjoen ja uhkaillen. Alueen rajoja piirrettiin (Afrikan tavoin) eurooppalaisilla piirustuspöydillä, ja esimerkiksi Irakin (myöhemmin itsenäistynyt) valtio syntyi yhdistämällä kolme täysin erilaista kansakuntaa yksien hallinnollisten rajojen sisään.

Mielenkiintoinen detalji, jota en tiennyt: Persian šaahi muutti 1930-luvulla valtakuntansa nimen Iraniksi, koska uusi nimi viittasi siihen aikaan Euroopassa suosittuihin arjalaisiin, historian ensimmäiseen indoeurooppalaisia (tai nykytermein indoiranilaisia) kieliä puhuneeseen valloittajakansaan (nykyisen Intian luoteisosissa).

Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä vahvemmin Frankopan kritisoi eurooppalaisten ja Britannian pitkälti syrjäyttäneen Yhdysvaltojen lyhytnäköistä ja silmittömän ahnetta sekoilua keskisessä Aasiassa. 1980-luvulla USA tuki ja aseisti Afganistanissa neuvostomiehitystä vastaan taistelleita mujahideen-sissiryhmiä, joista seuraavalla vuosikymmenellä kehittyi Taliban-liike. (Myös Kiina kannusti Xinjiangin uiguureja mukaan Afganistanin taisteluun, samoja uiguureja joiden muslimius on nykyään Kiinalle tuhottava kauhistus.) Kun islamilainen vallankumous oli murskannut Yhdysvaltain ja Englannin valtaistuimelle nostaman šaahin hirmuhallinnon (ja muodostanut tilalle oman hirmuhallintonsa), USA vuoroin yritti suistaa ajatollia vallasta ja vuoroin toimitti näille (salaa tai avoimesti) aseita ja varaosia, koska Iran oli sodassa Irakia vastaan. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen. Israelin valtion perustaminen ja alueella asuneen väestön ajaminen kodeistaan maahanmuuttajien tieltä on tietysti oma (pitkälti) angloamerikkalaisen sekoilun ja typeryyden lukunsa.

(Ei, en kiistä nykyisen Israelin oikeutta olemassaoloon valtiona. Sen perustaminen olisi kyllä luultavasti voitu hoitaa huomattavasti paremmin, inhimillisemmin ja järkevämmin, ja valtio itse olisi voinut historiansa mittaan toimia monessa tilanteessa vähän kaukonäköisemmin. Ei sillä että Israelin naapurivaltioidenkaan – tai palestiinalaisjärjestöjen – toiminnassa olisi pahemmin kehumisen aihetta. Nykytilanne on tragedia kaikkien osapuolten kannalta.)

Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassaan Frankopan ei tietenkään ole kyennyt ennustamaan Afganistanin viime vuosien tapahtumia tai Venäjän hyökkäystä Ukrainaan (joskin Krimin kriisiä hän kyllä käsittelee), mutta merkkejä näistä kehityskuluista voi kyllä jälkiviisaasti nähdä tässäkin tekstissä. En silti ihmettele, että Frankopanista on sittemmin tullut hyvin kysytty asiantuntija näiden uusien kriisien tunkiessa uutisotsikoihin.

Erityisesti kirjan jälkisanat antavat hyvin valaisevaa aineistoa lähitulevaisuutta koskeviin spekulaatioihin. ”Uutta silkkitietä” on pitkälti käsitelty lähinnä Kiinan hankkeena, mutta paljon vähemmälle huomiolle ovat jääneet ne valtiot joiden kautta tämä ”Uusi silkkitie” kulkee. Ne eivät ole olleet pitkään aikaan – jos koskaan – mitään epämääräisiä paimentolaiskyliä, vaan luonnonvaroiltaan ja taloudeltaan erittäin rikkaita ja modernisoituneita maita. Toki ne ovat Kiinan lailla vallan ja omistuksen suhteen hyvin keskittyneitä ja epäilemättä myös korruptoituneita maita, joissa demokratiasta ei voi juuri puhua, mutta voi hyvin olla ettei Kiina tule lähivuosikymmeninä suinkaan olemaan silkkiteiden tärkein valtio (jos se on sitä tälläkään hetkellä). Voi olla, että Kazakstanista, Uzbekistanista, Turkmenistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta tulee lähitulevaisuudessa niin kauppasuhteiden kuin isompien uutisotsikoiden kohteita, toivottavasti rauhanomaisessa mielessä. Ja toivottavasti myös Pakistanista, Iranista, Irakista, Syyriasta, Saudi-Arabiasta ja niiden naapurimaista kuullaan mahdollisimman pian uutisia muustakin kuin väkivallasta ja despotismista.

Vanhan vitsin mukaan ”Saisitpa elää mielenkiintoisia aikoja!” on kiinalainen kirous. Kirottua tai ei, mielenkiintoisten aikojen keskellä ollaan.