Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

• Tweet
• Pin It