Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtisen välistä löytyi tänä lauantaina kaksi varsin mielenkiintoista kirjailijakuvaa: Tuomas Kyrö ajautui sekoilun kautta kohtuullisen menestyväksi kirjailijaksi ja Miki Liukkonen markkinoi kirjailijuuttaan sekopäisellä julkisuuskuvalla ja saarikoskimaisilla elämäntavoilla. En tunne kumpaakaan, joten en tiedä ovatko herrat ns. livenä mitään sellaista miltä julkisuuskuva näyttää. En ole myöskään lukenut kummankaan kirjoja, joten en tiedä missä määrin kummankin tekstistä välittyvä peitelty tai peittelemätön uho (joko ”emmä yrittäny tehdä mitään mutta se vaan menesty” tai ”minä olen antiteesi keskiluokkaisille kirjailijoille”) saisi silmissäni katetta heidän tekstistään. Kyrön Mielensäpahoittajia olen tosin kuunnellut äänikirjoina parin kokoelman verran ja nauttinut niistä hyvinkin paljon. Miki Liukkosta ovat vallan arvostettavat tahot kehuneet, joten ehkä pitäisi voittaa haastattelun aiheuttamat tunteet ja sijoittaa hänenkin teoksiaan yöpöydällä lukemista odottavien pinoon.
Ärsyttävintä Liukkosessa on, että tunnistan hänessä hyvin paljon itseäni. En nykyistä itseäni, vaan vähän päälle kaksikymppistä itseäni.
Muistan joskus tuolloin todenneeni, että tuskin eläisin viisikymppiseksi. Kyse ei ollut mistään romanttisesta taiteilijauhosta eikä edes huonoista elämäntavoista – olen aina ollut niin huono hankkimaan rahaa ettei minulla ole koskaan ollut varaa dokata elimistöäni piloille, muista päihteistä puhumattakaan – vaan yksinkertaisesta arvelusta, että jos ympäristön saastuminen jatkuu samaa tahtia, on todennäköistä että saan kohtuullisen nuorella iällä parantumattoman syövän tai jonkun muun tappavan taudin. Minun hajamielisyydelläni ei ole koskaan ollut mahdotonta sekään, että vaikkapa kävelisin päin punaisia ja jäisin auton alle.*
Oli minulla taiteilijauhoakin. Minähän olen aina tiennyt että kirjoitan aikuisena romaaneja, ja sitä paitsi parikymppisenä minä tiesin että teen vielä vallan hienoa musiikkiakin. Kaikki tämä tapahtuisi muutaman vuoden kuluessa. Se tapahtui aina muutaman vuoden kuluessa. Vähän myöhemmin ensimmäinen tyttöystäväni tympiintyi täysin jatkuviin puheisiini siitä, millaista hienoa kulttuuria on pian tulossa. Naisparka. Aikaa myöten opin, osin hänen vinoilunsa ansiosta, pitämään suutani sentään hieman soukemmalla, vaikka edelleen tiesin että kohta kyllä tapahtuisi. Mitään ei vain tapahtunut. Olen jälkeenpäin itsediagnostisoinut kärsineeni 1980-luvun lopulta alkaen jotakuinkin kymmenen vuotta sen verran pahasta masennuksesta, ettei niitä vuosia voi laskea (joten olen nykyään oikeasti vähän päälle nelikymppinen). Senkin aikaa silti tiesin, että kohta tapahtuu.
Ehkä Miki Liukkosessa ärsyttääkin juuri se, että näen hänessä (tai hänen julkisuuskuvassaan) samanlaisen sisäisen tyhjänuhoajan millainen itse olin tuossa iässä. Meidän kohdallamme on tietenkin yksi merkittävä ero: Liukkosen perhana on ihan oikeasti saanut jotakin tehtyä jo kaksivitosena: kaksi runokokoelmaa ja romaanin, jotka ovat aiheuttaneet ainakin muutaman vaahtopään kirjaillisuuspiirien vesilasissa. Edes siellä. Näissä hommissa on varsin vaikeaa sen suurempia kuohuja saavuttaakaan kuin sattumalta.
Minulla on nyttemmin, viisikymppisenä, tuotantoa fiktiokirjojen määrässä laskien kaksin verroin Liukkoseen verrattuna. Myrskyjä ei ole syntynyt kenenkään vesilaseissa, vaikka olenkin tietenkin spekulatiivisen fiktion suomalaisten harrastajien piirissä ihan kohtuullisen nimekäs kirjailija. Liukkosjulkisuuteen ei oikein olisi edes mahdollisuuksia, kun olen iän, harrastusten ja olemuksen puolesta aivan liian selvästi poroporvarillinen, kuten Liukkonen sanoo, vaikka kuinka olisinkin samaisen lehdykän taannoisen luokkakonetestin tulosten perusteella vähäosainen (pienituloinen, vaikka vakinaista työpaikkaa). Minun lieneekin näillä näkymin syytä satsata terveempiin elämäntapohin niin, että voin sitten tulevaisuudessa joskus myhäillä lempeästi näille nuorille suurisuille kun minua syntymäpäivähaastatellaan kirjallisuudenalani grand old manina tai vanhempana valtiomiehenä. Ja tulevaa mediajulkisuutta odotellessa päkeltää vielä aika monta mahdollisimman laadukasta ja montaa lukukertaa kestävää teosta.
Vaikka voihan tietysti hyvinkin olla, että vuoden 2016 alussa tapahtuu, kun Hunan ilmestyy. Vaikka enhän minä sitä tietenkään siinä mielessä kirjoita että tavoittelisin isoja myyntituloja tai yrittäisin miellyttää kriitikoita, en. En minä. Mutta jos se nyt vain ihan vahingossa sattuu saamaan hyviä kritiikkejä ja myymään…
Ei minulla tietysti ole mitään myyntitulojen kasvua vastaankaan. Jos kerran minut lasketaan poroporvariliseksi kirjailijaksi, niin ollaan sitä sitten.
___
* Niin on ollut kerran vähällä käydäkin. Tosin autolla oli niin matala keula, että jäin auton päälle. Autolla oli myös niin hidas vauhti, että suurimmat vauriot olivat mustelma käsivarressani ja kuoppa konepellissä. Auton kuljettaja taisi pelästyä enemmän kuin minä. En ole ikinä nähnyt niin kalmankalpeaa miestä.
___
(Tuon Greenpeace-paitaisen kaksikymmentäyksivuotiaan pitkätukan kuvan otti äitini Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla. Siinäpä teille varsinainen vaihtoehtokulttuuriradikaali!)
