Tartuin Eleanor Cattonin Valontuojiin(Siltala 2014, alkuteos Luminaries 2013) melkoisen vahvoin ennakko-odotuksin. Kirjan saamien vuolaiden kehujen (ja Booker-palkinnon) ohella kiinnostusta nosti suomentaja Tero Valkosen vuolas innostus kirjaa kohtaan vielä kääntämisen loppuvaiheissakin: kovin harvoin käännöstyötä jaksaa hehkuttaa siinä vaiheessa kun teksti on loppusuoralla, kääntäjä vain puurtaa ja toivoo että pääsisi loppuun mahdollisimman pian.
Niin, ja tapasin Ellien kolme kesää sitten Messilän kirjailijakokouksessa, ja hän vaikutti vallan sympaattiselta ihmiseltä.
Myös teoksen miljöö on kiinnostava. Eletään vuosien 1865–66 Uuden-Seelannin Eteläsaaren länsirannikon kultaryntäyksen aikoja kovaa vauhtia kasvavassa Hokitikan kaupungissa. Kullalla on tähän aikaan paljon suurempi merkitys kuin mitä sillä on nykyään: Brittiläisen imperiumin sääty-yhteiskunta oli juuri niin tiukka ja joustamaton kuin millaiseksi joku Wahlroos, hänen yksiprosenttilaiskumppaninsa sekä joukko lapsellisia kokoomusnuoria haluaisivat nyky-yhteiskunnankin muuttuvan. Köyhien vaurastuminen oli pitkälti saatu estettyä heikolla koulutuksella tai sen täydellisellä puutteella, eikä eliittiä uhannut juuri mitään. Kulta oli miltei ainoa tie ylöspäin, parempaan elintasoon ja koulutuksen mahdollisuuteen jälkikasvulle. Se oli sitä miehille: naisten tilanne oli vielä kehnompi. Säätykiertoa saattoi yrittää lähinnä huiputtamalla, taitavilla avioliitoilla tai muuten ns. reittä myöten – mutta useimpien kultamaille onneaan vuolemaan lähteneiden nuorten naisten haaveet kariutuivat viimeistään siinä vaiheessa kun he tajusivat olevansa pelkkiä lukutaidottomia leirihuoria – ehkä vielä, kuten Valontuojien yksi päähenkilöistä, oopiumin orjia.
Catton rakentaa miljöön, epookin ja hahmonsa hienosti, ja onnistuu josephconradilaisessa uroteossa: hän käytännössä käyttää puolet yli seitsemänsataasivuisesta kirjasta lähtötilanteen ja keskeisimpien hahmojensa esittelyyn. Valontuojia on luonnehdittu 1800-luvun romaanien pastissiksi, ja tekstissä on tosiaan mukavan luontevaa vanhahtavuutta. Sitä lisäävät vielä sympaattiset tapahtumatiivistelmät lukujen alussa: ”Cowell Devlin antaa huonon ensivaikutelman, Te Rau Tauwhare tarjoaa tietoja korvausta vastaan, Charlie Frost on epäluuloinen ja saamme selville mistä rikoksesta Francis Carver vuosia sitten tuomittiin.”
Rikokset, niin. Oli oikeastaan jonninmoinen pettymys tajuta, että Valontuojat on pohjimmiltaan rikosromaani, arvoitusdekkari. Se ei ole pelkästään sitä ja sellaisenakin se on huomattavan kimurantti, omintakeinen ja monitasoinen, mutta asiasta ei silti pääse oikein millään yli eikä ympäri: tässä kirjassa selvitellään, niin kovin tylsän muodikkaasti, rikosta (tai pikemminkin useaa rikosta). Olenhan minä itsekin käyttänyt dekkarimaisia juonisäikeitä omissa kirjoissani, joten siinä mielessä olen paha puhumaan, mutta silti.
Joka tapauksessa kirja kantaa mittansa, monet näkökulmansa ja syklisen rakenteensa. Jotkut arvoitusjuonen detaljit jäävät vaille mielekästä vastausta tai selitystä, ja joissakin tapauksessa ainoa (lausumaton) selitys voi nähdäkseni olla ainoastaan korkeampien (tai pimeämpien) voimien asioihin puuttuminen, mitä lukujen ja osien otsikointi astrologisin käsittein (ja kuvin) vielä korostaa. Hienosti rakennettu ajankuva lukuisine detaljeineen kuljettaa lukijan mukavasti kadonneeseen aikaan (jonne kukaan täysjärkinen ei oikeasti haluaisikaan päätyä) ja henkilöhahmot pysyvät pääosin uskottavina, moniulotteisina ja kiinnostavina. Enimmäkseen. Siinä mielessä sitä kehtaa suositella muillekin luettavaksi, ja luulisin että se kestää aika monta lukukertaa arvoitusdekkarimaisuudestaan huolimatta. (Voi olla, että vaikutelma olisi seuraavalla kerralla vallan toinen.) Käännöskin on erinomaisen laadukkaan ja eloisan oloista jälkeä, joskin olin huomaavinani kirjan alkupuolella lievää haparointia meritermistössä ja vesilläliikkumisen käsittelyssä: alkuteosta lukematta on paha sanoa, ovatko nämä hämmennykseni aiheet jo sieltä peräisin.
(Olen joskus suunnitellut että pitäisin suomentajakollegoille – ehkä kirjailijakollegoillekin – esitelmän otsikolla ”Miten purjelaiva toimii”, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi. Ehkä joskus. Voi tosin olla, että pitäisi tehdä pikemminkin esitelmäsarja.)
