Erinomainen syy tehdä päiväpyrähdys Pori Jazziin tänä vuonna olivat kaksi vahvaa laulaja-lauluntekijää samana päivänä. Kummallakaan ei ollut oikeastaan kauheesti tyylilajillista tekemistä jazzin kanssa, mutta kuitenkin enemmän, mielestäni, kuin monilla muilla päivän mittaan (lähinnä ohikävelemällä seuratuista) konepoppareista. Porin festivaalia ollaan profiloitu viime vuosina yleisemmin ns. mustaan musiikkiin, ja mikäs siinä. Koneistetun tanssimusiikin kyky liikuttaa minua sattuu olemaan vain aika heikko.
Fatoumata Diawaraa kannattaa silti käydä katsomassa kauempaakin, ja useamman kerran. Tämä oli kaikkiaan kolmas häneltä näkemäni keikka: ensimmäinen oli Helsingin Juhlaviikkojen Huvilateltassa kuukautta ennen Diawaran esikoisalbumin ilmestymistä. Siitä esityksestä kirjoitti useampikin, miten vaikuttavaa oli olla läsnä tähden syttyessä, ja tähti tuntuu tosiaan syttyneen. Toinen keikka vuotta myöhemmin vahvisti käsitystä, että tässä on merkittävä musiikintekijä.
Eilinen keikka Porissa oli ehkä heikoin näistä kolmesta. Tällä kertaa tukena ei ollut oma bändi, vaan kuubalaisia jazzmuusikoita pianisti Roberto Fonsecan johdolla. Soittotaitoa kyllä piisasi, rumbahtavaa ja funkahtavaa groovea samoin, mutta Diawaran omalle musiikille niin tyypillinen vahva laulun dynamiikan ja kappalerakenteiden hallinta oli hukassa. Laulut venyivät ja turposivat turhanaikaiseksi, mielikuvituksettomaksi jammailuksi. Ei sillä että vastustaisin jammailua, mutta se on parhaimmillaan muusikoiden keskinäisenä kivana, ei ison yleisön edessä. Ei ainakaan, jos jammailu ei johda (mikä kyllä on mahdollista) johonkin suurempaan, johonkin mikä alkuperäisissä sävelmissä oli mutta jonka huomaamiseen tarvittiin taitavaa musiikillista korvaa. Niin loistava osaaminen puuttui tällä kertaa, joten yleisarvosanaksi jää väistämättä ”ihan kiva, mutta olisi voinut olla parempikin”.
Lievemmässä mitassa sama pätee kyllä Patti Smithinkin keikkaan. Viime vuosien keikoilla nähty kokoonpano – se jossa olivat mukana myös alkuperäisen Patti Smith Groupin kitaristi Lenny Kaye ja rumpali Jay Dee Daugherty – oli basisti Tony Shanahania lukuunottamatta vaihtunut nuorempaan ryhmään, perhebändiin, jonka kitaristina toimi Jackson Smith ja kosketinsoittajana Jesse Paris Smith, Pattin ja edesmenneen MC5-kitaristi Fred ”Sonic” Smithin lapset. Hyvin ja ammattitaitoisesti tämäkin bändi soitti, mutta Patti Smithin musiikki vaatisi ehkä vähän enemmän kaaosta, sellaista ”juoksen eteenpäin jotta en kaatuisi naamalleni” -tunnetta.
Mutta silti: Patti Smith!
Hänessä on aina niin paljon jotakin tavattoman lumoavaa. Yksi viehättäviä asioita on, että hän tuntuu edelleenkin kieltäytyvän yrittämästä näyttää ikäistään nuoremmalta. Iättömyys tuntui enemmän siinä intensiteetissä, millä hän musiikkiin heittäytyi. Siihen bändin nuoremmat jäsenet eivät ihan pystyneet. Mutta ehkäpä muutaman kymmenen vuoden päästä…
Arvaamattomuutta keikkaan toi yleisön jäsen, joka onnistui nousemaan lavalle. Patti ja bändi hätistivät järkkärit tytön luota ja Patti antoi lopulta hänelle oman kitaransa, neuvoi oikean soinnun ja käski tytön soittamaan mukana ”Bangassa”.
Muuten setti koostui – tällä kertaa myös pari päivää sitten kuolleelle Johnny Winterille omistettua ”Beneath the Southern Crossia” lukuun ottamatta – pääosin PSG:n aikaisesta materiaalista, mikä entisestään korosti keikan riskittömyyden ja turvallisuuden tuntua. Ei silti, hienoa oli kuulla ja nähdä tämäkin klassikkokimara taas kerran livenä. Ei tosiaankaan kaduta.
En myöskään kadu tällä reissulla ensi kertaa mukana kulkenutta objektiiviostostani. Juuri perjantaina postin kotiin kantama Sigman 150–500 millimetrin teleobjektiivi on juuri sitä mitä vähän kaipailin taannoin Vienanmerellä. Melkoisen massiivinen jötkäle mukana kuljetettavaksi, mutta kuten yllä voi ehkä huomata, kuvien laatu paranee melkoisesti aikaisemmista pikkuobjektiivi ja telejatke -virityksistä. Ehkäpä jaksan kantaa tuon joskus toisaallekin.
