Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.