Kahdeksankymmentäluvun loppupuolella nousi Yhdysvalloista melkoinen joukko ns. alternative-yhtyeitä, joiden otteessa oli melkoisesti aineksia outlaw-kantrista, folkista ja muista perinteisemmistä musiikkityyleistä, punkhenkiseen energisyyteen yhdistettynä: Jason and the Scorchers, R.E.M., Lone Justice, Beat Farmers,… Itse kuuntelin näitä yhtyeitä vähintäänkin puolella korvalla, jonka mielestä tämä oli joka tapauksessa kiinnostavampaa musiikkia kuin sen ajan valtavirtapop, ns. sukkahousumetallista tietysti puhumattakaan. R.E.M. tuli nähtyä Provinssirockissa – tai, jos tarkkoja ollaan, puolet R.E.M:n keikasta tuli nähtyä Provinssirockissa: bändi oli meidän molempien mielestä jotakuinkin kehno, soundi oli yhtä puuroa ja sitä paitsi satoi.*

Los Lobosin päälavakeikka Roskilden festivaaleilla 1987 jäi sen sijaan mieleen vallan mainiona kokemuksena.

Seuraavana vuonna rosoisehkona sähkökitararyhmänä maineeseen noussut bändi palasi akustisille kalifornianmeksikolaisjuurilleen julkaisemalla mainion  La Pistola y El Corazón -ep:n. 1990-luvun puolella koitti sitten bändin ehkä suurin kausi: Kiko, Colossal Head ja niin edelleen. Loistavaa, omintakeista, monenlaisia aineksia oivaltavasti yhdistelevää musiikkia.

Odotukset eilisillan Huvilateltta-keikalle olivatkin kohtuullisen isot.

Alkuun hieman arvelutti: ensimmäiset kappaleet olivat vähän turhankin yksioikoista rock’n’rollia, ja tylsähköt kitarasoolot venähtivät turhanaikaisen pitkiksi. Ei kuitenkaan voi väittää etteikö homma olisi kulkenut ja toiminut. Viisikon monen kymmenen vuoden keikkarutiini kyllä kuului voimallisesti rullaavassa yhteissoitossa. Pian tunnelma kallistui cumbian suuntaan, äänikuva rikastui ja rytmit monipuolistuvat. Lavan eteen kertyneet tanssijat pääsivät pistämään parastaan. Pikku hiljaa kovin leipääntyneeltä kummisedältä näyttänyt laulaja/kitaristi/hanuristi David Hidalgokin alkoi hymyillä, edes vähäsen. Itse olisin toivonut mukaan enemmän 1990-luvun albumien mietteliäämpiä ja sävykkäämpiä paloja: nyt siltä osastolta kuultiin oikeastaan vain hieno ”Kiko and the Lavender Moon”.

Hienoa keikkaa olisi kuullut reippaasti pidempäänkin, mutta Huvilateltan huviluvan päättyminen pakotti lopettamaan setin jo puolentoista tunnin jälkeen ”La Bambaan”. Encoreeseen ei ollut enää aikaa.

Ennen itäisen Los Angelesin susijengiä Huvilateltan lavalla kuultiin Esa Pulliaisen C-comboa soittamassa ensin kolmistaan tyylikkäitä ja sisäsiistejä kitarainstrumentaaliklassikoita (se ”Albatross”-versio oli kyllä oikeastaan aika hirveä) ja sitten Mr. Breathlessin kanssa klassista pianorock’n’rollia. Ammattitaitoista, tyylipuhdasta ja tyylikästä, mutta pääesiintyjään verrattuna melkoisen kuivakkaa ja rutiinimaista menoa.

___
* Jotakuinkin samoin kävi samoina vuosina islantilaisen Sugarcubesin kanssa, silläkin kertaa siitä huolimatta että bändi oli etukäteen tuntunut kiinnostavalta ja sen levyjäkin oli hyllyssä. Ei edes bändin laulajan Björk Gudmunsdottirin vokaaliakrobatia jaksanut sitten lopulta viehättää koko keikan mittaa.

• Tweet
• Pin It