Vielä kaksi Cortázaria

·

Julio Cortázarin kirjoja on suomennettu kohtuullisen kiitettävästi, ottaen huomioon miten nuivasti kustantamot niin kovin usein suhtautuvat alkuaan–ei–englanninkieliseen–klassikkokamaan. Ruutuhyppelyn sekä kahden taannoin lukemani novellikokoelman lisäksi kirjastolla oli tarjota vielä kaksi Cortázar-kertomusten kokoelmaa.

Salaisten aseiden (suom. Jyrki Lappi-Seppälä 1984) takakansi muistaa mainostaa, että Michelangelo Antonianin elokuvaklassikko Blow Up perustuu Cortázarin ”Paholaisen kuola” -novelliin, mutta nuorempi lukija huomaa myös, että muutama vuosi suomennoksen ilmestymisen jälkeen valmistunut Bertrand Tavernierin kaunis Round Midnight saattaa hyvinkin perustua kirjan pisimpään novelliin ”Takaa-ajaja”. Tämän huomaaminen ei välttämättä ole hyvä juttu, sillä Pariisiin päätyneestä päihdeongelmaisesta jazz-saksofonistinerosta kertovan pitkän tarinan loppu alkaa helposti tuntua vieläkin ennalta-arvattavammalta kuin muuten – siitäkin huolimatta, että Dexter Gordonin olemuksen ympärille rakennettu elokuvan Dale Turner -hahmo on hyvinkin selkeästi erilainen henkilö kuin novellin (paikka paikoin, nykynormien mukaan, jopa rasistiselta vaikuttava) Johnny Carter.

Tarinoiltaan kokonaan Cortázarin myöhempien vuosien Pariisiin sijoittuvissa Salaisten aseiden tarinoissa on paljon vähemmän ns. maagisen realismin aineksia kuin aikaisemmin lukemissani kokoelmissa – tähän lokeroon sopii oikeastaan  vain ”Kirjeitä mammalta”, jossa pari vuotta sitten kuollut velipoika ilmaantuu äidin lähettämiin kirjeisiin ennalta odottamatta eläväntuntuisena ja pelottavanakin hahmona.

Tarinoita kronoopeista ja faameista (suom. Tarja Roinila 2001) onkin sitten jotakin aivan muuta. Pitkien, realistisehkojen tarinoiden sijaan tämä kirja on täynnä muutaman sivun tai puolen sivun mielikuvituksellisia iloitteluja, fantasiaa ja (jonkinlaisia) satuolentoja. Hetkittäin mieleen tulee Daniil Harms, hetkittäin Borges, hetkittäin jopa Anselm Hollon suomennokset John Lennonin kahdesta herkullisesta fiktiivisestä tarinakokoelmasta (John Lennon panee omiaan ja Hispanialainen jakovainaa): ei ole lainkaan mahdotonta etteikö Lennon olisi hyvinkin saattanut olla tietoinen näistä Cortázarin jutuista omia faabeleitaan väkertäessään. Näistä tässä putkessa lukemistani Cortázareista Tarinoita on ehdottomasti nautittavin, omintakeisin ja sympaattisin. Se olisi mukava saada käsiin sähkökirjana, lueskella silloin tällöin pikkukertomuksia vaikkapa bussimatkoilla tai ystävää odottaessa, katsella maailmaa hetken aikaa vähän toisennäköisin silmin.

Muistilista

·

Kokeneempi kollega Anneli Kanto kirjoitti antoisan artikkelin vanhenevan kirjailijan keinoista säilyttää työkykynsä parempana. Suurin osa hänen pohdiskeluistaan pätee toki muihinkin luovan alan toimijoihin – suomentajiin, graafikoihin, tutkijoihin,… – ja myös ns. oikeissa töissä oleviin; me freelancerit olemme työmme jatkuvuuden kannalta ehkä epävarmemmalla pohjalla kuin palkkatyöläiset, mutta ero kapenee koko ajan. Meitä kaikkia pidetään yhä enemmän yhtä hyvinä kuin viimeinen aikaansaannoksemme ja sen myynti. Ja vaikka itse koenkin olevani kirjailijana aika hyvässä iskussa – ehkä vasta oppimassa mihin kaikkeen oikein pystynkään venymään – on silti aina terveellistä muistaa, että muodollinen eläkeikä koittaa jo reilun kymmenen vuoden päästä. Ei sillä että friikulla olisi varaa ojentaa hanskojaan nuoremmille ja ruveta olla köllöttelemään ellunkanana, mutta… tässä lähestytään päivä päivältä sellaista ikää, jolloin syytä heittäytyä toisinaan introspektiiviseksi ja tutkiskella sisimmässään, mihin pystyy ja mihin vain kuvittelee pystyvänsä.

Lainaan siis Anneli Kannon jaottelua miettiäkseni, miten itse toteutan työn ja aikaansaamisen kannalta keskeisiä aspekteja omassa elämässäni.

(Manipuloitu valokuva Juhani Linnovaaran alkuperäisen maalauksen kopiosta)

Tauot ja ergonomia. Tässä suhteessa olen aina ollut eräänlainen aadeehoodee: harvoin istun kokonaan näytön ja näppäimistön ääreen jähmettyneenä kovinkaan kauaa. Opiskeluaikoina luennoilla kaverit joskus tönivät minua kylkeen ja kuiskasivat: ”Rauhoitu.” En ole oppinut sitä vieläkään. Pyörin tuolilla, nostan jalat pöydän alla odottelevalle rahille tai rahilta pois, tuijottelen ikkunasta – työpisteessä pitää olla mahdollisuus nähdä ulos, tuijottaa kaukaisuuteen, lepuuttaa silmiä – käyn hakemassa teetä. Niin, ja roikun facebookissa tai luen (netistä, lehdistä tai kirjoista) jotakin aivan muuta. Menen vähäksi aikaa talon nikkaritilaan väkertämään jotakin. Käyn postilaatikolla pihan toisessa päässä. Kaupassa. Monet kollegat kirjoittavat (ainakin toisinaan) sohvalla tai sängyllä, itse en ole sitä koskaan oppinut, olen itse aina tarvinnut kohtuullisen ergonomisen tuolin, pöydän ja tietokoneen. Läppäri on matkakäyttöä varten, kotona tietokone pysyttelee työhuoneessa.

Liikkuminen. Olen aina nauttinut kävelemisestä. Lankesin pipodiskokulttuuriin varsin myöhään, vasta aivan 1980-luvun lopulla, ja musiikin kuuntelu kävellessä innosti kävelemään entistä enemmän. Musiikin lisäksi myös novellit toimivat: olen ennenkin kehunut esimerkiksi Hotakaisen Finnhitsin ja Kyrön Mielensäpahoittajan tarinoiden toimivuutta random-soitossa musiikin lomassa.
Uiminen on viimeisen kymmenen vuoden aikana kohonnut merkittäväksi liikunnan lajiksi. Olen aina pitänyt siitä, mutta lukion jälkeen kului vuosia ilman että uin juurikaan muuten kuin satunnaisesti mökkirannoissa. Hyvin opittu kroolaustekniikka onneksi säilyi, vaikka lihakset kroolaamiseen jouduinkin rakentamaan tavallaan uusiksi. Yksi ongelma uimisessa oli huono näkö: into uimahalliin – ja kesäisin Kumpulan maauimalaan – palasi kun S. tajusi antaa minulle joululahjaksi ensimmäiset silmälasivahvuuksilla varustetut uimalasini.
Kolmas innostava lajini on taiji. En ole siinä vieläkään kovin hyvä, ja erityisen ei-hyvä olen niissä liikkeissä jotka vaativat yhdellä jalalla tasapainoilua, puhumattakaan monien taiji-sarjojen korkeista, hidastetuista potkuista. Olen kuitenkin niissä(kin) paljon parempi kuin muutama vuosi sitten, kuin kymmenen vuotta sitten. Tasapaino paranee, ja monia lihasryhmiä tulee opittua käyttämään tavoilla joita normaalisti ei tarvitse. Myös monet staattisemmat qigong-harjoitteet – eli tietyssä asennossa paikallaan seisomiset – olivat aikoinaan silkkaa tuskaa, mutta nykyään paljon helpompia. En ole tosin kokeillut viettää universaaliasennossa vaikkapa puolta tuntia yhtä soittoa…
Kaikille lajeille yhteistä on ainakin jonkinasteinen meditatiivisuus: hengitysrytmi, rytmi ylipäänsä, mindfullness-henkinen mielen ja ajatusten rauhoittaminen, maadoitaminen ja hetkeen tuominen. En ole tavoittanut samaa tunnetta esimerkiksi Anttolan TYK-jaksoilla opetetuilla, yksilöllisillä voimisteluliikesarjoilla, joten ne ovat, valitettavasti, jääneet vähemmälle. Toisaalta saatan treenata yhdellä jalalla seisomista tai yhden jalan kyykkyjä hetken aikaa vaikka kahvinkeittimen ääressä sillä aikaa kun vekotin jauhaa papuja ja suodattaa kupillista. Minulle liikunnan pitää näemmä olla joko meditatiivinen rituaali tai sitten jotakin jota voi tehdä hetken mielijohteesta ilman että joutuisi hakemaan välineitä tai laitteita.

Vertaistuki. Ah, kollegat. Facebookin kautta on ollut helppo muodostaa useitakin kirjailijakavereiden verkostoja, ja huomaan että tapaan heitä ns. livenäkin aika usein, järjestötoiminnan lisäksi muissakin yhteyksissä. Tapaan heitä, noloa kyllä, useammin livenä kuin läheisempiä muilla aloilla vaikuttavia ystäviäni. Tässä suhteessa petraamisen varaa olisi. Vertaistukea tarvitaan kirjailijuuden ohella myös ihmisenä olemiseen.

Vaihtelu. Okei, tunnustan: olen enemmän tai vähemmän mökkihöperö. Minua ei ole mitenkään erityisen helppo saada tutuilta kulmilta ja tutuista kuvioista pois edes kahville kantakaupunkiin, tuonne etäiselle syrjäseudulle, ellei kyse ole kokouksesta tai muusta ns. pakollisesta. Anneli Kannon mainitsemista opettamisesta, esiintymisestä ja koulukeikkailusta olen harjoittanut ensimmäistä joskus entisissä ammateissani, toista sekä musiikintekijänä, lausuvana kirjailijana että näiden kahden yhdistelmänä, viimeistä harrastaisin kyllä jos joku kutsuisi.

Oppiminen. Tämä on tärkeä asia. Olen laiska treenaamaan esimerkiksi kitaran tai basson soittamista, joten tarvitsen tönimistä: pitäisi saada kasaan se bändi. S:n kanssa olemme käyneet ranskantunneilla, mikä tekee päälle erittäin hyvää. Olen suunnitellut laulutuntien ottamista: oma suhtautuminen oman lauluäänen kuulemiseen on muuttunut inhosta ja epätoivosta jonkinlaiseen ”tuosta saisi irti enemmänkin osaavalla opastuksella” -toiveikkuuteen. Jos olisi kunnolla tilaa tuottaa möykkää muita häiritsemättä, haluaisin opetella soittamaan rumpusettiä jo ihan siksi, että keho oppisi käyttämään raajoja ihan uudenlaisella koordinaatiolla.
Yksi viime vuosien opettelujen kohteita on ollut valokuvaus, uudelleen löytynyt nuoruudenharrastus. Digitaalitekniikka houkuttaa kokeilemaan kaikenlaista, ja kirjoittamiseen (tai musiikintekoon) verrattuna tulokset ovat jotakuinkin saman tien nähtävillä. Lisäksi rahaa ei enää kulu kalliisiin filmeihin, eikä tule niin pahasti huonoa omaatuntoa ympäristömyrkkyjen ostelusta – vaikka pimiötyöskentelyssäkin olisi oma nostalginen hohtonsa ja lumonsa, luulen pysyväni edelleenkin erossa kemiallisesta valokuvauksesta.

Hengenravinto. Nyt kun töissä on ollut rauhallisempi jakso, olen pystynyt palaamaan kaunokirjallisuuden(kin) ääreen paremmin omintunnoin kun ei ole jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä että pitäisi lukea kirjan lähdemateriaalia tai kirjoittaa. Lahjakkaiden ystävien ja S:n ansiosta on tullut käytyä monenlaisissa kuvataiteen näyttelyissä. Konserteissa ja keikoilla pitäisi käydä useammin kuuntelemassa oikeaa musiikkia säilykemusiikin sijaan. Lasken tähän kategoriaan tärkeänä asiana myös tiedelehtien lukemisen: paperisista tilaan erinomaista viikkolehteä New Scientistiä, nettiversioista voin suositella muun muassa Bad Astronomy -blogia ja mainiota I Fucking Love Science- tai siveämmin IFLScience–sivustoa.

Taiteilijatreffit-käsitteeseen olen itsekin tutustunut lukiessani aikoinaan Julie Cameronin luovuuskirjoja, joista itse en ollut mitenkään suunnattoman innostunut: Cameronin amerikkalainen yltiöpositiivisuus käy juron suomalaisen luonnolle. Mutta perusajatus on hyvä: vietä aikaa itsesi ja ympäristösi kanssa, älä vuorovaikuta vaan tarkkaile. Tarkkaile ihmisiä. Tarkkaile eläimiä – vaikka muurahaisia. Muurahaiset ovat erittäin hyödyllistä tarkkailtavaa. Tarkkaile kasveja. Ota oppia kissoista, jotka saattavat keskittyä vaikka ruohonkorteen. Tarkkaile ja löydä toisenlaisia maailmoja.

Lomailu. Juuri niin. Irtautuminen tutuista ympäristöistä ja maisemista on erittäin tärkeää, joten kannattaa matkustaa. Koleet tyypit tietenkin menevät aina sinne missä ei ole turisteja eikä valmiita huvituksia, mutta etelänrannallakin voi valaista mieltään monenlaisilla tavoilla – etenkin jos ympäristö, rantalomakulttuuri ja sen sellainen ovat jääneet aikaisemmin kokematta, jos se on ollut itselle vierasta kulttuuria.

Hmmm. Muistaisikohan sitä palata tähän bloggaukseen uudelleen vaikkapa vuoden päästä ja verrata tilannetta tänään kirjoittamaani? Ehkä pitäisi merkitä kalenteriin.

Eteen, taakse, tuonne, tänne

·

Viime kesänä Mukkulan kirjailijakokouksessa maalailin erääseen keskustelupuheenvuoroon esittämässäni kommentissa mahdollisuuksia, joita e-kirjalla ehkä voisi olla perinteisen lineaarisen, alusta loppuun luettavan kirjan formaatin rikkomiseksi. Itse mainitsin esimerkkinä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät kaksine vaihtoehtoisine loppuineen, mutta joku, en muista kuka, mainitsi Julio Cortázarin romaaniklassikon Ruutuhyppelyä (Rayuela 1963, suom. Anu Partanen 2005). Tälle kirjalle on tunnetusti kaksi mahdollista lukujärjestystä: luvusta 1 lukuun 56, tai sitten aloittamalla luvusta 73 ja siirtymällä kunkin luvun jälkeen sen lopussa mainittuun lukuun: 73 – 1 – 2 – 116 – 3 – 84 – 4 – 71 – 5 …

Ajatus tuntuikin riemastuttavalta: kaksi eri tarinaa samoissa kansissa, limittäin ja lomittain, lukujärjestyksestä riippuen! Mutta jo kirjan alkuun painettua lukuohjetta silmäillessä huomasi, että ihan niin villiä romaania ei Cortázar kirjoittanut: alkupään lukujen muodostama tarina etenee molemmilla lukutavoilla samaan tapaan, ei-lineaarisesti luettuna tarinassa on vain enemmän tekstiä.

Kirjan loppuun painetut lisäluvut sisältävät vain harvoin edes uusia kohtauksia alkuperäisen tarinan jatkeeksi tai täydennykseksi. Monet ovat lyhyitä sivuhuomautuksia, sitaatteja toisilta kirjailijoilta, eräänlaisia loppuviitteitä. Aika monet ovat (toisinaan pitkiäkin) katkelmia kirjan sivuosassa vilahtavan fiktiivisen kirjailijan Morellin teksteistä, joihin romaanin muut henkilöt pääsevät tutustumaan kirjan tapahtumien myötä. Jotkut ovat Cortázarin omia pohdiskeluja ja filosofisointeja.

Romaanin pääasiallisena näkökulmahenkilönä – väliin ensimmäisessä, väliin kolmannessa persoonassa – on 1950-luvun Pariisissa asuva argentiinalainen Horacio Oliveira, ja kertomus pyörii hänen lähipiirinsä ympärillä. Tämä koostuu pääosin maahanmuuttajataustaisista (oman elämänsä) älyköistä, joilla on ainakin jonkin verran tekemistä taiteilija- ja yliopistopiirien kanssa. Monessa suhteessa tämä porukka tuntuu olevan jonkun persinsinöörin kuvitelma vasemmistointelletkuista: viiniä juodaan, öitä valvotaan, töitä vältellään, filosofiasta keskustellaan, epämääräisiä seksisuhteita harrastetaan. Tämän viimeisen kohdan kautta tuttavaporukkaan tulee mukaan uruguayalaistaustainen Maga (oikealta nimeltään sukunimetön Lucía), ensin Horacion vakituisehko seksisuhde, sitten avovaimo, sitten epämääräisen kaipauksen kohde. Maga on peräisin eri yhteisöstä ja hän on kiusaantuneen tietoinen siitä ettei jaa samaa sivistystaustaa eikä osaa ulkoa samoja sitaatteja kuin muut. Mutta hänestä muodostuu silti ryhmän tärkeä jäsen muillekin kuin Horaciolle.

Horacio itsessään muodostuu kirjan mittaan varsin vastenmieliseksi hahmoksi. Eräässä vaiheessa hän muuttaa yhteen erään toisen naisen kanssa, joka (hänen mielestään) ei ole edes hyvä sängyssä, mutta joka tarjoaa miesystävälleen asunnon ja elannon (vähän töitäkin), joten Horacio voi jatkaa tyhjänpäiväistä ajelehtimistaan, päämäärätöntä oleiluaan – ja, lopulta, pakkomielteistä pohdiskelua siitä mitä olisi pitänyt tehdä toisin.

Ruutuhyppelyn tapauksessa ei yleensä nosteta esille tarinaa, miljöötä (vaikka kirjan maahanmuuttaja-Pariisi älykköporukoineen onkin kiinnostavaa ajankuvaa) tai henkilöhahmoja, vaan erikoinen rakenne ja kerronnalliset ratkaisut: äkillisten näkökulmavaihdosten lisäksi joukossa on myös yllätysluku, jossa kulkee rinnakkain sitaatti (kuvitellusta) romaanista ja päähenkilön ajatukset tekstistä, vuororivein:

Ruutuhyppelyä on ilmeisesti toisinaan verrattu James Joycen Ulyssekseen, siinä mielessä että molemmat pyrkivät, omalla tavallaan, rikkomaan romaanin rakenteellisia rajoja ja samalla viittaavat vahvasti kaunokirjallisuuden ja tarinankerronnan perinteeseen. Näistä kahdesta Ruutuhyppelyä tuntuu paljon helpommalta lähestyttävältä ja luettavalta, eheämmältä kokonaisuudelta, vaikka sekin epäilemättä vaatii monta lukukertaa, että siitä saisi kaiken irti. Tällä ensimmäisellä lukukerralla olen hieman pettynyt siitä, ettei suuresti mainostettu rakenneleikki tehnytkään sitä mitä olin lapsellisuuksissani kuvitellut: kertonut kahta kokonaan erilaista tarinaa lukujärjestyksestä riippuen.

Tuollaisen, kuvittelemani, romaanin on kyllä vallan viehättävä idea, vaikka toteutus epäilemättä olisikin perin haastava hanke. Hmmmm…

… vai peliäkö pelkkää?

·

Teatteri Telakan Digihattupeli jätti vähän hämmentyneen olon. Hassan Blasimin käsikirjoittama näytelmä alkoi erittäin tehokkaasti, ja kun aloituksesta siirryttiin varsinaiseen tarinaan, oli käsissä lupaavia aineksia: miehittämättömien lennokkien järjestelmiä hakkeroivat, kansallisia rajoja ja isänmaallisuutta tunnustamattomat nörtit, Lähi-idän kriisirypäs, pakolaiset.

Sitten homma tuntui hajoavan liian moneen suuntaan, infodumppaavan liian monia asioita, heittävän peliin liian monia hyvin harkittuja, tehokkaita ja toimivia kohtauksia, jotka eivät tuntuneet kovinkaan hyvin liitttyvän toisiinsa. Paikka paikoin lipsahdettiin myös aikamoisiin kliseisiin, kuten makkaraa grillaava ja kaljaa imevä juntti kritisoimassa kaikkea sitä mitä kuvittelee islamista tietävänsä.

Välillä mieleen tulivat 1970-luvun yhteiskunnalliset näytelmät: tällä kertaa ei laulettu – musiikki ja äänimaisemat tulivat pääosin ns. nauhalta – mutta näyttelijöiden runsas yleisölle suoraan puhuminen ja infodumppailu toivat muuten mieleen tuolloisen käsityksen brechtiläisestä teatterista.

Digihattupeli on Blasimin ensimmäinen näytelmä, ja voi tietysti pohtia, onko kokenut kirjailija lipsahtanut toisen lajin esikoisensa kohdalla esikoisten tekijöiden yleiseen ansaan: mättämään kaikki hyvät ideansa yhteen pakettiin. Paha sanoa, missä määrin sekavuus on käsikirjoituksen ja missä määrin ohjauksen ongelma. Harmi, tämä näytelmä kertoo erittäin tärkeistä asioista ja sisältää kaiken sälän seassa erittäin hyviä näkökulmia: olisin halunnut pitää siitä enemmän.

Esikaupunkitarinoita

·

Samainen kirjapiiri, joka suositteli Julio Cortázaria, nosti esiin myös George Saundersin nimen. Sain vaikutelman vähän samanhenkisestä, outoudella ja näkökulmilla leikittelevästä novellistista, ja kirjasto tarjosi Cortázar-nivaskan seuraksi myös pohjoisamerikkalaiskollegan teoksen.

Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä, Siltala 2015) muodostui kuitenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Etukäteisuteliaisuutta lannisti jo alkuun harkitsemattoman takakansiesittelykirjoittajan luonnehdinta ”sarja satiirisia näkyjä amerikkalaisten lähiöiden rahvaasta”.

Tämän blogin lukijat ovat ehkä ennenkin huomanneet, että sanan lähiö nykykäyttö tökkii minua. Enimmäkseen sitä tuntuvat harrastavan vironniemeläisjuntit, jotka viittaavat sillä kaikkiin sellaisiin Helsingin kaupunginosiin, jotka eivät ole Vironniemellä, joista he eivät mitään tiedä eivätkä ole kiinnostuneet tietämäänkään. Alunperin Kontulaa ja muita silloin uusia kerrostaloalueita kuvailemaan kehitetty termi kattaa heidän kielenkäytössään myös ison liudan muita esikaupunkityyppejä – ne kaikki. Saundersin novellien maailmojen esikaupunkeja ei Suomessa kovinkaan paljoa ole: kymmenien neliökilometrien alueelle levittäytyviä pientaloalueita vaatimattomine tontteineen, ostoskeskuksineen ja jalkakäytävättömine teineen.

Myös rahvas-sanan käyttö on harhaanjohtavaa, sillä suurin osa Saudersin kuvaamista henkilöistä kuuluu lähinnä (alempaan tai ylempään) keskiluokkaan. Köyhiäkin on joukossa, samoin (suomalaisen normaaliväestön näkökulmasta katsottuna) varakkaita: iso osa jännitteistä syntyy nimenomaan siitä, että jyrkät tuloerot (ja surkea sosiaaliturva) näkyvät niin ilmiselvästi naapurusten ja luokkatovereiden välillä, muutaman kadunmitan matkalla, työtovereiden välillä.

Toisaalta rahvas-sana on perusteltu sikäli, että Sauders ilmiselvästi inhoaa kaikkia kuvailemiaan henkilöitä. Tämä tekee vahvan eron Cortázariin, joka jollakin ääneen lausumattomalla tavalla tuntuu ymmärtävän edes jotenkin kaikkein epämiellyttävimmälläkin tavalla käyttäytyviä henkilöitään siinä missä Saundersin hahmot ovat lähinnä sosiaaliluokkansa kliseiden koosteita. Siinä on Cortázarin voima ja Saundersin heikkous. Saundersin (tai suomentaja-Päkkilän) voima on nokkelassa ja sävykkäässä kielenkäytössä, mutta se ei aina auta, jos tarina ja sen hahmot ovat pelkkää paperinukkepuskateatteria.

On Saundersilla hetkensä, silti, ja minuun teki suurimman vaikutuksen ”Semplica-päiväkirjat”, ennen kaikkea siksi että jäin miettimään, mahtoiko tarinan perusidea syntyä (monien omien juoniratkaisujeni ja miljöideni tapaan) unessa. Tässä novellissa esikaupungin statussymboleiden kuuminta hottia ovat narun varassa roikkuvat siirtotyöläistytöt: naru on pujotettu kirurgisen erikoistekniikan avulla heidän aivojensa läpi niin ettei se aiheuta vaurioita. Näitä ST-naruja ripustellaan sitten talojen ulkopuolelle osoittamaan, että kyllä meillä on varaa. Ja tietenkin on myös liike, jonka mielestä siirtotyöläisten käyttö tällaiseen työhön on alentavaa, paheksuttavaa ja tuomittavaa.

Voi olla, että Saundersista saisi enemmän irti usealla lukukerralla: hänhän on sentään melkoisen arvostettu kirjailija ainakin pohjoisamerikkalaisissa piireissä. Ensivaikutelma on kuitenkin sen verran nuiva että uusi yritys saanee odottaa hyvän tovin.

Mankkakansakunta

·

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Toisilla on arkenakin toista

·

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmiselle voi noin vaan kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia.
– ”Kirje Pariisin neidille”

Perustimme alkuvuodesta eräänlaisen kirjapiirin. Kyseessä ei ole perinteinen lukupiiri siinä mielessä, että kukin lukisi ennen tapaamista saman kirjan ja sitten keskusteltaisiin. Ei, tässä piirissä kukin tuo esiteltäväksi jonkun kirjan, joka – tavalla tai toisella – liittyy etukäteen sovittuun teemaan. Viime kuussa teemana oli hieman mielikuvitukseton ”novellikokoelma” ja eräs ystävä toi näytille Julio Cortázaria ja herätti uteliaisuuteni.

Kirjasto tarjosi ensi hätään ystävän esittelemän Bestiarion (suom. Sari Selander, Loki-kirjat 1999) lisäksi tuoreemman suomennoskokoelman Tuli on kaikki tulet (suom. Anu Partanen, Teos 2015).

Ehkä paras lukuohje on Selanderin alkusanoissa: ”Cortázaria ei ole tarkoitus ymmärtää, saati selittää. Cortázar on koettava, ja siksi Cortázaria on luettava.” Silti huomasin monessa novellissa palaavani takaisin alkuun yrittääkseni hahmottaa paremmin, miten tässä näin kävi, mikä johti tähän tilanteeseen. Toisinaan selitys löytyi ja saattoi olla hyvinkin looginen, toisinaan selitykseksi löytyi, että tämän kertomuksen maailmassa logiikka vain nyt sattuu menemään näin. Nykyaikainen argentiinalainen pörssivälittäjä saattaa elää kaksoiselämää 1800-luvun lopun Pariisin puolimaailmassa (”Toinen taivas”), tai aikatasot (”Tuli on kaikki tulet”) tai kertojat (”Cora-neiti”) saattavat muuten vain vaihtua kesken tarinaa, kesken kappaletta, kesken virkettä. Ei sillä etteikö tarinoissa tuttuja aineksia olisi. ”Sairaiden hyvinvointi” on saattanut hyvinkin innoittaa Goodbye Lenin -elokuvaa, ja olen ihan varma että myös ”Etelän moottoritie” -tarinasta on joku tehnyt elokuvan tai romaanin: tarina viikkokausiksi moottoritien ruuhkaan juuttuvista ihmisistä houkuttelisi helposti paljon tyylittömämpiin ja kliseisempiin toteutuksiin.*

Cortázarin tekstissä on paljon lempeyttä ja ymmärtämystä silloinkin kun tarinan keskiössä on – ainakin jossain mielessä – hyvin epämiellyttävä tai ainakin epämiellyttävästi toimiva ihminen (”Kirke”). Ei hän aina selitä miksi ihminen tai ihmiset toimivat niin kuin toimivat, mutta riveiltä ja rivien välistä välittyy, että kyllä heillä on oikein hyvä syy siihen.

Cortázar luokitellaan yleensä latinalaisamerikkalaisten maagisten realistien lokeroon, ja mikäs siinä, kyllä tällainen arkea, outoa ja fantastista saumattomasti sulauttava, viehättävästi nyrjähtänyt kerronta sinne sopii. Kahden novellikokoelman lukaisu putkeen sai myös haluamaan lisää tällaista. Ainakin Ruutuhyppelyä päätyy pian luettavien pinoon.

___
* Pikavilkaisu linkittämääni Wikipedia-elämäkertaan vahvistaa tämän arvelun.

 

Rajantakaisia lauluja

·

Savoy-teatterin tyhjällä lavalla on vain nojatuoli, pieni pöytä vesilasia ja -pulloja varten, kaksi mikrofonia. Lavalle astelee tyylikkääseen mustaan leninkiin pukeutunut nainen kitara mukanaan, istahtaa nojatuolin reunalle ja alkaa, sanaakaan sanomatta, laulaa huolellisesti artikuloidulla äänellä tarinoita kuolemasta, tuonpuoleisista, asioista joita löytyy lattian alta.

Mirel Wagner on kertonut kuunnelleensa nuorena paljon ns. delta-bluesia, mutta toisin kuin monet tyylilajin nimeen vannovat artistit, häntä on kiinnostanut tässä musiikissa enemmänkin sisältö kuin muoto, joskus morbiditkin tarinat ja harkitun niukka ilmaisu. Wagnerin laulut eivät pitäydy blues-tonaliteetissa tai (tyylilajiin vasta myöhemmin kehittyneessä) kahdentoista tahdin rakenteissa: soinnutus on pikemminkin folkmaista kuin bluesmaista, samoin laulujen rakenteet. Hänen kitarasäestyksensä on harkitun karua, laulutyyli leijuu kiehtovalla tavalla eleettömän ”tuonpuoleisen” iättömyyden ja tyttömäisyyden välillä – kontrasti harvojen ja lyhyiden välispiikkien avoimen eteläsuomalaiseen nuoren naisen äänenväriin vielä korostaa tätä kaikkea.

Eilisiltainen täyhdehkössä Savoy-teatterissa nähty setti kattoi Wagnerin kahden albumin parhaat palat ja kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia – pituus on tälle musiikille jotakuinkin täydellinen. Mikäli konsertti olisi kestänyt kauemmin, olisi siihen kaivannut harkitun minimalismin täydennykseksi hieman lisää sävyjä, joskin on hankalaa kuvitella mikä instrumentti istuisi Wagnerin ilmaisuun yhtä hyvin kuin hänen laulunsa ja kitarasäestyksensä. Ehkä joku hyvin, hyvin tyylitajuinen lyömäsoittaja, jolla ei ole ego-ongelmia olla aivan hiljaa suurinta osaa keikkaa ja silloin kun hän lopulta soittaa, soittaa vain muutama isku sinne missä niitä tarvitaan? En tiedä. Tulee olemaan erittäin kiinnostavaa seurata mihin suuntaan Mirel Wagner musiikkiaan jatkossa vie.