Samainen kirjapiiri, joka suositteli Julio Cortázaria, nosti esiin myös George Saundersin nimen. Sain vaikutelman vähän samanhenkisestä, outoudella ja näkökulmilla leikittelevästä novellistista, ja kirjasto tarjosi Cortázar-nivaskan seuraksi myös pohjoisamerikkalaiskollegan teoksen.
Joulukuun kymmenes (suom. Markku Päkkilä, Siltala 2015) muodostui kuitenkin jonkinlaiseksi pettymykseksi. Etukäteisuteliaisuutta lannisti jo alkuun harkitsemattoman takakansiesittelykirjoittajan luonnehdinta ”sarja satiirisia näkyjä amerikkalaisten lähiöiden rahvaasta”.
Tämän blogin lukijat ovat ehkä ennenkin huomanneet, että sanan lähiö nykykäyttö tökkii minua. Enimmäkseen sitä tuntuvat harrastavan vironniemeläisjuntit, jotka viittaavat sillä kaikkiin sellaisiin Helsingin kaupunginosiin, jotka eivät ole Vironniemellä, joista he eivät mitään tiedä eivätkä ole kiinnostuneet tietämäänkään. Alunperin Kontulaa ja muita silloin uusia kerrostaloalueita kuvailemaan kehitetty termi kattaa heidän kielenkäytössään myös ison liudan muita esikaupunkityyppejä – ne kaikki. Saundersin novellien maailmojen esikaupunkeja ei Suomessa kovinkaan paljoa ole: kymmenien neliökilometrien alueelle levittäytyviä pientaloalueita vaatimattomine tontteineen, ostoskeskuksineen ja jalkakäytävättömine teineen.
Myös rahvas-sanan käyttö on harhaanjohtavaa, sillä suurin osa Saudersin kuvaamista henkilöistä kuuluu lähinnä (alempaan tai ylempään) keskiluokkaan. Köyhiäkin on joukossa, samoin (suomalaisen normaaliväestön näkökulmasta katsottuna) varakkaita: iso osa jännitteistä syntyy nimenomaan siitä, että jyrkät tuloerot (ja surkea sosiaaliturva) näkyvät niin ilmiselvästi naapurusten ja luokkatovereiden välillä, muutaman kadunmitan matkalla, työtovereiden välillä.
Toisaalta rahvas-sana on perusteltu sikäli, että Sauders ilmiselvästi inhoaa kaikkia kuvailemiaan henkilöitä. Tämä tekee vahvan eron Cortázariin, joka jollakin ääneen lausumattomalla tavalla tuntuu ymmärtävän edes jotenkin kaikkein epämiellyttävimmälläkin tavalla käyttäytyviä henkilöitään siinä missä Saundersin hahmot ovat lähinnä sosiaaliluokkansa kliseiden koosteita. Siinä on Cortázarin voima ja Saundersin heikkous. Saundersin (tai suomentaja-Päkkilän) voima on nokkelassa ja sävykkäässä kielenkäytössä, mutta se ei aina auta, jos tarina ja sen hahmot ovat pelkkää paperinukkepuskateatteria.
On Saundersilla hetkensä, silti, ja minuun teki suurimman vaikutuksen ”Semplica-päiväkirjat”, ennen kaikkea siksi että jäin miettimään, mahtoiko tarinan perusidea syntyä (monien omien juoniratkaisujeni ja miljöideni tapaan) unessa. Tässä novellissa esikaupungin statussymboleiden kuuminta hottia ovat narun varassa roikkuvat siirtotyöläistytöt: naru on pujotettu kirurgisen erikoistekniikan avulla heidän aivojensa läpi niin ettei se aiheuta vaurioita. Näitä ST-naruja ripustellaan sitten talojen ulkopuolelle osoittamaan, että kyllä meillä on varaa. Ja tietenkin on myös liike, jonka mielestä siirtotyöläisten käyttö tällaiseen työhön on alentavaa, paheksuttavaa ja tuomittavaa.
Voi olla, että Saundersista saisi enemmän irti usealla lukukerralla: hänhän on sentään melkoisen arvostettu kirjailija ainakin pohjoisamerikkalaisissa piireissä. Ensivaikutelma on kuitenkin sen verran nuiva että uusi yritys saanee odottaa hyvän tovin.
