Teatteri Telakan Digihattupeli jätti vähän hämmentyneen olon. Hassan Blasimin käsikirjoittama näytelmä alkoi erittäin tehokkaasti, ja kun aloituksesta siirryttiin varsinaiseen tarinaan, oli käsissä lupaavia aineksia: miehittämättömien lennokkien järjestelmiä hakkeroivat, kansallisia rajoja ja isänmaallisuutta tunnustamattomat nörtit, Lähi-idän kriisirypäs, pakolaiset.
Sitten homma tuntui hajoavan liian moneen suuntaan, infodumppaavan liian monia asioita, heittävän peliin liian monia hyvin harkittuja, tehokkaita ja toimivia kohtauksia, jotka eivät tuntuneet kovinkaan hyvin liitttyvän toisiinsa. Paikka paikoin lipsahdettiin myös aikamoisiin kliseisiin, kuten makkaraa grillaava ja kaljaa imevä juntti kritisoimassa kaikkea sitä mitä kuvittelee islamista tietävänsä.
Välillä mieleen tulivat 1970-luvun yhteiskunnalliset näytelmät: tällä kertaa ei laulettu – musiikki ja äänimaisemat tulivat pääosin ns. nauhalta – mutta näyttelijöiden runsas yleisölle suoraan puhuminen ja infodumppailu toivat muuten mieleen tuolloisen käsityksen brechtiläisestä teatterista.
Digihattupeli on Blasimin ensimmäinen näytelmä, ja voi tietysti pohtia, onko kokenut kirjailija lipsahtanut toisen lajin esikoisensa kohdalla esikoisten tekijöiden yleiseen ansaan: mättämään kaikki hyvät ideansa yhteen pakettiin. Paha sanoa, missä määrin sekavuus on käsikirjoituksen ja missä määrin ohjauksen ongelma. Harmi, tämä näytelmä kertoo erittäin tärkeistä asioista ja sisältää kaiken sälän seassa erittäin hyviä näkökulmia: olisin halunnut pitää siitä enemmän.
