Toisilla on arkenakin toista

·

Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmiselle voi noin vaan kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia.
– ”Kirje Pariisin neidille”

Perustimme alkuvuodesta eräänlaisen kirjapiirin. Kyseessä ei ole perinteinen lukupiiri siinä mielessä, että kukin lukisi ennen tapaamista saman kirjan ja sitten keskusteltaisiin. Ei, tässä piirissä kukin tuo esiteltäväksi jonkun kirjan, joka – tavalla tai toisella – liittyy etukäteen sovittuun teemaan. Viime kuussa teemana oli hieman mielikuvitukseton ”novellikokoelma” ja eräs ystävä toi näytille Julio Cortázaria ja herätti uteliaisuuteni.

Kirjasto tarjosi ensi hätään ystävän esittelemän Bestiarion (suom. Sari Selander, Loki-kirjat 1999) lisäksi tuoreemman suomennoskokoelman Tuli on kaikki tulet (suom. Anu Partanen, Teos 2015).

Ehkä paras lukuohje on Selanderin alkusanoissa: ”Cortázaria ei ole tarkoitus ymmärtää, saati selittää. Cortázar on koettava, ja siksi Cortázaria on luettava.” Silti huomasin monessa novellissa palaavani takaisin alkuun yrittääkseni hahmottaa paremmin, miten tässä näin kävi, mikä johti tähän tilanteeseen. Toisinaan selitys löytyi ja saattoi olla hyvinkin looginen, toisinaan selitykseksi löytyi, että tämän kertomuksen maailmassa logiikka vain nyt sattuu menemään näin. Nykyaikainen argentiinalainen pörssivälittäjä saattaa elää kaksoiselämää 1800-luvun lopun Pariisin puolimaailmassa (”Toinen taivas”), tai aikatasot (”Tuli on kaikki tulet”) tai kertojat (”Cora-neiti”) saattavat muuten vain vaihtua kesken tarinaa, kesken kappaletta, kesken virkettä. Ei sillä etteikö tarinoissa tuttuja aineksia olisi. ”Sairaiden hyvinvointi” on saattanut hyvinkin innoittaa Goodbye Lenin -elokuvaa, ja olen ihan varma että myös ”Etelän moottoritie” -tarinasta on joku tehnyt elokuvan tai romaanin: tarina viikkokausiksi moottoritien ruuhkaan juuttuvista ihmisistä houkuttelisi helposti paljon tyylittömämpiin ja kliseisempiin toteutuksiin.*

Cortázarin tekstissä on paljon lempeyttä ja ymmärtämystä silloinkin kun tarinan keskiössä on – ainakin jossain mielessä – hyvin epämiellyttävä tai ainakin epämiellyttävästi toimiva ihminen (”Kirke”). Ei hän aina selitä miksi ihminen tai ihmiset toimivat niin kuin toimivat, mutta riveiltä ja rivien välistä välittyy, että kyllä heillä on oikein hyvä syy siihen.

Cortázar luokitellaan yleensä latinalaisamerikkalaisten maagisten realistien lokeroon, ja mikäs siinä, kyllä tällainen arkea, outoa ja fantastista saumattomasti sulauttava, viehättävästi nyrjähtänyt kerronta sinne sopii. Kahden novellikokoelman lukaisu putkeen sai myös haluamaan lisää tällaista. Ainakin Ruutuhyppelyä päätyy pian luettavien pinoon.

___
* Pikavilkaisu linkittämääni Wikipedia-elämäkertaan vahvistaa tämän arvelun.

 

Rajantakaisia lauluja

·

Savoy-teatterin tyhjällä lavalla on vain nojatuoli, pieni pöytä vesilasia ja -pulloja varten, kaksi mikrofonia. Lavalle astelee tyylikkääseen mustaan leninkiin pukeutunut nainen kitara mukanaan, istahtaa nojatuolin reunalle ja alkaa, sanaakaan sanomatta, laulaa huolellisesti artikuloidulla äänellä tarinoita kuolemasta, tuonpuoleisista, asioista joita löytyy lattian alta.

Mirel Wagner on kertonut kuunnelleensa nuorena paljon ns. delta-bluesia, mutta toisin kuin monet tyylilajin nimeen vannovat artistit, häntä on kiinnostanut tässä musiikissa enemmänkin sisältö kuin muoto, joskus morbiditkin tarinat ja harkitun niukka ilmaisu. Wagnerin laulut eivät pitäydy blues-tonaliteetissa tai (tyylilajiin vasta myöhemmin kehittyneessä) kahdentoista tahdin rakenteissa: soinnutus on pikemminkin folkmaista kuin bluesmaista, samoin laulujen rakenteet. Hänen kitarasäestyksensä on harkitun karua, laulutyyli leijuu kiehtovalla tavalla eleettömän ”tuonpuoleisen” iättömyyden ja tyttömäisyyden välillä – kontrasti harvojen ja lyhyiden välispiikkien avoimen eteläsuomalaiseen nuoren naisen äänenväriin vielä korostaa tätä kaikkea.

Eilisiltainen täyhdehkössä Savoy-teatterissa nähty setti kattoi Wagnerin kahden albumin parhaat palat ja kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia – pituus on tälle musiikille jotakuinkin täydellinen. Mikäli konsertti olisi kestänyt kauemmin, olisi siihen kaivannut harkitun minimalismin täydennykseksi hieman lisää sävyjä, joskin on hankalaa kuvitella mikä instrumentti istuisi Wagnerin ilmaisuun yhtä hyvin kuin hänen laulunsa ja kitarasäestyksensä. Ehkä joku hyvin, hyvin tyylitajuinen lyömäsoittaja, jolla ei ole ego-ongelmia olla aivan hiljaa suurinta osaa keikkaa ja silloin kun hän lopulta soittaa, soittaa vain muutama isku sinne missä niitä tarvitaan? En tiedä. Tulee olemaan erittäin kiinnostavaa seurata mihin suuntaan Mirel Wagner musiikkiaan jatkossa vie.

Rauhan tarve

·

Toisaalta vetäytyminen sosiaalisesta elämästä on lukemani mukaan myös tyypillinen masennusoire. Jos tämä on masennusta, minun tulee kaikkien tutkimusten mukaan tavata ihmisiä tunteistani huolimatta. En saa antaa elämäni ja maailmani kutistua, tai voin ajaa itseäni syvemmälle masennukseen ilman että edes huomaa. Minun täytyy tarttua erilaisten ajatusten ja tunteiden mahdollisuuksiin, joita muut ihmiset tuovat mukanaan.
Masennusteoriassa on tosin se aukko, etten tunne itseäni alakuloiseksi ollessani yksin vaan olen enimmäkseen rauhallinen ja hyväntuulinen.
Missä ovat kunnon diagnoosit, kun niitä tarvitaan?

Masentunut vetäytyy kuoreensa, koska ei muuhun pysty. Introvertti viihtyy yksikseen, koska oma rauha on hänen voimansa lähde. Molemmat saattavat nauttia täydestä sydämestään ihmisten seurasta, mutta se ei välttämättä tee masentuneesta vähemmän masentunutta tai muuta introverttia perusluonteeltaan seurallisemmaksi.

Entä jos introvertti ei pysty, elämässään tekemiensä ratkaisujen vuoksi, vetäytymään omaan rauhaansa niin usein kun hänen tarvitsisi, koska hänellä on parisuhde, perhettä, sukulaisia, ystäviä ja naapureita? Entä jos masentuneen on pakko yrittää venyä perheensä ja elämänsä eteen silloinkin kun parasta olisi vain maata sängynpohjalla? Entä jos introvertti on masentunut?

Tutustuin Pauliina Vanhataloon, kun vasta ilmestyneessä Keskivaikeassa vuodessa (S & S, 2016) kuvattu ajanjakso alkoi olla loppupuolellaan: tavallaan vilahdan kirjassa ohimennen, mutta vain nimettömänä jäsenenä lähemmin kuvailematonta ihmisryhmää. Olen joka tapauksessa päässyt seuraamaan ainakin silloin tällöin, pintapuolisesti, sivusta joitakin kirjassa kerrottuja asioita ja kuullut Pauliinan puhuvan prosessista, jonka yhtenä tuloksena kirja syntyi. Siinä on perin paljon tuttua.

Olen itsekin perusluonteeltani varsin introvertti – siitä huolimatta että viihdyn seurassa, festarien väkijoukoissa ja puuhailen mielelläni järjestötoiminnassa – ja myös minulla on taipumusta masennukseen.*  Tunnistan voimakkaan oman rauhan ja seesteisen yksinolemisen tarpeen myös itsessäni. Olen aikoinaan tullut tehneeksi tietoisen ja harkitun valinnan olla hankkimatta lapsia, joten siinä suhteessa minun on hyvin paljon helpompaa saada kaikki tarvitsemani oma aika, tila ja rauha loukkaamatta läheisiäni ja kärsimättä ihan niin huonosta omastatunnosta. Silti tasapainottelu ympäristöä ja läheisiä kohtaan tuntemieni velvoitteiden kanssa on perin tuttua. Olen minäkin joutunut, osaltani, tasapainottelemaan sen välillä, mitä ainakin kuvittelen muiden kokevan itsekkyytenä, ja sen välillä, minkä itse koen kuluttavan voimiani loppuun. Siinä suhteessa tämä Keskivaikea vuosi on erinomaista vertaistukea.

Tunnistan itseni toki myös kirjailijassa, joka pohtii työnsä mielekkyyttä, toivoo saavansa huomiota, pelkää jäävänsä huomiotta, pohtii milloin koittaa se päivä jolloin monta vuotta työstetty käsikirjoitus ei enää kelpaakaan kustantajille, jolloin apurahalautakunnat lähettävät pelkkiä ”Valitettavasti emme” -kirjeitä: mitä sitten? Mistä löytyy sellainen työpaikka, joka huolii riesakseen sulkeutuneen erakon, joka ei ole viimeiseen viiteentoista–pariinkymmeneen vuoteen ollut minkäänlaisessa ”normaalissa” työelämässä ja joka ahdistuu, jos joutuu viettämään kaikki työpäivänsä samassa huoneessa muiden ihmisten kanssa? Jolla on vielä taipumusta pitkiin ja perin ei-tuottaviin masennusjaksoihin?† Ei sillä etteikö ”oikeissa” töissä olevilla olisi nykyään ihan yhtä epävarmaa (ellei ole sattunut pääsemään niin korkeaan asemaan, että hyväveliverkosto suojelisi ja työnantajat tarjoaisi potkujen myötä muutaman vuoden palkan mittaista erorahaa). Emme me kirjailijat (tai kääntäjät) mitään erityissuojeltavia saimaannorppia ole, olemmepahan vain keskimääräistä huonommin työllistyvää ja vähemmän sosiaalista porukkaa, joka on tottunut työkseen pyörittelemään mielessään asioita eestaas, eestaas, eestaas…

Olen ollut huomaavinani, että taipumus masennukseen ei ole lainkaan harvinainen piirre tämän ammatin harjoittajilla.

Helppo on myös jakaa Pauliinan ärtymys ja epäluulo amerikkalaisperuisten elämäntaito-oppaiden aivottomaan ”ajattele positiivisesti, vastoinkäymiset ovat vain haaste” -löpertelyyn. Jos haluat ottaa itseäsi niskasta kiinni, kannattaa mieluummin kysyä neuvoa Karl Friedrich Hieronymus von Münchhausenilta, joka pystyi nostamaan itsensä suosta kiskomalla itseään kankipalmikosta ylös. Ja koska hänen lukijakuntansa on amerikkalaisia elämäntaito-opettajia paljon laajempi, hänen täytyy olla oikeammassa!

Silti: vaikka Keskivaikea vuosi kuvaa rankkaa ja synkkien ajatusten täyttämää vuoden jaksoa, erittäin vahvana sivuilta huokuu myös myönteistä: perheen keskinäistä tukea, rakkautta, välittämistä, joustamista, venymistä. Itse koin kirjan voimaannuttavana vertaistukena, ja kuvittelisin että myös vähemmän kirjallinen introvertti saisi siitä paljon irti. Ekstrovertimmille lukijoille kirja saattaisi olla hyvinkin opettavaista luettavaa.

___
* On minulla tosin myös jonkinsorttista taipumusta hypomaniajaksoihin, joten saatan olla pikemminkin bipolaarinen. S. tosin on sitä mieltä ettei minulla ole sellaisia oireita, ja olen itsekin sitä mieltä että viimeiset reilut seitsemisentoista vuotta ovat olleet suhteellisen tasaista aikaa. Mutta aika ennen meidän kahden tapaamista oli sitten aivan eri juttu.
† Kirjailijan työssä hyvin lievä masennus saattaa ollakin tuottavaa: suurin osa kirjoitusprosessista on ajattelemista.

Vuosi lisää

· 4 kommenttia ·

Eilisiltana oli vuorossa vähän toisenlaisempaa kirjailijaelämää: pariskunta puki ykköset päälle ja liittyi muutaman tuhannen muun kirjailijan, kääntäjän, taiteilijan ja muun kulttuurialojen toimijan seuraan Finlandia-talolla Suomen Kulttuurirahaston vuosijuhlassa.

Facebookissa onnitelleet kulttuurialan kaverit tiesivätkin, ettei näihin bileisiin kutsuta ketä tahansa: kirjailijalle, suomentajalle tai taiteilijalle kutsu tarkoittaa apurahan saamista Kulttuurirahastolta. (Ellei kirjailija, suomentaja tai taiteilija ole mukana jonkun toisen apurahansaajan avecina.) Niin kävi minun kohdallanikin. Kun sähköposti otsikolla ”Suomen Kulttuurirahaston apurahapäätökset 2016” saapui kuun alussa, vielä kirjoittaessani täysipäiväisesti viimeisiä Hunanin ensimmäisestä versiosta vielä puuttuvia katkelmia, en edes muistanut lähettäneeni SKR:lle hakemusta, ja arvelin että päätös varmaan oli kielteinen koska en ole kyseiseltä säätiöltä ennenkään saanut. Mutta myönteinen se oli.

Tämä tarkoittaa sitä, että voin jatkaa täysipäi(väi)stä kirjailijan elämää taas vuoden verran miettimättä, mistä rahat ensi kuun laskuihin. Ei leipä leveä tule olemaan – näyttävästä summasta menee MYEL-eläkemaksuihin monta tonnia ja koska summa on valtionapurahaa isompi, se on myös (jälki)veronalaista tuloa – mutta kyllä se auttaa pärjäilemistä melkoisesti, etenkin nyt kun Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version valmistumisen jälkeen ei ole, ainakaan tällä hetkellä, tiedossa käännöstöitä. Ihan mielelläni niitäkin tekisin, sillä käännöstyö on mukavaa vaihtelua oman proosan kirjoittamiselle, mutta eipä ole kukaan kustantaja yhtään hanketta ainakaan toistaiseksi tarjonnut.

Tämänkertaisten apurahansaajien luetteloa katsellessa mielessä velloo monenlaista. On hienoa havaita, että kirjallisuuden onnekkaiden joukossa on niin monta ansiokasta kääntäjäkollegaa, ihmisiä jotka todella ansaitsevat tunnustusta tehdyistä ja tulevista töistään. Oman nimensä näkeminen luettelossa panee myös tajuamaan, miten kovaan seuraan minut on päästetty. Kirjallisuuden myöntäjien raadissa on ilmeisesti ollut joku tai joitakin, jotka ovat katsoneet minun kirjojeni olevan ansiokkaampaa työtä kuin olen itse(kään) osannut kuvitella, tai ovat nähneet niissä ainakin potentiaalia todella laadukkaisiin tuleviin teoksiin. Ei auta kuin tehdä parhaansa ja yrittää väkertää seuraavista töistä niin hyviä kuin vain suinkin pystyy.

Päätöksen saatuani tulin, tietysti, vilkaisseeksi, mitä olinkaan kirjoittanut apurahahakemukseen tulevista hankkeistani. En ole yleensä merkinnyt niihin mitään tarkkoja juoniselostuksia tulevista romaaneista, teosten teemojakin vain sikäli mikäli sellaisia sattuu olemaan valmiiksi mietittynä. Yleensä ”Työsuunnitelma”-kohdassa on karkea aikataulu siitä miten ”X”-työniminen teos on määrä suunnitella, kirjoittaa, toimittaa ja julkaista, jos kaikki menee hyvin.

Tällä kertaa minulla oli lueteltuna kaksi hanketta: toinen on jo monta vuotta kehittelemäni näytelmäidea, jonka työnimi on Me tultiin kellareistamme – nimen alkuperän tunnistavat arvannevat, mistä (ehkä) on kyse. Toinen hanke on jatkaa itsenäisten romaanien scifi-pentalogiaa, josta on tähän asti ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Alshain ja Alas. Tämä kuulostaa vielä nytkin, puolisen vuotta hakemuksen laatimisen jälkeen, oikein hyvältä suunnitelmalta, joten olen ottanut näytelmän rakentelun kevään projektiksi, ja aion syksyllä keskittyä seuraavaan romaaniin.

Sen lisäksi edessä on tietenkin Hunanin editointia kohti painokuntoa, olettaen että kustantamo käsikirjoituksen huolii: olen saanut kyllä muutamia positiivisia signaaleja asian suhteen, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa ennen kuin kustannussopimuksen muste on päässyt kuivumaan. Annan Liken väelle mielihyvin aikaa käydä paksua käsikirjoitusta läpi ja pohtia sen mahdollisia ansioita ja heikkouksia. Mikäli vanhasta kustantamostani tulee hylsy, alkaa romaanin shoppailu muille kustantajille – ja, luultavasti, sitä ennen tiivis editointikierros tekstin ja sen houkuttelevuuden parantamiseksi.

Mutta nyt on vielä aikaa jatkaa tämän kuun pientä hengähdystaukoa, antaa ajatusten vaellella ja ideoiden muotoutua. Se on täysin oleellinen, korvaamattoman tärkeä osa kirjailijan työtä.

Toisenlaisia tarinoita

·

Kun aikoinaan luin Kirjavan julkaiseman Howard Waldropin novellien suomennoskokoelman Musiikkia miesäänille ja lentäville lautasille (2007), olin oikeastaan aika tohkeissani: tässä on minun kirjallinen hengenheimolaiseni! Monissa novelleissa oli hyvinkin samanlaista henkeä kuin mitä olen itse yrittänyt tavoitella, sellaista sivustakatsojien sense of wonderia. Sitä paitsi kokoelman aloittava Waldropin tunnetuin novelli ”Rumat kanat” leikitteli mainiosti tarinaidealla, jota olin itsekin kehitellyt: omassakin ideassani kyseessä oli lintu, mutta pienempi, ja sillä oli siipien tilalla pikkuruiset kädet…

Luin kokoelman uudelleen, enkä ihan tavoittanut samaa ”tää on mun kaveri!” -tunnetta kuin ensi kerralla: hienoja tarinoita Musiikkia yhtä kaikki sisältää, ja kulma on hyvinkin toisenlainen kuin monella muulla spefin kirjoittajalla. Waldrop ei erityisesti korosta tarinoidensa spefiyttä silloinkaan kun pohjalla on hyvinkin villi spefi-idea: hän kertoo ihmisten arkisesta elämästä hieman (suuntaan tai toiseen) vinksahtaneen maailman keskellä. Tällä kertaa eniten viehätti mainio postapokalyptinen intiaanikulttuurikuvaus ”Mary Margaret Tiekarhu”.

Aikoinaan hankin Musiikin innoittamana hyllyyn lisää Waldropia, mutta pitkistä novelleista ja yhdestä pienoisromaanista koostuva kokoelma Other Worlds, Better Lives – Selected Long Fiction 1989–2003 (Old Earth Books 2008) on toistaiseksi odotellut hyllyssä ja tuottanut huonoa omaatuntoa: ”Sinähän tykkäsit tästä kirjailijasta, mikset lue minua?”

Other Worlds oli sitten lopultakin hankalampi pala, eikä vain siksi että kokoelman aloittava ”A Dozen Tough Jobs” on miltei kahdeksankymmentäsivuinen, polveileva pienoisromaani – joka sitä paitsi tarvitsisi oikeastaan rinnalleen hyvän antiikin tarinakokoelman, sillä kertomus Houlka Lee -nimisen rangaistusvangin työkomennuksista 1920-luvun puolivälin USA:n etelävaltioissa noudattelee hyvinkin nokkelasti Herakleen (latinaksi Hercules) kahdentoista urotyön vaiheita.

(Tarinan jälkisanoissa Waldrop kertoo useankin tutun käskeneen häntä nostamaan oikeusjutun, kun Coenin veljesten mainio Voi veljet, missä lienet tuli teattereihin, mutta Waldrop kieltäytyi. Elokuvassa on siinäkin rangaistusvankeja sotienvälisen ajan syvässä etelässä ja pohjalla antiikin tarina – tällä kertaa Odysseuksen harharetket – mutta Waldrop oli sitä mieltä että parintuhannen vuoden ikäisistä kertomuksista on jokaisella oikeus tehdä ihan millaisia versioita tahansa.)

Kokoelman muut tarinat olivat aiheiden puolesta hankalampia, sillä ne leikittelevät aika paljon sellaisilla amerikkalaisen (populaari)kulttuurin aineksilla, jotka eivät ole Suomen päässä niinkään tuttuja. Äärimmäisin esimerkki on pienen kalifornialaistaajaman 1920-luvun poliisilaitoksesta kertova ”Flatfeet!”, eräänlainen pastissi Keystone Cops -hahmoista. Maailmansotien välinen aika tuntuu muutenkin viehättävän Waldropia – hänen nuoruutensa 50–60-lukujen ohella: ”You Could Go Home Again” pohdiskelee, millainen kirjailija Thomas Wolfesta olisi tullut, jos hän olisi sittenkin selvinnyt aivotuberkuloosistaan – ja jos toista maailmansotaa ei olisi syttynyt, eikä ilmalaivojen aikakausi olisi sittenkään päättynyt Hindenburgin tulipaloon.

Vaikka Other Words, Better Lives ei ihan kympillä kolahtanutkaan, se vahvisti käsitystä siitä että tässä on kiinnostava kirjailija, jota pitää lukea lisää. Ja kaivaa jostakin käsiin myös hänen ainoa suomennettu romaaninsa Vain vanhat luut (Them Bones), jonka olen lukenut aivan liian kauan sitten.

Second line, jälleen kerran

·

Lentokentät ovat, ostelumielessä, viheliäisiä paikkoja. Kansainväliselle alueelle päästyä on (usein) runsaasti aikaa ja kahvilat ovat niin tylsiä ettei niissäkään viitsi loputtomiin notkua. Turvatarkastuksista sun muista selviämisen jälkeen vallitsee merkillisen irrallinen olotila, ja jos sattuu olemaan rahaa (tai luottokortilla tilaa), hihaan tarttuu helposti kaikenlaista. Kirjat ovat, onneksi, halvemmasta ja hyödyllisimmästä päästä, vaikka valikoima kentillä on yleensä kehnonlainen ja ostopäätökseen ei juurikaan tule käytettyä harkintaa.

Toisaalta tuntui oikein sopivalta ostaa Louis Armstrongin mukaan nimetyltä New Orleansin lentokentältä teos, joka käsittelee neworleansilaisia muusikoita, heidän kohtaloitaan ja tekemisiään kaupungissa, joka tuhoutui käytännöllisesti katsoen kokonaan elokuun 2005 Katrina-hirmumyrskyn ja – vieläkin pahemmin – sitä seuranneiden korruption ja kyvyttömyyden täyteisten pelastustoimien aikana.

Keith Spera on OffBeat– ja The Times-Picayune -lehtien toimittaja, ja Groove Interrupted: Loss, Renewal, and the Music of New Orleans (Picador 2011) perustuu osittain jälkimmäiseen lehteen kirjoitettuihin juttuihin, jota on sittemmin muokattu ja laajennettu. Spera oli aikanaan jakamassa Pulizer-palkintoa Times-Picayunen hurrikaaniuutisryhmän jäsenenä, ja ensi vilkaisulta tuntuu hieman likilaskuiselta kirjoittaa sitten kirja teemalla ”mitä nämä kuuluisat ja hyvin toimeentulevat muusikot tekivät Katrinan aikoihin” -teemalla.

Toisaalta: musiikki on nimenomaan New Orleansin kaupungin tapauksessa äärimmäisen keskeinen osa seudun identitettiä, ja muusikot ovat kaupungissa vähintään yhtä arvostettuja kunniakansalaisia kuin urheilijat jossain syrjäisemmillä kylillä. (Tähän tietysti vaikuttaa, ettei New Orleans Saints -joukkue ole koskaan pärjännyt amerikkalaisessa jalkapallossa mitenkään erityisen loisteliaasti – paitsi kerran.) Äärikonservatiivisen Louisianan ”saappaankärjessä” sijaitseva karibialainen sateenkaariparatiisi on aina vetänyt puoleensa monenkirjavaa luovaa väkeä muualta maailmasta. Toisaalta se on vetänyt puoleensa myös rikollisuutta, mikä osaltaan pahensi Katrinankin jälkiseurauksia, eivätkä menestyvä(kään) muusikkous ja rikollisuus ole aina sulkeneet toisiaan pois. Speran kirjassa käsitellyistä muusikoista Nevillen veljessarjan samettitenorilla Aaron Nevillellä on takanaan hyvinkin rankka päihde- ja vankilakierre, ja raptähti Mystikal vietti Katrinan ajan vankilassa kärsimässä kuuden vuoden tuomiota raiskauksesta ja kiristyksestä. (Mystikalin ja Neville-klaanin tiet sitä paitsi kohtasivat 1990-luvulla erittäin traagisissa olosuhteissa, kun Charles Nevillen pojanpoika murhasi Mystikalin isosiskon.) Päihteiden väärinkäyttö hallitsi myös Phil Anselmon elämää (joka, toisin kuin muut Panteran jäsenet, ei ollut kotoisin Teksasista vaan New Orleansista, jonne hän myös palasi yhtyeen hajoamisen jälkeen).

Kaikille Speran pienoiselämäkertojen muusikoista Katrina ei suinkaan ollut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pahin kriisi, ja joissakin tapauksissa menetykset olivat ainoastaan taloudellisia, kun myrsky ja tulvavesi tuhosivat koteja. (Useimmat kirjan muusikoista ovat sen verran varakkaita, etteivät taloudelliset menetykset sinänsä aiheuttaneet muun elämän katastrofia.) Clarence ”Gatemouth” Brown oli menehtymässä keuhkosyöpään jo ennen Katrinaa, samoin Aaron Nevillen vaimo. Antoine ”Fats” Domino tuntuu olleen käpertyneenä omaan miltei autistiseen kotirauhaansa jo kauan ennen myrskyä ja evakuointia. Pete Fountain ja Rebirth Brass Bandin Philip Frazier jatkoivat elämäänsä mahdollisimman vanhaan malliin myös raunioiden keskellä. Myös Alex Chiltonille Katrina tuntuu olleen vain pieni häiriö leppoisassa, mukavassa ja yksinkertaisessa (loppu)elämässä. Kaikille hirmumyrsky kuitenkin merkitsi eräänlaista arvioinnin paikkaa suhteessa tuhoutuneeseen kotikaupunkiin. Kaikki he päättivät pysyä lähiseudulla, kaikesta huolimatta, olivat he alkuaan sieltä kotoisin tai sinne muuttaneita, vaikka on täysin selvää ettei Katrina tule jäämään ainoaksi laatuaan.

Keith Spera on erinomainen kirjoittaja, ja Groove Interrupted miellyttävää luettavaa kaikille, joita (hyvin laaja-alainen) musiikki ja New Orleans kiinnostavat. Teos oli hyvä lukea nyt, muutama viikko New Orleansista paluun jälkeen, sillä moni sivuilla mainittu katu, paikka, klubi ja kulmakunta sijoittuu nyt sujuvasti päänsisäiselle kartalle. Kirja viittaa useaan otteeseen Tremé-televisiosarjaan jo siksikin, että monet Speran kuvaamat artistit esiintyivät tai vilahtivat sarjassa, joka samalla tavoin kuvaa kaupungin ja kaupunkilaisten selviämistä katastrofista (valtaosin) musiikin kautta. Sekä sarjassa että kirjassa pääosassa on lopultakin itse kaupunki – resuinen, rähjäinen ja riitaisa kollektiivi. Parviäly.

Tai toisaalta… miltei jokaisessa Speran pienoiselämäkerrassa vähintäänkin vilahtaa yksi nimi, joka tuntuu olevan tekemisissä ihan jokaisen kanssa, tukena ja turvana ja muusikkotoverina. Samainen herra nähtiin useaan otteeseen sarjassakin. Ehkä tämä kirja kertookin loppujen lopuksi Kermit Ruffinsista. Ehkä se pitäisi lukea uudelleen siltä kantilta.

.

Eräät tukevat Erää

·

Viime torstaina, mennessäni taiji-tunnille kuulin lähettyviltä epämääräistä mölinää. Opettaja tiesi kertoa, mistä oli kyse: Tapanilan Erän karatejaosto oli tarjonnut liikuntatunteja turvapaikanhakijoille, ja tätä vastaan protestoimaan oli jostakin roudattu parisenkymmentä mielenosoittajaa. En nähnyt itse mielenosoitusta, mutta jälkeenpäin Erän pakkipaikan reunoilla lojui muutama kyltti, joissa oli sekavanoloisia uskonnollisia viestejä.

Tänään sunnuntaina, ystävänpäivänä, tapanilalaiset ja muut lähikaupunginosien asukkaat kokoontuivat ilmaisemaan tukeaan Tapanilan Erälle ja ansiokkaalle työlle turvapaikanhakijoiden liikuntamahdollisuuksien parantamiseksi. Meitä oli paikalla silmämääräisesti parisensataa. Erän aktiivit ja poliitikot puhuivat, elävää musiikkia soitettiin, makkaraa ja kahvia myytiin. Tähän mielenilmaukseen uskalsi tulla lasten ja lemmikkienkin kanssa.

Olipahan luultavasti ensimmäinen kerta, kun olin mukana tukemassa minkään urheiluseuran toimintaa. Vaikka en olekaan Erän jäsen, olen ollut seuran järjestämillä taiji-kursseilla mukana yhteensä varmaankin toistakymmentä vuotta: monikulttuurista rajojenaukaisutoimintaa sekin. Täytyy harkita sitä jäsenyyttäkin.

Alkuperäinen eurooppalainen (jälleen kerran)

·

Nyt kun Hunanin käsikirjoitus on ainakin vähäksi aikaa poissa käsistä ja mielestä – no, okei, merkkasin kyllä tänään muistiin muutaman jatkokehittelyidean – voi taas hetken aikaa madaltaa edes hieman niiden kirjojen pinoa, jotka ovat tuottaneet huonoa omaatuntoa sillä että en ole niitä vieläkään lukenut.

Juha Valsteen Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri (SKS 2015) ei tosin ehtinyt olla pinossa kauaakaan: ostin sen tuoreeltaan viime syksyn kirjamessuilta. Ottaen huomioon vanhan ja sinnikkään neandertalilaisfiksaationi ei ole mikään ihme, että kirja kiinnosti.

Valste esittää parissa sadassa sivussa tiiviin katsauksen siihen, mitä neandertalilaisista tällä hetkellä tiedetään, sekä pikaisen (ja, paikka paikoin, vähän jälkiviisastelevan) historiikin siitä mitä neandertalilaisista on kuviteltu sen jälkeen kun ensimmäiset luurangot löydettiin 1800-luvun alkupuolella ja tunnistettiin meistä vähän poikkeavan ihmispopulaation jäännöksiksi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Nykytietämän mukaan erot ”rakenteeltaan nykyaikaisiin ihmisiin”, kuten nykyään asia ilmaistaan, ovat jotakuinkin olemattomat. Ulkonäöllisiä eroja on jonkin verran, mutta nekin osuvat jotakuinkin jo nykyihmisten vaihteluiden piiriin, kuten Timo Nummisen mainio kansikuva osoittaa.

(Sinänsä mielenkiintoinen, hupaisa ja mieleenjäävä detalji: Valste huomauttaa, että neandertalilaisilla ei oikeastaan ollut sen matalampi otsa kuin meilläkään. Heidän kasvonsa vain olivat aivokoppaan nähden suoremmin sen etupuolella, kun taas meidän kasvomme ovat ikään kuin valahtaneet muutamia senttejä alemmaksi.)

Valste kartoittaa myös sitä mitä neandertalilaisten kulttuurista (kulttuureista) tiedetään, ja siitäkin on onnistuttu selvittämään yhtä ja toista. Kuten kirja korostaa, klassinen kuvitelma ”luolamiehistä” ei päde neduihin, sillä heidän rakentamiensa, puu- ja luukehikoiden ympärille rakennettujen majojen jäännöksiä on löydetty riittävästi. Luolat ovat muutenkin kehnoja paikkoja asua: kesällä kylmiä, talvella ehkä ulkoilmaa lämpimämpiä, mutta aina niin kosteita että nahkaiset ja puiset pukineet ja tarvekapineet pilaantuvat nopeasti. (Ja jokainen tajunnee, miten huono ajatus on sytyttää nuotio luolaan). Luolista on tehty luu- ja esinelöytöjä, totta, mutta se johtuu pitkälti siitä että ne säilyvät muualla paljon huonommin ja luolia on ilmeisesti käytetty hauta- ja rituaalipaikkoina.

Kulttuurikohdissa – ja sinne tänne ripotelluissa lyhyissä ”paleofiktiota”-pätkissä, joissa hän yrittää kuvailla elämää neduyhteisössä – Valste lipsahtaa kuitenkin kiusaannuttavan puolelle. Vailla lähdeviitteitä, vailla perusteita, vailla edes mitään selittelyä spekuloinnista hän tuntuu pitävän itsestäänselvänä, että viidenkymmenentuhannen vuoden takaisissa kulttuureissa on noudatettu samanlaisia sukupuolten välisiä työnjakoja joita 1800-luvun viktoriaanit kuvittelivat ”luolamiesten” noudattaneen, hekin vailla mitään perusteluja. Esimerkiksi spekuloidessaan neanderilaista ydinperhettä Valste arvelee, että esimerkiksi poikkeuksellisen hyvällä metsästäjällä tai kivisepällä saattoi hyvin olla useampia vaimoja, ikään kuin olisi jostakin syystä itsestään selvää että hyvät metsästäjättäret ja kivisepättäret olisivat aina olleet jostakin kumman syystä lesboja.

Valste viittaa siellä täällä etnografisiin ja kulttuuriantropologisiin tutkimuksiin 1800- ja 1900-luvulle säilyneistä keräilijä/metsästäjäkulttuureista, mutta niin hyvin hän ei näytä niihin perehtyneen, että olisi huomannut ettei niissä mitenkään välttämättä ole noudatettu sellaisia sukupuolityönjakoja kuin mitä 1800-luvun saksalais- ja englantilaisporvaristo kuvitteli. Kaiken lisäksi neandertalilaislapset ovat ilmeisesti kasvaneet ja kypsyneet selkeästi nopeampaa tahtia kuin me rakenteellisesti uudenaikaiset ihmiset, joten lastenhoitoon keskittymiseen kulunut aika oli vähäisempi.

Toinen useampaan kertaan toistunut kummallisuus oli ihmislajin polveutumiseen liittyvän out of Africa -teorian vähättely. Valste huomauttaa (aivan oikein), että nykyihmiset levittäytyivät Afrikasta Lähi-idän kautta muualle Euraasiaan (ja sittemmin Amerikkaan), mutta korostaa (aivan oikein), että ne samalla risteytyivät paikallisten ihmispopulaatioiden (neandertalilaisten, denisovalaisten ja mahdollisesti varhaisempienkin pystyihmisten) kanssa. Ai että olivatko nämä populaatiot sitten alkusyntyneet siellä missä asuivat? Eivät suinkaan, ne polveutuivat Afrikasta vaeltaneista esi-isistä.

(Euroopassa ja Lähi-idässä kehittyneiden neandertalilaisten tapauksessa näitä afrikkalaisia esi-isiä olivat heidelberginihmiset, jotka ovat myös nykyihmisen esi-isäistöä.)

Mutta nämä lipsahdukset tieteenhistorian tunkkaisemmille ullakoille ovat onneksi pelkkiä pieniä kauneusvirheitä. Kokonaisuutena kirja on erinomainen, suositeltava katsaus. Se muuten kannattaa lukea pian: neandertalilaiset on tutkimusala, jossa kymmenen vuotta vanha tieto on nykyään jo vanhentunutta.