Loputon Laamanen, liian nopee Lindholm, turhan sukkela kirjamyyntikierto

·

Jokunen vuosi sitten erään kustantamon edustaja kyseli minulta kiinnostusta ryhtyä laatimaan kyseiselle yhtiölle jonkun suomalaisen muusikon elämäkertaa. Keskustelun mittaan pintaan nousi moniakin nimiä, muun muassa Dave Lindholm. Olin itse ehdottomasti sitä mieltä että Limppusesta pitäisi kunnon elämäkerta tehdä, koska oikeastaan ainoa häntä käsittelevä teos oli Lamppu Laamasen levytyshistoriikki Dave Lindholm – levytyksiä 30 vuotta (Like 2001). Ajatus hommaan itse ryhtymisestä aiheutti melkomoisen määrän ristiriitaisia tunteita. Toisaalta hän on ollut minulle lauluntekijänä ja erityisesti suomenkielisten sanoitusten mahdollisuuksien aukaisijana valtava esikuva, puhumattakaan siitä että ensimmäisten kolmen levyn aikainen Bluesounds on minulle edelleenkin jonkinlainen ihanne siitä millaisessa bändissä haluaisin soittaa ja ehkä laulaakin.

Toisaalta: olen haastatellut Dave Lindholmia yhden ainoan kerran, silloin kun Dave, Lady & Canpaza Gypsysin (ainoaksi jäänyt) albumi Hot ilmestyi vuonna 1997). Dave oli mainio haastateltava, ystävällinen, rento ja puhelias, mutta juttujen tulvassa oli samaa kuin niin monessa lukemassani Tom Waitsin haastatteluissa: mainiota tarinoita ja lohkaisuja kyllä piisasi, mutta oli vaikeaa löytää todellista ihmistä niiden takaa.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Niinpä olinkin oikein tyytyväinen, kun levytyshistoriikin kirjoittaja Lamppu Laamanen, muutenkin mainio mies, tarttui tähänkin hankkeeseen. Herätessäni myöhäisherännäisenä hankkimaan tänä keväänä Johnny Knigan viime vuonna julkaisemaa Dave Lindholm – tietenkin -teosta törmäsin kuitenkin modernin kustannustoiminnan ärsyttävään ongelmaan: kirjakaupat tarjosivat teoksesta eioota ja loppuunmyytyä. Onneksi sähkökirjojen saatavuus on hieman parempi.

Tietenkin on melkoisen tuhti paketti kaikkea sitä mitä maaliskuun lopussa vuonna 1952 syntynyt haagalainen lukiopudokas Ralf Henrik Lindholm on pitkän ja polveilevan uransa mittaan saanut aikaiseksi. Aikaansaannoksia on tosiaan ruhtinaallisesti: lukemattomia levyjä, kymmenittäin bändejä, kuolemattomia klassikoita enemmän kuin moni huippuartisti kehtaa edes itsekseen haaveilla. Jonninmoisia välitöitäkin, kyllä – tai riippuu näkökulmasta. Itselleni Daven tärkeintä tuotantoa ovat aina olleet suomenkieliset laulut ja muutama albumikokonaisuus – Vanha & uusi romanssi, Aino, Huoneet 6 & 14, Sissi, Sillalla – siinä missä englanninkieliset levyt ovat aina tuntuneet enemmän tai vähemmän kuivakkailta, kaavamaisemmilta… välitöiltä. Paitsi Bluesounds, tietenkin. Lamppu nostaa niitä paremmin esiin kuin olisin itse tehdyt, luotaa niiden syntyä, motiiveja ja aineksia. Ehkä pitäisi ottaa Run Runsit, Pen Leet ja Canpaza Gypsysit parempaan kuunteluun, päästä enemmän pinnan alle.

Sillä musiikkiin – Daven elämäntyöhön – tämäkin Laamasen kirja keskittyy. Ihmis- ja parisuhteet, lapset ja lapsenlapset jäävät käytännössä maininnoitta: todetaan vain, ohimennen sivulauseessa, että parisuhteita, lapsia ja lastenlapsia on. Tämä on minun silmääni hyvinkin davemaista, sillä kirjan sankari on pitänyt yksityiselämänsä (lapsuutta ehkä lukuun ottamatta) aika taitavasti omana tietonaan siitä huolimatta, miten paljon henkilökohtaisia merkityksiä hänen sanoituksistaan on maailman sivu yritetty lukea.

I never told the truth so I can never tell a lie.

Joitakin kirjan päähenkilön luonteenpiirteitä tulee kyllä esiin sekä riveillä että niiden välissä: ailahtelevuus, nopeaan vaihtuvat bändit ja bändikaverit, pitkäjänteisyyden puute – ehkä myös ainakin jonkinasteinen alkoholiongelma ja pyristelyt siitä irti esimerkiksi kotikaupungista ja vanhasta kaveripiiristä pois muuttamalla. Loppupuolella on aistivinaan puolustelua, selittelyä ja hieman epäuskottavaakin ”näin mä homman haluun tehdä” -asennetta ns. pizzeriakeikkaympyröihin juuttumisesta. Tai en minä tiedä, ehkä Dave tosiaan haluaa jatkaa kuten jatkaa, soittaa kaikessa rauhassa paineettomia irtokeikkoja yksin tai hyvien kavereiden kanssa, heitellä julki levyjä tuon tuostakin yhtä paineettomasti ja sen suuremmitta suunnitteluitta – tai, kuten minunkaltaiseni amatööri saattaisi pinnallisesti kuvitella: ”laiskemmin mietittyinä ja huonommin tuotettuina kuin biisit ja ennen kaikkea Dave itse ansaitsisivat”.

Kirjasta jää lopulta vähän ristiriitaiset tunnelmat. Toki Lamppu Laamanen on tehnyt tässä huikean ison työn ja tehnyt ehdottomasti paljon paremman elämäkerran kuin mihin minä olisin ikinä kyennyt jos olisin hommaan hirvennyt ruveta – ja jos olisin jollakin ilveellä onnistunut saamaan Dave Lindholmilta niin paljon luottamusta että hän olisi suostunut puhumaan elämästään niin paljon. Tämä on sellainen elämäkerta kuin Daven elämäkerran voi kuvitella parhaimmillaan olevan – mutta tämä ei ole ihan se elämäkerta jonka olisin itse halunnut Davesta lukea.

Mutta eihän kaikkia voi millään miellyttää.

On ”Nothing”

·

Minulla on David Bowieen ammatillinen suhde: suomensin Marc Spitzin David Bowie -elämäkerran (Otava 2010) ja toimitin Hannu Tervaharjun suomennosta David Buckleyn elämäkerrasta David Bowie (Like 2002). Sitä paitsi arvostelin helmikuussa 1997 Rumbaan Bowien tuoreen Earthling-albumin.* Meidän suhteemme ei kuitenkaan koskaan ollut eikä tule olemaankaan pelkästään ammatillinen: David Bowien musiikki on ollut ainakin jossakin mielessä osa minun elämäni sountrackia siitä lähtien kun satuin nauhoittamaan alle kymmenvuotiaana radiosta ”The Man Who Sold the Worldin” ja etenkin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Marsin jälkeen.

Kiinnostavaa kyllä myös englantilainen filosofi Simon Critchley noteeraa Ziggy-albumin singlekappaleen ”Starman” ja singlen kääntöpuolella julkaistun ”Suffragette City” -kitaravallin merkittäviksi Bowie-, musiikki- ja kasvukokemukseksi. Kahta vuotta minua vanhemman Critchleyn tapauksessa laulut osuivat ratkaisevan tärkeään vaiheeseen seksuaalisessa heräämisessä, minun tapauksessani ne olivat vielä lähinnä… makeita biisejä, vain aavistuksen mutkikkaampia ja ”aikuisempia”  kuin siihen aikaan muuten radiosta ja levyiltä kuulemani suomalainen iskelmä tai englantilainen purkkapop.

Simon Critchleyn kirja Bowie (suom. Anna Tuomikoski) on Aula & Co -kustantamon ensijulkaisuja. Alkuteos oli ilmeisesti jo pitkälle valmiina Bowien viimeisen albumin Blackstarin ilmestyessä kahta päivää ennen Bowien kuolemaa viime tammikuussa.

Kirjan suomenkielinen nimi on hieman harhaanjohtava. Alkuperäisotsikko On Bowie on valaisevampi, mutta englanninkielinen fraasi ei käänny yhtä napakasti: Ajatuksia Bowien tuotannosta. Kyse ei nimittäin ole elämäkerrasta: Critchley olettaa lukijan tuntevan Bowien elämänvaiheet ja jopa tuotannon kohtuullisen hyvin ja keskittyy pohdiskelemaan Bowien sanoituksia, imagoja ja niiden takana – kenties – olevia ajatuksia ja maailmankuvaa, tai pikemminkin Critchleyn tulkintaa Bowien maailmankuvasta. Hän on erinomainen kirjoittaja (ja käännös on, ilmeisestä kiireestään huolimatta, kohtuullisen sujuva), joten parisataasivuisen, väljästi taitetun kirjan lukaisee muutamassa tunnissa.

Tälle kirjalle voisi toivoa hyvää menekkiä, sillä soisin kernaasti että musiikista ja musiikintekijöistä julkaistaisiin (suomeksi) muutakin kuin vain elämäkertoja. Materiaalia sekä tällaiselta filosofiselta ja jopa laajemmalta kulttuuris-filosofiselta kannalta erittäin kiinnostavia tutkimus- ja pohdintakohteita kyllä riittää. Parhaimmillaan Critchley tuo esiin erinomaisia näkökulmia muun muassa korostaessaan, ettei Bowien levytettyä tuotantoa pidä tulkita (ensisijaisesti) omaelämäkerralliseksi, vaan kyseessä on pikemminkin spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, jonka väline vain sattuu olemaan romaanien ja novellien sijaan musiikki – albumit ja singlet. Toki Bowien tarinoiden ja kuvien juuret ovat ympäröivässä todellisuudessa ja oman elämän kokemuksissa, kuten kaikilla meillä spefinkirjoittajilla, mutta niiden lukeminen omaelämäkerrallisuutena on yhtä harhaanjohtavaa kuin kuvitella, että vaikkapa Nedut kertoisi siitä mitä erään Jyri Pekka Mäkelän elämässä tapahtui niinä vuosina jolloin hän asui Korson Lintupolulla.

Teräväkatseisten oivallusten ja laajojen kaarien analyysin lomassa Critchley tosin menee välillä kyllä perin pahoihin epäuskottavuuksiinkin, esimerkiksi puhuessaan ”kurinalaisuudesta” kuvaillessaan 1970-luvun päihdepitoisen ”Berliini-kauden” tuotantoa. Critchleyn tausta on etnisessä länsimaisessa yliopistofilosofiassa, ja tämä näkyy kiusallisen selvästi hänen lukuisissa pohdiskeluissaan siitä, miksi sana ”nothing” toistuu niin paljon Bowien sanoituksissa ja mitä tämä sana voi missäkin kontekstissa: rivien välistä suorastaan räikyy ilmoille, ettei Critchley kertaakaan ota esille Bowien buddhalaista uskoa eikä ”tyhjyyttä” tarkoittavan śūnyatā-käsitteen merkitystä (merkityksiä) buddhalaisuudessa. Critchley kyllä puhuu Bowien tekstien (mahdollisesta) uskonnollisesta symboliikasta, mutta vain juutalais-kristillis-islamilaisen perinteen puitteissa.

Silmille hyppäsi myös Critchleyn ylistys Bowien velipuolensa Terry Burnsin hautajaisiin lähettämästä ”sydäntä särkevästä” tervehdyksestä, joka on jotakuinkin suora sitaatti Rutger Hauerin Blade Runnerissa improvisoimasta ”sateen pois huuhtomat kyyneleet” -kuolinpuheesta: eikö Critchley tunnista näin tunnettua sitaattia, vai olettaako hän että jokainen lukija tunnistaa eikä asiaa siksi tarvitse selittää? Ainakin minun silmissäni viestin tunnistaminen sitaatiksi vähentää melkoisesti sen sydäntäsärkevyyttä. Suomennoksessa kiire näkyy satunnaisten kömpelöiden lauserakenteiden (tiedän kyllä että niitä on jäänyt omiinkin suomennoksiini) ohella joissakin kummallisissa käännössanavalinnoissa, kuten ”joukkoampuja” ja ”trumpettihousut”, jota en ainakaan muista koskaan nähneeni käytettävän suomessa 1970-luvun alun leveälahkeisista housuista.

Mutta älköön tällaiset pikkuseikat karkottako tältä kirjalta lukijoita: pääosin kirja on erinomaisen antoisa ja tämäntyyppistä pohdiskelua musiikin tekijöistä ja heidän töittensä taustafilosofiasta soisi näkevänsä enemmänkin.

____
* Ja näin minä siitä silloin kirjoitin:

DAVID BOWIE
Earthling
(BMG)
Earthlingin kannessa on pelkästään Bowien nimi: kuitenkin niin biiseistä, sovituksista kuin tuotannostakin vastaavat herran lisäksi jo Tin Machinessa soittanut kitaristi/kosketinsoittaja Reeves Gabrels sekä ohjelmoija/looppaaja/sämplääjä Mark Plati.
Musiikillisesti Earthling on ikään kuin parikymppisten remiksaajien läpi kierrätetty yhdistelmä Tin Mahinea ja jo klassikoksi muodostunutta ‘vaikeaa’ Bowie/Eno-albumia Low. Laulut ovat fragmentaarisia, kuin leikkurilla uudelleen konstruoituja; äänikuvaa dominoivat vatsanpohjaa kouraisevat matalien taajuuksien sähkörytmit ja efektit. Gabrelsin elektroninen survinkitara ei hypi silmille niin paljon kuin Tölkityskoneen aikoina, vaan väijyy vaivihkaa siinä päälimmäisten äänikerrosten alla tuikatakseen seuraavassa hetkessä peliin raa’an säröisen riffinkatkelman. Mihinkään perinteisiin tyylilajeihin tai laulullisiin rakenteisiin ei tämän levyn kohdalla voi tukeutua: Battle For Britainin poukkoilevan grooven lomaan luikahtaa yhtäkkiä Mike Garsonin hämmentävä avantgarde-pianosoolo. Little Wonder vaikutti vähän oudolta singlevalinnalta, mutta tämän levyn äänimaailmassa se kuuluu konservatiivisempaan osastoon Seven Years in Tibetin ja suorarytmisen tanssiraidan Dead Man Walking kanssa.
Kaikesta sirpalemaisuudestaan huolimatta tämä levy on äärimmäisen johdonmukainen ja eheä kokonaisuus – oman omalaatuisen maailmansa logiikan mukaan. Levyn arvo kuulijalle riippuu siitä, miten hyvin hän pystyy sukeltamaan tähän vääristyneiden peilien ja mutanttisoittimien maailmankaikkeuteen. Perinteisempien Bowie-laulujen ystävälle saattaa saattaa yritys olla liian vaikea.
Ei lainkaan mahdotonta, että Earthlingista tulisi aikaa myöten Lown veroinen kulttiklassikko. Vielä on liian aikaista sanoa.
ooo 1/2                                     J. PEKKA MÄKELÄ

Tuolta, täältä ja sieltä

· 4 kommenttia ·

Vilkaisin äsken blogiarkistoa hakusanan ”rakentelu” kohdalta ja huomasin kiusanneeni teitä viime vuosina varsin vähän soitinrakentelukertomuksillani. On siis aika korjata asia.

Parisen vuotta sitten hommasin valmiin, mutta pintakäsittelemättömän Telecaster-tyylisen suosaarnilankun ja (valmiiksi lakatun) vaahterakaulan sekä muita romppeita ja väkersin niistä sellaisen Telecaster-tyylisen kitaran, jota olen himoinnut jo hyvän tovin nimenomaan slide-soittoon. ”Slidecaster”-nimen saanut soittopeli toimi oikein hyvin, mutta pikku hiljaa minua alkoi nyppiä lankun pintakäsittely, jonka olin mielestäni mokannut: maalipinta oli epätasainen eikä violetti värikään oikein toiminut. Koska nämä herra Leo Fenderin työtovereineen suunnittelemat kitaramallit ovat perusrakenteeltaan viehättävän modulaarisia, ei ollut suurikaan temppu tilata nettikaupasta uusi lankku, johon aikaisemmat komponentit sopivat varsin pienellä työstöllä. Tällä kertaa pintakäsittely onnistui mainiosti ja ”Slidecaster” on ollut vallan aktiivisessa käytössä. Vanha lankku pyöri pitkään nikkaritilassa odottamassa tulevaa kohtaloaan.

Vuodenvaihteessa tulin selailleeksi Warmothin nettikataloogia ja valmiiden kaulojen osastolta sattui silmään kaunis, tumma, ruusupuinen Tele-kaula. Siitä tuli vahva mielikuva monilla suomalaisilla huippumuusikoilla 1980-luvulla näkyneisiin Fender-tyylisiin kitaroihin, joita Kitarapaja oli rakennellut (siihen aikaan Yhdysvalloissa toimineen) Schecter Guitar Researchin osista: ne olivat tummanruskeita, mattapintaisia kitaroita, joissa oli kullatut metalliosat ja samoin kullanvärinen ”pleksi”. Olen aikoinaan kirjoittanut Nedujen päähenkilön Jollen omistukseen samanlaisen kitaran (johon hän tosin oli vaihtanut normaalimman muovipleksin), joten viehtymys niihin on ollut pitkällistä ja syvää.

Nikkaritilassa pyöri myös vuodentakaisesta baritonikitaraprojektista jäänyt kuusimillinen pähkinäpuulevy, ja sain päähäni hyödyntää senkin tähän projektiin. Tästä tulisi ”Thinline”-tyylinen Tele.

Ensimmäinen tehtävä olikin jyrsiä suosaarnilankusta suurin osa pois. Pohjatyö tapahtui pylväsporakoneeseen kiinnitetyllä oksaporaterällä, viimeistely uskollisella käsiyläjyrsimellä.

Thinline-tyyliin kuuluu tietysti myös kannen f-aukko. Olen muutamassa aikaisemmassa projektissa tehnyt pilkun (tai lainausmerkin) muotoisia f-aukkoja, mutta tähän halusin vähän perinteisemmän mallin.

F-aukko oli tehtävä suhteellisen valmiiksi ennen kannen liimausta, koska lehtisahalla (tai muilla työkaluilla) sohlaaminen matalaan umpipohjakoloon olisi perin vaikeaa. Ennen kannen liimausta teippasin kolon vielä alapuolelta umpeen, etteivät myöhemmät petsi-, maali- tai muut roiskeet sotkisi aukosta näkyvää paljasta puupintaa.

Tässä vaiheessa kaulataskusta puuttuu vielä pieni korokepala: koska lankusta (tai kopasta) tuli kannen liimauksen jälkeen yli puoli senttiä korkeampi, on kaulaakin nostettava saman verran. Pähkinäpuulevystä jäi kanneksi muotoilun jäljiltä riittävästi jämäpaloja, josta sopiva koroke oli sitten helppo tehdä.

Tästä kitarasta oli tarkoitus tehdä yhdistelmä montaa eri kitaramallia: Telecasterin muodot, Stratocaster-tyyliin vibrakoneisto ja kolme mikrofonia, mutta Gibsonin P-90-mikrofonien mallisia ”saippuapaloja”. Rungossa oli siis vielä paljon aukkoja jyrsittäväksi.

Lankun alareunaan muinoin liimaamani reunalista sai lähteä mukavoituspyöristysten tieltä, ja lisäksi kaiversin lankkua vähän ohuemmaksi kaulaliitoksen kohdalta: tämä mukavoittaa (hieman) soittamista ylemmiltä nauhoilta, eikä tarvitse sitä paitsi etsiä jostakin ylipitkiä kaulankiinnitysruuveja.

Taloyhtiön nikkaritila on maan alla, joten yritän tehdä kaikki pölyävämmät ja haisevammat toimet, kuten hiomisen, ulkoilmassa.

Ensimmäisten petsikerrosten jälkeen on vuorossa reunalistojen liimaaminen. Tämä vie disainia tietysti pois 80-luvun Schecterien estetiikasta, mutta minä nyt vain satun tykkäämään reunalistoista… jälkeenpäin ajatellen olisi kannattanut ensin levittää myös värilliset lakkakerrokset, kaikki värillinen, ja vasta sitten liimata reunalistat, sillä nyt väripinnasta tuli hieman epätasainen listojen vierestä. No. seuraavassa projektissa sitten…

Kuvassa näkyy myös toinen kämmi. Kansilevy on sen verran paksu, että sitä on madallettava säätimien kohdalta niin että niiden mutterit mahtuvat kiinni. Tarkoitus oli tehdä tyylikkäät syvennykset, mutta jostakin aivopieruteknisestä syystä tein homman vääränmallisella jyrsinterällä ja vierä lipsautin terää alimman reiän ympärillä, joten kolot näyttävät aika rujoilta. Onneksi ne peittyvät suurin piirtein potentiometrien nuppien reunan alle.

Pintojen viimeistely on näissä soitinprojekteissa ollut minun heikoin kohtani, ja tällä kertaa päätin käyttää mattalakkaa ihan vain siksi, että saisin skipattua viimeistelykiillotuksen. Välihionnoilta ja muulta hienosäädöltä mattalakkakaan ei vapauta. Sain pidettyä lankun enimmäkseen oikein hyväpintaisena – mutta kyllä siihen jäi sitten muutama perin nolo skröbyinen kohta.

Kaulalle ei periaatteessa olisi tarvinnut tehdä mitään, mutta vetelin siihenkin muutamia sävytettyjä ja (lopuksi) kirkkaita lakkakerroksia niin että sen sävyt pääsisivät samalle kartalle kuin rungossa.

Koska nikkaritilan ilmanvaihto on kytköksissä muun talon ilmanvaihtoon, olen käyttänyt vesiohenteisia, hajuttomia lakkoja monien rakentajien suosimien nitroselluloosa- tms. lakkojen sijaan. Vesiohenteiset lakat ovat myös muutenkin mukavampia käsitellä. Vetelen lakkaukset siveltimellä, ruiskutteluun ei nikkaritilassa oikein ole mahdollisuuksia.

Vesiohenteinenkin lakkaus saa lopulta kuivua vähintään toista viikkoa ennen kuin päästään viimeisten rakentelupäivien jännän äärelle: ruuvaamaan ja kolvaamaan osia paikalleen.

Tästä kitarasta on tarkoitus tulla eräänlainen perillinen soittimelle, jonka Oma studio -toveri joskus risti ”Hullu tiedemies -kitaraksi”.* Siksi kolmen mikrofonin kytkimien alle on kolvattu melkoinen johtoviidakko potentiometreineen ja kytkimineen, joiden avulla mikrofoneista on mahdollista saada käyttöön jotakuinkin kaikki mahdolliset kombinaatiot sekä sarjaan että rinnan kytkettyinä.

Lopulta, eilen illalla, soittopeli alkoi olla siinä kunnossa että sen saattoi kantaa kotiin, laittaa siihen kielet ja säätää intonaatiot ja asetukset suurin piirtein kohdalleen (odottamaan puiden ja rakenteen asettumista, jolloin on vuorossa täydentävä säätökierros). Ensikokeilujen perusteella tämä ”Typecasteriksi” ristitty kitara toimii ja soi juuri niin kuin sen pitääkin ja tuntuu hyvältä kädessä.

Nyt se on ottanut paikkansa veljensä ”Slidecasterin” ja muiden talouden kielisoittimien joukossa.

____
* Kyseessä on 1980-luvun lopussa ostamani Squier Stratocaster, josta on ajan mittaan vaihdettu jotakuinkin kaikki mahdollinen kaulaa ja lankkua myöten – alkuperäisosista on jäljellä vain vibrakoneisto ja potentiometrien nupit. Tämä ”Palacaster” seurannee lähitulevaisuudessa muutamien vähemmälle käytölle jääneiden, mutta vallan toimivien ja hyvin soivien muiden soitinprojektieni tietä ja päätyy jonkun vastaanottokeskuksen soittajien tekemisen tarvetta kaipaaviin käsiin.

Pitkästä aikaa pientä säätöä

·

Blogin ulkonäössä on tapahtunut pikkuriikkisiä muutoksia, mikä johtuu siitä että tarkoituksena on tehdä muutoksia myös koko Yrttimaa.net-sivustoon. Ulkonäön hiomisen lisäksi keskeinen tehtävä on poistaa sivustolta asioita, jotka tällä hetkellä tuntuvat vähän turhanpäiväiseltä ja tarpeettomalta.

Odotellessa voitte käydä vaikka Kansalaisaloite-sivustolla allekirjoittamassa Äitiyslaki-aloitteen niin että lasten ja vanhempien asema saataisiin turvattua niissäkin perheissä jotka eivät ole ihan kaikkein kliseisintä (kuviteltua) perinteistä mallia.

Kaksi äRRää vähemmän

·

Hieman huonot kokemukset Glyn Johnsin omaelämäkerrasta eivät lannistaneet, vaan tartuin toiseen hänen aikalaisensa, kollegansa ja esikuvansa kirjaan. Katseltuani taannoin dokumenttielokuvan Produced by George Martin (2012) arvelin, että sir George Martinilla (1926–2016) saattaisi olla musiikin äänittämisestä, tuottamisesta ja brittiläisen kevyen musiikin 1960-luvun vallankumouksesta jotain muutakin kerrottavaa kuin pelkkiä anekdootteja ja päivämääriä. Ja kas: olin tällä kertaa oikeassa.

All You Need Is Ears (St. Martin’s Press) on ilmestynyt alkuaan jo vuonna 1979, jolloin George Martin oli vielä hyvinkin aktiivinen toimija perustamassaan AIR-yhtiössä, jolla oli tarjoamiensa tuotanto- ja levy-yhtiöpalvelujen lisäksi kaksi studiota, toinen Lontoossa ja toinen, vasta avattu, Montserratin saarella Karibianmerellä. Ajankohta oli kiinnostava myös sikäli, että alkamassa oli, George Martinin ajattelua lainatakseni, musiikin tallentamisen viides neljännesvuosisata. Digitaalinen äänittäminen teki vasta tuloaan, mutta Martin suhtautui hyvinkin optimistisesti ja toiveikkaasti – joissain suhteissa jopa profeetallisesti – sen mahdollisuuksiin.

Jeremy Hornsbyn kanssa toimitettu muistelmakirja on paljon sujuvampaa ja antoisampaa luettavaa kuin Glyn Johnsin teos, ja paneutuu paljon syvemmin ja pohdiskelevammin musiikin äänittämisen prosessiin ja filosofiaan. Teknistä jargonia Martin välttelee ja silloin kun hän puhuu jostakin teknisemmästä, hän myös selittää kohtuullisen yleistajuisesti, mistä on kyse. Johnsin lailla Martin oli kokemassa ja, ennen kaikkea, tekemässä musiikin äänittämisen vallankumousta: aikaisemmin äänite oli ollut jokseenkin suoraviivainen dokumentti todellisesta musiikkiesityksestä, mutta Martinin ja Johnsin (sekä tietenkin heidän äänittämiensä yhtyeiden muusikoiden) ansiosta ymmärrettiin, että studiotyöskentely ja studion mahdollisuudet voisivat olla myös yksi musiikillisen ilmaisun keino. Martinilla oli suuri onni saada työskentelykumppaneikseen yhtye, jolla oli paitsi hengenheimolaisuutta, ideoita ja suurta hinkua hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia joita heidän tuottajansa heille tarjosi, myös riittävästi menestystä saada levy-yhtiöltä tarpeeksi studioaikaa ja muita resursseja työstää ideoista teoksia: The Beatles.

Kirja valottaa Martinin henkilökohtaista historiaa oikeastaan vähemmän kuin dokumenttielokuva. Martinista tulee helposti jossain määrin yläluokkainen kuva etenkin verrattuna Liverpoolin työväenluokasta* ponnistaneisiin Beatleksiin, mutta itse asiassa hän on peräisin köyhästä, itälontoolaisesta työläisperheestä. Britanniassa puhetapa ja murre määrittelevät hyvinkin tarkasti henkilön sosiaaliluokan ja aseman, joten Martin opetteli nuoruusvuosinaan yläluokkaisemman puhetavan, joka epäilemättä avitti hänen suhteellisen nopeaa nousuaan konservatiivisen EMI-konsernin hierarkiassa Parlophone-alamerkin tuotantopäälliköksi sen jälkeen, kun hän oli ensin opiskellut klassista musiikkia sotaveteraaneille myönnetyn stipendin turvin.†

Parlophone oli konsernin pahnanpohjimmainen ja pärjäsi varsin kehnosti ennen kuin George Martin alkoi julkaista merkillä Goons-ryhmän, Spike Milliganin, Peter Sellersin ja kumppanien huumori- ja sketsilevyjä. Kuten hän toteaa, tämä oli yllättävänkin hyvää koulutusta ja valmistautumista myöhempiin studioteknisiin vallankumouksiin: siinä missä musiikkia tallennettiin mahdollisimman ”luonnonmukaisesti”, komediaan rakenneltiin efektejä ja äänimaisemia kaikin keinoin mitä käytettävissä oleva tekniikka ja mielikuvitus mahdollistivat: siihen aikaan ei valmiita efektilevyjä tai -kirjastoja ollut olemassa, joten kaikki piti kehitellä ja keksiä itse.

Martin on kirjassa aikamoisen katkera EMI-konsernille. Huolimatta hänen johtavasta asemastaan palkkaus oli äärimmäisen kehnoa, eivätkä miljoonamenestyksetkään tuoneet hänelle mitään lisätienestejä, rojalteja tai edes toimihenkilöille ja myyntipuolelle tarjottuja vuosibonuksia. Rojalteja hän alkoi saada vasta siirryttyään freelancer-tuottajaksi 1960-luvun puolivälissä, koska EMIn suurin rahasampo Beatles halusi yhä jatkaa yhteistyötä, mutta silloinkin, ja jatkossakin, huonosti sopimuksia lukenut (ja niitä turhan huonosti juristeilla luetuttanut) Martin sai kokea tulleensa huijatuksi monet kerrat, ainakin omasta mielestään.

Kirja keskittyy aika pitkälti Beatles-aikoihin ja sitä edeltävään vuosikymmeneen ja jättää Martinin 1970-luvun työskentelyn vähemmälle. Vuonna 1979 Martin ei myöskään suhtautunut erityisen lempeästi uusimpiin musiikillisiin tuuliin – toisin sanoen punkkiin – vaikka hän muuten osoittaakin ilahduttavan raikasta avomielisyyttä musiikin eri tyylisuuntia ja perinteitä kohtaan. Yhtä kaikki, All You Need Is Ears antaa monia hyviä vastauksia siihen, mikä tuottajan rooli äänilevyn synnyssä oikein on, ja miten tuottajan ja äänittäjän tehtävät poikkeavat toisistaan – ainakin silloin, jos kyseessä on kaksi eri henkilöä. Siinä missä Glyn Johns siirtyi tuottajan hommiin äänittäjän roolista, Martinilla oli aina ollut työparinaan ammattiäänittäjä eikä hän katsonut että mikrofonien sijoittelun tai elektroniikan ihmeiden kaltaiset seikat olisivat kuuluneet hänen toimenkuvaansa (vaikka hän kyllä ymmärsikin näitä asioita lopulta kohtuullisen hyvin). Siinäkin mielessä Martinin kirja on miellyttävää luettavaa niille joita kiinnostaa musiikin luominen, mutta ei niinkään äänitystekniikka.

___
* Muut paitsi John Lennon, joka kasvoi Mimi-tätinsä kohtuullisen vauraassa kodissa: hänen elämässään oli tosin sitten muita syitä  niihin varsin vakaviin traumoihin joita hän pystyi selvittelemään vasta kypsässä aikuisiässä (jos silloinkaan).
† Hänet koulutettiin laivaston ilmavoimien konekivääriampujaksi, mutta sota päättyi ennen kuin hän ehti varsinaisiin taistelutoimiin.

Tämä on muuten tuhannes tässä seitsemän- ja puolivuotiaassa blogissa julkaistu päivitys, ja osuu kaiken lisäksi omaan viisikymmentäneljävuotispäivääni. Onnea me!

Ei sellaisia judeja kuin Kinky muita oo

·

En voi väittää olevani tai olleeni koskaan kova Kinky Friedman -fani. Olen tiennyt hänen olemassaolostaan hyvinkin kauan ja kuullut monia hänen laulujaan, muitakin kuin Freud Marx Engels & Jungin coverin ”Ei sellaisia judeja kuin Jeesus enää oo” – joskus tietämättä että ne ovat hänen – ja olen kyllä lukenut hänen romaaninsa Elvis, Jeesus ja Coca-Cola (joka oli, muistaakseni, leppoisa ja ”ihan kiva” kevytdekkari). Ilmiönä ja hahmona Friedman – laulaja/lauluntekijä, poliitikko, rääväsuu, eläinoikeusaktivisti, kirjailija, kolumnisti, koomikko jne. – on kuitenkin joka tapauksessa niin kiinnostava, että kun hänet saatiin seitsemänkymppisenä lopulta raahattua Suomeen keikalle, oli aiheellista mennä ihmettelemään.

Illan aloitti ennalta ilmoittamattomana lämmittelyesiintyjänä laulaja/lauluntekijä Brian Molnarin ja kitaristi Joe Cirottin duo. Molemmat olivat minulle ennestään tuntemattomia, mutta musiikissa oli jotakin hyvin tuttua ja nostalgista: paljon tämänkaltaisia esiintyjiä tuli nähtyä nelisen vuotta sitten, kun vaeltelimme Nashvillen Broadway-kadulla ja kurkistimme silloin tällöin eri baarien ovista sisään: hyvin samantapaista musiikkia kuului monessa kapakissa. En ollut tälläkään kertaa mitenkään suunnattoman vaikuttunut.

Lyhyen setin jälkeen Molnar ja Cirotti tekivät tilaa illan päätähdelle.

Kinky näytti ja kuulosti juuri siltä miltä Kinkyn olettikin näyttävän ja kuulostavan. Vain herran tavaramerkiksi muodostunut ”meksikolainen suuvesi” oli vaihtunut suomalaiseen talouskonjakkiin ja sikari pyöri muutaman kerran kädessä, sytyttämättömänä. Mutta muuten… monet pitkien biisienvälisten turinatuokioiden vitseistä on kuultu tallenteilta ja haastatteluissa monet kerrat, mutta kyllä parhaille lohkaisulle jaksoi yhä edelleen nauraa. Kappalevalikoima sisälsi suurimman osan Friedmanin omista klassikoista sekä Warren Zevonia (”My Shit’s Fucked Up”), Tom Waitsia (”Christmas Card from a Hooker in Minneapolis”) sekä useammassakin jutussa mainitun Willie Nelsonin(kin) coveroiman Townes Van Zandt -klassikon ”Pancho and Lefty”.

Kitaristina Friedman pitäytyi hyvinkin peruskompeissa, eikä ilmaisu juurikaan kimuroitunut hänen kutsuessaan lavalle rumpalilegenda Corky Laingin (mm. Mountain ja West, Bruce and Laing), joka rumpujen sijaan napsutteli jonkinlaista käsiperkussiovekotinta. Setin loppuvaiheissa mukaan tulivat myös Molnar ja Cirotti, jolloin Friedman jätti oman kitaransa syrjään ja keskittyi laulamiseen, tarinointiin ja talouskonjakkiin.

Kokonaisuutena Friedmanin keikka tuntui olevan sitä mitä hänen tuotantoonsa paremmin perehtyneet runsaan yleisön innostuneet jäsenet olivat odottaneetkin, ja tällainen puolisivistynyt maalikkokin nautti setistä vallan suuresti. Hetkittäin huulenheittopitoisten tarinoiden, remakoiden rallien ja vakavampienkin laulujen sekä varsin askeettisen (oman) soitannan yhdistelmä toi mieleen, jollakin tasolla, Juice Leskis -vainaan parempina päivinään ja paremmilla keikoillaan. Ehkä hieman asiaton mielleyhtymä, mutta ei ainakaan minun kirjoissani mikään huono tai edes kiusaannuttava mielleyhtymä.

Ja voipahan taas kehaista nuorisolle nähneensä jälleen yhden legendan. Kaksikin, jos Laing lasketaan.

Äänimiehen ääni

·

Luen mielelläni äänitekniikkaan ja äänittämiseen liittyvää kirjallisuutta enkä ainoastaan siksi että on aina vähintäänkin teoreettinen mahdollisuus että Kotistudiosta/Omasta studiosta haluttaisiin tehdä uusi versio, tai siksi että harrastan itse musiikin äänittämistä. Studiotyöskentely on osa musiikin luomisen taiteellista prosessia ja siinä suhteessa yhtä kiinnostavaa kuin säveltäminen ja sanoittaminen. Ns. kevyessä musiikissa studiotyöskentelystä on lisäksi tullut erittäin keskeinen osa musiikillista ilmaisua siinä missä ns. klassisessa musiikissa ja vanhemmassa jazzissa kyseessä on (perinteisesti) ollut ainoastaan ”valmiin” teoksen dokumentoiminen mahdollisimman uskollisesti siinä muodossa missä musiikki on soitettu esitystilanteessa – tai idealisoidussa esitystilanteessa, sillä useimmat ”koko huippumuusikoiden orkesteri kerralla purkkiin” -levyt on itse asiassa leikattu kokoon useista otoista kuin elokuva.

Rockmusiikissa ”studio instrumenttina” -ajattelu syntyi 1960-luvulla: Yhdysvalloissa pioneereihin kuuluivat Phil Spector ja Beach Boysin Brian Wilson, Britanniassa Joe Meek ja The Beatles – vaikka ei pidä myöskään unohtaa BBC:n radiofonista työpajaa, jonka kuuluisin ”hitti” lienee Doctor Who:n alkuperäinen tunnussävel.

Kuusikymmentäluvun rock-studiovallankumouksessa oli paikalla myös walesilaistaustainen äänittäjä, miksaaja ja (myöhemmin) tuottaja Glyn Johns (s. 1942), joka ainakin omien sanojensa mukaan päätyi puoliksi vahingossa Britannian ensimmäiseksi freelancer-äänittäjäksi aikana, jolloin studiot olivat järjestään levy-yhtiöide omistuksessa ja niiden henkilökunta levy-yhtiöiden palkkalistoilla. Johnsin tunnetuin 1960-luvun asiakas oli, tietenkin Rolling Stones, mutta tälle vuosikymmenelle asti ulottuva diskografia sisältää klassikkolevytyksiä monilta muiltakin: Small Faces, Steve Miller Band, The Move, Traffic, Beatles (Abbey Road), Led Zeppelinin edelleenkin huikeasoundinen esikoisalbumi, Eaglesin ensimmäiset levyt, Neil Young, Eric Clapton, Howlin’ Wolf, Joan Armatrading, The Who (ikiklassikko Who’s Next ja monta muuta levyä), The Clash (Combat Rockin miksaus), New Model Army (The Ghost of Cain), lauluntekijäsuosikkini John Hiatt, Crosby, Stills & Nash, Joe Satriani, Ryan Adams… sen verran legendaarisesta äänimiehestä on kyse, että Led Zepin sessioissa puolivahingossa keksitty rumpujen stereomikitysmetodi kantaa yhä hänen nimeään. Voisi kuvitella, että edelleenkin jossain määrin aktiivisella vanhalla herralla olisi tarina jos toinenkin kerrottavanaan.

Ja kas kummaa, hänpä tosiaan on julkaissut muistelmakirjan nimeltä Sound Man (Plume /Penguin Random House 2014).

Uran alku on kiinnostava: seitsemäntoistavuotias Glyn Johns päätyi studioon apulaiseksi puolivahingossa, mutta ovesta päästyään hänellä oli ketunhäntä kainalossaan: hän arveli voivansa studiohommilla edistää vaivihkaa etenemistä todelliseen toiveammattiinsa – poplaulajaksi. Hän saikin julkaistua muutaman singlen 1960-luvun alkuvuosina, mutta ura ei urjennut. (Spotifysta löytyy yksi hänen silloisista levytyksistään, ja täytyy todeta ettei maailma ole menettänyt suurta laulajalahjakkuutta.) Vähitellen hän alkoi innostua totisella mielin studiohommista. Asiaa edisti hänen kämppäkaverinsa Ian ”Stu” Stewart, joka sattui soittamaan pianoa lupaavassa uudessa bluesbändissä nimeltä The Rolling Stones.

Lupaavan alun jälkeen kolmisataasivuinen kirja laimenee pitkäksi anekdoottien, sattumusten ja väliin miltei luettelomaisesti ladeltujen levytyshankkeiden sarjaksi. Aivan ilmeisesti haamukirjoittajatta liikkeellä ollut Johns ei ole mikään sädehtivä kynäniekka. Olisi kuitenkin voinut toivoa edes joistakin sessioista vähän syvempää analyysiä siitä mitä tehtiin, miksi ja miten. En minä kaipaa mikrofonimerkkien luetteloa tai muutakaan äänitysteknistä asiaa – sitä löytyy muualta ihan riittämiin – vaan pohdiskelua siitä miten Johns on työskennellyt edistääkseen musiikin ja muusikoiden taiteellisia pyrkimyksiä auttaakseen. Tämän kirjan analyysin taso on luokkaa ”Sessio pidettiin studiossa X, NN tuli paikalle myöhässä/ajoissa, oli mukava ja ammattitaitoinen/mulkku ja sujuvasti/nahkeasti sujuneista sessioista saatiin aikaiseksi hitti/levy joka ei valitettavasti löytänyt ansaitsemiaan kuulijoita”.

(Ainoa yhtään äänitysprosessimpi asia kirjassa on Glyn Johns -rumpumikitystekniikan esittely – kahdella suttuisella mustavalkovalokuvalla.)

Jos haluaa vähän syvempää pohdiskelua luovan studiotyöskentelyn merkityksestä ja mahdollisuuksista, kannattaa mieluummin tarttua vaikkapa Daniel Lanoisin Soul Miningiin. Glyn Johnsin tarinat ovat sinänsä ihan mukavaa, leppoisaa luettavaa kevyenä pikakatsauksena populaarimusiikin suuriin murrosvuosiin.