Savoy-teatterin tyhjällä lavalla on vain nojatuoli, pieni pöytä vesilasia ja -pulloja varten, kaksi mikrofonia. Lavalle astelee tyylikkääseen mustaan leninkiin pukeutunut nainen kitara mukanaan, istahtaa nojatuolin reunalle ja alkaa, sanaakaan sanomatta, laulaa huolellisesti artikuloidulla äänellä tarinoita kuolemasta, tuonpuoleisista, asioista joita löytyy lattian alta.
Mirel Wagner on kertonut kuunnelleensa nuorena paljon ns. delta-bluesia, mutta toisin kuin monet tyylilajin nimeen vannovat artistit, häntä on kiinnostanut tässä musiikissa enemmänkin sisältö kuin muoto, joskus morbiditkin tarinat ja harkitun niukka ilmaisu. Wagnerin laulut eivät pitäydy blues-tonaliteetissa tai (tyylilajiin vasta myöhemmin kehittyneessä) kahdentoista tahdin rakenteissa: soinnutus on pikemminkin folkmaista kuin bluesmaista, samoin laulujen rakenteet. Hänen kitarasäestyksensä on harkitun karua, laulutyyli leijuu kiehtovalla tavalla eleettömän ”tuonpuoleisen” iättömyyden ja tyttömäisyyden välillä – kontrasti harvojen ja lyhyiden välispiikkien avoimen eteläsuomalaiseen nuoren naisen äänenväriin vielä korostaa tätä kaikkea.
Eilisiltainen täyhdehkössä Savoy-teatterissa nähty setti kattoi Wagnerin kahden albumin parhaat palat ja kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia – pituus on tälle musiikille jotakuinkin täydellinen. Mikäli konsertti olisi kestänyt kauemmin, olisi siihen kaivannut harkitun minimalismin täydennykseksi hieman lisää sävyjä, joskin on hankalaa kuvitella mikä instrumentti istuisi Wagnerin ilmaisuun yhtä hyvin kuin hänen laulunsa ja kitarasäestyksensä. Ehkä joku hyvin, hyvin tyylitajuinen lyömäsoittaja, jolla ei ole ego-ongelmia olla aivan hiljaa suurinta osaa keikkaa ja silloin kun hän lopulta soittaa, soittaa vain muutama isku sinne missä niitä tarvitaan? En tiedä. Tulee olemaan erittäin kiinnostavaa seurata mihin suuntaan Mirel Wagner musiikkiaan jatkossa vie.
