Pakkasin kuitenkin tavarani, ilmoitin palvelustytöllenne, että tulisin sinä päivänä, ja astuin hissiin. Täsmälleen ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä tunsin, että minun olisi oksennettava kaninpoikanen. En ole puhunut teille asiasta aiemmin, mutta älkää suinkaan luulko, että se johtuisi lojaalisuuden puutteesta. Asia on yksinkertaisesti niin, ettei ihmiselle voi noin vaan kertoa, että toisinaan oksentaa kaninpoikasia.
– ”Kirje Pariisin neidille”
Perustimme alkuvuodesta eräänlaisen kirjapiirin. Kyseessä ei ole perinteinen lukupiiri siinä mielessä, että kukin lukisi ennen tapaamista saman kirjan ja sitten keskusteltaisiin. Ei, tässä piirissä kukin tuo esiteltäväksi jonkun kirjan, joka – tavalla tai toisella – liittyy etukäteen sovittuun teemaan. Viime kuussa teemana oli hieman mielikuvitukseton ”novellikokoelma” ja eräs ystävä toi näytille Julio Cortázaria ja herätti uteliaisuuteni.
Kirjasto tarjosi ensi hätään ystävän esittelemän Bestiarion (suom. Sari Selander, Loki-kirjat 1999) lisäksi tuoreemman suomennoskokoelman Tuli on kaikki tulet (suom. Anu Partanen, Teos 2015).
Ehkä paras lukuohje on Selanderin alkusanoissa: ”Cortázaria ei ole tarkoitus ymmärtää, saati selittää. Cortázar on koettava, ja siksi Cortázaria on luettava.” Silti huomasin monessa novellissa palaavani takaisin alkuun yrittääkseni hahmottaa paremmin, miten tässä näin kävi, mikä johti tähän tilanteeseen. Toisinaan selitys löytyi ja saattoi olla hyvinkin looginen, toisinaan selitykseksi löytyi, että tämän kertomuksen maailmassa logiikka vain nyt sattuu menemään näin. Nykyaikainen argentiinalainen pörssivälittäjä saattaa elää kaksoiselämää 1800-luvun lopun Pariisin puolimaailmassa (”Toinen taivas”), tai aikatasot (”Tuli on kaikki tulet”) tai kertojat (”Cora-neiti”) saattavat muuten vain vaihtua kesken tarinaa, kesken kappaletta, kesken virkettä. Ei sillä etteikö tarinoissa tuttuja aineksia olisi. ”Sairaiden hyvinvointi” on saattanut hyvinkin innoittaa Goodbye Lenin -elokuvaa, ja olen ihan varma että myös ”Etelän moottoritie” -tarinasta on joku tehnyt elokuvan tai romaanin: tarina viikkokausiksi moottoritien ruuhkaan juuttuvista ihmisistä houkuttelisi helposti paljon tyylittömämpiin ja kliseisempiin toteutuksiin.*
Cortázarin tekstissä on paljon lempeyttä ja ymmärtämystä silloinkin kun tarinan keskiössä on – ainakin jossain mielessä – hyvin epämiellyttävä tai ainakin epämiellyttävästi toimiva ihminen (”Kirke”). Ei hän aina selitä miksi ihminen tai ihmiset toimivat niin kuin toimivat, mutta riveiltä ja rivien välistä välittyy, että kyllä heillä on oikein hyvä syy siihen.
Cortázar luokitellaan yleensä latinalaisamerikkalaisten maagisten realistien lokeroon, ja mikäs siinä, kyllä tällainen arkea, outoa ja fantastista saumattomasti sulauttava, viehättävästi nyrjähtänyt kerronta sinne sopii. Kahden novellikokoelman lukaisu putkeen sai myös haluamaan lisää tällaista. Ainakin Ruutuhyppelyä päätyy pian luettavien pinoon.
___
* Pikavilkaisu linkittämääni Wikipedia-elämäkertaan vahvistaa tämän arvelun.
