Valmis & valmis!

·


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Mestalla 4.4.

·

Eli tapahtumamainos:

Tule juhlimaan Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan (Aleksanterinkatu 23, Helsinki)Like-päivää lauantaina 4. huhtikuuta! Pohjakerroksen Mestassa Hanoi Rocks -kirjansa julkistusta Michael Monroe ja Andy McCoy. Juha Lehti tekee soolokeikan ja kertoo Sir Elwood -kirjansa synnystä. Juontaa Wallu Valpio.

Osallistu kilpailuun, voita liput Madonnan konserttiin!

12.00 Jani Nieminen
12.30 Hanoi Rocks
13.30 Juha Inkinen
14.00 J. Pekka Mäkelä
14.30 Juha Lehti

Minun osaltani puheena on siis Kotistudio-kirjan uusi versio Oma studio, jonka pitäisi tulla painosta suunnilleen huomenna.

And so it began

·

Olenko muuten koskaan tullut maininneeksi olevani melkoinen Babylon 5 -fani? Sarja sattui alkamaan juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun tulin hankkineeksi television kymmenen vuoden televisiottomuuteen tyytyväisen kauden jälkeen (koska vastikään oli alkanut varsin loistokas kiinalainen Viimeinen keisari -sarja).

Televisiosarjaksi huomattavan romaaninomainen Babylon 5 on vaikuttanut melkoisesti omiin kirjoihini – ei ole mikään sattuma, että Alshainissa on nimenomaan juuri viisi kertojaa ja viisi osaa. Enkä voi kieltää leikitelleeni joskus ajatuksella kirjoittaa jotakin J. Michael Straczynskin luomaan maailmaan: tosin omassa tekstissäni tuskin nähtäisiin Ivanovaa, Garibaldia tai muita tuttuja hahmoja kuin ohimennen vilahtamassa ohi käytävällä: ”Hei, katsokaa, tuolla on julkkis!” Omat ”sankarini” olisivat todennäköisemmin siivoamassa sotkuja asemalla tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kuin jahtaamassa terroristia. Tai suremassa uhreja. Tai pohtimassa järkyttyneenä, miten omasta pojasta tai kiltistä, hiljaisesta koulukaverista on voinut tulla terroristi. Ehkä.

Ei minulla oikeasti ollut muuta sanottavaa kuin kertoa törmänneeni uutisryhmän kautta sivuun, jossa on teksti  JMS:n alkuperäisestä luonnoksesta sarjalle – luonnoksesta, jonka hän ainakin oman kertomansa mukaan kirjoitti muistiin keksittyään suihkussa, että kaksi hänen aikaisemmin kehittelemäänsä sarjaideaa toimisivat yhdistettynä. Kateeksi käy: en minä pysty tuottamaan noin valmista pakettia tuollaisella vauhdilla. Puhumattakaan paketista, josta oikeastaan kaikki oli sittemmin osa lopullisen sarjan kaarta.

No, syntyihän Karstankin perusasetelma oikeastaan kahdesta perusajatuksesta. Toinen oli Liken kirjailijaesittelyyn kirjoittamani virke, toinen apurahahakemus, johon piti luonnostella seuraavaa kirjahanketta.

Alku

· 3 kommenttia ·

Lukupiiri-blogi on näköjään taannoin pohtinut lukemaan oppimisen aikaa ja paikkaa. Itselläni on melkoisen vahva mielikuva siitä, miten itse opin lukemaan: ei muistikuva vaan mielikuva, sillä tapahtuneesta on noin kolmekymmentäkaksi* vuotta, ja tarinaa on kertoillut minun lisäkseni sekä isä että äiti, eikä kukaan meistä ole aina ja kaikilta osin kauhean luotettava muistaja tai muistelija. Kaikilla meistä on taipumus tarinointiin, liiotteluun, taipumus painaa legenda totuuden sijaan silloin kun legenda on hauskempi ja eheämpi kertomus.

Kahden toimittajavanhemman kodissa on aina ollut paljon kirjoja. Lukemista on arvostettu liiankin kanssa: syödessä lukeminen on paha tapa, josta en ole vieläkään päässyt irti. Ehkä tästäkin syystä tunsin jo viisivuotiaana, että lukutaidottomuus sulki minulta jonkun oleellisen informaatiokanavan, ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Minulle (myöhemmin) tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ilmeisesti tehnyt asiaintilan korjaamiseksi mitään – ennen kuin oltiin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Lähdimme nimittäin isän kanssa Karhulaan lomailemaan kahden kesken. Paikka oli pieni mökki, jossa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä: lähettyvillä oli puinen palovartijatorni, johon saattoi kiivetä katselemaan maisemia, jos uskalsi. Lähiseudun tiellä saattoi kävellä. Siinäpä se. Mökissä oli jonkinlainen aapinen, ja ilmeisesti vietin viikon sen parissa.

Tulimme sitten eräänä päivänä kävelleeksi läheiselle rautatieasemalle – tai seisakeko lieni? – ja isä tuli sanoneeksi: ”Mä ostan sulle taskut täyteen purkkaa, jos luet mulle mitä tuossa kyltissä lukee.”

Kuulemma istuin penkillä tunnin verran tuijottaen kylttiä kiinteästi, ennen kuin uskalsin epävarmasti paljastaa ratkaisuehdotukseni… joka oli oikea. Sain purkat. Kyltti oli tietenkin sellainen, jossa luki pelkästään sana ”KARHULA”.

Ehkä mieltymys lukemisen ja syömisen yhdistämiseen tulee tästä varhaisesta palkitsemiskokemuksesta?

—

* EDIT: Neljäkymmentäkaksi, tietenkin. Mikähän lipsahdus tuo oli?

Cathy kakkonen

·

Sain vihdoinkin haettua postista siellä odottaneen paketin. Sisältö ei ollut yllätys: kääntäjänkappaleet alkusyksystä suomentamastani Cathyn avaimesta. Kyseessähän on Sean Stewartin ja Jordan Weissmanin kirjoittama sekä Cathy Briggsin kuvittama maagis-realistisen nuortenkirjasarjan kakkososa. Tiedän, että Cathy-kirjoja on tulossa kolmaskin (Cathy’s Ring), sen pidemmästä jatkosta ei ole tietoa. Kahden ensimmäisen osan perusteella dynamiikka viittaisi trilogiaan. Saa nähdä.

Tälläkin kertaa kirjan etukannen sisäpuolella olevassa taskussa on kaikenlaista irtosälää kirjastoväen iloksi (vitsi). Kirjaanhan liittyy tekstin (ja kuvituksen) lisäksi myös yhtä ja toista netitse tutkiskeltavaa: kirja on vallan luettavissa ilmankin, mutta lisäilo ja -pohdinta on tietysti aina mukavaa. Tällä kertaa mukana oli pieni arvoituskin, jota en itse pystynyt ratkaisemaan. Ehkä olen liian vanha tai liian epäkohderyhmää? Sen jälkeen kun Sean ratkaisun selitti, se oli jokseenkin itsestäänselvä.

Mainioita kirjoja joka tapauksessa. Ja Seanin kanssa on aina hauska tehdä yhteistyötä – hän vastaa mielellään ja nopeasti suomentajan uteluihin. Herran tuotantoa teen mielelläni lisääkin.

Ääni, jälleen

·

Anthony and the Johnsonsin edellinen Kulttuuritalon keikka 4. kesäkuuta 2007 oli minulle melkoisen vaikuttava kokemus, vaikken välttämättä kauhean paljon kuuntele yhtyeen (tai käytännössä kait sen laulajan Anthony Hegartyn) levyjä. Eilisiltana ryhmä kipusi samalle lavalle uudestaan, joskin suppeampana. Hegarty itse istui koko setin ajan pianon ääressä – soitti hän sitä ko. kappaleessa tai ei – ja kymmenestä kuuteen pienentyneestä yhtyeestä tuntui löytyvän aikaisempaa kamaripoppia selkeästi jazzillisempia sävyjä. Edellisen keikan tapaan valaistus pysytteli enimmäkseen niukkana ja suuntautui soittajiin useammin takaa kuin edestä. Myös seinälle heijastuneet soittajien varjokuvat olivat edelleen hienoja.

Alkukeikasta tuntui siltä, ettei yhtyeen dynamiikka ollut tällä kertaa edelliskeikan veroista, mutta vajaa puolitoista tuntia kestäneen setin loppupuolella homma alkoi luistaa paremmin. Yhtä rockeihin sävyihin kuin viimeksi ei nyt kuitenkaan edes pyritty.

Tämä musiikki pyörii edelleenkin käytännössä kokonaan Hegartyn jotakuinkin ainutlaatuisen äänen varassa. Hän on huikea tulkitsija, ja vaikka en olekaan miessopraanoäänien tai tuollaisen klassista lähentelevän laulutyylin ystävä, olin jälleen vaikuttunut. Hegartyn ilmeisen leppoisa improvisointi ja yleisön laulattelu toisessa encoressa oli myös mukava lisä muuten niin läpisävellettyyn ja -sovitettuun settiin.

Hieno keikka. Kiitos, Sippi.

2 x Putro

·

(kuva Elämä on juhla -sivustolta)

Minun suhtautumiseni Samuli Putron musiikkiin on ollut hieman ristiriitaista. Toisaalta olen tykännyt monista Zen Cafén lauluista ja niiden tarinoiden epärock-maisesta maailmasta epävarmoine ja kiusaantuneine kertojahahmoineen. Toisaalta sama bändi soittaa samat laulut livenä niin lattealla rock’n’roll-teiniuholla että ristiriita häiritsee kokemusta melkoisesti.

Putron ensimmäisen soololevyn Elämä on juhla puitteilta eilen Tampereen Hällä-tanssiteatterisalissa pidetty konsertti olikin jotakin aivan muuta. En ollut kuullut albumista oikeastaan mitään ennen keikkaa, mutta saanut käsityksen huomattavan paljon akustisemmasta ja pienimuotoisemmasta meiningistä. Tämän kantin Putro vetikin peliin heti aluksi: ensimmäiset laulut hän esitti akustisen kitaran kanssa kirjaimellisesti akustisesti, ilman minkäänlaisia vahvistimia tai mikrofoneja. Sali oli juuri sopivan kokoinen ja yleisö riittävän hiljaista, että homma toimi erinomaisesti. Pisteitä!

Laulusarjan edetessä mukaan tuli melkoisen oivaltavasti – mutta enimmäkseen suhteellisen pienimuotoisesti – käytettyä elektroniikkaa, joka sävytti välillä sähköisestikin vahvistettua akkaria mainiosti. Putro pysyi koko ajan lavan ainoana henkilönä (silloin kun ei ollut lavan ulkopuolella tai taustakankaan takana), ilmeisesti rytmejä oli ohjelmoitu valmiiksi.

Putron välispiikit kuulostivat spontaanilta jutustelulta, mutta ZC:n keikkojen toisinaan rasvaiseen lapsellisuuteen hän ei onneksi sortunut. Nyt esitys tuki sekä musiikkia että tekstejä erinomaisesti. Reilun tunnin mittaisessa setissä kuultiin jokseenkin koko soololevy läpi eikä mitään muuta, ei edes encorea.

Ostimme eteisestä levyn, jonka akustiset sovitukset toimivat puhtaasti musiikkina paremmin kuin live-keikan välillä vähän kankeakomppinen (ilmeisesti etukäteen ohjelmoitu) elektronirytmiikka. Levyä kuuntelee kyllä mielellään myös erinomaisen keikan muistona. Olisi varmaan hauska kuulla Putroa myös akustisen yhtyeen säestämänä. Ehkä settiin mahtuisi silloin myös joitakin ZC:n mietteliäämpiä ralleja.

Ja niin, monesta kohtaa tätä levyä tulee vahvasti mieleen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta – ja erityisesti sen nimikappale Putron ”Helismaa” -laulusta. Ei mikään negatiivinen mielikuva, minusta.

Minähän teen jotakin oikein

· 3 kommenttia ·

H esarin Tiede ja luonto -sivujen kolumnissaan ”Historiallisia eväitä eläkekeskusteluun” (Maksullisen digilehden puolella) historioitsija Mirkka Lappalainen kertoo 1600-luvun virkamiehille asetetuista, nykyaikana mahdottomilta tuntuvista työaika- ja sitoutumisvaatimuksista. Mutta:

”Talonpoikaisyhteiskunnassa jaksettiin raataa, mutta hillittömän intensiivisyyden aikoja seurasivat hiljaisemmat viikot ja rauhalliset pyhät. Usein ei tehty mitään, lojuttiin vain… Luovan työn tekijät noudattavat usein yhä vanhan maailman työrytmiä. Kun projektin deadline lähestyy, töitä tehdään intensiivisesti kellon ympäri. Sitten seuraa täydellinen, lamaannustilaa lähentelevä lepo, jonka aikana lataudutaan.”

Ja minä kun olen pitänyt omaa työrytmiäni vain (jälleen) yhtenä oireena (yleensä onneksi hyvin lievästä) maanisdepressiivisyydestäni.

Mutta ehkä se sitä onkin? Entä jos maanisdepressiivisyys onkin ihmisen luontainen olotila, ja tasaisen suorittamisen tahti pelkkä mielenterveydellinen häiriö?

Mutta nyt ei ole aikaa jaaritella. Pitää vääntää käännöstä kasaan ja kirjoittaa kustantajalle Karstan esittelyteksti.