Se siitä sitten… -kö?

Lienee ollut noin vuosi 1981, kun satuin kävelemään Asematunnelissa poikkeuksellisen aikaisin aamulla. Väkeä oli hyvin vähän ja paikka muutenkin luonnottoman hiljainen. Siitä johtuen rannekorujen rytmikäs helkkyminen kuului kaukaa. Yksi kerrallaan asematunnelin harvojen kulkijoiden katseet kääntyivät ääntä kohti ja leuat loksahtivat ammolleen: MIKÄ toi on? Katseiden kohteena olija – pitkä laiha nuorimies, jolla oli soivan kireät punaiset nahkahousut, bootsit, hörhelöinen pusakka, meikkiä ja valtava vaalea hiuspilvi aurinkolasiensa ympärillä –  jatkoi kulkuaan ällistyneistä katseista piittaamatta.

Minäkin näin hänet luultavasti ensi kertaa ns. livenä. Mutta luin musiikkilehtiä ja tiesin, kuka on Mike Monroe.

Seuraavien vuosien aikana näin Hanoi Rocksin pari kertaa keikallakin. En ollut mitenkään suunnattoman innostunut tuollaisesta uus-glamrockista: siihen aikaan suomalaisessa rockissa tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, että englanninkielistä jäljitelmämusiikkia työstävä ylimielinen hörhöyhtye oli helppo jättää huomiotta. Sitä paitsi bändin lavakunto vaihteli melkoisesti. Toisinaan tyypit olivat niin, eh, väsyneitä että soiton ja show’n taso jäi keskivertolukiolaisbändin alapuolelle. Toisinaan bändi oli kertakaikkisen loistava. Muutama levykin tuli hommattua huikean Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa. Siellä kaikki oli kohdallaan ja bändi suhtautui maailmanvalloitushankkeisiinsa terveen itseironiseksi heittelemällä muutamia välispiikkejä englanniksi tai sitten muka-murteellisella muka-lapulta luetulla suomella: ”Khii-tooos! Khii-tooos!”

Ja sitten kaikki olikin ohi.

Sittemmin kaikki ovat tienneet, kuka on Michael Monroe, Andy McCoysta tietysti puhumattakaan.

Kului toistakymmentä vuotta. Hanoi-vinyylit tuli jossakin vaiheessa kannettua divariin. Menin naimisiin, ja vaimoni siskontyttö Virpi tuli Helsinkiin saatuaan harjoittelupaikan äänittäjänä Suomenlinnan Seawolf-studiolta. Studion kesän isoin tapaus oli Hanoi Rocksin – tai siis Monroen ja McCoyn – paluulevyn Twelve Shots on the Rocks äänitykset, melkoinen kohde harjoiteltavaksi. Niin sanottu yhteinen sävel tuntui kuitenkin löytyvän. Virpi jäi harjoittelun jälkeenkin töihin studiolle, ja hänestä tuli muutamassa vuodessa ensin studion ja sen levy-yhtiön toimitusjohtaja, sittemmin Backstage Alliancen perustajia – ja Hanoi Rocksin manageri.

Sukukytkennästä johtuen tämä uusi Hanoi Rocks on tullut sitten nähtyä pari kertaa useammin kuin vanha. Laatu on ollut paljon tasaisempaa: keikat ovat erinomaista viihdettä ja bändi soittaa hyvin. Niin myös eilen illalla.

Oikeastaan ensimmäinen mieleen tuleva sana oli ”ammattitaitoinen”. Biisien välillä ei aikailtu, vaan salintäydelle yleisölle tarjottiin viimeistelty, vauhdikas Michael Monroe -show. Muu bändi keskittyi Andya myöten soittamaan tarkasti, tiiviisti ja hyvin. Vanha itseironia on kadonnut kauan sitten: nyt kaikki spiikit olivat englanniksi pelkkänä itsestäänselvyytenä, mitään kyseenalaistamatta, kenellekään kuttuilematta. Tiukka ja rutinoitunut setti muuttui alussa luvatuksi Farewell extravaganzaksi oikeastaan vasta sitten, kun viimeisten biisien ajaksi lavalle nousi kolmaskin klassisen kokoonpanon jäsen Nasty ”Jan Stenfors” Suicide kolmanneksi kitaristiksi. Tämä potkaisi varmaan rutiiniin vauhtia ja kaikilla tuntui olevan huomattavan hauskaa.

Mutta ”Motorvatin'” jäi soittamatta. Pöh. Sattuu olemaan lempi-hankkaribiisini. Muuten ei valittamista, mainio keikka.

Jäämme odottamaan seuraavaa reunionia ja seuraavaa jäähyväiskiertuetta. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että Andy ja Michael osaisivat olla palaamatta vielä kerran vanhalle astialle.

”Hyvää suomen”, sanoi mustapartainen mies, ”kielen päivää!”

Agricolan päivänä kiskon oikein mielelläni Suomen lipun taloyhtiön salkoon. Kammoan nationalismia – tietystä nurkkapatrioottisuudestani huolimatta – ja olen lukenut riittävästi historiaa tietääkseni, miten keinotekoinen 1800-1900-lukujen luomus sekä Suomen valtio että ”Suomen kansa” ovat. Mutta kieli on eri asia. Paitsi että elätän itseni kielellä, kieli on lisäksi notkea elin ja sanoja on monenlaisia.*

Viime viestissäni mainitussa tiistaisessa Kääntäjän ääni -tilaisuudessa oli jo perinteiseen tyyliin sali täynnä. Keskustelu toi esiin hyviä pointteja, ja sai minut jälleen kerran huokaisemaan helpotuksesta, ettei itselleni ole ainakaan vielä tullut kohdalle mitään yhtä kimuranttia käännettävää kuin Jelinek tai Pamuk. Avaruusblues oli tavallaan hankala tapaus, mutta sellaisella viehättävällä tavalla, joka pikemminkin innosti kuin lannisti – etenkin kun Slattery itse oikein kehottamalla kehotti leikittelemään kielellä. Yritin pysyä kohtuudessa, mutta löytyy suomennoksesta kyllä esimerkiksi yksi pikkuinen parafraasi Jorma Eton runoon ”Suomalainen” – jota olen lausunut koulun kevätjuhlassa joskus 1970-luvulla.

Tiistaina oli mukavaa juhlistaa kääntämistä sikälikin, että olin juuri saanut valmiiksi käännöstyön. Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower (suomeksi Kuinka lähestyä leskimiestä) on jossakin määrin eri tyyppinen kirja kuin mikään aikaisemmin kääntämäni. Näin keskitien kirjallisuudeksi, ehkä ”lukuromaaniksikin”, laskettavaa tekstiä en ole nimittäin ennen tehnyt: Chuck Palahniukin Tukehtuminen tulee ehkä lähimmäksi, mutta eipä sekään ole kovin keskitietä… Tropper-kokemus oli kuitenkin vallan positiivinen ja miellyttävä. Ihmissuhdepainotteisuudestaan huolimatta kirja on erinomainen, hyvin kirjoitettu, nokkela, hetkittäin viehättävän ilkiömäinen ja mainiota kieltä. Ja vaikka loppuvaiheissa kirjaan mahtuu yksi hyvinkin kliseinen amerikkalaistyylinen kohtaus, Tropper osaa sentään päättää tarinansa täsmälleen oikeassa kohdassa. Ja vaikka joissakin kohti tekstistä voi aistia että kirjailijalla on ollut mielessään elokuvasovitus (ymmärtääkseni oikeudet on jo ostettukin), kirja kantaa omillaankin eikä missään kohti tule samanlaista kiusaantunutta oloa kuin eräässä lukemassani jännärinalussa, jossa koko ensimmäinen luku oli täysin alastomasti ja häpeilemättä elokuvan alkutekstien taustalle suunniteltu kohtaus.

Käännöksen valmistuminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että nyt on palattava oman romaanin ääreen. Pieni tauko on toivottavasti tuulettanut päätä juuri sopivasti. Ainakin tähänastinen teksti tuntui eilen sitä läpi käydessäni kantavan vallan hyvin, ja tauon aikana on syntynyt muutama lisäidea. Eiköhän se tuosta ala taas rullaamaan. On ainakin korkea aika.

* (Tämä on mukaelma suosikkisitaatistani Fridjuv Bergin teoksesta Troian sota, jonka suomentajaa Otava ei ole katsonut aiheelliseksi mainita syntymävuonnani 1962 julkaistussa neljännessä painoksessa. Hyihyi!)

Kääntäjän ääni tiistaina 7.4.

Kaunokirjallisuuden kääntäjät pääsevät ääneen taas huhtikuussa, kun KOM-ravintolassa järjestetään tämän kevään toinen Kääntäjän ääni ‑ilta. Kääntäjät lukevat otteita suomennoksistaan, kertovat ja keskustelevat työstään. Tule kuuntelemaan, miten kirjoja käännetään. Tarjolla erinomainen tilaisuus kysyä suoraan suomentajalta, mikä ikinä kääntämisessä kummastuttaa.

Huhtikuun lukuillassa ovat äänessä nobelistikirjailijoita suomentaneet Tuula Kojo ja Jukka-Pekka Pajunen. Kojo lukee otteita Orhan Pamukin romaanista Lumi ja Pajunen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Juontajana toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry & KOM-ravintola.

Tilaisuuteen on VAPAA PÄÄSY.
Tervetuloa!

Valmis & valmis!


kuva: Sari Eronen-Mäkelä

Tänään tullessani Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan pääsin pitelemään ensi kertaa kädessäni uutta Oma studio -kirjaa. Se oli tullut painosta edellisenä iltana. Pääsin myös puhumaan kirjasta pienelle mutta kiinnostuneelle yleisölle. Wallu Valpio kyseli fiksuja, joten oli helppoa vastailla.

Niin kuin olen todennut sekä haastatteluissa että kirjan esipuheessa, odottelin parikymmentä vuotta että joku kirjoittaisi suomenkielisen oman musiikkinsa äänittäjän oppaan. Rupesin itse kirjoitushommiin siksi, ettei kukaan muu kirjoittanut. Vanhan Kotistudio-kirjan saama palaute ja hyvä myynti sekä sen uudistetun laitoksen Oman studion jo ennalta saama kiinnostus osoittavat, että tarvetta on. Joten ihan tosi, joku muukin voisi kirjoittaa näitä äänitysoppaita. Tämä on ollut hauska ja tarpeellinen projekti, mutta seuraavalla kerralla joku muu voisi hoitaa homman. Jooko?

Liken kirjakauppailtapäivä oli muutenkin vallan mainio tilaisuus. Michael Monroe ja Andy McCoy vetivät tietenkin suurimman yleisön, mutta minun suosikkiosuuteni oli Sir Elwoodin hiljaisten värien Juha Lehden kolmen biisin mittainen täysakustinen keikka. Eikä lainkaan vähiten siksi, että viimeisenä kappaleena soi ”Neiti Kevät”. Tänään sattuu olemaan tasan kymmenen vuotta minun ja Sipin kihlautumisesta, ja toukokuussa 2000 pidetyissä häissä ”Neiti Kevät” oli meidän häävalssimme.

* * *

Toinenkin projekti on valmistunut: jokunen kuukausi sitten mainitsemani viisikielinen nauhaton basso. Viimetalviseen viisikieliseen nauhalliseen bassoon verrattuna sain aikaiseksi mielestäni parempaa jälkeä. Edellinenkin oli hyvä soitin, tämä tuntuisi olevan erinomainen – ja vielä pintakäsittelyltään onnistuneempi.

(Numero ykköselle on edessä pikkuremontti – kaulakulman säätöä ja kiillotusta, nyt kun olen vähän osaavampi niissä asioissa. Sen jälkeen se on luultavasti vielä parempi.)

Muutama pikkukämmä tämänkin kanssa tuli tehtyä: A-kieli kulkee satulan yläpuolella pikkuisen hassussa kulmassa, kun virityskoneiston reikä tuli porattua muutamia millejä väärään kohtaan. Väritys ei ole ihan sitä mitä ajattelin, sillä Herdinin klassiset vesipetsit voivat tuottaa, eh, mielenkiintoisia tuloksia siihen nähden mitä värikartan perusteella kuvitteli. Oleellinen tekijä on eri puulajien erilaiset värjäytymisominaisuudet.

Mutta mitäs pienistä, mainio soittopeli tuosta tuli, ja se on tärkeintä. Rakentaminen on ollut kivaa, ja luulen että soittimesta on vähintään yhtä paljon iloa, mutta vuosia ja vuosikymmeniä kauemmin.

(Viimevuotiseen tapaan tein kuvakertomuksen basson rakennusprojektista, niille joita kiinnostaa.>

Nyt sitten miettimään ja kehittelemään ensi talven soitinprojektia. Kahden basson jälkeen tällä hetkellä vahvoilla olisi ajatus tehdä baritonikitara. Sellaista minulla ei olekaan, eikä niitä ihan joka soitinkaupan hyllystä löydä. Ainakaan sellaisia, jotka olisi optimoitu slide-putkella soitettaviksi. Harkitaan, harkitaan.

Mestalla 4.4.

Eli tapahtumamainos:

Tule juhlimaan Aleksin Suomalaiseen kirjakauppaan (Aleksanterinkatu 23, Helsinki)Like-päivää lauantaina 4. huhtikuuta! Pohjakerroksen Mestassa Hanoi Rocks -kirjansa julkistusta Michael Monroe ja Andy McCoy. Juha Lehti tekee soolokeikan ja kertoo Sir Elwood -kirjansa synnystä. Juontaa Wallu Valpio.

Osallistu kilpailuun, voita liput Madonnan konserttiin!

12.00 Jani Nieminen
12.30 Hanoi Rocks
13.30 Juha Inkinen
14.00 J. Pekka Mäkelä
14.30 Juha Lehti

Minun osaltani puheena on siis Kotistudio-kirjan uusi versio Oma studio, jonka pitäisi tulla painosta suunnilleen huomenna.

And so it began

Olenko muuten koskaan tullut maininneeksi olevani melkoinen Babylon 5 -fani? Sarja sattui alkamaan juuri sopivasti vähän sen jälkeen kun tulin hankkineeksi television kymmenen vuoden televisiottomuuteen tyytyväisen kauden jälkeen (koska vastikään oli alkanut varsin loistokas kiinalainen Viimeinen keisari -sarja).

Televisiosarjaksi huomattavan romaaninomainen Babylon 5 on vaikuttanut melkoisesti omiin kirjoihini – ei ole mikään sattuma, että Alshainissa on nimenomaan juuri viisi kertojaa ja viisi osaa. Enkä voi kieltää leikitelleeni joskus ajatuksella kirjoittaa jotakin J. Michael Straczynskin luomaan maailmaan: tosin omassa tekstissäni tuskin nähtäisiin Ivanovaa, Garibaldia tai muita tuttuja hahmoja kuin ohimennen vilahtamassa ohi käytävällä: ”Hei, katsokaa, tuolla on julkkis!” Omat ”sankarini” olisivat todennäköisemmin siivoamassa sotkuja asemalla tapahtuneen terrori-iskun jälkeen kuin jahtaamassa terroristia. Tai suremassa uhreja. Tai pohtimassa järkyttyneenä, miten omasta pojasta tai kiltistä, hiljaisesta koulukaverista on voinut tulla terroristi. Ehkä.

Ei minulla oikeasti ollut muuta sanottavaa kuin kertoa törmänneeni uutisryhmän kautta sivuun, jossa on teksti  JMS:n alkuperäisestä luonnoksesta sarjalle – luonnoksesta, jonka hän ainakin oman kertomansa mukaan kirjoitti muistiin keksittyään suihkussa, että kaksi hänen aikaisemmin kehittelemäänsä sarjaideaa toimisivat yhdistettynä. Kateeksi käy: en minä pysty tuottamaan noin valmista pakettia tuollaisella vauhdilla. Puhumattakaan paketista, josta oikeastaan kaikki oli sittemmin osa lopullisen sarjan kaarta.

No, syntyihän Karstankin perusasetelma oikeastaan kahdesta perusajatuksesta. Toinen oli Liken kirjailijaesittelyyn kirjoittamani virke, toinen apurahahakemus, johon piti luonnostella seuraavaa kirjahanketta.

Alku

Lukupiiri-blogi on näköjään taannoin pohtinut lukemaan oppimisen aikaa ja paikkaa. Itselläni on melkoisen vahva mielikuva siitä, miten itse opin lukemaan: ei muistikuva vaan mielikuva, sillä tapahtuneesta on noin kolmekymmentäkaksi* vuotta, ja tarinaa on kertoillut minun lisäkseni sekä isä että äiti, eikä kukaan meistä ole aina ja kaikilta osin kauhean luotettava muistaja tai muistelija. Kaikilla meistä on taipumus tarinointiin, liiotteluun, taipumus painaa legenda totuuden sijaan silloin kun legenda on hauskempi ja eheämpi kertomus.

Kahden toimittajavanhemman kodissa on aina ollut paljon kirjoja. Lukemista on arvostettu liiankin kanssa: syödessä lukeminen on paha tapa, josta en ole vieläkään päässyt irti. Ehkä tästäkin syystä tunsin jo viisivuotiaana, että lukutaidottomuus sulki minulta jonkun oleellisen informaatiokanavan, ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Minulle (myöhemmin) tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ilmeisesti tehnyt asiaintilan korjaamiseksi mitään – ennen kuin oltiin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.

Lähdimme nimittäin isän kanssa Karhulaan lomailemaan kahden kesken. Paikka oli pieni mökki, jossa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä: lähettyvillä oli puinen palovartijatorni, johon saattoi kiivetä katselemaan maisemia, jos uskalsi. Lähiseudun tiellä saattoi kävellä. Siinäpä se. Mökissä oli jonkinlainen aapinen, ja ilmeisesti vietin viikon sen parissa.

Tulimme sitten eräänä päivänä kävelleeksi läheiselle rautatieasemalle – tai seisakeko lieni? – ja isä tuli sanoneeksi: ”Mä ostan sulle taskut täyteen purkkaa, jos luet mulle mitä tuossa kyltissä lukee.”

Kuulemma istuin penkillä tunnin verran tuijottaen kylttiä kiinteästi, ennen kuin uskalsin epävarmasti paljastaa ratkaisuehdotukseni… joka oli oikea. Sain purkat. Kyltti oli tietenkin sellainen, jossa luki pelkästään sana ”KARHULA”.

Ehkä mieltymys lukemisen ja syömisen yhdistämiseen tulee tästä varhaisesta palkitsemiskokemuksesta?

* EDIT: Neljäkymmentäkaksi, tietenkin. Mikähän lipsahdus tuo oli?

Cathy kakkonen

Sain vihdoinkin haettua postista siellä odottaneen paketin. Sisältö ei ollut yllätys: kääntäjänkappaleet alkusyksystä suomentamastani Cathyn avaimesta. Kyseessähän on Sean Stewartin ja Jordan Weissmanin kirjoittama sekä Cathy Briggsin kuvittama maagis-realistisen nuortenkirjasarjan kakkososa. Tiedän, että Cathy-kirjoja on tulossa kolmaskin (Cathy’s Ring), sen pidemmästä jatkosta ei ole tietoa. Kahden ensimmäisen osan perusteella dynamiikka viittaisi trilogiaan. Saa nähdä.

Tälläkin kertaa kirjan etukannen sisäpuolella olevassa taskussa on kaikenlaista irtosälää kirjastoväen iloksi (vitsi). Kirjaanhan liittyy tekstin (ja kuvituksen) lisäksi myös yhtä ja toista netitse tutkiskeltavaa: kirja on vallan luettavissa ilmankin, mutta lisäilo ja -pohdinta on tietysti aina mukavaa. Tällä kertaa mukana oli pieni arvoituskin, jota en itse pystynyt ratkaisemaan. Ehkä olen liian vanha tai liian epäkohderyhmää? Sen jälkeen kun Sean ratkaisun selitti, se oli jokseenkin itsestäänselvä.

Mainioita kirjoja joka tapauksessa. Ja Seanin kanssa on aina hauska tehdä yhteistyötä – hän vastaa mielellään ja nopeasti suomentajan uteluihin. Herran tuotantoa teen mielelläni lisääkin.