(kuva Elämä on juhla -sivustolta)
Minun suhtautumiseni Samuli Putron musiikkiin on ollut hieman ristiriitaista. Toisaalta olen tykännyt monista Zen Cafén lauluista ja niiden tarinoiden epärock-maisesta maailmasta epävarmoine ja kiusaantuneine kertojahahmoineen. Toisaalta sama bändi soittaa samat laulut livenä niin lattealla rock’n’roll-teiniuholla että ristiriita häiritsee kokemusta melkoisesti.
Putron ensimmäisen soololevyn Elämä on juhla puitteilta eilen Tampereen Hällä-tanssiteatterisalissa pidetty konsertti olikin jotakin aivan muuta. En ollut kuullut albumista oikeastaan mitään ennen keikkaa, mutta saanut käsityksen huomattavan paljon akustisemmasta ja pienimuotoisemmasta meiningistä. Tämän kantin Putro vetikin peliin heti aluksi: ensimmäiset laulut hän esitti akustisen kitaran kanssa kirjaimellisesti akustisesti, ilman minkäänlaisia vahvistimia tai mikrofoneja. Sali oli juuri sopivan kokoinen ja yleisö riittävän hiljaista, että homma toimi erinomaisesti. Pisteitä!
Laulusarjan edetessä mukaan tuli melkoisen oivaltavasti – mutta enimmäkseen suhteellisen pienimuotoisesti – käytettyä elektroniikkaa, joka sävytti välillä sähköisestikin vahvistettua akkaria mainiosti. Putro pysyi koko ajan lavan ainoana henkilönä (silloin kun ei ollut lavan ulkopuolella tai taustakankaan takana), ilmeisesti rytmejä oli ohjelmoitu valmiiksi.
Putron välispiikit kuulostivat spontaanilta jutustelulta, mutta ZC:n keikkojen toisinaan rasvaiseen lapsellisuuteen hän ei onneksi sortunut. Nyt esitys tuki sekä musiikkia että tekstejä erinomaisesti. Reilun tunnin mittaisessa setissä kuultiin jokseenkin koko soololevy läpi eikä mitään muuta, ei edes encorea.
Ostimme eteisestä levyn, jonka akustiset sovitukset toimivat puhtaasti musiikkina paremmin kuin live-keikan välillä vähän kankeakomppinen (ilmeisesti etukäteen ohjelmoitu) elektronirytmiikka. Levyä kuuntelee kyllä mielellään myös erinomaisen keikan muistona. Olisi varmaan hauska kuulla Putroa myös akustisen yhtyeen säestämänä. Ehkä settiin mahtuisi silloin myös joitakin ZC:n mietteliäämpiä ralleja.
Ja niin, monesta kohtaa tätä levyä tulee vahvasti mieleen Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta – ja erityisesti sen nimikappale Putron ”Helismaa” -laulusta. Ei mikään negatiivinen mielikuva, minusta.
