—tsiuh.

· 6 kommenttia ·

Huomasin jo lapsena kummallisen ilmiön: astuessani varjosta kirkkaaseen päivänvaloon minulta pääsee aivastus. Niin käy usein yhä edelleenkin. Joskus 90-luvulla kyselin puolitutulta (nyttemmin edesmenneeltä) lääketieteen tutkijalta selitystä ilmiöön, mutta hän ei osannut asiaan vastata.

Viimeviikkoisesta New Scientististä opin (nyt kun lehden lopulta sain luettua), että ilmiö on todellinen: tästä niinsanotusta foottisesta aivastelusta ”kärsii” ehkä jopa kolmannes ihmisistä. (Myös Tieteen kuvalehdessä näkyy olleen asiasta pikkupätkä jo vuosia sitten.) Ilmiön yleisyydestä huolimatta mitään kunnollista selitystä sille ei ole pystytty kehittämään.

Tieteen aivan liian vähäisiä resursseja tietysti kannattaakin käyttää paljon epämiellyttävämpien vaivojen puimiseen. Ja on toisaalta mukavan kiehtovaa aina tajuta, että niinkin arkisista asioista löytyy aina vain niin paljon selvittämätöntä.

Lähde länteen, saavut itään

·

Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.

Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen  aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.

Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.

(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)

Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.

Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.

Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.

(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)

Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.

John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.

—

* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.

Virallisesti vihreä Viite

·

Kerroin viime marraskuussa olleeni perustamassa uutta valtakunnallista Vihreää järjestöä. Kyseinen järjestö, VIITE eli tieteen ja teknologian vihreät on nyt virallisesti rekisteröity ja virallisesti hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi. Kuten esittelysivun tekstissä todetaan:

Yhdistyksemme tarkoituksena on tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta Vihreiden käyttöön päätöksenteon tueksi, tuoda vihreitä arvoja tieteeseen ja tutkimukseen sekä kohottaa Vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa.

Viitteen virallistuminen tarkoittaa myös sitä, että siihen voi nyt liittyä jäseneksi. Tervetuloa!

Kuroslainen kirjoitusmetodi II

· 3 kommenttia ·

Olen tiennyt jo jonkin aikaa, että Karstasta tulee ensimmäinen romaanini, jossa ei ole itse tekemääni kantta. Olen heitellyt Martinahon Lasselle ideoita ja hän kehitteli kansikuvan, johon tein muutaman korjausehdotuksen. Tulos viehätti minua melkoisesti: se on hyvinkin erilainen kuin oma viimekesäinen kehitelmäni.

(Nyt voin paljastaa, että tuon oman viritelmäni ”avaruusaluksen ikkuna” on itse asiassa kiinalaisen silkkikangaslyhdyn sisäpuoli ala-aukosta kuvattuna. Yläaukkoon photoshoppasin sitten tähtivalokuvan ja oman iirikseni.)

Koska Lassen kansi on näköjään jo päässyt Risingshadow.netin laajaan kirjatietokantaan, voinen sen itsekin tässä esitellä. Tuossa oikealla, olkaa hyvä!

Kannen ruskeat värisävyt viehättävät silmääni – ja tuovat sitä paitsi eräänlaista jatkuvuuden tuntua Nedujen ruskeasävyiseen kanteen. Viivapiirrosmainen tyyli puolestaan tuo minun mieleeni Jules Vernen kirjat: vaikka Karsta on tyylin ja aiheen puolesta epävernemäinen, nuorna tuli scifin suurta ranskalaisklassikkoa kyllä luettua vallan perusteellisesti. (Suosikkini oli Matka maan keskipisteeseen.)

Jälleen kerran sykähdyttää kustantamon luottamus kirjailijaansa: kukaan ei ole vielä nähnyt kirjan tekstiä, ei muuta kuin kirjoittamani lyhyen esittelytekstin (joka sekin löytyy Risingshadow.netistä. Silti hankkeeseen satsataan jo.

Nyt pitäisi enää vääntää valmiiksi noiden hienojen kansien sisältö…

Kollega, Mekkilään!

·

Kuten kaikki epäilemättä jo tietävätkin, perinteikäs Mukkulan kirjailijakokous – virallisesti Lahden kansainvälinen kirjailijakokous – siirtyy ensi kesänä Mukkulasta järven toiselle puolelle Messilään. Tiloja pitäisi olla paremmin niin, että koko porukka pääsee majoittumaan samaan paikkaan. Viime kerralla ulkomaanvieraat asustivat hotellissa Lahden keskustassa, minkä vuoksi kaveeraaminen jäi suurimman osan ajasta meidän suomalaisten keskeiseksi puuhaksi.

Kollegojen – kirjailijoiden ja kääntäjien – kanssa kaveeraaminen on pitkälti kokouksen parasta antia. Minähän olen ollut pitkälti sitä mieltä, että spekulatiivisen kirjallisuuden genreen ghettoutuminen voidaan lopettaa parhaiten sillä, että spekulatiivisen kirjallisuuden tekijät pyörivät pyörivät ”normaalien” kirjailijoiden ja kulttuuripersoonien porukoissa kuin kuuluisivat sinne – kuten kuuluvatkin. Minun kohdallani tämä tuntuu toimineen vallan mainiosti ainakin Eino Leinon seurassa, Suomen Kirjailijaliitossa – sekä kirjailijakokouksessa.

(Ja ei: se että minut oli majoitettu kartanohotellin hääsviitin parivuoteeseen erään tunnetun pastoriskirjailijan kanssa, ei ole aiheuttanut pysyviä traumoja. Ei ilmeisesti parivuoteen toisellekaan puolelle: hän muutti perheineen tammikuussa melkein naapuriin parinsadan metrin päähän…)

Tapahtuman varsinainen ohjelma tarjosi sekin hetkiä: muutamia tylsiä Keats- ja Baudelaire-sitaateilla höystettyjä ylipitkiä jaaritelmia lomitti riittävästi esityksiä, jotka tarjosivat ihan oikeita tilaisuuksia oivalluksiin. Tai iloa ja riemua. Keskusteluakin.

Tämänvuotinen teema Toisin sanoen on muuten melkein räätälöity meille spekulatiivisen fiktion tekijöille: genrejemme kirjallisuus oli idean keksijän mielessä, mikä on (vain) yksi syy minkä vuoksi minäkin olen sitä kannattanut asiasta päättäneessä tahossa eli Eino Leinon seuran johtokunnassa.

Niinpä kalenterissa on merkintä 14.– 16.6.2009. Ai niin, sitä ennen pitäisi kirjoittaa omakin teemakommentti kokouksen sivuilla julkaistavaksi ja keskustelujen pohjaksi. Niin, ja Karsta lopultakin loppuun… kirjaan on muuten päätymässä yksi toissakesäisessä kirjailijakokouksessa tavattu henkilö. Tai oikeastaan pikemminkin eräiden toisten paikallaolleiden puheita hänestä. Spekulatiiviseen fiktioon on mukavaa upottaa kaikenlaista, alkuperäisestä asiayhteydestään irrotettuna, kauas ajassa ja paikassa lennätettynä, joskus todempana kuin tosi, joskus tahallaan – tieten tahtoen, hyvällä tai pahalla – väärin nähtynä ja vielä vääremmin tulkittuna.

Se siitä sitten… -kö?

·

Lienee ollut noin vuosi 1981, kun satuin kävelemään Asematunnelissa poikkeuksellisen aikaisin aamulla. Väkeä oli hyvin vähän ja paikka muutenkin luonnottoman hiljainen. Siitä johtuen rannekorujen rytmikäs helkkyminen kuului kaukaa. Yksi kerrallaan asematunnelin harvojen kulkijoiden katseet kääntyivät ääntä kohti ja leuat loksahtivat ammolleen: MIKÄ toi on? Katseiden kohteena olija – pitkä laiha nuorimies, jolla oli soivan kireät punaiset nahkahousut, bootsit, hörhelöinen pusakka, meikkiä ja valtava vaalea hiuspilvi aurinkolasiensa ympärillä –  jatkoi kulkuaan ällistyneistä katseista piittaamatta.

Minäkin näin hänet luultavasti ensi kertaa ns. livenä. Mutta luin musiikkilehtiä ja tiesin, kuka on Mike Monroe.

Seuraavien vuosien aikana näin Hanoi Rocksin pari kertaa keikallakin. En ollut mitenkään suunnattoman innostunut tuollaisesta uus-glamrockista: siihen aikaan suomalaisessa rockissa tapahtui niin paljon kaikenlaista kiinnostavaa, että englanninkielistä jäljitelmämusiikkia työstävä ylimielinen hörhöyhtye oli helppo jättää huomiotta. Sitä paitsi bändin lavakunto vaihteli melkoisesti. Toisinaan tyypit olivat niin, eh, väsyneitä että soiton ja show’n taso jäi keskivertolukiolaisbändin alapuolelle. Toisinaan bändi oli kertakaikkisen loistava. Muutama levykin tuli hommattua huikean Ruisrock-keikan jälkitunnelmissa. Siellä kaikki oli kohdallaan ja bändi suhtautui maailmanvalloitushankkeisiinsa terveen itseironiseksi heittelemällä muutamia välispiikkejä englanniksi tai sitten muka-murteellisella muka-lapulta luetulla suomella: ”Khii-tooos! Khii-tooos!”

Ja sitten kaikki olikin ohi.

Sittemmin kaikki ovat tienneet, kuka on Michael Monroe, Andy McCoysta tietysti puhumattakaan.

Kului toistakymmentä vuotta. Hanoi-vinyylit tuli jossakin vaiheessa kannettua divariin. Menin naimisiin, ja vaimoni siskontyttö Virpi tuli Helsinkiin saatuaan harjoittelupaikan äänittäjänä Suomenlinnan Seawolf-studiolta. Studion kesän isoin tapaus oli Hanoi Rocksin – tai siis Monroen ja McCoyn – paluulevyn Twelve Shots on the Rocks äänitykset, melkoinen kohde harjoiteltavaksi. Niin sanottu yhteinen sävel tuntui kuitenkin löytyvän. Virpi jäi harjoittelun jälkeenkin töihin studiolle, ja hänestä tuli muutamassa vuodessa ensin studion ja sen levy-yhtiön toimitusjohtaja, sittemmin Backstage Alliancen perustajia – ja Hanoi Rocksin manageri.

Sukukytkennästä johtuen tämä uusi Hanoi Rocks on tullut sitten nähtyä pari kertaa useammin kuin vanha. Laatu on ollut paljon tasaisempaa: keikat ovat erinomaista viihdettä ja bändi soittaa hyvin. Niin myös eilen illalla.

Oikeastaan ensimmäinen mieleen tuleva sana oli ”ammattitaitoinen”. Biisien välillä ei aikailtu, vaan salintäydelle yleisölle tarjottiin viimeistelty, vauhdikas Michael Monroe -show. Muu bändi keskittyi Andya myöten soittamaan tarkasti, tiiviisti ja hyvin. Vanha itseironia on kadonnut kauan sitten: nyt kaikki spiikit olivat englanniksi pelkkänä itsestäänselvyytenä, mitään kyseenalaistamatta, kenellekään kuttuilematta. Tiukka ja rutinoitunut setti muuttui alussa luvatuksi Farewell extravaganzaksi oikeastaan vasta sitten, kun viimeisten biisien ajaksi lavalle nousi kolmaskin klassisen kokoonpanon jäsen Nasty ”Jan Stenfors” Suicide kolmanneksi kitaristiksi. Tämä potkaisi varmaan rutiiniin vauhtia ja kaikilla tuntui olevan huomattavan hauskaa.

Mutta ”Motorvatin'” jäi soittamatta. Pöh. Sattuu olemaan lempi-hankkaribiisini. Muuten ei valittamista, mainio keikka.

Jäämme odottamaan seuraavaa reunionia ja seuraavaa jäähyväiskiertuetta. Jotenkin vaikeaa kuvitella, että Andy ja Michael osaisivat olla palaamatta vielä kerran vanhalle astialle.

”Hyvää suomen”, sanoi mustapartainen mies, ”kielen päivää!”

·

Agricolan päivänä kiskon oikein mielelläni Suomen lipun taloyhtiön salkoon. Kammoan nationalismia – tietystä nurkkapatrioottisuudestani huolimatta – ja olen lukenut riittävästi historiaa tietääkseni, miten keinotekoinen 1800-1900-lukujen luomus sekä Suomen valtio että ”Suomen kansa” ovat. Mutta kieli on eri asia. Paitsi että elätän itseni kielellä, kieli on lisäksi notkea elin ja sanoja on monenlaisia.*

Viime viestissäni mainitussa tiistaisessa Kääntäjän ääni -tilaisuudessa oli jo perinteiseen tyyliin sali täynnä. Keskustelu toi esiin hyviä pointteja, ja sai minut jälleen kerran huokaisemaan helpotuksesta, ettei itselleni ole ainakaan vielä tullut kohdalle mitään yhtä kimuranttia käännettävää kuin Jelinek tai Pamuk. Avaruusblues oli tavallaan hankala tapaus, mutta sellaisella viehättävällä tavalla, joka pikemminkin innosti kuin lannisti – etenkin kun Slattery itse oikein kehottamalla kehotti leikittelemään kielellä. Yritin pysyä kohtuudessa, mutta löytyy suomennoksesta kyllä esimerkiksi yksi pikkuinen parafraasi Jorma Eton runoon ”Suomalainen” – jota olen lausunut koulun kevätjuhlassa joskus 1970-luvulla.

Tiistaina oli mukavaa juhlistaa kääntämistä sikälikin, että olin juuri saanut valmiiksi käännöstyön. Jonathan Tropperin How to Talk to a Widower (suomeksi Kuinka lähestyä leskimiestä) on jossakin määrin eri tyyppinen kirja kuin mikään aikaisemmin kääntämäni. Näin keskitien kirjallisuudeksi, ehkä ”lukuromaaniksikin”, laskettavaa tekstiä en ole nimittäin ennen tehnyt: Chuck Palahniukin Tukehtuminen tulee ehkä lähimmäksi, mutta eipä sekään ole kovin keskitietä… Tropper-kokemus oli kuitenkin vallan positiivinen ja miellyttävä. Ihmissuhdepainotteisuudestaan huolimatta kirja on erinomainen, hyvin kirjoitettu, nokkela, hetkittäin viehättävän ilkiömäinen ja mainiota kieltä. Ja vaikka loppuvaiheissa kirjaan mahtuu yksi hyvinkin kliseinen amerikkalaistyylinen kohtaus, Tropper osaa sentään päättää tarinansa täsmälleen oikeassa kohdassa. Ja vaikka joissakin kohti tekstistä voi aistia että kirjailijalla on ollut mielessään elokuvasovitus (ymmärtääkseni oikeudet on jo ostettukin), kirja kantaa omillaankin eikä missään kohti tule samanlaista kiusaantunutta oloa kuin eräässä lukemassani jännärinalussa, jossa koko ensimmäinen luku oli täysin alastomasti ja häpeilemättä elokuvan alkutekstien taustalle suunniteltu kohtaus.

Käännöksen valmistuminen tarkoittaa tietenkin myös sitä, että nyt on palattava oman romaanin ääreen. Pieni tauko on toivottavasti tuulettanut päätä juuri sopivasti. Ainakin tähänastinen teksti tuntui eilen sitä läpi käydessäni kantavan vallan hyvin, ja tauon aikana on syntynyt muutama lisäidea. Eiköhän se tuosta ala taas rullaamaan. On ainakin korkea aika.

—

* (Tämä on mukaelma suosikkisitaatistani Fridjuv Bergin teoksesta Troian sota, jonka suomentajaa Otava ei ole katsonut aiheelliseksi mainita syntymävuonnani 1962 julkaistussa neljännessä painoksessa. Hyihyi!)

Kääntäjän ääni tiistaina 7.4.

·

Kaunokirjallisuuden kääntäjät pääsevät ääneen taas huhtikuussa, kun KOM-ravintolassa järjestetään tämän kevään toinen Kääntäjän ääni ‑ilta. Kääntäjät lukevat otteita suomennoksistaan, kertovat ja keskustelevat työstään. Tule kuuntelemaan, miten kirjoja käännetään. Tarjolla erinomainen tilaisuus kysyä suoraan suomentajalta, mikä ikinä kääntämisessä kummastuttaa.

Huhtikuun lukuillassa ovat äänessä nobelistikirjailijoita suomentaneet Tuula Kojo ja Jukka-Pekka Pajunen. Kojo lukee otteita Orhan Pamukin romaanista Lumi ja Pajunen Elfriede Jelinekin romaanista Halu. Juontajana toimittaja-kirjailija Anu Silfverberg.

Paikka: KOM-ravintola, Kapteeninkatu 26, Helsinki

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry & KOM-ravintola.

Tilaisuuteen on VAPAA PÄÄSY.
Tervetuloa!