Sunnuntaicover

·

Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:

Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.

Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.

Vieras kulttuuri keskuudessamme

· 4 kommenttia ·

Taisin olla noin kymmenvuotias, kun jouduin muurahaisten järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumapaikka oli (silloisen?) Vuosaaren venekerhon satama Pikku-Kallahdessa kauniina kevätpäivänä. Olin saanut vanhan optimistijollan ja vietin sitten päivääni istumalla kuivalla maalla olevassa jollassa ja raaputtamassa siitä vanhaa maalia pois tylsällä skraballa. Työ ei ollut siinä iässä kovinkaan innostavaa, joten viihdytin itseäni läiskimällä hengiltä jollaan eksyneitä kekomuurahaisia. (Moraalitonta puuhaa, tiedän. Vetoaan lapsellisuuteeni ja tyhmyyteeni.)

Jossakin vaiheessa iltapäivää huomasin, että satunnaisesti vaeltelevien muurahaisten tilalle oli tullut jollan kylkeä kohoava, hyvin järjestäytynyt ja määrätietoinen marssirivistö. Kaikki marssijat olivat kääntäneet takaruumiinsa jalkojensa väliin. Syy selvisi, kun ensimmäinen muurahaistaistelija laukaisi myrkkyrauhastensa ruiskauksen minun suuntaani. Se ei osunut, eivätkä seuraavatkaan. Marssirivistö osoittautui sitä paitsi taktisesti huonoksi ratkaisuksi, kun jätttiläisvihollisella sattuu olemaan asenaan skraba, eli molemmista päistään teroitettu (ja toisesta päästään taivutettu) pätkä lattaterästä. Sillä sai läiskäistyä hengiltä melkein vaaksan verran rivistöä kerrallaan.

En muista, miten konfliktimme päättyi. Luullakseni suhtauduin jollani naapurustossa asustelevaan kulttuuriin sittemmin hieman kunnioittavammin. Myöhemmin, kun perheeseemme tuli koira, jäin monella metsäkävelyretkellä tuijottamaan Kontulan ja Myllypuron välisen metsäalueen (nykyisen Kurkimäen) muurahaispesiä. Hienoin oli kolmihaaraiseen koivuun majoittunut yhdyskunta: luulen, että koloverkosto puun sisällä oli jonkin muun lajin kaivama, mutta pienet mustat muurahaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä.

Sama laji (luulisin) hallitsee myös nykyisiä kotikulmiamme. Yleensä niiden pesät pihan alla huomaa vain niinä kesäpäivinä, jolloin tulevat kuningattaret ja niiden pikapanot päästetään lennolleen. Muutama kesä sitten makoilin monena päivänä pihanurmikolla suunnittelemassa toista romaaniani Alshainia. Ruohonkorsissa kiipeilevien muurahaisten toiminta vaikutti perin sattumanvaraiselta, mutta toisinaan tulin katsoneeksi nurmikkoa niin, etten tarkentanut katsetta mihinkään erityiseen kohtaan. Silloin ruohikon lomassa vilahtelevien muurahaisten liikkeet vaikuttivat miltei pelottavan järjestelmällisiltä. Tätä tunnetta yritin valottaa sitten kirjassa ja siinä esiintyvässä Traorea-eliössä.

Mutta viehätys ”parviälyn” ajatukseen on pyörinyt mielessä jo pidempään, kuten vuonna 1994 kirjoittamani novelli ”Jättiläinen” paljastaa. Parviälyolentoja esiintyy myös tämän vuoden ensimmäiseen Tähtivaeltajaan kirjoittamassani ”Kolmekymmentä vuotta” -novellissa.

Bert Hölldoblerilta ja E. O. Wilsonilta on suomennettu vuonna 1994 palkittu Muurahaiset-teos, jota en ole lukenut. Sen sijaan tulin hankkineeksi tutkijakaksikon tänä vuonna ilmestyneen näyttävän teoksen Superorganism: The Beauty, Elegance, and Strangeness of Insect Societies (Norton), joka käsittelee kohdettaan juuri yhteisöllisyyden ja parviälyn kannalta.

Kirja keskittyy pitkälti juuri muurahaisiin, käsittelee jonkin verran mehiläisiä ja mainitsee termiitit muutaman kerran. Aiheen kannalta tämä on tietysti perusteltua: muurahaisyhteisöt ovat melkoisen paljon monimuotoisempia kuin niiden myrkkypistiäissukulaisten pesäkunnat. Ne ovat – toisinaan – myös isompia: yhdessä lehdenleikkaajamuurahaisten pesässä saattaa asustella miljoonia yksilöitä. Toisaalta on muurahaislajeja, jotka elelevät vain muutaman sadan yksilön pesissä.

Muurahaisyhteisöjen käsittämätön monimuotoisuus tulee kirjasta selväksi. Muurahaiset ovat keksineet esimerkiksi viljelykulttuurin ja karjanhoidon miljoonia vuosia ennen ihmistä, mutta moni yhteisö elelee edelleen vallan mainiosti metsästys- tai keräilytaloudessa. Koulussa opittu jokseenkin yksioikoinen käsitys muurahaisyhteisön rakenteesta osoittautuu sekin vääräksi: monien lajien pesässä saattaa olla monia kuningattaria, oman kuningattaren kuoltua pesä saattaa adoptoida jonkun ei-sukulaisen lajitoverikuningattaren, tai sitten kuningattaren korvaajiksi ryhtyy työläisiä, jotka alkavat munia. Kovinkaan monen lajin muurahaistyöläinen ei itse asiassa ole peruuttamattomasti steriili. Monen lajin kohdalla tunnetaan myös käsite ”married worker” eli työläinen, joka on paritellut urosmuurahaisen kanssa ja saattaisi tarpeen tullen siirtyä kuningattaren seuraajaksi.

Kiehtovinta on kuitenkin muurahaisyhteisöjen hajautettu päätöksentekojärjestelmä ja ilmeisesti hyvinkin monipuolinen ja -syinen kemiallinen kommunikaatio. Ilmeisesti (ainakin joidenkin lajien) muurahaisyksilöt tunnistavat ainakin omat kemialliset viestinsä pesätovereistaan, joten niillä voinee kai laskea olevan jonkinlainen ”minän” tai yksilöllisyyden käsitys.  Kai.

Kuulun itse eläinlajiin, jota voidaan perustellusti pitää myös eräänlaisena parviälynä, joten muurahaiset kiehtovat tavattomasti siinäkin mielessä. Jos minulla olisi mitään mahdollisuuksia heittäytyä opintotuen varaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, voisin hyvinkin kuvitella opiskelevani myrmekologiksi.

Tosin en tiedä, olisiko minulla enää sydäntä katkoa muurahaiselta jalkoja selvittääkseni, mittaako se kulkemaansa matkaa askelina. Tai valaa muurahaispesää täyteen sementtiä tai alumiinia saadakseni valumallin sen käytäväverkoston rakenteesta. Hölldoblerille ja Wilsonille tuollaiset tutkimusmenetelmät eivät tunnu tuottavan omatunnontuskia.

Korkeintaan pronssipossukerhossa

·

Mikäli jotakuta kiinnostaa, en ole kirjastoapurahojen saajana päässyt aivan yhtä korkeisiin (verottomiin) tuloihin kuin Arja Tiainen tai Matti Yrjänä Joensuu. 2000-luvulla olen nimittäin saanut ”luovaa kaunokirjallista työtä varten” ainoastaan 19 500 euroa. Käännöstyötä varten olen saanut vähän enemmän, peräti noin 23 833 euroa; ”noin” ja kummallinen summa siksi, että vuosina 2000-01 apurahat myönnettiin vielä markkoina. Siihen aikaan minua ei tietenkään vielä noteerattu kirjailijana.

Vuosikymmenen mittaan on käynyt niin, että käännös-kirjastoapurahojen osuus on suhteellisen tasaisesti pienentynyt ja luovan kaunokirjallisuuden osuus kasvanut. Tämä on tietysti ihan kohtuullista. Kääntäminen on päätyöni, mutta kääntäjille on jaossa vain murto-osa siitä apurahasummasta kuin kirjailijoille. Joten koska minun toimeentuloani voidaan avittaa kirjailijana, on sopivaa että kääntäjärahat menevät niille joilla ei ole tällaista, eh, sivutointa.

Olen Suomen tietokirjailijat ry:n kanssa samaa mieltä siitä, että ainakin tämän apurahan jako kohtelee tietokirjallisuutta kyllä melkoisen kaltoin. Tekemistäni suomennoksista vähintäänkin puolet – sivumääränä varmaankin kaksi kolmasosaa – on tietokirjallisuutta, mutta en ole moneen vuoteen viitsinyt täyttää toista kirjastoapurahalomaketta hakeakseni tietokirjallisuuden kääntäjille tarkoitettua osuutta. Ei sieltä ole koskaan mitään tullut.

Olen myös sitä mieltä, että sekaannusten välttämiseksi kirjastoapurahan nimi olisi ehkä syytä lopultakin muuttaa. Mahdollisesti jopa tämän vuoden kanssa lopultakin maksuun lähtevillä lainauskorvauksilla on jotakin tekemistä kirjastojen ja kirjastolainausten kanssa, kirjastoapurahalla hyvin vähän. Se on harkinnanvarainen apuraha, ei korvaus siitä että kirjastolaitos (ainakin teoriassa) syö kirjojen myyntiä ja siten kirjailijoiden tuloja.

Ai niin, vertailun vuoksi: tämän samaisen vuosikymmenen aikana olen tienannut kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta palkkiotuloja – siis palkkioennakkoja ja rojaltikertymiä – peräti kolmisentuhatta euroa, pikaisesti laskien. Kirjailijaliiton jäsenkyselyn perusteella liiton jäsenkriteerit täyttävä – ja siten Suomen oloissa melkoisen ”ammattimainen” – kirjailija tienaa kirjojen kirjoittamisella vuodessa keskimäärin parituhatta euroa. Siinäkin suhteessa on vielä petraamisen varaa.

Hiljaista

· Yksi kommentti ·

Blogi päivittyy näinä aikoina kovin harvoin, mistä pahoitteluni. Yritän pistää kaiken kirjallisen energiani Karstan loppurytinän saamiseksi lopultakin ns. paperille.

Karnak

·

Viime vuoden helmikuisen hienon Luxorin matkan viimeisenä iltana käväisimme hieman (nykyaikaisen) kaupungin ulkopuolella Karnakin temppelissä kokemassa ääni- ja valoshow’n. Ajatus kuulostaa kornilta ja tosi turistilta, mutta homma toimi itse asiassa melkoisen komeasti suurimman osan aikaa. Loppu pyhän lammen rannalla tosin oli hidas ja laahaava – minkä lisäksi silloin alkoi kaupungilta kuulua iloista älämölöä. Egypti oli juuri voittanut jalkapallon Afrikan mestaruuden, ja torilla tavattiin.

Egyptin uuden valtakunnan pääkaupungin keskeisiin temppelialueisiin – ja siten myös Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen keskeisiin paikkoihin – kuuluneeseen Karnakiin voi nyt tutustua myös virtuaalisesti. Digital Karnak on Kalifornian yliopiston tutkimusprojektin hanke, josta löytyy videoita, tietoa ja kaikenlaista muuta kivaa. Ainakin pikavilkaisten vallan kiinnostava sivusto.

—tsiuh.

· 6 kommenttia ·

Huomasin jo lapsena kummallisen ilmiön: astuessani varjosta kirkkaaseen päivänvaloon minulta pääsee aivastus. Niin käy usein yhä edelleenkin. Joskus 90-luvulla kyselin puolitutulta (nyttemmin edesmenneeltä) lääketieteen tutkijalta selitystä ilmiöön, mutta hän ei osannut asiaan vastata.

Viimeviikkoisesta New Scientististä opin (nyt kun lehden lopulta sain luettua), että ilmiö on todellinen: tästä niinsanotusta foottisesta aivastelusta ”kärsii” ehkä jopa kolmannes ihmisistä. (Myös Tieteen kuvalehdessä näkyy olleen asiasta pikkupätkä jo vuosia sitten.) Ilmiön yleisyydestä huolimatta mitään kunnollista selitystä sille ei ole pystytty kehittämään.

Tieteen aivan liian vähäisiä resursseja tietysti kannattaakin käyttää paljon epämiellyttävämpien vaivojen puimiseen. Ja on toisaalta mukavan kiehtovaa aina tajuta, että niinkin arkisista asioista löytyy aina vain niin paljon selvittämätöntä.

Lähde länteen, saavut itään

·

Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.

Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen  aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.

Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.

(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)

Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.

Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.

Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.

(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)

Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.

John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.

—

* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.

Virallisesti vihreä Viite

·

Kerroin viime marraskuussa olleeni perustamassa uutta valtakunnallista Vihreää järjestöä. Kyseinen järjestö, VIITE eli tieteen ja teknologian vihreät on nyt virallisesti rekisteröity ja virallisesti hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi. Kuten esittelysivun tekstissä todetaan:

Yhdistyksemme tarkoituksena on tarjota jäsenistönsä asiantuntemusta Vihreiden käyttöön päätöksenteon tueksi, tuoda vihreitä arvoja tieteeseen ja tutkimukseen sekä kohottaa Vihreiden profiilia tieteen ja teknologian asiantuntijoiden parissa.

Viitteen virallistuminen tarkoittaa myös sitä, että siihen voi nyt liittyä jäseneksi. Tervetuloa!