Lukupiiri-blogi on näköjään taannoin pohtinut lukemaan oppimisen aikaa ja paikkaa. Itselläni on melkoisen vahva mielikuva siitä, miten itse opin lukemaan: ei muistikuva vaan mielikuva, sillä tapahtuneesta on noin kolmekymmentäkaksi* vuotta, ja tarinaa on kertoillut minun lisäkseni sekä isä että äiti, eikä kukaan meistä ole aina ja kaikilta osin kauhean luotettava muistaja tai muistelija. Kaikilla meistä on taipumus tarinointiin, liiotteluun, taipumus painaa legenda totuuden sijaan silloin kun legenda on hauskempi ja eheämpi kertomus.
Kahden toimittajavanhemman kodissa on aina ollut paljon kirjoja. Lukemista on arvostettu liiankin kanssa: syödessä lukeminen on paha tapa, josta en ole vieläkään päässyt irti. Ehkä tästäkin syystä tunsin jo viisivuotiaana, että lukutaidottomuus sulki minulta jonkun oleellisen informaatiokanavan, ja että asialle pitäisi tehdä jotakin. Minulle (myöhemmin) tyypilliseen tapaan en kuitenkaan ilmeisesti tehnyt asiaintilan korjaamiseksi mitään – ennen kuin oltiin tilanteessa, jossa vaihtoehdot olivat vähissä.
Lähdimme nimittäin isän kanssa Karhulaan lomailemaan kahden kesken. Paikka oli pieni mökki, jossa ei ollut oikeastaan mitään tekemistä: lähettyvillä oli puinen palovartijatorni, johon saattoi kiivetä katselemaan maisemia, jos uskalsi. Lähiseudun tiellä saattoi kävellä. Siinäpä se. Mökissä oli jonkinlainen aapinen, ja ilmeisesti vietin viikon sen parissa.
Tulimme sitten eräänä päivänä kävelleeksi läheiselle rautatieasemalle – tai seisakeko lieni? – ja isä tuli sanoneeksi: ”Mä ostan sulle taskut täyteen purkkaa, jos luet mulle mitä tuossa kyltissä lukee.”
Kuulemma istuin penkillä tunnin verran tuijottaen kylttiä kiinteästi, ennen kuin uskalsin epävarmasti paljastaa ratkaisuehdotukseni… joka oli oikea. Sain purkat. Kyltti oli tietenkin sellainen, jossa luki pelkästään sana ”KARHULA”.
Ehkä mieltymys lukemisen ja syömisen yhdistämiseen tulee tästä varhaisesta palkitsemiskokemuksesta?
—
* EDIT: Neljäkymmentäkaksi, tietenkin. Mikähän lipsahdus tuo oli?
Kiintoisaa. itse olen oppinut lukemaan *todella* varhain, ja vaikka edelleenkin yhdistän syömisen ja lukemisen überhedonistisena juttuna, en koe tulleeni samalla tavalla ehdollistetuksi. Lukeminen vain on ja oli nautinto, ja hyvän suuhunpantavan yhdistäminen siihen on silkkaa nautinnon maksimointia. Muistan hyvin sen, kun perheessä määrätyn tiskivuoron jälkeen pakotin itseni tekemään myös seuraavan päivän läksyt, jos kirjastosta oli sattunut tulemaan mukaan jotain mieluisaa, koska *mikään* ei ollut niin kivaa kuin esimerkiksi suklaapatukka tai rapea omena yhdistettynä pantattuun lukuelämykseen & tietoisuuteen, että ei ole enää velvollisuuksia vaan pelkästään oikeuksia.
Mä opin myös lukemaan erittäin, erittäin varhain. Äiti muistaa, kun kannoin taaperona hälle tullutta kirjekuorta postiluukusta hänelle ja kysyin ”Äiti, miksi tässä lukee **** ?” En ollut tiennyt hänen toista nimeään aiemmin. Siitä vanhemmat tajusivat että minä osasin yllättäen lukea.
Omia muistikuvia tuosta ei ole – en ollenkaan muista sellaista aikaa, jolloin en olisi osannut lukea.
Minullakin on paha tapa lukea syödessä, kylvyssä, kävellessä…
Kävellessä lukemista en ole sentään koskaan oppinut harrastamaan…
Nykyään yritän myös osin tietoisestikin välttää bussimatkoilla lukemista. Työn ja harrastustenkin vuoksi näyttöihin tuijottavat silmät kaipaavat välillä lepoa, joten koetan paikallisbussimatkoilla keskittyä mieluummin musiikin kuuntelemiseen, mitä nykyään harrastan kirjoituspöydän ääressä varsin harvoin.