Michael S. Gazzanica:
Human – The Science behind what makes Us Unique.
Ecco/HarperCollins, New York 2008.

Amerikkalainen aivotutkija Michael S. Gazzanica tekee kirjansa nimessä pitkälti selväksi mistä on kyse: vaikka ihminen on selvästi peräisin samasta evoluutiokehityksen sotkuisesta verkostosta kuin kaikki muukin tuntemamme Maan elämä, ihmisessä on koko joukko ainutlaatuisia piirteitä, joita – ainakaan kaikkia niitä – ei ole havaittu muilla planeettakumppaneillamme.

Gazzanican tärkeimpiä verrokkeja ovat parhaiten tutkitut eläintoverimme rotat ja muut ihmisapinat, etenkin simpanssit – ilmeisesti nimenomaan simpanssit, eikä geneettisesti (ja jossakin määrin käyttäytymiseltäänkin) meitä lähempänä olevat kääpiösimpanssit eli bonobot. Toinen Gazzanican lähtökohta on (ikään kuin Freudin velvoittavana perinteenä, hah) länsimainen kulttuuri ja sen erityispiirteet, jotka hän olettaa itsestään selvästi ”luonnollisena” ympäristönä: luonnollisena siinä mielessä, missä hän käyttää meistä ilmaisua ”fyborgi” eli ”funktionaalinen kyborgi”. Tällainen luontokappale on käytännössä täysin riippuvainen lajitoveriensa valmistamista keinotekoisista laitteista ja kapineista, joita ilman, entiseen luonnolliseen elinympäristöönsä Itä-Afrikan savannille päästettynä, fyborgi kuolisi luultavasti kuoli varsin pikaisesti. Näistä välttämättömäksi muuttuneista lisukkeista Gazzanica mainitsee esimerkkinä mm. kengät ja silmälasit.

Tietyssä määrin rajoittuneista lähtökohdistaan huolimatta Gazzanican kirja on vallan valaiseva ja mainio johdatus ihmisaivojen toimintaan sellaisena kuin se nykyään tunnetaan. Teksti pysyy koko ajan selkeänä ja käytännönläheisenä, ja mikä minusta ihailtavaa, se ei yritä luoda illuusiota siitä että kaikki olisi jo opittua. Ihmisaivojen toiminnasta ja ihmisaivojen fysiologian, biokemian ja fysiikan suhteesta ihmisen käyttäytymiseen tiedetään yhä vähän – erittäin paljon enemmän kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten, mutta edelleenkin hyvin vähän.

Minua jäi kuitenkin vaivaamaan melkoisesti tietynlainen sisäinen ristiriita kirjan eri osien välillä. Gazzanica pohtii perusteellisesti empatian ja ihmiselle viimeistään vauvaiässä kehittyvän ”toisten mielten teorian” merkitystä ihmiselle sosiaalisena eläimenä, mutta ihmisaivojen kehittymistä apinaserkuistamme erkaantumisen jälkeen käsitellään eräänlaisen lattapää-evoluutioteorian kautta: ”Mikä aivoihin vaikuttava mutaatio parantaa Y:n mahdollisuuksia päästä X:n pöksyihin ja tuottaa mahdollisimman paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä?” Monia ihmiselle luonteenomaisia piirteitä – taiteista ja musiikista alkaen – on nimittäin ilmeisen vaikeaa selittää näin yksinkertaisen evoluutiokäsityksen kautta.

Kirjan lopun nykyisyys ja tulevaisuus -osuudessa Gazzanica ottaa ihmisen fyborgiuden jo itsestäänselvyytenä eikä pidä fyborgiudesta GM-muunteluun ja kyborgiuteenkaan siirtymistä minään suurena hyppäyksenä. Ihminen nykyisellään on täysin riippuvainen lajikumppaneistaan eikä pystyisi lisääntymään ilman ei-sukulaistensa apua. Mutta onko tämä muka uusi ilmiö? Minusta on todennäköisempää, että tällainen ryhmävalinta-lamarckismi on alkanut vaikuttaa ihmisen evoluutioon jo viimeistään kivisen käsikirveen keksimisen ajoista alkaen, ja on saattanut olla jo tuolloin paljon lattapäädarwinistista lisääntyvimmän yksilön eloonjäämistä tärkeämpi valintaprosessi.

Jo bonobot ovat ”keksineet” sen, mikä saattaa olla ihmiskunnan ja ihmisyhteisön pärjäämisen kannalta hyvin merkittävää: seksuaalisuutta voi käyttää paljon muuhunkin vain tylsään lisääntymiseen. Sitä voi käyttää sosiaalisen yhteisöllisyyden tunteen kasvattajana, sitä voi käyttää konfliktien ratkaisukeinona, sitä voi käyttää… no, vaikka ihan silkkaan viihtymiseen ja hauskanpitoon. Seksuaalisuudelle on kehittynyt niin monia eri merkityksiä ja käyttötarkoituksia, että luontoäiti-evoluution on ollut pakko salata hedelmöittymisherkkä kierron vaihe mahdollisimman tarkkaan, jotta niitä jälkeläisiäkin tulisi joskus tehdyksi.

No, seuraavaksi lukulistalla on tietokirja, jonka käsittelemiä eläimiä on täysin mahdotonta tarkastella pelkästään yksilöiden kautta. Mutta siitä lisää myöhemmin.

(Kuvasta ja siinä näkyvästä joskus koulun käsityötunnilla tekemästäni kipsikoirasta tuli mieleen: Onko kukaan tarkastellut lemmikkieläinten pitämistä evoluutiobiologian näkökannalta? En tarkoita esimerkiksi eri koirarotujen kehittymistä susi-esi-isistään, vaan enemmänkin sitä, miksi lemmikkejä on alettu pitää ja miksi meille on niin helppoa pitää geneettisesti suhteellisen kaukana olevia eliöitä huolenpitomme kohteena? Gazzanica viittaa asiaan, mutta ei lainkaan kirjan kehitysosuudessa.)

(Ai niin: lisään tuonne linkkilistan sarjakuvaosuuteen Freefallin. Varsin mainiontuntuinen scifi-strippisarja. Arkiston läpikäymiseen voi mennä kyllä tovi, sillä sarja alkaa vuodesta 1998…)