On toisenlaisiakin taiteilijoita. Neljännen romaaninsa juuri julkaissut Tommi Kinnunen kertoi (HS 18.8.) viihtyvänsä paremmin opettajan kuin kirjailijan roolissa. Kirjailijoiden kokoontumisissa Kinnunen ei juuri käy niiden elitismin takia.
”Tunnen niissä olevani renkipoika, joka tulee kyökin kautta juhliin. Paljon mieluummin menen äidinkielenopettajien talvipäiville”, Kinnunen sanoi.
Vironniemen sanomien joillakin toimittajilla tuntuu olevan säännöllisin väliajoin tarve tölviä ”kirjallista eliittiä”, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Itse olen tottunut pitämään alan eliittinä (myös) taloudellisesti menestyviä kirjailijoita – vaikkapa Tommi Kinnusta tai Jari Tervoa – jotka pystyvät tulemaan toimeen ilman jatkuvaa stressiä toimeentulosta. Ainakin Saska Saarikosken katkeranoloisen mielipidekirjoituksen mukaan eliittiä kuitenkin ovat ”kirjailijoiden kokoontumisissa” käyvät ihmiset.
Kuten esimerkiksi minä.
Käyn nimittäin oikein mielelläni esimerkiksi Kirjailijaliiton tai Helsingin kirjailijoiden tilaisuuksissa, Lahden kansainvälisistä kirjailijakokouksista puhumattakaan. Itse en ole kokenut järjestöjä mitenkään erityisen elitistisinä. Minun oma kirjallinen taustanihan on turhantärkeiden snobbailijoiden piirissä ainakin aikaisemmin jossain määrin halveksitussa tieteiskirjallisuudessa, mutta en ole kokenut itseäni mitenkään kyökin kautta tulleeksi runoilijoiden, historiallisten romaanien väsääjien, ns. taideproosan tekijöiden, dekkaristien, painosten kuningattarien, monille kielille käännettyjen, huonon myynnin takia kustantamonsa menettäneiden sun muiden monenkirjavassa seurassa – taideproosan, skandidekkareiden, klassikoiden keskitien romaanien ja fantasian suomentajien seurasta tietysti puhumattakaan. Ehkä sosiaaliset taitoni ovat vain niin heikot, etten ole huomannut?
Toki meitä kirjailijoita ja suomentajia on moneksi. Suurin osa meistä tuntuu olevan varsin introvertteja – kuka ekstrovertti kestäisikään työtä jossa päivät kuluvat yksin työhuoneella omia ajatuksia tuijottamassa? – ja itsellänikin oman rikkumattoman rauhan tarve on aikamoinen. Introvertti on kuitenkin eri asia kuin erakko: se on ollut helppo huomata nyt, kun suurin osa tapahtumisista ja (kirjailijoidenkin) tapaamisista on peruutettu tai siirretty piuhavälitteisiksi. On iso ikävä ihmisiä, kollegoja, kohtalotovereita, niitä jotka ymmärtävät.
Mutta meitä on moneksi. Ei ole kenenkään (kirjailijankaan) velvollisuus hengailla kollegojen seurassa, jos ei huvita, ei tee mieli tai matka on mielihyvän määrään nähden liian pitkä. Different strokes for different folks, kuten Sly-setä niin viisaasti on sanonut.
Huomiona Saarikosken kolumnin sanavalintaan sanoisin, etten ole missään kutsunut kanssakirjailijoitani eliitiksi. Saarikoski keksi itse väitteen ja lisäsi sen faktana tekstiinsä. Itse käytin kyökin kautta -vertausta haastattelussa osoittamaan, että koen itseni ulkopuoliseksi sen tähden, että ammatti-identiteettini on opettajan. Siitä sitten toimittaja teki omia villejä tulkintojaan.
Kiitos selvenyksestä, Tommi.
Ymmärrän kyllä ulkopuolisuuden tunteen: se on näissä hommissa varsin yleinen ammattitauti.
Itselläni kesti kauan, että osasin ottaa itseni ammattimaisena kirjallisuuden kääntäjänä, koska olin tullut alalle ikään kuin kadulta repäistynä, vailla kielitieteen tai kirjallisuuden opintoja. Kun sitten uskaltauduin porukoihin mukaan, huomasin että meitä kadulta reväistyjä on muitakin, enkä ainakaan ole huomannut joutuneeni kovin pahasti nenänvartta myöten katselluksi. Ovat peräti kelpuuttaneet vetämään työpajojakin.
Kirjailijuuden suhteen minulla oli tavallaan missio mennä mukaan alusta – siis Kirjailijaliittoon hyväksymisestä – lähtien, ikään kuin osoittaakseni että kyllä tieteiskirjailijatkin kuuluvat joukkoon. Kuten kuuluvatkin. Mutta tokihan minun menemisiäni helpottaa asuminen vain vajaan tunnin matkan päässä (esimerkiksi) Villa Kivestä.