Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama  ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.

Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:

… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…

Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.

En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulee Shakespearesta ja sananvapaudesta puhuttaessa ensimmäisenä Bardin varhainen tragedianäytelmä Rikhard III – etenkin nyt kun näytelmän pääosaan nostettu Englannin lyhytaikainen kuningas on ajankohtainen siksikin, että hänen maalliset jäännöksensä on löydetty vain muutama päivä sitten leicesteriläisen parkkipaikan alta tehdyissä kaivauksissa.

Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.

Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)

Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.

On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.

Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.

Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.

• Tweet
• Pin It