Kategoria: politiikka

(Epä)tasa-arvoisuuden (esi)historiaa

·

Olen erinäisissä yhteyksissä esitellyt teoriaani Raamatun 1. Mooseksen kirjassa (ja Koraanissa, ja monissa muissa ”Kirjan kansojen” teksteissä ja tarinoissa) kerrotusta tarinasta, kuinka ensimmäiset ihmiset karkotettiin paratiisista. Minun teoriani mukaan kyse oli siitä traumasta joka syntyi kun ihmisyhteisöt joutuivat – monista syistä – siirtymään metsästäjä- ja keräilytaloudesta karjanhoitoon ja maanviljelykseenja joutuivat tekemään työtä. On nimittäin niin, että keräily ja metsästys ovat itse asiassa varsin leppoisia elinkeinoja: eläinten tai peltojen hoitaminen vaatii paljon enemmän työtä, minkä lisäksi tartuntataudit lisääntyvät, koska lehmät, siat, lampaat ja vuohet ovat varsin tehokkaita zoonoosien levittäjiä lajista toiseen. Ravitsemuksen yksipuolistuminenkin heikensi ihmisten hyvinvointia ja lyhensi elinikiä. Niinpä siirtymälle on täytynyt olla pakottavia syitä: Lähi-Idässä, erityisesti (nykyisen) Persianlahden ympäristössä sellainen olisi voinut olla esimerkiksi jääkauden päättymisen aiheuttama merenpinnan merkittävä nousu, jolloin aikaisemmin niin kuivillaan ollut Persianlahti alkoi täyttyä mereksi ja ihmisten oli paettava Eufratin ja Tigrisin yläjuoksulle, jossa olosuhteet olivat huomattavasti vaikeammat.

Hauska teoria, jossa saattaa olla jotain perääkin – ainakin periaatteessa, ainakin arkeologiasta ja antropologiasta kiinnostuneen amatöörin teoriaksi. Näiden alojen oikeiden tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei ammatinvaihto ollut aikoinaan lainkaan niin yksinkertainen, yksiselitteinen tai edes yksisuuntainen tapahtuma.

Viime vuonna kuollut, anarkistin maineessa ollut Occupy Wall Street-liikkeen aktivistinakin toiminut antropologi David Graeber oli kymmenkunta vuotta sitten alkanut pohtia vähän konservatiivisemman arkeologin David Wengrow’n kanssa yhteiskunnallisen epätasa-arvon syntyjä syviä molempien tutkimusalojen, etnografisten aineistojen ja arkeologisten löytöjen perusteella. Tuloksena on vasta Graeberin kuoleman jälkeen ilmestynyt, seitsemänsataasivuinen teos The Dawn of Everything: A New History of Humanity (Farrar, Strauss and Giroux, 2021). Kirja on tuoreeltaan saanut paljon huomiota ja ristiriitaisiakin arvioita, sillä se laittaa uusiksi monia ainakin populaarikirjallisuudessa yleisiä käsityksiä ihmiskunnan, ihmisyhteisöjen ja erityisesti kaupungistumisen varhaishistoriasta – ja suhtautuu samalla hyvinkin kriittisesti vähän samoilla vesillä liikkuneisiin, Yuval Noah Hararin ja Jared Diamondin kaltaisiin muotikirjailijoihin.

(Hararia en ole itse lukenut, mutta Diamondia kyllä. Hän on nostanut esiin erinomaisia pointteja, mutta olen kyllä itsekin huomannut hänen suhtautuneen aivan turhan kritiikittömästi moniin käyttämiinsä kyseenalaisiin lähteisiin, esimerkiksi siinä mitä tulee tuliaseiden merkitykseen atsteekkivaltakunnan kukistumisessa, tai Pääsiäissaarella ennen espanjalaisten tuloa muka vallinneeseen nälänhätään, joka on aivan ilmeisesti ollut pelkkää espanjalaisten valheellista propagandaa.)

Erityisesti Graeberin ja Wengrow’n hampaissa on ”kulttuurievolutionistinen” teoria siitä, kuinka ihmisyhteisöt ovat siirtyneet kehitysvaiheesta toiseen: metsästäjä/keräilijät ovat ruvenneet viljelemään maata ja asettumaan kyliin, missä on tarvittu koordinaatiota, joka on johtanyt päälliköihin, ja kylien kasvaessa niistä on tullut kaupunkeja ja päälliköistä ruhtinaita ja kuninkaita, joka on johtanut hierarkiaan, aatelistoon, armeijaan ja valtioihin ja niin edelleen.

”Evoluutio”-sanaa on tosiaan käytetty tässä yhteydessä jo toistasataa vuotta, mutta se perustuu täysin virheelliseen käsitykseen biologisesta evoluutiosta. Biologisella evoluutiolla ei ole suuntaa eikä määränpäätä, eivät ihminen (tai ylipäänsä mikään ”älyllinen” olento) tai koronavirus ole mitään väistämättömiä tuloksia vaan pelkkää muutaman miljardin vuoden sattumaryteikköjen tuotosta. Sitä Graeber ja Wengrow korostavat myös yhteisöjen kehityksessä – mutta siinä on mukana, sattuman ohella, toinenkin merkittävä tekijä: tietoinen valinta. He korostavat, että jo paleoliittisen kauden metsästäjä/keräilijät saattoivat olla hyvinkin tietoisia ja analyyttisiä sen suhteen, miten elävät, mitä syövät ja millaisia rituaaleja noudattavat.

Graeber ja Wengrow ovat tykästyneet termiin schismogenesis (”skismogeneesi”), joka heidän ihmisyhteisöjensä tapauksessa viittaa siihen, että yhteisöä koossapitävänä voimana voi olla erottuminen toisista: ”Me ei ainakaan olla niin kuin noi.” Näin esimerkiksi metsästäjä/keräilijäyhteisö saattaa olla hyvinkin tietoinen maanviljelyksen ideasta, mutta ei vain ole kiinnostunut muuttamaan elämäänsä sen suhteen – tai viljelee ainoastaan esimerkiksi joitakin rituaaleissa tarvittavia kasveja (kuten Pohjois-Amerikassa tupakkaa) mutta ei varsinaisia ruokakasveja. Samalla tavoin hierarkkinen yhteisö tai tasa-arvoisuus voi olla täysin tietoinen valinta, tai jopa vuodenkiertoon liittyvä rituaali: esimerkiksi jotkut amerikkalaisyhteisöt kokoontuivat tiettyyn aikaan vuodesta suuriin juhliin, joiden aikana vallitsi tiukka kuri ja järjestys ja joissa valvoo tiukka poliisijoukko (jolla oli oikeus langettaa jopa kuolemantuomioita), mutta juhlakauden jälkeen porukka hajaantuu tahoilleen, anarkistisen tasa-arvoisiin porukoihin, ja seuraavana vuonna poliisihommat olivat eri porukan velvollisuus. Puhetta on myös Stonehengen ja Pohjanlahden rannikon ”jätinkirkkojen” kaltaisista megaliittimonumenteista, jotka ovat saattaneet olla juuri sellaisia vuodenaikaisrituaaleja, joihin porukka on kokoontunut eri puolilta ympäristöä elääkseen kuukauden tai pari hierarkkista ja johdettua elämää monumentteja rakentamalla, kunnes ovat sitten palanneet vapaaseen arkeensa.

On myös mahdollista että esimerkiksi ns. Mississippi-kulttuuri ja sen pääkaupunki Cahokia sortuivat siihen, että porukat saivat tarpeekseen hierarkiasta, hallitsijoista, kurista ja valtiollisesta väkivallasta (joka tarkoitti myös ihmisuhreja) ja yksinkertaisesti lähtivät lätkimään. Sittemmin monille pohjoisamerikkalaisille kansoille vapaudesta tuli erittäin merkittävä arvo, jota he korostivat vertaillessaan mailleen tunkeutuneiden eurooppalaisten yhteiskuntaolojen huonommuutta omiinsa verrattuna. On hyvin mahdollista, että Jean-Jacques Rousseau oli lukenut edeltävällä vuosisadalla Ranskassa julkaistuja raportteja ja pohjasi niihin ajatusleikkinsä siitä kuinka ihmiskunta on alkuaan elänyt paratiisimaisessa tasa-arvossa, ehkä matriarkaatissakin, kunnes ”sivistys” on tuhonnut kaiken. Tämä ajatusleikki on kuitenkin yhtä ilmeisen huuhaata kuin Thomas Hobbesin 1600-lukuinen kuvitelma ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, josta sivistys ja valtiovalta ovat ihmiset pelastaneet.

Graeber ja Wengrow korostavat myös, että ainakin jotkut ensimmäiset yhtään suuremmat kaupungit – kuten nykyisessä Turkissa sijaitseva Göbekli Tepe – ovat olleet nimenomaan metsästäjä/keräilijäyhteisöjen koteja – seudulla, jossa on päivämatkan säteellä ”jo” ollut pienempiä maanviljelijäyhteisöjä – ja että niiden alkuperäisessä rakennuskannassa ei ole merkkejä siitä, että jotkut olisivat eläneet rikkaampaa ja/tai leveämpää elämää tai heillä olisi ollut enemmän valtaa kanssaihmisiinsä. Kirjoittajien mukaan on mahdollista sekin, että esimerkiksi nykyisessä Meksikossa sijaitseva Teotihuacan oli espanjalaisten tullessa jonkinlaisen neuvoston johtama ”demokratia” (eikä kuningaskunta, kuten Diamond väittää) ja että heikäläisten päätös liittoutua espanjalaisten kanssa atsteekkeja vastaan olisi ollut nimenomaan tällaisen neuvoston päätös.

Tässä kirjassa luin ensi kertaa Ukrainan, Romanian ja Moldovan alueella kukoistaneesta Tripoljen kulttuurista ja sen synnyttämistä, ajankohtaan nähden valtavista kaupunkimaisista asutuksista, jotka ovat ehkä olleet stonehengemäisiä rituaalipaikkoja – tai sitten ainakin osanvuotisia asuinpaikkoja. Niissäkin rakennusten tasakokoisuus viittaa Graeberin ja Wengrow’n mielestä siihen, ettei kukaan ollut (juuri) toista korkeammassa tai rikkaammassa asemassa. Myös nykyisessä Irakissa sijaitsevan Urukin varhaisin rakennuskanta puhuu heidän mukaansa tasa-arvoisehkosta yhteiskunnasta.

Aikamoisia johtopäätöksiä, ja monessa tapauksessa johtopäätöksiä on vedelty varsin vauhdikkaasti. Siitä huolimatta The Dawn of Everything tekee perusteellisesti selväksi sen, etteivät varhaisten kulttuurien kehitysvaiheet mahdu mitenkään yksille suoraviivaisille tikkaille pienistä metsästäjä/keräilijä-sukuyhteisöistä* maanviljelykylien kautta kuninkaiden kaupunkeihin. Ja että Rousseaun ja Hobbesin fantasiat ihmiskunnan yhtenäiskulttuurisesta aamunkoitosta on syytä sysätä huuhaateorioiden roskakoriin. Niille ei ole olemassa mitään tieteellistä näyttöä, eikä ole koskaan ollutkaan.

____
* Tässä tekijät siteeraavat useammankin erilaisiin 1800–1900-luvuilla eläneiden metsästäjä-keräilijäkulttuurien informanttien toteamusta, johon useimmat meistä ”korkeakulttuurienkin” edustajista voivat yhtyä: Kuka helkutissa haluaisi elää koko elämänsä vain omien sukulaistensa seurassa?

Viisi nimeä, kolme kirjailijaa, yksi elämä

· 2 kommenttia ·

En ostanut heinäkuun lopun Vanhan kirjallisuuden päiviltä Sastamalasta kuin yhden ainoan kirjan, joka sekin oli aivan vasta ilmestynyt. Mutta kyseinen kirjan kansien väliin mahtui sentään toistatuhatta sivua.

Omat tietoni Algoth Untolan (1968–1918) elämästä ovat perustuneet pitkälti Pirjo Honkasalon vuonna 1980 valmistuneeseen Tulipää-elokuvaan, jonka näin teatterissa tuoreeltaan, ja satunnaisesti sieltä täältä silmiin sattuneisiin knoppitietoihin. Marko A. Hautalan järkälemäinen, kahdenkymmenenviiden vuoden tutkimustyöhön perustuva elämäkerta ALGOTH – Kapinallinen kynämies (Warelia 2021) paikkaa varsin monta aukkoa ja valaisee sekä Untolan elämää, hänen traagista kuolemaansa, hänen tuotantoaan että myös syitä miksi hän käytti loppujen lopuksi vain kymmenkunta vuotta kestäneellä kirjailijanurallaan oman nimensä sijaan kolmea eri kirjailijanimeä: rehevän naturalistiset kansankuvaukset julkaisi ”Maiju Lassila” ja poliittisemmat, syvemmät teokset ”Irmari Rantamala”. Kolmas kirjailijanimi oli vain yhden romaanin verran käytetty ”J. I. Vatanen”.

Algoth Tietäväinen syntyi tohmajärveläiseen pientilallisperheeseen, kävi kansakoulun ja sen jälkeen muutaman vuoden mittaisen opettajaseminaarin Sortavalassa. Seuraavat vuosikymmenet hän asui ja työskenteli eri puolilla maata sekä ainakin Pietarissa. Pisimpään hän viipyi kansakoulunopettajana Pohjanmaan Kaustisilla, missä hän aloitti myös kirjoittamisensa lehtikolumneilla ja -pakinoilla, erityisesti nimimerkillä ”Liisan Antti”. Vähävarainen kotitausta osaltaan selittää, miksi hän jo näissä varhaisissa kirjoituksissaan suhtautui hyvin kriittisesti ”herrasväkeen”, erityisesti ruotsinkieliseen vauraimmistoon, sekä myös elitistiseksi katsomaansa etelän yliopistosivistyneistöön (johon laskettiin myös monet ajan suuret suomalaiset kirjailijahahmot). Tätä myöten Untolaksi sukunimensä muuttanut opettaja päätyi sitten suomalaisen puolueen (eli ns. ”vanhasuomalaisten”, ”suomettarelaisten” tai ”perustuslaillisten”) riveihin ja lopulta täysipäiväiseksi vaalisaarnaajaksi ja agitaattoriksi vuoden 1907 eduskuntavaalien alla. Samoihin aikoihin alkoi itää poliittisesta ja henkisestä etsinnästä kertova valtaisa, moniosainen Harhama-romaani.

Poliittisena toimijana Untola oli julkinen henkilö – ja julkista riistaa. 1900-luvun alun lehdistön tapa kirjoittaa muiden puolueiden toimijoista oli niin raaka ettei sitä hyväksyttäisi edes nykypäivän somessa, ja niinkin vähäinen tekijä kuin pohjalainen agitaattori kelpasi kaikenlaisen loanheiton maalitauluksi – joskin hän kyllä antoi pakinoissaan samalla mitalla takaisin niin nuorsuomalaisille, sosialisteille, ruotsinkielisille kuin maalaisliittolaisillekin. Eniten riemua revittiin siitä, kuinka agitaattori-Untola oli saanut nivusiinsa pahoja vammoja rikkihaposta: on väitetty (kuten Tulipää-elokuvakin esitti) että rikkihapon olisi kaatanut nivusille Untolan naisystävä Olga Jasinski, mutta mitään varmuutta asiasta ei tunnu olevan.

Harhamaa on monesti luettu autofiktiivisenä teoksena, ja siksi Wikipediakin väittää Untolan olleen Pietarin-aikoinaan mukana sosialistien terrotiteoissa. Hautala ei tunnu tätä erityisemmin uskovan, ei vaikka on selvää että Untolan elämän monista seikoista, elämänvaiheista, asuinpaikoista ja tuttavapiireistä on jäänyt perin vähän luotettacia tietoja. Hautalan perustellun näkemyksen mukaan Untola ajautui sosialistien leiriin vasta suursodan puhjettua ja entisten puoluetoverien – sekä hänen kustantajansa – alettua avoimesti nojautua Saksan keisarikunnan vasalliuden suuntaan.

Harhama (Kustannus Oy Kansa 1909) oli aikoinaan melkoinen kohuteos, ja monet valistuneemmat kriitikot kyllä osasivat yhdistää ”Irmari Rantamalan” agitaattori-Untolaan. Eikä ”Maiju Lassilankaan” henkilöllisyys juuri salassa pysynyt. Tällä nimimerkillä julkaistu esikoisteos Tulitikkuja lainaamassa (Kustannus Oy Kansa 1910) oli välitön menestys, ja rujon humoristisen kansankuvaukset kävivät kaupaksi sekä kirjoina että näytelminä. Untola itse ei menestyksestä juuri hyötynyt. Osittain kustantamot tuntuvat vetäneen välistä, osittain Untola itse jätti perimättä hänelle kuuluneita tai tarjottuja rahoja. Hän tyytyi elämään hyvin niukkaa erakkoelämää pikkuriikkisessä katutason vuokrahuoneessaan Helsingin Runeberginkadulla ja viljelemään pientä puutarhapalstaa Leppäsuolla. Kustantajiin ja muihin tahoihin hän piti mieluiten yhteyttä vain kirjeitse.

Suursodan alku johti vähitellen elintarvikepulaan myös taistelujen suhteen syrjässä pysyneessä Suomen suuriruhtinaskunnassa, ja tämä sekä monien patruunasukujen sotakeinottelulla tienaamat valtavat omaisuudet saivat Untolan ajautumaan yhä enemmän yhteistyöhön sosialistien kanssa. Hän ei pitänyt itseään sosialistina, mutta katsoi tärkeiksi monia samoja asioita joita Sosialidemokraattinen puolue ajoi: kahdeksan tunnin työaikaa, torpparikysymyksen ratkaisua ja niin edelleen. Hän aloitti vakituisena kolumnistina helsinkiläisessä Työmies-lehdessä – ”Irmari Rantamala” -nimimerkillä – mikä viimeistään leimasi hänet entisen puoluetovereiden ja yhteistyökumppaneiden silmissä ”punikiksi”. Hänen on väitetty toimineen kansankiihottajana ”punakapinaan”, mutta Hautalan näkemyksen mukaan hän pikemminkin varoitteli, että mikäli ongelmia ei ryhdytä ratkaisemaan, tilanne saattaa ajautua väkivaltaiseksi.

Kuten sitten kävikin.

Saksalaisten maahantunkeutujien vallattua Helsingin yhdessä venäläiskenraali Mannerheimin komentaman ”valkoisen armeijan” kanssa huhtikuussa 1918 Untolakin pidätettiin. Hänen kuolemaansa liitetään lähes aina sanat ”epäselvissä olosuhteissa”. Häntä oltiin kuljettamassa höyryhinaajan kannella Santahaminaan teloitettavaksi – ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä – useiden poliittisten ja kirjallisten (valkoisten) vaikuttajien seuratessa mukana yleisönä, kun hän jostakin syystä putosi – tai heittäytyi – aluksen laidan yli. Vartijat alkoivat ampua vanhan turkistakkinsa varassa kellunutta Untolaa, mutta kun ruumis sitten naarattiin kannelle, lääkärinlausunnon mukaan siinä ei ollut ainuttakaan luodinhaavaa: Untola oli hänen mukaansa kuollut kylmän veden ja huonon terveydentilan aiheuttamaan sydänpysähdykseen. (Joidenkin silminnäkijöiden, tai ”silminnäkijöiden” mukaan osumia tosin oli paljon ja verta vuoti kannelle asti.)

”Maiju Lassilan” romaanit ja näytelmät pysyivät suosiossa tekijänsä kuoleman jälkeenkin huolimatta itsenäistyneen Suomen sisällissodan jälkeisestä oikeistolaisesta ilmapiiristä huolimatta, ja sittemmin erityisesti Tulitikkuja lainaamassa -kirja elokuva- ja näytelmäversioineen on päässyt suomalaisen kirjallisuuden klassikon asemaan. ”Irmari Rantamalan” rehabilitoitumiseen meni vuosikymmeniä. Algoth Untolan itsensä jäännökset siirrettiin Santahaminan joukkohautojen vierestä Hietaniemen hautausmaalle jo vuonna 1939.

Marko A. Hautala (joka muuten on eri henkilö kuin vaasalainen kauhukirjailija Marko Hautala) on käyttänyt Untola-projektiinsa 25 vuotta, tehnyt ensin opinnäytteitä ja väitöskirjan ja jatkanut niiiden pohjalta eteenpäin. Urakka on ollut valtava. Vaikka monet Untolan paperit ja käsikirjoitukset ovatkin päätyneet Suomalaisen kirjallisuuden seuran arkistoon, muualta hallittavaa materiaalia on ollut mielettömän paljon. Paneutuminen näkyy ja tuntuu. Tuhatsivuisen kirjan alkupuolella kirjan painamiseen käytetty vitivalkoinen kopiopaperi ja siellä täällä silmiin sattuneet kömpelöt lauserakenteet antoivat hieman halvan vaikutelman, mutta tuollainen pikatuomio oli kohtuuton ja väärä. Kapinallinen kynämies on huolellista, pikkutarkkaa työtä. Siellä täällä Hautala tuntuu omaksuneen turhankin hyvin Untolan sadan vuoden takaisesta maailmasta siinneiden tekstien nationalismin, anti-elitismin ja ruotsinkielisyyden vastaisuuden – ”valkoisten” pääjehujen kohdalla muistetaan aina mainita heidän ei-suomenkielisyytensä ja/tai miten paljon he olivatkaan tehneet sotavuosina voittoa bisneksillään – mutta nämäkin ovat pienenpuoleisia puutteita. Kaikenkaikkiaan tässä on järkälemäinen monumentti 1900-luvun kirjallisuuden, kulttuurin ja politiikan historiaa, keskeinen perusteos.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

·

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Rakkaudesta anarkiaan

·

Teatterintekijä ja viestintäkonsultti (muun muassa) Suvi Auvisella on esseekirjansa taustalla sellaista elämää, josta olisin joskus nuorempana, naiivimpana ja innokkaampana ollut suunnattoman kateellinen. Ehken siitä marginaalisen ääriseurakunnan teinivuosien uskisvaiheesta, mutta sen jälkeisistä maailmaa kierrelleistä, maailmaa parannelleista taloja vallanneista, nukketeatteria tehneistä, suhteellisen rentoa seksiä sisältäneistä, elämää suojelemaan pyrkineistä aktivistivuosista. Tuskin minusta olisi ollut sellaiseen elämään, oikeasti, olen aivan liian mukavuudenhaluinen, omissa oloissani pohdiskelemaan ja haaveilemaan taipuvainen introvertti, että pääni (tai kroppanikaan) olisi sellaista menoa luultavasti koskaan kestänyt. Olen ihan tyytyväinen että voin lukea Auvisen hyvistä, huonoista, upeista ja karmeista kokemuksista kaikessa rauhassa mukavassa kodissani. Ja tuore Kaltainen valmiste (Kosmos 2021) on erinomaista, sujuvaa luettavaa.

Esseistien tyypilliseen tapaan Auvinen lähtee omista kokemuksistaan ja tuntemuksistaan, joista laajennetaan yleisempiä näkemyksiä ja ajatuksia. Hän onneksi pystyy olemaan turvautumatta monien esseistien tekstejä rasittavaan lisäauktoriteetin tavoitteluun ylettömällä määrällä kirjallisuusviittauksia – kyllä Kaltaisessa valmisteessakin viitteitä on, mutta vain silloin kun ne ovat tarpeen. Hänellä on jämeriä mielipiteitä monista asioista – muun muassa eläinten hyväksikäytöstä – mutta hän haluaa silti pahoitella aikaisempien elämänvaiheidensa ehdottomuutta:

Muutoksessa tai väärässä olemisessa ei ole mitään pahaa. Suhtaudun epäluuloisemmin ihmisiin, jotka ovat 18-vuotiaasta lähtien samaa mieltä kaikesta itsensä kanssa, kuin niihin, joiden mielipiteet vaihtuvat. Siinä vaiheessa kun luen viisi vuotta vanhan tekstini ja olen kaikesta sen kanssa edelleen samaa mieltä, voin kävellä kevätjäihin. Silloin olen lakannut ajattelemasta, silloin olen lakannut kehittymästä.

Ei Auvinen silti vältä kaikkialla omahyväistä ikuisen oikeassaolemisen asennettaan. Toisia lukijoita sellainen epäilemättä ärsyttää, mutta ei esseekirjan lukemisessa ole mitään järkeä, jos sen kanssa huomaa olevansa kaikessa samaa mieltä. Esseet ovat provokatiivisia alustuksia päänsisäiselle väittelylle. Siinä suhteessa Auvinen onnistuu enimmäkseen varsin hyvin. Ja tekstistä huokuu hänen ilmeisen vilpitön rakkautensa anarkiaan, ja ajatuksensa anarkiasta rakkautena: välittämisenä, kunnioittamisena, yhdenvertaisuuden tunnistamisena ja tunnustamisena.

Pikipöksyjuristi

·
Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Kolmas ja viimeinen

·

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.

Idealismin ja pettymysten kirja, ystävyyden ja jatkuvuuden kirja

·

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.

Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.

Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopio–sarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.

Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.

Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.

Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.

Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.

En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.