Kategoria: politiikka

Kolmas ja viimeinen

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.

Idealismin ja pettymysten kirja, ystävyyden ja jatkuvuuden kirja

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.

Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.

Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopiosarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.

Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.

Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.

Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.

Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.

En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.

Uurnain aika

Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.

Ääntäsi vaali

Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..

Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.

Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.

Myrkynlykkääjä

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)

Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.

Kunnia vastaan kunnioitus

New Scientistlehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Opus-kasa kasvaa

Jouduin yllättäen hakemaan postista isokokoisen kirjeen. Luulin, että olin saanut jotakin pyytämättä ja yllätyksenä, mutta ei, ei asialla tällä kertaa ollut mikään Anneli. Kyllä minä tämän albumin olen tilannut: ennakkotilauksesta on vain sen verran pitkä aika, että en muistanut koko juttua.

Riemuitsin vajaa vuosi sitten, että Berke Breathedin mainio Bloom County -strippisarjakuva oli tehnyt nettipaluun vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen, juuri sopivasti (ja ilmeisen tarkoituksella) Yhdysvaltain presidentinvaalien alla. Uuden Episode XI – A New Hope -albumin saatesanoissa Breathed pohtii, miksi sekä hän että (ainakin Suomessa) häntä tunnetummat Bill Watterson (Calvin & Hobbes / Lassi ja Leevi) ja Gary Larson (The Far Side / Kaukanapoissa) lopettivat menestyssarjansa niiden ollessa menestyksensä huipulla, kun syndikaatio imuroi piirtäjille(kin) melkoiset tulot ympäri maailmaa.*

Tekemisen ilo oli kadonnut.

Nyt Breathed tuntuu löytäneen sen uudestaan – tai sitten absurdi presidentinvaalikampana on herättänyt uudelleen taistelunhalun. Vaalit ovat isossa osassa uudessa kokoelmassa: bloomcountylaisten Niittypuolue on taas kerran kampanjoimassa puolikuoleen Bill-narkkarikissan ja varapresidenttiehdokaspingviini Opuksen puolesta. Muutenkin sarja tuntuu elvyttävän enemmän alkuperäistä Bloom Countya kuin Outland– tai Opus-jatkoja: Tympeä Äijäsohva vain vilahtaa, ja henkilögalleriaan ovat palanneet sarjan alkuperäisin hahmo Milo Bloom, sekä jo The Academia Waltz -opiskelijasarjassa nähty pyörätuolissa istuva sotaveteraani Cutter John – jonka pyörätuoli muuttuu jälleen tarvittaessa avaruusalukseksi, tätä nykyä tosin pikemminkin Star Wars– kuin Trek-henkisesti. Toki mukana on myös rakkaudessa epäonninen äijäjuristi Steve Dallas, jonka Opus-sarjoissa saama poika on kadonnut kuvioista.

(Tuoreemmissa stripeissä paluun tekee myös maailman viimeinen basselooppi – bassetin ja antiloopin risteytys – nimeltään Rosebud.)

Yhä edelleen Bloom County ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin, yhä edelleen sarja on vasemmistoliberaalisti ilkeä konseraviivejä kohtaan, yhä vieläkin sen aika ajoin kaoottisessa kohelluksessa on paljon lämpöä ja välittämistä. Herkimmillään sarja on jättäessään jäähyväiset sekä aikoinaan odottamatonta fanipostia Breathedille lähettäneelle Harper Leelle että vain vähän aikaisemmin menehtyneelle David Bowielle.

Nykyään Breadhedin ei tarvitse välittää sanomalehtisarjojen painoteknisistä rajoituksista, joten ruutujen kokoa tai värinkäyttöä voi muokata sen mukaan mitä strippi vaatii, ja Breadhed käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Reilun puolen vuoden verran strippejä sisältävä uusi albumi on (tietenkin) ohkaisempi kuin vanhat kaksivuotiset kokoelmat, mutta kyllä siinä lukemista riittää: ja mukana on, normaaliin albumityyliin, strippejä ja sivujuonia jotka puuttuvat netissä julkaistusta. Kyllä se rahalle vastinetta antaa. Mutta minähän olenkin fani, vaikkei minulla ole koskaan ollutkaan täytettyä Billiä tai Opusta, ei edes T-paitaa.

___
* Myös Bloon Countyn klassinen esikuva, Garry Trudeaun Doonesbury tuntuu olevan jonkinlaisessa jäähdyttelyvaiheessa. Ainakin netissä julkaistaan uutta enää sunnuntaisarjoina, arkistripit ovat kertausta sarjan historiasta.