Kategoria: politiikka

Pikipöksyjuristi

Priki Pilgrim tuntemattoman 1800-luvun alkupuolen taiteilijan kuvaamana.

Kaksikymmentävuotias bostonilainen lakitieteen opiskelija päättää parannella tuhkarokon heikentämää näköään merillä. Toisin kuin monet ikä- ja säätytoverinsa, hän ei suinkaan lähde vanhempiensa rahoilla tekemään grand touria maailmalle paapottuna matkustajana, vaan värväytyy tavalliseksi matruusiksi pieneen priki Pilgrimiin, joka on matkalla Kap Hornin kautta jumalanseläntaakse Kaliforniaan, syrjäseudulle joka ei tuota mitään muuta rahtaamisen arvoista kuin vuotia Yhdysvaltain itärannikon nahkateollisuuden tarpeisiin. Matka kestää kaksi vuotta – niin vähän siitä yksinkertaisesta syystä, että hän onnistuu vaihtamaan laivaa täystakilaiseen Alertiin ja pääsee näin jatkamaan lakitieteen opintojaan kotikaupungissa vain vähän ikätovereitaan myöhässä. Pari vuotta myöhemmin, juristiharjoittelijana, hän muokkaa matkapäiväkirjoistaan ja kokemuksistaan kirjan.

Richard Henry Dana nuoremman (1815–1882) kirjasta Two Years Before the Mast (1840) tuli menestys, monestakin syystä. Ensinnäkin se oli ainoa (ainakin englanninkielellä) julkaistu kuvaus tuohon aikaan vielä Meksikolle kuuluneesta Kaliforniasta, ja kun kultaryntäys Pohjois-Amerikan länsirannikolle alkoi 1840-luvulla, siitä muodostui lähtijöille ainoa opas siitä mihin he olivat oikeastaan matkalla. Kirjasta tuli myös merkittävä tapaus kamppailussa merimiesten epäoikeudenmukaista kohtelua ja lähestulkoon orjuuden kaltaista oikeudettomuutta vastaan, kamppailussa jota Dana edisti sittemmin myös juristin toimessaan. Hänestä kasvoi muutenkin merkittävä ihmisoikeusaktiivi maassa, joka parikymmentä vuotta myöhemmin ajautui sisällissotaan, jossa yhtenä tärkeänä kysymyksenä oli orjuuden kieltäminen tai salliminen.

Nykysilmin luettuna Danan satakahdeksankymmenvuotias teksti näyttää perin asenteelliselta ja rasistiselta: orjuuden vastustuksestaan huolimatta Dana ei suhtaudu mustaihoisiin laivatovereihinsa mitenkään erityisen tasa-arvoisina ihmisinä, ja hänen mukaansa Kalifornian alkuperäisasukkaiden, ”intiaanien”, merkittävin luonteenpiirre on ”laiskuus”. (Harvapa kovin innokkaasti tekee töitä miehittäjille, jotka ovat vieneet maat, tuhonneet elinkeinot ja vielä levittäneet tappavia tauteja.) Toisaalta Dana arvostaa suuresti ”sandwich-saarelaisia” (eli havaijilaisia) merimiehiä, epäilemättä siksi että tuli tutustuneeksi heihin paremmin kuin muihin ei-”valkoisten” etnisten ryhmien edustajiin.

Two Years Before the Mast löytyy – tekijänoikeuksien vanhennuttua vuosikymmeniä sitten – ilmaisena e-kirjana Project Gutenbergin sivustolta ja WSOY julkaisi siitä vuonna 1968 Tapio Hiisivaaran suomennoksen. Luin sen itse joskus 1970-luvulla nuorena innokkaana purjelaiva-ajan merikirjallisuuden ystävänä, ja muistaakseni muuten asiallisen käännösjäljen osalta jäi tökkimään pahan kerran, että Hiisivaara oli, yleistajuistamistarkoituksessa, keksiskellyt sinne tänne aivan omia meritermejään, jotka nähdäkseni lähinnä sotkivat lukijan käsitystä siitä, mitä oikein tapahtui ja missä osassa raakatakilaisen purjelaivan rikiä.

Mieleeni onkin juolahtanut, että kirjan voisi kääntää uudestaan ja, koska tekijänoikeudet kerran ovat vanhentuneet, käännökseen ei tarvitse kysellä lupia keneltäkään. Mikäli kukaan kustantaja ei kiinnostu, sen voi julkaista omakustannepohjaltakin jollakin sopivalla e-kirja-alustalla. Työtähän kolme- ja puolisataasivuinen, paljon taustatutkimusta vaativa teos vaatii, mutta minähän olen vastikään alkaneella viisivuotisella apurahalla, enkä minä nyt sentään ihan koko aikaa niitä omia romaanejakaan kirjoittele.

Tämän kirjan suomentaminen voisi hyvinkin olla eräänlainen puhdetyöhanke. Olen tullut lapsuudessani opetelleeksi raakatakilaisten purjelaivojen takilatermistön ja muistan sen edelleenkin jotakuinkin ulkoa, ja olen toivonut että kohdalle sattuisi sellainen käännöshanke jossa tätä vanhaa rakkautta pääsisi hyödyntämään. Ja jos kukaan ei sellaista kerran tarjoa…

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Kolmas ja viimeinen

Olen ollut täällä blogissa(kin) aika tohkeissani Lucia Berlinin novelleista, joiden ensimmäinen kokoelma Siivoojan käsikirja ilmestyi kaksi vuotta sitten ja toinen osa Siivoojan käsikirja 2: Tanssia ruusuilla viime vuonna. Tämän syksyn kirjamessuille saatiin – edelleen Aula & Co:n kustantamana ja Kristiina Drewsin suomentamana – kolmas ja viimeinen kokoelma Ilta paratiisissa. Nyt ilmeisesti kaikki Berlinin julkaistut novellit on suomennettu.

Kolmoskokoelman hyvä puoli on, että ykkösen ja kakkosen aloittava Lydia Davisin vaivaannuttava essee Berlinin kirjallisesta ilmaisusta (se jonka esimerkkikohdat ovat Drewsin eivätkä Berlinin kieltä) on pudotettu pois. Tilalla ovat Lucia Berlinin (myös edesmenneen) Jeff-pojan* lyhyet ja lämpimät saatesanat. Kaipailin aikaisempien kokoelmien yhteydessä mahdollisuutta lukea Berlinin novelleja (fiktiivisen päähenkilön elämän) kronologisessa järjestyksessä. Tässä suhteessa kolmoskokoelma täyttää toiveen: tarinat alkavat lapsuusmuistoista ja etenevät monen kotipaikan ja muun mutkan kautta seesteisemmän vanhemman ihmisen näkökulmaan.

Ilta paratiisissa on näistä novellikokoelmista ensimmäinen, jota ei tehnyt mieli lukea saman tien toiseen kertaan. Ensilukukerran jälkeen tuli tunne, että aikaisemmat kokoelmat olivat Greatest Hits I ja II: nyt oli käsillä sitten Outtakes. Tai ehkä kyse oli vain kohtuuttomaksi paisuneista odotuksista. Eivät tämän kokoelman novellit missään mielessä huonoja ole – ne eivät vain tunnu yhtä loistokkaan monitasoisilta ja näkemyksekkäiltä kuin aikaisemmat. Ei sillä etteikö tästäkin kokoelmasta löytyisi loisteliaita hetkiä – vaikkapa puolen sivun mittainen ”Sadepäivä”, joka tuossa mitassaan toimii oikeastaan melkein standup-henkisenä hiilenmustana, itseironisena vitsinä – mutta kokonaisuutena kirja jättää vähän sellaisen ihan kiva -fiiliksen.

Suosittelen siis, että aloitat Lucia Berlinin tuotantoon tutustumisen Siivoojan käsikirjasta: tämä kolmonenkin on tietysti pakkohankinta kaikille meille jotka ovat aikaisempiin kokoelmiin ihastuneet, mutta ihastuminen tapahtuu helpommin kahdella aikaisemmalla kirjalla.

___
* Itseni piti tarkistaa, pojan nimeen ensi kertaa törmätessäni, oliko kyseessä jokaisen basistin tietämä, kärkevistä mielipiteistään tunnettu huippuluokan studio- ja jazzmuusikko Jeff Berlin. Ei ole. Lucia Berlinin aviomiesten joukossa oli parikin jazzmuusikkoa, joten yhteys olisi voinut olla ihan mahdollinen.

***

Jotakuinkin tarkkaan yksitoista vuotta sitten olin perustamassa vihreää tiede- ja teknologiapoliittista järjestöä, joka sai nimekseen Viite – tieteen ja teknologian vihreät. Vuoden takaiset kymmenvuotiskarkelot jäivät valitettavasti väliin, F- ja sukusyistä, mutta voin olla (pieneltä osaltani) ylpeä siitä että olin perustamassa putiikkia, joka on nykyään Vihreiden suurin valtakunnallinen jäsenjärjestö.

Lauantaina täydensin yhdistyskirjoani käymällä Tampereella perustamassa uutta järjestöä, joka sai nimekseen Vihreä kulttuuripoliittinen yhdistys Kupoli. Tulin valituksi putiikin ensimmäiseen hallitukseenkin. Palataan asiaan, jahka yhdistys on virallisesti rekisteröity ja hyväksytty Vihreän liiton jäsenjärjestöksi.

Idealismin ja pettymysten kirja, ystävyyden ja jatkuvuuden kirja

Sirpa Kähkösen Graniittimies (Otava 2014) on oikeastaan aika mainiota jatkoa JP Koskisen Tulisiivelle (Like 2019), jatkoa jonka ensimmäinen sana voisi olla mutta.

Graniittimies sijoittuu suurelta osin 1920-luvulle, aikaan jolloin Tulisiiven kertoja oli vasta pikkulapsi Yhdysvalloissa. Klaraksi ja Iljaksi nimensä muuttanut nuoripari pakenee sisällissodan jälkeisestä Suomesta itärajan yli rakentamaan työläisten yhteiskuntaa, kuten he kuvittelevat. Pian heidän seuraansa liittyy Iljan pikkuveli, joka uudessa maassa haluaa olla nimeltään Lavr. Alkuun elämä näyttää vallan lupaavalta: uudessa kotikaupungissa Petrogradissa on köyhää, mutta mielekästä työtä löytyy. Kirjan kertoja, Klara, alkaa työskennellä katulasten parissa ja saakin aikaan vaikuttavaa toimintaa. Iljalle löytyy töitä, ja Lavr liittyy Punakaartiin suojelemaan työläisten valtakuntaa vastavallankumouksellisilta. Kolmikko tutustuu uusiin ihmisiin, löytää paikkansa uudelleen itseään rakentavassa yhteiskunnassa.

Iloa, idealismia ja optimismia ei jatku kauan. Lenin kuolee, Petrogradista tulee Leningrad, valtio alkaa suhtautua yhä epäluuloisemmin yhä useampaan ihmisryhmään, etenkin suomalaistaustaisiin. Siinä missä Tulisiiven kertojalla oli kaikkien kokemustensa halki kantimenaan haave lentämisestä – mistään muusta hän ei ollut kiinnostunut – Klara ja Ilja joutuvat katselemaan kuinka todellisuus alkaa murentaa heidän idealismiaan, kuinka ystävät katoavat tai muuttuvat. Toivo paremmasta alkaa huveta, jäljelle jää vain sinnikäs selviämisen ja toimeentulemisen tarve. Lavr tekee omat johtopäätöksensä tajutessaan, että puna-armeijan upseerikoulutettavana hänet komennetaan tappamaan niitä, joita hän kuvitteli velvollisuudekseen suojella: hän palaa Suomeen ja ilmestyy Kuopiosarjaan Lassi Tuomena, joka ei pahemmin puhu menneisyydestään, mutta joutuu siitä maksamaan valkoisen Suomen vankileireillä. Klara ja Ilja jäävät, eivät osaa tai eivät halua lähteä. Ehkä he vielä toivovat muutosta, vaikka Klara ei sitä edes omissa ajatuksissaan – tai kirjoituksissaan, kuten käy selväksi – oikeastaan tunnusta. Eivät he lapsellisia ole, eivätkä lopulta erityisen idealistisiakaan, mutta he ovat valintansa tehneet.

Graniittimies on varsinaista Kuopio-sarjaa synkempi ja toivottomampi, jo siksi että lukija tietää jo ennestään, mihin työläisten valtion yhteiskunta on matkalla.

Tänä vuonna ilmestynyt Muistoruoho on suoraa jatkoa Kuopio-sarjalle ja jossain määrin sen edelliselle, epilogimaiselle Tankkien kesälle. Edellisestä kirjasta on kulunut viisi vuotta: kesällä 1972 Vietnamin sota hallitsee televisiouutisia, Työläisasunto-osakeyhtö Puijon tilalla on pelkkä tyhjä tontti ja Lassi Tuomi on kuollut edellisenä talvena. Anna-leski yrittää päästä surustaan yli, jatkaa elämäänsä.

Siinä missä Graniittimies oli selkeästi, yhden näkökulman (ja, lopussa, kolmannen persoonan) kautta etenevä tarina, Muistoruohossa muutamia kesäpäiviä tarkastellaan pääosin viiden ihmisen kautta. Anna ja hänen ystävänsä Helvi, lasten avioliiton kautta tuttaviksi tulleet Ida ja Siiri, sekä Annan tyttärentytär Hilla – joiden lisäksi kertojina vilahtavat hetkittäin Kuu, alkoholisoitunut maalari ja kerrostalohuoneisto. Kirjan ytimenä ovat oikeastaan kolme ystävyyssuhdetta: Anna ja Helvi, Ida ja Siiri sekä Hilla ja hänen pioneerileirillä tapaamansa Emmi. Ystävyys, sen kestäminen ja kestämättömyys, kehittyminen ja kehittymättömyys, yhteiset muistot ja yksityiset traumat muodostavat oikeastaan keskeisen osan tarinaa. Ystävyys ja ylisukupolvinen jatkuvuus, isoäitien ja lastenlasten suhde: pikkutyttöjen vanhempia hädin tuskin mainitaan edes nimeltä, he ovat koko kirjan ajan poissa, omia ongelmiaan setvimässä. Ja muistot, ennen kaikkea kaikki se mitä sota teki ja mitä sota rikkoi.

Alkuun kirja tuntui vähän sekavalta, päämäärättömältäkin, kunnes toisiinsa kietoutuvat tarinasäikeet löytävät oman rytminsä: tavallaan olisi ollut hyvä kerrata vähintäänkin pari Kuopio-sarjan edellistä osaa: nyt niiden lukemisesta on puolitoista vuotta ja useammankin kerran jäin miettimään, pitäisikö minun tässä viitattu asia tietää, pitäisikö tuossa mainittu ihminen muistaa. Ehkä olisi pitänyt lukea kirjaa vain kuin ei olisi aikaisempiin kajonnutkaan, ottaa hahmot sellaisina joihin tutustuu vasta kirjan myötä, oppii heistä tarpeelliset asiat tekstin edetessä. Koska kuudennellakymmenennellään olevien keskeisten henkilöiden elämäntilanteessa kipeät ja ahdistavat muistot ovat niin isossa osassa, paljon tulee kerrattuakin.

En tiedä, onko sarjaan tulossa vielä jatkoa. Tavallaan kiinnostaisi, miten ihmisten elämät jatkuvat tästäkin eteenpäin. Toisaalta tämän kirjan lopun valo ja lämpö, ystävyys ja optimismi olisivat hyvä paikka lopettaakin.

Uurnain aika

Ainakin ennakkoäänestysten perusteella tämänpäiväisten eurovaalien äänestysinto näyttäisi olevan korkeammalla tasolla kuin aikaisemmin. Siksi on vähintäänkin tärkeää, että meistä äänioikeutetuista itse kukin käy uurnan ääressä ilmaisemassa numeraalisen mielipiteensä. Jos ne toiset ehtivät uurnille innokkaammin, heidän kantansa näkyy vahvemmin vaalien tuloksessa. Ja sitähän me emme tietenkään halua. Ja jälkikäteen on turha ruikuttaa.

Ääntäsi vaali

Suomen tasavallan korkeimman päättävän elimen jäsenet seuraavalle nelivuotiskaudelle valitaan eduskuntavaaleissa sunnuntaina 14. huhtikuuta. Puolentoista viikon päästä. Ennakkoäänestys on ollut käynnissä jo monta päivää, ja jatkuu tiistaihin 9.4..

Jos minulla on joskus ollut vaikeuksia nähdä äänestämisessä mieltä, saada aikaiseksi raahautua äänestyspaikalle, olen yleensä ajatellut minulle kaikkein vastenmielisintä ehdokasta. Jos minä en äänestä jotakuta muuta, minulle vastenmielisen niljan suhteellinen osuus kokonaisäänimäärästä kasvaa hivenen, samoin hänen mahdollisuutensa päästä eduskuntaan.

Ei sillä että vaikeuksia uurnalle raahautumiseen yleensä olisi, eikä tällä kertaa lainkaan. Seuraava eduskunta(kin) päättää ratkaisevan tärkeistä asioista. Niinpä kannattaa äänestää, eikä äänestettyä ehdokasta kannata jättää omilleen vaalien jälkeenkään, pääsi hän tai ei. Palautetta ja ehdotuksia voi antaa useamminkin kuin neljän vuoden välein.

Myrkynlykkääjä

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)

Mauno Henrik Koivisto 1923–2017

Lokakuussa 1981 kävelin Dommalta tietojenkäsittelyopin luennolta kohti keskustaa. Ratakadun kohdalla oli Ilta-Sanomien jakeluauto (siihen aikaan iltapäivälehdet ilmestyivät vasta iltapäivällä) ja sen kojelaudalla kaksinkerroin lööppi, josta erottui sanat UKK EROSI.

Kekkonen oli sairastellut pitkään ja ollut hyvän aikaa sairauslomalla, joten lopullinen presidentin tehtävästä luopuminen ei ollut yllätys. Hänen lähipiirinsä oli yrittänyt käyttää Kekkosen vanhaa vaikutusvaltaa pääministeri Mauno Koiviston kaatamiseen niin, että uuden hallituksen johtoon olisi noussut jo aikaa sitten alkoholisoitunut Ahti Karjalainen, mutta Koivisto oli pitänyt pintansa. ”K-linjalaisten” peli oli ollut niin nuhjuista ja lehdistö oli vapautunut jo sen verran että asiasta oli kirjoitettu, joten Koivisto sai aikamoisen sankarin maineen. Kävellessäni kohti keskustaa lööppejä alkoi vähitellen ilmestyä myös kioskien ja kauppojen ikkunoihin. Sillä hetkellä tunsin käveleväni keskellä historiallista hetkeä: Kekkonen oli noussut presidentiksi kuusi vuotta ennen minun syntymääni ja ollut presidenttinä siihenastisen elämäni kaikki yhdeksäntoista vuotta.

Kekkosen kuolema 1986 ei enää ollut samanlaista historian siipien havisemista kuin dramaattinen ero viisi vuotta aiemmin.

Kun virkaatekevä presidentti Koivisto asettui ehdokkaaksi vuoden 1982 presidentinvaaleihin, hän voitti ne ylivoimaisesti. Aivan, minäkin äänestin häntä, ja äänestin seuraavissakin presidentinvaaleissa kuusi vuotta myöhemmin, joskin ehkä pikemminkin vähiten huonona kuin parhaana vaihtoehtona. Ainakin minä olen ymmärtänyt että Koivisto oli vanhana pankkimiehenä merkittävässä asemassa päättämässä 1990-luvun taitteen ”vahvan markan politiikasta” joka omalta osaltaan pahensi laman vaikutuksia Suomessa, mutta en tiedä olisiko kukaan muu presidenttiehdokkaista osannut tehdä yhtään kaukonäköisempää politiikkaa. Lamalla oli kuitenkin ollut isoja vaikutuksia minun(kin) elämääni: vuoden 1981 toiveikas ja innokas toisen vuoden fysiikan opiskelija oli Koiviston kaksitoistavuotisen kauden päättyessä 1994 työtön tai puolityöllistetty mikrotukihenkilö, avoliittoon mennyt ja avoliitosta vuosia myöhemmin lähtenyt, oman elämänsä suhteen jonnimmoisella tuuliajolla ollut kolmekymppinen, joka löysi nykyiselle ura- ja elämäntielleen vasta kun Koiviston seuraajan Martti Ahtisaaren kausi alkoi kallistua loppuaan kohti.

Koivistolla oli joka tapauksessa iso vaikutus siihen, että presidentti-instituutio muuttui Kekkosen ajan puolidiktaattorista eräänlaiseksi seremoniamestariksi, jonka julkisuudessa esittämiä mielipiteitä saa ja kuuluu paheksua (ainakin jos presidentti ei ole omasta puolueesta). Tästä voimme olla hänelle(kin) kiitollisia: huippuyksilöuskovaisten doktriineista huolimatta tähän maailmaan ei ole syntynyt eikä synnykään ketään sellaista henkilöä jolla olisi riittävästi kykyjä käyttää järkevästi sellaista valtaa kuin Kekkosella oli, lakien mukaan ja laeista huolimatta.