Olen päätynyt kirjallisuuden suomentajaksi ns. kadulta, harrastusten ja kirjoittamisen kautta. Kielen ja kirjallisuuden sijaan opiskelin aikoinani ensin fysiikkaa ja sittemmin filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Siinä(kin) mielessä on erittäin valaisevaa päästä toisinaan kuulemaan kieleen ja kielen käyttöön liittyviä luentoja. Kääntäjäliitto järjesti juuri tällaisen tilaisuuden, joten olen viimeiset kaksi päivää istunut kollegojen keralla luentosalissa kuuntelemassa esityksiä käännös- ja kielitieteestä.
Opimme muun muassa, ettei monen halveksima lemmikinomistajien tapa puhua koirastaan tai kissastaan hänenä ole suinkaan mikään uusi muoti-ilmiö. Itse asiassa kaikissa suomen murteissa se– ja hän-pronominien käyttö on ollut huomattavan vaihtelevaa ja rikasta: joitakin kotieläimiä ja arvostettuja riistaeläimiä on hänitelty hyvinkin paljon, lause- ja asiayhteydestä riippuen. Vasta 1800-luvun lopun kirjakielen kehittäjät laativat keinotekoisen rajauksen, jonka mukaan hän tarkoittaa ihmistä ja se kaikkia muita. Suomen lähintä sukukieltä meänkieltä normitetaan vasta nyt, ja siellä on säilytetty suomen puolellakin aikaisemmin hyväksytty joustava pronominien käyttö. Kirjakielessähän asian suhteen jouduttiin tekemään myönnytys ja ottamaan kömpelö tämä käyttöön vaihtoehtoisena persoonapronominina:
Matti kertoi Liisalle, että hän arvostaa tämän työpanosta.
Voi kyllä olla, että käytän jatkossakin ainakin käännöksissä tämää enkä sitä. Omassa tekstissä on jossain määrin helpompaa käyttää laajempaa kielen keinojen valikoimaa – silloin kun keino sattuu sopimaan asiayhteyteen.
Sitä paitsi kirjakieli on juurtunut minuun syvälle, ei ihan (toimittaja-)äidinmaidosta asti mutta melkein. Tekstissä tämä tulee jotakuinkin yhtä luontevasti kuin ”alkuperäinen” se puheessa.
Laura Visapää kertoi meille verbimuodosta, jota hän on ryhtynyt kutsumaan ”itsenäiseksi A-infinitiiviksi”. Vaikuttaa siltä, että tämä kohtuullisen yleinen ilmaisutapa on jäänyt kielentutkijoilta täysin huomaamatta. Yleensä sitä pidetään jonkinlaisena vajaana muotona eikä itsenäisenä kielellisenä ilmaisutapana, jota on käytetty sekä korkeakirjallisessa tekstissä
Kohdata Pariisissa vuosien jälkeen tuttu kaunotar!
että löysässä arkijutustelussa:
Se terassi olis ollu tosi kiva. Kesällä sinne olis voinu kantaa kaiuttimet ja kuunnella musaa kovaa. Olis sellainen rento meininki. Grillata vaikka makkaraa, ottaa relaa ja napata drinksua.*
Itsenäiseen infinitiiviin sisältyy usein vahva tunneaffekti – joko positiivinen, kuten edellä, tai paheksuva: Pomppia nyt joulupöydästä kesken kaiken puhumaan puhelimessa!** Tällainen latautuneisuus tekee siitä vähän hankalan käytettävän. Lisähankaluuksia aiheuttaa, että jokaisen modernin tekstinkäsittelyohjelman oikoluku herjaa itsenäiseen infinitiiviin perustuvista virkkeistä: ”Virkkeestä näyttää puuttuvan pääverbi.” Mutta Visapää onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että tämä kummajainen on itsenäinen, mielekäs ilmaisutapa kohtaamastaan hyljeksynnästä ja epäluulosta huolimatta. Kielimuoto ei myöskään ole pelkästään suomen ominaisuus: Visapää aloitti esityksensä pätkällä Wim Wendersin klassikkoelokuvasta Berliinin taivaan alla, jossa kaksi enkelia mietti millaista heidän elämänsä olisi, jos he olisivat tavallisia kuolevaisia. Molemmat puhuivat pitkät pätkät itsenäisillä infinitiiveillä sekä saksankielellä että englanninkielisessä tekstityksessä.***
Emeritaprofessori Auli Hakulisen keskusteluanalyysitutkimukseen liittyviä esitelmiä olen päässyt kuulemaan ennenkin, mutta kuulen mielelläni lisääkin. Auli on loistava luennoija ja aihe on äärimmäisen kiinnostava. Tavallinen löysä arkipuhe – jutustelu, puhelinkeskustelu, lääkärikäynti tai kaupan kanssalla asiointi – osoittautuu tallennettuna melkoisen monia lainaisuuksia, mutkikkaita rakenteita ja kaikkien osapuolten luonnostaan tuntemia lainalaisuuksia noudattavaksi kulttuurin aarreaitaksi. Ajatellaanpa vaikka (näennäisen) yksinkertaista kysymystä tyyliin:
Lukeeks Kalle [kirjoja]?
On eroa siinä, alkaako vastaus sanalla Lukee vai Joo. Jälkimmäinen oikeastaan vaatii, että asiasta on keskusteltu jo aikaisemmin (tai asiassa on lisäpuimisen arvoista).
Iso osa (käännettävästäkin) kirjallisuudesta on keskustelua, joten tällaiset huomiot ovat oleellisen tärkeitä.
Puhetta oli myös siitä, että ensikuulemalla hyvinkin yksitavuiset ja karut keskustelut vaikkapa kioskimyyjän kanssa saattavat sisältää melkoisen määrän paitsi informaatiota, myös näkymättömiä kohteliaisuussääntöjä, vaikka juuri tällaista dialogia käytetäänkin usein esimerkkinä tapakulttuurin rapistumisesta. Jäin pohtimaan asiaa, ja ainakin joitakin salissa istuneita kollegoita tuntui huvittavan (vähintäänkin puolivakavasti) heittämäni teoria talitintti-ilmiöstä: Etenkin kaupungeissa melutaso on liikenteen, ilmastoinnin ja taustamusiikin takia kohonnut niin paljon, että ilmaisua on ollut ymmärrettävyyden vuoksi pakko tiivistää. Anteeksi ja kiitos hukkuvat hälyyn pahemmin kuin Oho ja tos, ja nekin voidaan korvata tietynlaisella katseella ja nyökkäyksellä. Kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, vaan ilmaisun tiivistymisestä.
Teoriaa vastaan tietysti puhuu, ettei samanlaista ilmiötä ole selvästikään tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Mutta ainakin toistaiseksi ajatus jaksaa minua huvittaa.
___
* Molemmat esimerkit ovat muistinvaraisia mukaelmia Visapään esimerkeistä. Ensimmäinen on alkuaan peräisin Milan Kunderan kirjan suomennoksesta ja jälkimmäinen keskustelututkimuksen tallenteesta.
** Tämä taas on kahden koulutuspäivän jälkeen pidetyissä (erään toisen kulttuurijärjestön) pikkujouluissa pöytäseurueemme kollegalle lohkaisema muka-paheksunta.
*** Berliinin taivaan alla on yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Hitto, pitäisi katsoa taas kerran.
