Kategoria: kieli

Paluu Keski-maahan

·

Joskus 1970-luvun puolivälissä perheemme lomaili Yleisradion työntekijöiden kestäsiirtolassa Suvisaaressa (eli Högkloppan-nimisellä Espoon Suvisaariston saarella). Syystä tai toisesta hieman toisella kymmenellä ollut minä ehti lukea mukaansa ottamat kirjat jo parina ensimmäisenä lomapäivänä, minkä vuoksi äitini luovutti minulle omaksi lomalukemisekseen ottamansa tiiliskiven nimeltä Sormuksen ritarit. Siinä suhteessa oli oiva asia, että ei ollut muuta lukemista, sillä kirjan alun miltei kulttuurantropologinen johdanto-osa olisi saattanut lannistaa nuorta mieltä ja saanut tarttumaan johonkin luistavampaan ennen kuin tarinassa olisi päästy ns. asiaan. Siinä suhteessa oli myös oivaa, ettei äiti ollut hankkinut tätä kohtuullisen suosittua kirjasuomennosta aivan tuoreeltaan: jos olisin joutunut odottelemaan tarinan kahta jälkimmäistä osaa kumpaakin vuoden, olisi saattanut tulla parku ja epätoivo. Tiiliskivi nimittäin humahti melkoisella vauhdilla. J. R. R. Tolkienin maailma osui, upposi ja vetosi.

Pikkusiskolleni kävi samoin muutama vuosi myöhemmin, ja lopulta kotimme ovessa luki hänen tekstaamanaan haltiakielinen toivotus pedo mellon a minno. Kolmiosainen Taru Sormusten herrasta taisi jäädä hänelle. Itse hommasin vasta 1980–90-lukujen taitteessa yhteisniteen pokkariversion (joka tunnetaan kansikuvansa mukaan Kaapuhemmo–painoksena), mikä ei ollut hyvä idea: teksti oli niin lukemisen kannalta ikävän pientä ja ahtaasti ladottua pränttiä. Mutta luettua sitäkin tuli, ja uppouduttua maailmaan. (Siinä mitassa että muistan silloisen avovaimoni ainakin kerran hermostuneen pahan kerran, kun yritin keskittyä lukemiseen hänen sijaansa – vaikka hänkin tykkäsi Tolkienista perin paljon.)

Kaapuhemmokirja ei muuttanut helmikuussa kanssamme uuteen kotiin, sillä jo toista vuotta on ollut tiedossa, että Kersti Juva on käymässä läpi – jälleen kerran – omaa (sekä osin Eila Pennasen ja Panu Pekkasen) Sormusten herra -käännöstä suomennoksen (ja Tolkienin kuoleman) 50-vuotisjuhlapainosta varten. Esimakuakin työstä oli ehditty saada sekä Kerstin eri tilaisuuksissa pitämien esitelmien sekä Matka suomeen– ja Tolkienin tulkkina -kirjojen käännös- ja käännöskorjailuesimerkkien ansiosta.

Tuhatsivuinen juhlapainos on massiivinen ja näyttävä järkäle. Alkuperäiset kolme kirjaa on nytkin ahdettu samoihin kansiin, mutta taitto ja ladonta ovat huomattavasti parempia kuin kaapuhemmopokkarissa: kirjasinkoko ei ole suuri, mutta luettavaa kokoa silti. Liitteet ovat aikaisempia versioita laajempia, sillä nyt on sukupuiden ja taustahistorioiden ohella mukana Tolkienin täysimittainen alkuperäinen selostus siitä miten hän on ”kääntänyt” keksimiensä westronin-, sindarin- ja quenyankielisten ihmisten ja paikkojen nimet englanniksi – lomitettuna Kerstin huomautuksilla siitä miten nimistö on sitten jatkojalostunut suomeksi. Lisäksi Kersti on kirjoittanut laajan tiivistelmän Tolkienin tulkkina -kirjan alkuaan esittelemistä muutoksista, korjauksista ja parannuksista käännökseen. Kirjan lopussa on vielä jotakin jota romaaneissa ei kovin usein näe: hakemisto.

Niin, ja lisäksi mukana on Tolkienin alkuperäisiä kuvituksia teokseen. Suurinta osaa kuvista hän ei suinkaan tarkoittanut julkaistaviksi, lähinnä ne olivat hänelle itselleen tukena paikkojen kuvauksissa. Väripainatussivut tekstin lomassa tekevät kirjaan joka tapauksessa mukavan vanhahtavaa tunnelmaa.

Nyt, melkein viisikymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen, itse tarinaan suhtautuu toki osin toisella tavoin kuin ennen teini-iän alkua. Tarinan järkähtämätön usko hyvien (ja huonojen!) luonteenominaisuuksien geneettiseen periytyvyyteen hyppää sieltä täältä silmille ja saa kiinnittämään huomiota myös siihen, miten vähättelevästi Tolkien suhtautuu maailmansa tummempi-ihoisiin tai ”kierosilmäisiin”, kellertäväihoisiin ihmisiin. Yksilöllisyyttä, jaloutta ja muita positiivisia ominaisuuksia löytyy lähinnä vaaleaihoisista lännen ja/tai pohjoisen asukeista, tarkemmin sanottuna miespuolisista asukeista. Koko kirjasarjajärkäleessä taitaa olla sitä paitsi yksi ainoa nainen – Éowyn – jolla on minkäänlaisia henkilökohtaisia luonteenpiirteitä, ja hänkin löytää elämälleen oikean suunnan ja onnen vasta kohdattuaan elämäänsä miehen ja tilaisuuden tulla kotiäidiksi. Muut naispuoliset ihmiset (tai haltiat) eivät pääse edes oikein kulisseiksi. Enkä tässä käy puuttumaan itse tarinan epäloogisiin kummallisuuksiin tai Keski-maan maantieteellisiin ja/tai geologisiin outouksiin.

Silti: lumous kantaa yhä edelleen. Myöhempien (oikean!) kulttuuriantropologian opintojen myötä johdanto ei enää tunnu niin raskaalta jankkaukselta, ja kun tarina pääsee alkuun, se kulkee aina Konnun leppoisista maisemista Tuomiovuoren jyrkänteille. Olisi vaikea kuvitella lukevansa tätä kirjaa pikku hiljaa – ei, tämä on (kuten, hih, nykynuoriso ehkä sanoisi) bingetettäväksi tarkoitettu kirja, hiljaisen viikonlopun täyttävä täräys, hiilijalanjäljeltään hyvin vähäinen matka eksoottiseen maahan ja aikaan.

En ole koskaan opetellut aikaisempia suomennosversioita niin perusteellisesti, että olisin tuosta vaan tunnistanut kohtia joissa muutoksen punakynän on ollut käytävä. Voin vain sanoa, että teksti luistaa, on sävykästä ja toimivaa kieltä. Luultavasti uusia versioita ei enää tule (vaikka kirjan painoonmenon jälkeen on kuulemma muutama pikkuvirhe vieläkin löytynyt, ja yhden merkityksettömän sellaisen bongasin itsekin). Tällä kyllä voi hyvin mennä, ja tähän kirjaan on sen painosta huolimatta kepeämpi tarttua kuin kaapuhemmoversioon.

Muutama kielellinen ärsy

· 4 kommenttia ·

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.

Löytöretki Keski-Maahan

·

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Kääröjen meren äärellä

·

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Kieli on notkea kapine

·

Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjaa (SKS) on odotettu, ja viime viikolla se vihdoin löytyi postilaatikosta. Odottaminen on kannattanut.

Juva on rakentanut omista suomennoksistaan – aina esikoisesta eli Tarusta Sormusten herrasta alkaen – korpuksen ja tutkiskelee sieltä poimimiensa esimerkkien valossa, miten hän on ratkaissut käännösongelmia silloin, kun englanninkielisen tekstin lauserakenteita tai sanomisen tapoja ei voi suoraan siirtää suomeen: eli usein. Ratkaisut ovat olleet suurimmalta osalta intuitiivisia, ja nyt hän on halunnut hieman systematisoida työtapaansa. Tukena on verkossakin ilmaiseksi luettavissa oleva Iso suomen kielioppi.

Tuloksena on neljäsataasivuinen retki monenlaisiin asioihin, joita suomen kielellä voi tehdä ja tapoihin, joilla suomeksi voi ilmaista asioita usein huomattavan paljon sävykkäämmin ja rikkaammin kuin englanniksi (jossa toki on omat monituiset keinonsa ilmaista rikkaita sävyjä). Juva on antanut lukuohjeeksi, että kirjaa voi käyttää kuin hänen parinkymmenen vuoden takaista suomennostaan Laurence Sternen romaaniklassikosta Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet: lukea silloin tällöin pätkän sieltä täältä.

Itse kuitenkin lukaisin kirjan, näin ensi kierroksella, alusta loppuun.

Löytöretki suomeen on taitettu väljästi, leveät marginaalit suorastaan pyytävät tekemään merkintöjä. Luvut käsittelevät virkkeen rakentamista, sanajärjestystä (joka on suomessa perin erilainen ja paljon vapaampi kuin englannissa), aikamuotoja, modaalisuutta, toimijan ilmaisemista (tai ilmaisematta jättämistä) sekä viittaussuhteita. Asiaa ja jokaiselle tekstin (käännetyn tai oman) tuottamisesta kiinnostuneelle riittää runsaasti. Vaikka sivuilla laukkaa runsaasti kielioppitermejä, Juvan selitykset ja käännöksistä poimitut esimerkit aukaisevat minun kaltaiselleni kielioppitermit jo keskikouluaikoina unohtaneelle, mistä on kyse. Kiinnostavana detaljina voisi mainita, että kirjassa esitellään kouluaikoina unohtuneiden sijamuotojen lisäksi vielä kahdeksan lisää: latiivi (ylös, alas), delatiivi (ylhäältä, alhaalta), separatiivi (ulkoa, kotoa), superessiivi (ulkosalla, ylhäällä), sublatiivi (etäälle, sinne), prolatiivi (ylitse, meritse), situatiivi (alekkain, vastakkain) ja oppositiivi (aletusten, vastatusten). Juva arvelee, että nämä vähän vanhahtavat – joskin nykysuomalaisille täysin ymmärrettävät – ja varsin rajoitetulla sanastolla käytetyt sijamuodot on jätetty koulukaanonista pois ”arvatenkin armeliaisuussyistä”. Siitä olen koululaitokselle kiitollinen.

(Sen sijaan olen sitä mieltä että sijamuodotkin olisi helpompi muistaa niiden suomenkielisemmillä nimillä, jotka keskikoulun kirjoissa vielä minun kouluaikoinani mainittiin, mutta joita ei käytetty: omanto, sisäolento, ulkotulento, keinonto…)

Kirja on hyvä ja aiheellinen muistutus siitä, miten rikas ja taipuisa työväline suomi on, ja siitä miten kömpelöä kökkökieltä syntyy jos englannin rakenteita ja sanontatapoja tulee epähuomiossa suomentaneeksi sana sanalta. Monessa kohtaa Juva on esittänyt lopullisen suomennoksensa lisäksi raakakäännösversion, joka on usein paljon enemmän sanojen kääntämistä ajatuksen sijaan. Hän ei arastele tunnustaa omia mokiaan edes silloin kun niitä on jäänyt painettuun kirjaan asti. Jotkut hänen toimivat käännösratkaisunsa pysäyttivät minut miettimään, etten olisi itse ratkaissut kohtaa samalla tavalla: toisaalta Juvalla on ollut käytössään kirjan kokonaisuuden muodostama konteksti ja minulla ei. (Kolmekymmentä vuotta pidemmän ja paljon ansiokkaamman ammattikokemuksen lisäksi, toki.) Koska jotkut näistä hämmentäneistä kohdista ovat peräisin kirjoista jotka olen itse lukenut ja joissa en muista huomanneeni mitään töksähtävää tai kummallista, joten ne lienevät olleet tekstikokonaisuuden valossa aivan riittävän hyvin perusteltavissa.

Tämä kirja tulee pysymään käden ulottuvilla työpisteestäni. Yritän muistaa lukaista sitä aina silloin tällöin kääntäessäni ja omaakin tekstiä tuottaessani. Edes sieltä täältä, silloin tällöin. Valitettavasti en oikein usko, että samoin tekevät ne, joiden mielestä I love to walk in the woods on suomeksi Rakastan kävellä metsässä tai jotka kääntävät sanonnan Kiss my ass muodossa Pussatkaa persettäni.

Hunan Pekingissä

·

Tiesin asiasta etukäteen – ja minulta oli pyydetty lupa – mutta silti Hunanin ateljeekriitikkonakin toimineen kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan Riina Vuokon minulle äsken lähettämä kuva hytkäytti.

Riina on pitänyt Pekingin vieraiden kielten yliopistosta valmistumisvaiheessa oleville suomen pääaineopiskelijoille FILI:n järjestämää kurssia suomalaisen kirjallisuuden kiinantamisesta. Kurssin käännettävänä materiaalina on ollut yksi luku Hunanista.

552 sivua

·

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

·

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)