Kategoria: kieli

Löytöretki Keski-Maahan

Viime kuun lopussa vietin viisi antoisaa päivää loistavien kollegojen seurassa Laukaan kääntäjäpäivillä. Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiivina ja hallituksen jäsenenä olin toki mukana järjestelyissä sekä ohjelman suunnittelussa ja toteutuksessa. Sain toki ohjelmasta itsekin irti paljon uutta, antoisaa ja kannustavaa. Osa esitelmistä kannusti myös kirjahankintoihin – osittain siksi että esitelmän kohteena ollut, minulle aikaisemmin tuntematon kirja oli niin kiinnostava (tästä myöhemmin lisää) ja osittain siksi että esitelmän aiheena ollut kirja kertoi minulle merkityksellisen kirjan kääntämisestä.

Kersti Juvan Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta (SKS 2021) on tavallaan täydennysosa parin vuoden takaiselle Löytöretki suomeen (SKS 2019) -teokselle: tapauskertomus, mutta ei pelkästään sitä. Johdantoluku ”Moselviiniä Kuparipannussa” on kulttuurihistoriaa 1960–70-lukujen taitteen suomalaisesta yliopisto- ja kustannusmaailmasta ja siitä, kuinka äidinkielenopettajan uraa suunnitellut opiskelija tutustui jo isossa maineessa olleeseen kirjailijaan ja suomentajaan Eila Pennaseen sekä päätyi hänen kauttaan (ja tuellaan) suomentamaan, lähes ensi töikseen, J. R. R. Tolkienin Lord of the Rings -trilogiaa.

(Ihan ensimmäinen julkaistu Kersti Juva -suomennos se ei ollut: alla oli muun muassa Kristiina Rikmanin kanssa yhdessä työstetty Robert Van Gulikin dekkari Kiinalaiset kellomurhat, sekin minulle tärkeä teos.)

Mielenkiintoisia ovat myös kritiikin kommentit vasta ilmestyneistä Sormusten herran osista. Tällöin ”fantasia”-genreä ei ollut vielä olemassa eikä trilogiaa ollut mahdollista sysätä mihinkään valmiiseen lokeroon. Ainakin osa kriitikoista oli myös perillä Tolkienin teoksen suomennosta edeltävien melkein kahden vuosikymmenen aikana anglosaksisessa maailmassa keräämästä kunnioituksesta, ja siksi suomennoksiinkin tunnuttiin suhtautuvan vakavasti otettavina merkkiteoksina.

(Siksipä äitinikin tuli aikoinaan Sormuksen ritarit hankkineeksi. Vietimme kesälomaa saaristossa, ja omat lukemiseni loppuivat kesken, joten kaappasin äidin itselleen ottaman tiiliskiven. Lukujen edetessä se oli sitten niin sanotusti menoa…)

Valtaosa Tolkienin tulkkina -teoksesta käsittelee kuitenkin Sormusten herra -trilogian (sekä vähäisemmässä määrin Hobitin ja Silmarillionin) käännösongelmia ja niiden ratkaisuja, hyviä ja huonoja. ”Mestari ja kisälli” -jakson pohjana on tuttavalta yllättäen vuosikymmeniä myöhemmin saatu kopionivaska Ritarien konekirjoitusliuskoja, joissa on ollut sekä Juvan omia että Pennasen korjausmerkintöjä. Tämä antaa mainion pikavilkaisun siihen, miten käännös on edennyt raakakäännösvaiheesta korjausten kautta painettuun laitokseen, ja joissakin kohdin myös myöhempien painosten korjattuihin versioihin (joita on ollut toimittamassa loistava kustannustoimittaja ja suomentaja Alice Martin). Ennen kääntäjäpäivien esitelmää en itsekään tiennyt, että käännöstä ja myös nimistöä on paranneltu useaan otteeseen, ensin vuoden 1988 kolmen osan yhteisniteeseen (joka tunnetaan nimellä ”Kaapuhemmopainos”) ja aina viimeisimpään, vuoden 2007 laitokseen asti. Oman osansa saavat Keski-Maan eri kansojen puhetavat: hobittien turinassa on maalaismaisuutta, ihmisten puheenparsi on kirjallisempaa, haltioiden vanhahtavan juhlavaa, ja örkkien ärinässä on aineksia Juvan äidinkielestä, Stadin slangista.

Juva huomauttaa moneen kertaan – aivan aiheellisesti – että vuosikymmeniä ennen netin hakukoneita oli käytännössä mahdotonta tarkistaa kaikkea tai ottaa selvää kaikesta. Tolkien lähetti kääntäjilleen paperinivaskan ohjeita erityisesti nimien käännöksiin, mutta se olikin helposti kaikki mitä sanakirjojen ohella oli mahdollista käyttää. Tolkienin tulkkina on – sekä trilogian suomennosten onnistumisten että epäonnistumisten ansiosta – oiva esimerkkioppikirja siitä, ettei englannin(kaan) sanoilla ole juuri koskaan täysin yksiselitteisiä suomennoksia, eikä sama suomennos kelpaa samalle sanalle eri asiayhteyksissä.

(Juuri tästä syystä Juvan parikymmentä vuotta sitten perustama kirjallisuuden kääntäjien edelleenkin aktiivinen sähköpostilista on nimeltään ”Konteksti”.)

Nopealukuinen, 232-sivuinen Tolkienin tulkkina on mainio pikaopas kirjallisuuden kääntämisen prosessiin ja ongelmiin sekä siihen miten taipuisa suomen kielemme tarjoaa käyttöön runsaan sanaston ja ilmaisuvalikoiman, jota kannattaa käyttää niin omissa teksteissä kuin käännöksissäkin. Tässä suhteessa mieleen tulee verrokkina lähinnä Jaana Kapari-Jattan mainio Pollomuhku ja Posityyhtynen (Tammi 2008) Harry Potter -kirjojen suomentamisesta. Molempien kirjasarjojen ”fanit” – kuten spekulatiivisen fiktion lukijat yleensäkin – ovat usein hyvin kiinnostuneita kielen ja kielen kääntämisen kysymyksistä, joten näille kirjoille voi uskoa löytyvän lukijakuntaa kielen ja kääntämisen ammattilaiston joukon ulkopuoleltakin.

Kääröjen meren äärellä

Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.

Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.

Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.

Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.

Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.

Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.

Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…

Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.

Kieli on notkea kapine

Kersti Juvan Löytöretki suomeen -kirjaa (SKS) on odotettu, ja viime viikolla se vihdoin löytyi postilaatikosta. Odottaminen on kannattanut.

Juva on rakentanut omista suomennoksistaan – aina esikoisesta eli Tarusta Sormusten herrasta alkaen – korpuksen ja tutkiskelee sieltä poimimiensa esimerkkien valossa, miten hän on ratkaissut käännösongelmia silloin, kun englanninkielisen tekstin lauserakenteita tai sanomisen tapoja ei voi suoraan siirtää suomeen: eli usein. Ratkaisut ovat olleet suurimmalta osalta intuitiivisia, ja nyt hän on halunnut hieman systematisoida työtapaansa. Tukena on verkossakin ilmaiseksi luettavissa oleva Iso suomen kielioppi.

Tuloksena on neljäsataasivuinen retki monenlaisiin asioihin, joita suomen kielellä voi tehdä ja tapoihin, joilla suomeksi voi ilmaista asioita usein huomattavan paljon sävykkäämmin ja rikkaammin kuin englanniksi (jossa toki on omat monituiset keinonsa ilmaista rikkaita sävyjä). Juva on antanut lukuohjeeksi, että kirjaa voi käyttää kuin hänen parinkymmenen vuoden takaista suomennostaan Laurence Sternen romaaniklassikosta Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet: lukea silloin tällöin pätkän sieltä täältä.

Itse kuitenkin lukaisin kirjan, näin ensi kierroksella, alusta loppuun.

Löytöretki suomeen on taitettu väljästi, leveät marginaalit suorastaan pyytävät tekemään merkintöjä. Luvut käsittelevät virkkeen rakentamista, sanajärjestystä (joka on suomessa perin erilainen ja paljon vapaampi kuin englannissa), aikamuotoja, modaalisuutta, toimijan ilmaisemista (tai ilmaisematta jättämistä) sekä viittaussuhteita. Asiaa ja jokaiselle tekstin (käännetyn tai oman) tuottamisesta kiinnostuneelle riittää runsaasti. Vaikka sivuilla laukkaa runsaasti kielioppitermejä, Juvan selitykset ja käännöksistä poimitut esimerkit aukaisevat minun kaltaiselleni kielioppitermit jo keskikouluaikoina unohtaneelle, mistä on kyse. Kiinnostavana detaljina voisi mainita, että kirjassa esitellään kouluaikoina unohtuneiden sijamuotojen lisäksi vielä kahdeksan lisää: latiivi (ylös, alas), delatiivi (ylhäältä, alhaalta), separatiivi (ulkoa, kotoa), superessiivi (ulkosalla, ylhäällä), sublatiivi (etäälle, sinne), prolatiivi (ylitse, meritse), situatiivi (alekkain, vastakkain) ja oppositiivi (aletusten, vastatusten). Juva arvelee, että nämä vähän vanhahtavat – joskin nykysuomalaisille täysin ymmärrettävät – ja varsin rajoitetulla sanastolla käytetyt sijamuodot on jätetty koulukaanonista pois ”arvatenkin armeliaisuussyistä”. Siitä olen koululaitokselle kiitollinen.

(Sen sijaan olen sitä mieltä että sijamuodotkin olisi helpompi muistaa niiden suomenkielisemmillä nimillä, jotka keskikoulun kirjoissa vielä minun kouluaikoinani mainittiin, mutta joita ei käytetty: omanto, sisäolento, ulkotulento, keinonto…)

Kirja on hyvä ja aiheellinen muistutus siitä, miten rikas ja taipuisa työväline suomi on, ja siitä miten kömpelöä kökkökieltä syntyy jos englannin rakenteita ja sanontatapoja tulee epähuomiossa suomentaneeksi sana sanalta. Monessa kohtaa Juva on esittänyt lopullisen suomennoksensa lisäksi raakakäännösversion, joka on usein paljon enemmän sanojen kääntämistä ajatuksen sijaan. Hän ei arastele tunnustaa omia mokiaan edes silloin kun niitä on jäänyt painettuun kirjaan asti. Jotkut hänen toimivat käännösratkaisunsa pysäyttivät minut miettimään, etten olisi itse ratkaissut kohtaa samalla tavalla: toisaalta Juvalla on ollut käytössään kirjan kokonaisuuden muodostama konteksti ja minulla ei. (Kolmekymmentä vuotta pidemmän ja paljon ansiokkaamman ammattikokemuksen lisäksi, toki.) Koska jotkut näistä hämmentäneistä kohdista ovat peräisin kirjoista jotka olen itse lukenut ja joissa en muista huomanneeni mitään töksähtävää tai kummallista, joten ne lienevät olleet tekstikokonaisuuden valossa aivan riittävän hyvin perusteltavissa.

Tämä kirja tulee pysymään käden ulottuvilla työpisteestäni. Yritän muistaa lukaista sitä aina silloin tällöin kääntäessäni ja omaakin tekstiä tuottaessani. Edes sieltä täältä, silloin tällöin. Valitettavasti en oikein usko, että samoin tekevät ne, joiden mielestä I love to walk in the woods on suomeksi Rakastan kävellä metsässä tai jotka kääntävät sanonnan Kiss my ass muodossa Pussatkaa persettäni.

Hunan Pekingissä

Tiesin asiasta etukäteen – ja minulta oli pyydetty lupa – mutta silti Hunanin ateljeekriitikkonakin toimineen kiinalaisen kirjallisuuden suomentajan Riina Vuokon minulle äsken lähettämä kuva hytkäytti.

Riina on pitänyt Pekingin vieraiden kielten yliopistosta valmistumisvaiheessa oleville suomen pääaineopiskelijoille FILI:n järjestämää kurssia suomalaisen kirjallisuuden kiinantamisesta. Kurssin käännettävänä materiaalina on ollut yksi luku Hunanista.

552 sivua

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)

Worldcon 75, viides ja viimeinen päivä

Viimeisen conipäivän alkajaisiksi onnistuin toteuttamaan kolmen peräkkäisen paneelikeskustelunkuuntelun putken. Ensimmäisten päivien tungoksesta opittiin nopeasti ja tilaisuuksia siirreltiin suurempiin saleihin. Yleisökin osasi jonottaa kaikessa rauhassa, ja luullakseni enimmäkseen useimmat pääsivät kuuntelemaan sitä mitä halusivatkin.

Kun olin kuunnellut fyysikkopaneelin ideoita siitä, mitkä nykyfysiikan asiat tarjoaisivat erinomaisia lähtökohtia tieteistarinoihin, siirryin suureen käännöskukkaspaneeliin. Suomessa kollegat ovat toisinaan paheksuneet Jouni Paakkisen ja muiden intoa nostaa koomisia käännösmokia julkisuuteen, mutta minä olen asiasta eri mieltä. Samoin tuntuivat olevan panelistit. Tanskassa ja Tšekissä käännöskukkasryhmät Facebookissa ja muualla on kuulemma valjastettu takomaan lattapäisempien TV-kanavien ja suoratoistopalvelujen pomojen päähän, ettei hätäisellä halpatyövoimalla eikä joukkoistetulla ilmaistyöllä saada kelvollisia käännöksiä. Ehkä ideaa kannattaisi soveltaa täällä meilläkin?

Käännöskukkaspaneelin jälkeen samassa tilassa, näppärästi, keskusteltiin yhdessä suomalaisten ja ruotsalaisten lähiympäristön ufoimpiin kuuluvasta ilmiöstä, ruotsinlaivoista. Panelisteista sekä Johanna Sinisalo että Mats Strandberg ovat kirjoittaneet ruotsinlaivoille sijoittuvia (kauhu)kertomuksia, ja panelisteilla oli kerrottavanaan niitä lisää, todella tapahtuneina versioina.

En eilen muistanut mainita, että kävin trade hallissa kokeilemassa Billy O’Shean (yllä vasemmalla) Kingdom of Clockwork -kirjan pohjalta tehtyä virtuaalidemoa. En ole ennen käyttänyt VR-laseja, joten kokemuksen vaikuttavuus menee epäilemättä osaltaan ensikertalaisuuden piikkiin – mutta vaikuttavaa se oli. Joskus kun on aikaa käytettäväksi pelailuun ja kokeiluun, ehkä sitten minäkin menen hommaamaan lasit joista ei näy läpi. Billy perheineen sai messuilla myytyä loppuun sekä Kingdomin että uuden It’s Only a Clockwork Moon -kirjan. Esikoinen julkaistaan muuten lähiaikoina suomeksi nimellä, joka oli muistaakseni Vieterivetoinen valtakunta.

Myös Kiina oli hyvin edustettuna trade hallissa. Ilmeisesti osittain jopa virallisten tahojen avustuksella kiinalaista tieteiskirjallisuutta yritetään saada leviämään muualle maailmaan, ja mikäs siinä, jos kirjallisuus on yhtä laadukasta kuin Liu Cixinin kirjat ovat – kuulemma. Yritin ostaa hänen 地球往事-trilogiansa ensimmäistä ja toista osaa, jotka ovat englanninkielisiltä nimiltään The Three-Body Problem (三体) ja The Dark Forest (黑暗森林), mutta kiinalaiskustantamon tiskillä oli niistä vain mallikappaleet. (Kolmas osa 死神永生 eli Death’s End löytyi Worldcon-jäsenien Hugo-äänestyspaketista e-kirjana, joten sen perään ei tarvinnut haikailla. Voi toivoa, että näitä suomennettaisiinkin, ovat kirjat lukeneiden tuttujen mukaan jotakuinkin tajunnanräjäyttävää kamaa.

Runsaasta kiinalais- ja muusta aasialaisedustuksesta huolimatta Helsingin Worldcon oli, monia aikaisempia worldconeja kiertäneen tuttavan mukaan, poikkeuksellisen ”valkoinen”. Muuten diversiteettiä kyllä tuntui riittävän. Siinä missä Finnconien kävijäkunta on keskimäärin ehkä kolme-nelikymppistä, näkyi näinä viitenä päivänä minun silmääni huomiotaherättävän paljon – nuorison ohella – selkeästi yli kuusikymppistä väkeä. On toki ymmärrettävää, että vaatimattomien vuosilomien Amerikasta on helpompi matkustaa harrastajatapaamiseen toiselle mantereelle, mikäli sattuu olemaan (riittävän runsaalla) eläkkeellä ja aikaa riittää. Mielenkiintoinen demografiadetalji on – joskin pienellä yhden hengen tuottamalla havaintoaineistolla – että fysiikkaa ja tähtitiedettä käsittelevissä paneelikeskusteluissa mukana olleista NASAn, yliopistoiden ja muiden instituutioiden tutkijoista valtaosa taisi olla naisia – ja naisia jotka sekä osasivat asiansa että osasivat myöskin esittää asiansa.

Toinen, järjestelyporukassa mukana ollut tuttava kertoi saaneensa runsaasti kiitoksia ohjelman laadusta: monet amerikkalaisvieraat olivat käyttäneet kaiken aikansa kuunnellen paneelikeskusteluja ja muita ohjelmanumeroita, koska ne olivat kuulemma niin tasokkaita. Tässä suhteessa suomalaiset voivat kyllä röyhistää rintaa: minusta taso oli jotakuinkin samaa luokkaa kuin Finnconeissa yleensä.

Minun nähdäkseni conin heikoimmasta osasuorituksesta vastasi Fazer-konserni. Ilmeisesti Messukeskuksen lukuisista ravintoloista, kahviloista ja muista ravinnon ja juoman myyntipisteistä vastanneet eivät olleet tajunneet, ettei kyse ole mistään normimessuista, jonne porukka tulee korkeintaan muutamaksi tunniksi ja lähtee sitten pois. Ruokapaikat suljettiin jotakuinkin järjestään iltakuuteen mennessä, monta tuntia ennen kuin eri salien ohjelma päättyi. Baareissa oli aivan liian vähän henkilökuntaa, joten juomajonot olivat välillä melkein yhtä pitkiä kuin ensimmäisten päivien jonot paneelikeskusteluihin. Suurin osa porukasta osasi onneksi suhtautua tähänkin jonottamiseen huumorilla.

Taidetta, tiedettä, sosiaalista vuorovaikutusta, ihmisdynamiikkaa… Worldcon 75:n viisi päivää olivat suunnilleen kaikkea sitä, mitä opin kulttuuriantropologian opiskeluaikoinani kutsumaan, niin, ”kulttuuriksi”. Viiden päivän coniputki oli melkoisen rankka pläjäys kolmipäiväisiin Finnconeihin tottuneelle ja vaati vastaavaa kestokykyä kuin samanmittaiset Roskilden musiikkifestivaalit. Niistä coni toki poikkesi siinä, että mutaa oli vähemmän, ei tarvinnut nukkua teltassa eikä käydä jääkylmässä kopperosuihkussa. Mutta paljon samankaltaisia heimojen hyvähenkisen kohtaamisen piirteitä oli havaittavissa.

Monikin ehti jo kysellä, lähdenkö – Worlcon-impeyteni nyt menettäneenä – kahden vuoden päästä Dublinin Worldconiin. En tiedä. Paikka olisi kyllä kertakaikkisen houkutteleva, ja kyllähän tällaiset ihmekekkerit kokisi mielellään uudelleenkin, mutta…

Ensin täytyy ainakin lepuuttaa jalkoja hyvä tovi. Ja kiitellä niitä kaikkia tuttuja ja tuntemattomia eri maista, jotka ovat tehneet vapaaehtoistyötä parhaimmillaan viisi vuotta Helsingin conin järjestämiseksi. Kiitos myös HSL:lle, joka antoi conijäsenyytensä lunastaneille viisipäiväisen seutu-matkailulipun.

Orilammen opit

Päädyin keväällä oikeastaan puolivahingossa suunnittelemaan KAOSin edustajana FILIn organisoimaa kääntäjien kesäkoulua. Jossakin vaiheessa kevättä tajusin, että minut oli sitä myöten kiinnitetty kesäkouluun mentoriksi. Niinpä olen viettänyt alkuviikon Orilammen maisemissa kuudentoista uraansa aloittelevan kirjallisuuden kääntäjän ja seitsemän muun, pidempää uraa tehneen mentorikollegan (ja FILIn mainioiden organisaattorien) seurassa.

Tämä muutaman päivän kurssi poikkesi monista aikaisemmista siinä, että puolet porukasta oli englanninkielisen kirjallisuuden suomentajia ja puolet suomalaisen kirjallisuuden englannintajia. Tämä osoittautui monessa suhteessa varsin antoisaksi ajatukseksi. Vuorovaikutus kielten natiivipuhujien välillä hyödynsi molempien puolien käännösharjoituksia ja toi näkökulmia. Molempien ryhmien yhteisestä ohjelmasta antoisaa oli esimerkiksi Ruth Urbomin luento tekstikorpusten käytöstä käännösten lähdetyökaluna. Hän pohjusti asiaa ei-natiivipuhujan kirjoittamalla tekstinpätkällä:

You should read this book. It’s riddled with humour.

Sanakirjan perusteella tässä tekstissä ei olisi välttämättä mitään vikaa. Käytännössä jokainen englantia paremmin ymmärtävä tajuaa, että riddle-verbiä ei yleensä käytetä tällaisessa yhteydessä, ja asian voi varmistaa tekemällä tekstikorpukseen haun, jolla saa käytännön esimerkkejä siitä miten kyseistä verbiä yleensä käytetään: sitä käytetään pääsääntöisesti hyvin negatiivisessa mielessä.

Suomentavien oppilaittemme ennakkotehtävänä oli suomentaa Lucia Berlinin mainio pienoisnovelli ”Carpe Diem”, ja käytännössä myös me mentorit olimme laatineet etukäteen oman raakakäännöksemme. Järvilinnan kääntäjäpäivien ja muiden koulutustapahtumien jälkeen en ollut mitenkään yllättynyt, että kulutimme puolisentoista tuntia pelkästään puimalla novellin ensimmäistä kappaletta ja kaikkea sitä mitä pitää ottaa huomioon näitä näennäisen yksinkertaisia lauseita kääntäessä, jotta teksti istuisi siihen, mitä seuraavilla kahdella liuskalla tapahtuu ja sanotaan:

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

(Ansioitunut mentorikollega Kristiina Drews tekee parhaillaan suomennosta Berlinin postuumista novellikokoelmasta, ja lupasi käyttää hyväkseen kaikki kurssilaisten hyvät ideat. Kirja pitää hankkia, jahka se ilmestyy. Yhden novellin kokemuksen – ja Berlinin elämästä lukemani – perusteella tulossa on todella kiinnostava teos.)

Brittiläisten ja amerikkalaisten englannintajien mukanaolo kiinnitti useammassakin yhteiskeskustelussa huomiota myös suomalaiseen kirjallisuuteen ja sen mahdollisuuksiin menestyä maailmalla (tai ainakin siellä missä luetaan englanninkielistä kirjallisuutta). FILIn tehtävänä on levittää suomalaista kirjallisuutta maailmalle, joten asia kuului hyvinkin vahvasti kurssin sisältöön.

Owen Witesman esitti ylläolevan kiinnostavan (joskin hänen omastakin mielestään hyvin karkean) mallin teosten sisällöistä ja niiden painotuksista. Runoudessa juonen (punainen) merkitys on yleensä pieni, asiasisällön (sininen) isompi ja kielen (vihreä) hyvin suuri. Englanninkielisissä romaaneissa juonen merkitys on suuri, asiasisällön pienempi ja kielen merkitys kohtalainen. Suomalaisissa romaaneissa kielellä on Owenin näkemyksen mukaan paljon suurempi merkitys kuin juonella tai asiasisällöllä, jopa dekkareissa. (Owen on kääntänyt muun muassa Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoja, joten hänellä on näkemystä asiaan.)

Silloin jos teos käännetään toiselle kielelle, osa kielellisestä sisällöstä hukkuu (Owen lyhensi ”kieli”-palkkeja puoleen), jolloin juoni ja asiasisältö korostuvat; mutta yltääkö teoksen kokonaispainoarvo sitten niin pitkälle, että katkoviivalla merkitty huomioarvo- ja myyntihaamuraja ylittyy? Owenin ohje suomalaiskirjailijoille oli, että juonen ja asiasisällön painottaminen kielellistä kauneutta enemmän saattaisi (ainakin jossain tapauksissa) auttaa teosten leviämistä maailmalle.

Monella suulla todettiin, täysin asiaankuuluvasti, että tokihan hyvä kääntäjä saa sen kieliosionkin kuntoon ja ilmaisuvoimaiseksi, kunhan käännöstyölle on riittävästi aikaa: mutta kenellä kääntäjällä – tai kustantajalla – on mahdollisuuksia odotella yhden kirjan käännöksen valmistumista vaikkapa vuoden? Varsin harvoilla.

Tokihan kurssilla vietettiin myös yhteistä vapaa-aikaa, heitettiin huulta, kerrottiin tarinoita, ulkoiltiin ja jopa laulettiin karaokea. Tässä loistava Lola Rogers näyttää mallia.

Mutta nyt olen siirtynyt jo seuraavaan kaupunkiin ja seuraavaan kirjallisuusaiheiseen kesätapahtumaan. Iltapäivään kuului myös pieni piipahdus Lahden Radiomäen vanhalle hautausmaalle. Siellä lepää seuraavan romaanini Hunanin päähenkilöistä ainoa, joka on todella elänyt.